Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Margaret Atwood oli 90-luvulla yksi suosikkikirjailijoistani. Olen viime vuosien aikoina halunnut päästä lukemaan Atwoodin kirjoja uudelleen, koska kirjoista en muista kuin sen, että pidin niistä todella paljon. Kirjahyllyyni onkin kertynyt Atwoodin teoksia pino, ja olin innoissani, kun nyt vihdoin sain aloitetuksi luku-urakkani teoksesta Nimeltään Grace (1997, Otava). 

Nimeltään Grace on 650-sivuinen järkäle, joka kertoo nimensä mukaisesti Grace Marks -nimisestä naisesta, joka kaiken lisäksi on aivan oikeasti ollut olemassa. Grace Marks tuomittiin vuonna 1843 tapahtuneista murhista. Hän oli sen ajan lehdistössä esillä laajasti: nuori nainen oli kaunis ja nuori (vain 16-vuotias murhien aikaan). Lisäksi murhatut elivät sensaatiomaista elämää: Thomas Kinnear, joka sai surmansa, eli taloudenhoitajansa, Nancy Montgomeryn, kanssa rakkaussuhteessa. Myös Nancy surmattiin samaan aikaan kuin hänen rakkaansa. 

Murhat eivät ole kirjan tarinassa pääosassa, vaan Grace, joka viruu vankilassa, joko syyttömänä tai syyllisenä - asiasta ei päästä selvyyteen. Hänen "rikoskumppaninsa" saa syytteen ja tuomionsa, mutta Grace jää vankilaan. Hän pääsee kertomaan tarinaansa 16 vuotta tapahtuneen jälkeen psykiatrille, Simon Jordanille, joka saapuu vankilaan tutkimaan tapausta. Samalla myös lukijalle selviää, minkälainen Gracen elämäntarina on. Jo siirtolaistarina ja selviytyminen uudella mantereella on kiinnostavaa luettavaa. Miten monilapsinen perhe selvisi 1800-luvulla, kun se saapui Amerikan mantereelle: Grace joutui nuorena, nykyaikana ajateltaisiin että lapsena, tekemään työtä elättääkseen itsensä. 

Jordanilla on psykologian keinoja (tieteenala alkoi 1800-luvulla kehittyä) saada selville, mitä oikeastaan tapahtui. Hän yrittää saada selville, onko Grace oikeasti syyllinen vai ei, aina siihen asti, kunnes Jordanin elämässä alkaa tapahtua asioita, jotka sotkevat hänen keskittymistään Gracen tarinaan. 

Kuinka suuren osan hänen tarinastaan Simon voi uskoa? Onko hänen syytä epäillä sitä hiukan, kohtalaisesti vai paljon? 

Vaikka kirjassa ei ole sen ihmeempiä juonenkäänteitä kuin Gracen kohtelu vankilassa ja mielisairaalassa ja hänen syyttömyys-syyllisyys-spekulaatio, Atwoodin teksti etenee juohevasti ja koukuttavasti eteenpäin. Välillä kertomuksen ja välillä kirjeiden muodossa tarina rullaa, eikä kaikille asioille saada loppuratkaisua. Lukijalle (ainakin itselleni) jäi paljon kysymyksiä pyörimään mieleen. 

Kirjaa ovat lukeneet viimeisimmäksi blogi-maailmassa mm. Lukuisa ja Nenä kirjassa -blogistit.  

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

1997, Otava

Alias Grace, 1996

Suomentanut Kristiina Drews

643 sivua

Javier Marías: Valkoinen sydän

Koska tänä vuonna päätin tutustua espanjalaiseen kirjallisuuteen, aloin etsiä espanjalaisia kirjalijoita, ja ensimmäisenä tuli mieleeni Javier Marías, jonka kirjoihin minun onkin pitänyt tutustua jo kauan. 

Valkoinen sydän (2012, 1. suomennos 1997, Otava) on alun perin kirjoitettu vuonna 1992, joten pääsin samalla tutustumaan myös ysärikirjallisuuteen. Koska en ole aiemmin lukenut Maríasin kirjoja, oli kirjan lukeminen melkoinen tutustumismatka, joka toi eteeni pitkiä virkkeitä ja tajunnanvirtaa, joka vei usean sivun ajaksi kauas kirjan varsinaisista tapahtumista. Välillä mietin, että mikä se varsinainen kirjan tarina oikein olikaan. 

Kirja alkaa tapahtumalla, jossa juuri häämatkaltaan palannut nuori nainen lähtee ruokapöydästä ampumaan itsensä kylpyhuoneen peilin eteen. Vasta paljon myöhemmin kirjassa selviää, miten tarina liittyy kirjan muihin tapahtumiin ja henkilöihin.

Päähenkilö kirjassa on mies, vastavihitty espanjalainen kääntäjä, joka istuu häämatkallaan kuubalaisen hotellin sängyn reunalla ja jää kuuntelemaan, kun naapurihuoneessa käydään keskustelua, jossa nainen vaatii miestä (rakastajaansa) eroamaan vaimosta tai tappamaan vaimon. Mies jää kiinni kieleen, sen merkityksiin ja kääntämisen hienouksiin. Kirjassa kerrotaan tarina siitä, miten hän tapasi tulevan vaimonsa työkeikalla. Samalla kirjassa kerrotaan monisivuisesti siitä, miten hienoa kieli ja sen kääntäminen on. Vähitellen tarinaan tulee mukaan myös muiden ihmisten suhteita, avioliittoja, ratkaisuja ja elämäntarinoita. 

Kirja oli valtava vyyhti, joka kääriytyy eteeni, ja kun mietin, että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa. Ehkä jossain välissä tällaisia virkkeitä:

Joskus minusta tuntuu että mikään tapahtuvasta ei tapahdu, että kaikki tapahtui ja samalla ei tapahtunut, sillä mikään ei tapahdu keskeytyksettä, mikään ei kestä tai pysy tai jää muistiin loputtomasti, jopa kaikkein yksitoikkoisin ja rutiininomaisinkin olemassaolo kumoutuu asteittain ja kieltää itsensä näennäisessä toistossaan, kunnes mikään ei ole mitään tai kukaan ei ole entisensä, ja maailman heikko pyörä pyörii edelleen muistinsa menettäneiden varassa, he kuulevat ja näkevät ja tietävät mitä ei sanota, mikä ei koskaan tapahdu, ei ole tunnettavissa eikä verrattavissa. 

Luin Valkoisen sydämen kanssa samaan aikaan Kane ja Abel -teosta, jossa ei liiemmin pysähdytty selittelemään, vaan edettiin juonivoittoisesti. Kirjat olivat kiinnostavat vastakohdat toisilleen, mutta sanoisin, että minuun vetoava kirjoitustyyli löytyy jostain näiden kahden kirjan keskivälistä. En varsinaisesti pitänyt kummankaan kirjan tyylistä, Maríasin kirjan tapahtumissa pysyin huonommin kärryillä mukana kuin Archerin. Aion silti jatkaa tutustumista sekä espanjalaiseen että Maríasin muihin kirjoihin. 

Javier Marías: Valkoinen sydän 

2012, Otava, Seven-pokkari

1. kerran suomeksi 1997

Editorial Anagrama 1992

suomentanut Sulamit Hirvas

344 sivua

Alexis Kouros: Gondwanan lapset - lukudiplomihaaste

Alexis Kourosin Gondwanan lapset (1997, Lasten keskus) oli lukudiplomi-haasteessa kirjatarjottimella kohdassa luontotarinoita. Olen välillä näitä lukudiplomi-kirjoja lukiessani huokaillut, että en kyllä ilman tätä haastetta lukisi kirjaa loppuun, mutta Kourosin kirjan kohdalla täytyy sanoa, että olipa kivaa, että tuli tämä kirja vastaan. Tätä oli kiinnostava lukea, enkä myöskään ihmettele, että kirja on saanut ilmestymisvuonnaan Finlandia Junior -palkinnon. Gondwanan lapset on hieno tarina, josta tulee mieleen Richard Bachin Lokki Joonatan. Tosin siinä missä lokki lentää, Kourosin sankaripingviiniä vaivaa juurikin lentotaidon puute. 

Gondwanan lapset alkaa lentämään opettelevan linnunpoikasen kuvauksella. Pian käy ilmi, että lintu ei tule koskaan oppimaankaan lentotaitoa, koska sillä, tai hänellä, kuten kirjassa kirjoitetaan, on tynkäsiivet. Linnunpoikanen on joutunut vahingossa väärään pesään, kuten kirjan lopussa käy ilmi. Linnunpoikanen saa eläinkunnasta ystäviä, joiden kanssa hän pohtii olemustaan. 

- Sano ihan rehellisesti, olenko minä mielestäsi lintu?

- Olet kyllä.

- Miksi en sitten osaa lentää? 

- Sitä en tiedä. Niin kauan kuin saatan muistaa, lajisi ei ole lentänyt. Olen kuullut, että esi-isäsi valitsivat jostain syystä maan pinnalla pysymisen. Sitten ne oppivat uimaan paremmin ja paremmin, kunnes hallitsivat sen erinomaisesti. Ehkä kyseessä oli myös jonkinlainen pakko. 

- Entä jos minä valitsen uudestaan lentämisen ja pakotan itseni siihen?

- Päätöksesi ei saisi siipiäsi kasvamaan, muurahainen sanoi hymyillen. - Ei sinun elinaikanasi. 

Lukijalllekin selviää, että kyseessä on pingviinipoikanen, joka ilman emoaan yrittää selvitä elämässä eteenpäin. Matkallaan linnunpoikanen kohtaa muitakin eläimiä, joiden kanssa keskustelee paitsi omasta itsestään myös muista eläimistä ja elämästä yleensä: mikä on koko maailmankaikkeus, ja ovatko muutokset mahdollisia. Hän törmää loheen, jonka ihmiset ovat muunnelleet ja antaneet sille kasvugeenejä. Liian nopea muunnos ei ole hyväksi, kuten lohi kertoo:

Olen kasvanut 37 kertaa normaalia suuremmaksi, mutta he unohtivat sieluni. Se ei kasvanut ruumiini kanssa. Ruumis on sille liian suuri. Olen eksyksissä itseni sisällä. 

Kaikki, mitä maa päällään kantaa, kulkee GONDWANAN pinnalla. Gondwana on kallio, saari ja maa, jossa muut ovat syntyneet. Maa antaa suojaa, mutta maa toimii vain, jos kaikille on oma paikkansa siellä. Näin pohtii maailmankaikkeutta sammakko: 

Jokaisella on omat suunnitelmansa, mutta niiden täytyy olla sopusoinnussa sen suuren suunnitelman kanssa, jonka osia me kaikki olemme. - - Me syömme hämähäkkejä ja hyönteisiä ja käärmeet syövät meitä. Sinäkin olet osa suunnitelmaa. Ennemmin tai myöhemmin sinustakin tulee jonkun ruokaa. 

Kirjassa luonnoneläimet näkevät ja puhuvat, minkälainen luonto on. Päällimmäisiksi ajatuksiksi nousevat se, että liian nopea muutos (, jonka ihminen voi teoillaan aiheuttaa) on pahaksi ja se, että jokaisella luontokappaleella on paikkansa maailmassa. 

Kourosin teksti puhuu luonnon puolesta, ja tekstissä realismi yhdistyy sadun maailmaan tavalla, joka viehättää aikuistakin lukijaa. Suosittelen tätä kirjaa ihan kaikille: sinällään hieman surullisesta aiheesta tuli kaunis satu. 

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

1997, Lasten keskus

118 sivua 

kirjan kansi ja kuvitus Alexander Reichstein

**************************

Lukudiplomi-haasteessa on aina tehtävä ja tässä osiossa oli kirjoittaa mielipidekirjoitus luonnon ja eläinten suojelun puolesta lukemani perusteella. Eli tässä tulee:

Ihminen ei saa muokata luontoa! 

Luonnonjärjestys on ollut voimassa maailmassa aina ja ikuisesti. Ihminen on ottanut viime aikoina vallan vaikuttaa luonnonjärjestykseen omiin käsiinsä. Valta pitäisi palauttaa heti luonnolle itselleen! 

Gondwana, maan peruskallio on pitänyt huolta maan eläimistä ja ihmisistä ikuisesti. Ihminen muokkaa kalliota poraamalla ja kaivamalla omia reittejään maahan kysymättä lupaa keneltäkään muulta kuin itseltään. Seuraukset tästä muokkaamisesta voivat olla jotain sellaista, jota ihminen ei ole koskaan voinut kuvitellakaan olevan. Eläimet, joille maa ei enää voi tarjota ruokaa ja turvaa, katoavat maailmasta. Eläinten luonnollinen kasvu ja luonnonjärjestys järkkyvät, eivätkä eläimet enää tiedä, ovatko ne lintuja vai kaloja. Kasvuhormoneilla täytetyt kalat ja kasvit eivät osaa kasvaa oikeaan suuntaan, kalat kasvavat niin isoiksi, etteivät pysty kulkemaan luonnollisia reittejään. 

Jokaisella eläimellä ja kasvilla on maailmassa oma paikkansa; sitä ei pidä ihmisen muuttaa. Muutoin tapahtuu vielä niin, että sammakot alkavat syödä käärmeitä ja hyönteiset ja hämähäkit sammakoita.