Nälkävuosi, Hyvä aviomies, Persepolis, Lumikuningatar, Harmin paikka- Helmetin lukuhaastetta

Tammikuu alkaa olla kohta lopussa, aika on kadonnut jonnekin, sillä viikonloput ovat menneet sekä Turussa että Tampereella futishalleissa turnauksissa. Nyt alkaa onneksi pieni tauko tuossa kakkostyössäni, ja ajattelin tuoda vihdoin blogin puolelle lukemani kirjat. Innostuin Helmetin-lukuhaasteesta heti vuoden alkuun, kuten edellisistä postauksista voi päätellä. Olenkin valinnut kirjoja lukuhaastetta silmällä pitäen: 

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Leena Lehtolainen: Harmin paikka

11. Sarjakuvakirja: Marjane Satrapi: Persepolis 1 & 2

30. Viihteellinen kirja: Liane Moriarty: Hyvä aviomies

44. Kirjassa kuolee joku: Michael Cunningham: Lumikuningatar

48. Kirjassa on alle 150 sivua: Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tässä postauksessa haasteeseen lukemani kirjat: 

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012, Siltala) on ollut pitkään lukulistallani, ja se on myöskin Kirjavuori Mount Everestille -haasteessani mukana, koska olen joskus pelastanut kirjan kirjahyllyyni. Kirja kertoo Suomen historiasta, lokakuusta 1867 huhtikuuhun 1868. Maatamme koettelee nälkävuosi: ihmisten on hylättävä hyiset kotinsa ja lähdettävä kerjuulle johonkin suuntaan. Matkanteko tuntuu melkoiselta päämäärättömältä kävelyltä, etäisenä haaveena siintää Pietari, jossa uskotaan olevan ruokaa ja suojaa. Tällainen haave pitää  kirjan kertojaäänen, Marjan matkanteossa. Hän yrittää pitää itsensä ja lapsensa elossa matkallaan, jonka seuralaisena on nälkä ja kylmä. Välillä he saavat apua: kyytiä, ruokaa ja yösijan, mutta lukijakin pian ymmärtää, että matkanteko on lohdutonta. 

Nälkäisen kansan rinnalla elää myös kaupunkilaisia: maailmaa kuvataan myös senaattorin ja Renqvistin veljesten näkökulmasta. Samalla kun senaattori miettii köyhyyttä, lukija voi nykymaailman näkökulmasta miettiä, ovatko köyhät ja nälkäiset, ja kurjia oloja pakenevat ansainneet apua, vai jätetäänkö heidät oman onnensa varaan. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2012, Siltala

141 sivua

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva on myös pitkään ollut lukulistallani. Onneksi nyt sain tartuttua teokseen/teoksiin, sillä samalla luin kaksi Satrapin teosta. Persepolis on Satrapin omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan Iranissa. Marjane elää perheessä, jonka länsimaiset arvot eivät mene yksiin Iranin kulloisenkin poliittisen tilanteen kanssa. Kotona Marjane tottuu juhliin ja mielenosoituksiin osallistumiseen. Iran muuttuu koko ajan: ensiksi syrjäytetään shaahi, sitten vapautetaan poliittiset vangit, jotka lähtevät kiireesti pois maasta, kun se tulee mahdolliseksi. Pian alkaa Iranin ja Irakin välinen sota, joka on armoton sodassa oleville miehille, myös siviileille. Kun pommi räjähtää Marjanen kotitalon vieressä, päättävät vanhemmat lähettää hänet Itävaltaan, jossa heillä on sukulaisia. Teos kertoo läkähdyttävästä historiasta, joka vie Irania kohti tiukkoja säännöksiä ja uskonnollista yhteiskuntaa. 

Persepolis 2 kertoo Marjanen elämästä Itävallassa, on vuosi 1984. 14-vuotiaan ei ole todellakaan helppoa asua yksin vieraassa maassa, jonka kieltäkään ei osaa. Jotenkin hän selviytyy ja saa jopa ystäviä, mutta on lopultakin aika rikki sekä henkisesti että fyysisesti ja pyytää päästä takaisin Iraniin, jossa hän huomaa vieraantuneensa iranilaisista ystävistään ja maan elämästä. 

Teokset ovat melkoisen hengästyttävää luettavaa sekä Iranin historiasta ja yhteiskunnasta, mutta myös melkoinen nuoren naisen kasvutarina kohti aikuisuutta olosuhteissa, jotka eivät ole missään tapauksessa helpot. Vaikka olen aika paljon lukenut ja tutustunut iranilaisiin kertomuksiin, avasi tämäkin teos taas hieman sitä maailmaa, jossa tiukat yhteiskunnalliset vaatimukset ja varsinkin naisten vahtiminen (pakollinen hunnun pitäminen, kielto liikkua muun kuin aviomiehen seurassa julkisesti) saavat ihmiset salaamaan niitä tavallisia asioita, joita kielloista huolimatta tekevät: ihmiset seurustelevat, juhlivat, meikkaavat jne. Persepolis toi mieleeni Rajaa Alsanean kirjan Riadin tytöt, jonka aikoinaan luin ja joka toi esiin samanlaisen maailman Saudi-Arabiasta: vaikka vapautta ei näennäisesti ole, nuoret keksivät aina jonkun keinon elää nuoren elämää. 

Kirjablogien aikanan olen saanut paljon vinkkejä hyvistä sarjakuvateoksista, ja tästä linkistä pääset selaamaan, mitä kaikkea olen lukenut. Aika monen teoksen löytämisestä olen saanut kiittää muita kirjablogeja. 

Marjane Satrapi: Persepolis 

2008, Like

Persepolis 2000 & 2001

suomentanut Taina Aarne

Marjane Satrapi: Persepolis 2

2007, Like

Persepolis 3 & Persepolis 4

suomentanut Taina Aarne

Kun luin Liane Moriartyn romaanin Mustat valkeat valheet viime joulukuussa, tiesin, että haluan lukea myös häneltä aiemmin ilmestyneen teoksen Hyvä aviomies (2014, WSOY) ja myös tänä vuonna tulevan uuden suomennoksen "Nainen joka unohti"(, jonka toivottavasti pian saan käsiini ja lukuun). Moriarty on huikea kirjailija, jonka kirjojen parissa viihtyy. Näissä kirjoissa on koukkuja, joihin lukijana kiinnittyä. 

Hyvä aviomies vie samanlaiseen maisemaan kuin Mustat valkeat valheet: keski-ikäisten ja keskiluokkaisten ihmisten pariin. Cecilia Fitzpatrick myy Tupperware-astioita, huolehtii kolmesta kouluikäisestä tyttärestään ja hänen miehensä on täydellinen aviomies, joka hankkii perheelleen leivän pöytään. Tess on naimisissa Willin kanssa, ja kuvittelee elävänsä hyvässä avioliitossa täydellisen aviomiehen kanssa. Heillä on yksi lapsi, Liam, joka on samanikäinen kuin Cecilian tytär. Molempien naisten keskiluokkainen elämä kuitenkin hajoaa aivan yhtäkkiä, kun he saavat tietää miestensä salaisuudet. 

Tess muuttaa äitinsä luokse kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa Cecilian, mutta myös entisen rakkautensa. Moriarty kirjoittaa tarinaa niin, että kaikki henkilöt ja heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa, ja kaiken takana häämöttää vanha murha: nuori tyttö murhattiin heidän koulustaan, silloin kun he kaikki olivat nuoria, eikä murhaajaa saatu kiinni. Murhatun tytön äidillä on kuitenkin aavistus, kuka murhaaja oli ja hän päättää toimia. Teoilla on kuitenkin seurauksensa, eikä välttämättä sellaista, mitä etukäteen ajatteli. 

Hyvä aviomies koukutti minut täysin. Kirjassa oli jotain samaa kuin Täydellisten naisten tarinoissa: salaisuuksia, jotka tulevat esiin ja salaisuuksia, jotka joku arvaa tai saa tietoonsa ja joku toinen taas arvaa väärin. 

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

2014, WSOY

The Husband's Secret, 2013

suomentanut Helene Bützow

442 sivua

Helmetin-lukuhaasteen minun maisemaani löysin edustamaan Leena Lehtolaisen Harmin paikka (1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi) -teoksen. Olin lukenut Maria Kallio -teokset joskus kauan aikaa sitten, ja halusin lukea kirjoja uudelleen, koska ne sijoittuvat Espoon Tapiolaan. Teoksessa fiilistelläänkin Tapiolaa ja erityisesti sen kevättä, jolloin tuomet alkavat kukkia, käydään Otsolahdessa uida pulahtamassa, kävellään Tapiolan urheilupuistossa ja ajellaan pyörällä pitkin Westendin rantoja. 

Otsolahden rannassa uiskenteli lokkeja ja sorsia, koiranulkoiluttajat parveilivat runsaimmillaan, heidän lemmikkinsä nuuhkivat toisiaan erikokoiset ja - pituiset hännät innokkaasti heiluen. Ajoin Westendin sillan yli rantatielle ja ihailin mereen piirtyvää auringonsiltaa. Mustarastas liverteli kilpaa peipposen kanssa, kyyhkynen ja satakieli säestivät. Keltamaite oli jo puhjennut kukkimaan rannalla. 

Kaiken fiilistelyn keskellä Maria Kallio osallistuu avomiehensä Antin sukulaisten juhliin. Seuraavana päivänä eräs juhlijoista löytyy kuolleena omalta pihaltaan. Kuolleen naisen, Armin, poikaystävä on ensimmäinen, jota murhasta epäillään ja Maria, joka on työssä lakitoimistossa, ottaa Kimmon puolustamisen hoitaakseen. Lakimiehen ja poliisin työ sekoittuvat, kun Maria pyrkii selvittämään, mitä tapahtui ja kuka on syyllinen. Epäillyt löytyvät pienestä piiristä, juhliin osallistuneista sukulaisista, jotka asuvat Tapiolassa. Maria Kallio siis liikkuu kirjassa Tapiolassa ja Westendin rannoilla. 

Kirja sopi siis hienosti kaupunkimaiseman kuvailuun ja sen fiilistelyyn. Harmin paikka on myös kiinnostava ajankuva, eletäänhän kirjassa aikaa ennen kännyköitä; säntäily kotipuhelimeen ja viesteihin on hassua, urheilupuistossa taas mietitään, miten sinne haluttaisiin jäähalli (Espoon Blues pelasi Matinkylän jäähallissa aiemmin, lukaisin wikipediasta).  Itse rikoksesta ja sen selvittelystä taas en ehkä innostunut niin, omaan mieleeni tarina oli hieman liian rajoittunutta pieneen piiriin ihmisiä. Tosin myös Tapiola vaikutti kirjassa melkoiselta sisäpiiriltä. Kaikesta kivointa kirjassa oli kevät Tapiolassa, jota tuskin jaksan odottaa.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka
1. painos 1994, pokkari vuodelta 2011, Tammi
244 sivua

Michael Cunninghamin Lumikuningatar (2014, Gummerus) on myös ollut pitkään lukulistallani ja halusin lukea sen Talven lukuhaasteeseen. Cunningham on minulle tuttu ainoastaan hänen kirjastaan tehdystä elokuvasta Tunnit, josta pidin paljon. Lumikuningatar jäi minulle jotenkin haljuksi lukukokemukseksi, jonka aikana odotin jotain tapahtuvaksi. Kun jotain tapahtui, se ohitettiin ja jätettiin kertomatta, ja kirjan päähenkilöiden, kahden veljen, Barrettin ja Tylerin, mietintä ja keskustelu jatkui. 

Barrett näkee marraskuisena yönä näyn, joka pitää häntä jollain tavalla koossa, kun Tylerin tyttöystävä sairastuu syöpään. Barrett pitää valon itsellään, mutta uskoo, että valolla on merkityksensä. Tyler taas haluaa tehdä elämänsä merkittävimmän laulun Bethille, ettei elämä jäisi vaille merkitystä. Veljekset elävät keskellä lumisadetta (jatkuvaa, leijailevaa, siltä lukiessa tuntui), ja ellei lumi riitä tunnelmanluojaksi ja kuvailunkohteeksi, kelpaa oikeastaan mikä tahansa siihen, vaikkapa kylpyvaahto. Välillä ollaan yksin, välillä juhlissa, merkitystä tapahtumille oli vaikea löytää. Ja jotta jotain yhteiskunnallista sanomaa kirjasta löytyisi, siinä seurattiin presidentin vaaleja, joiden ehdokkaista ainakaan Bush ei miellyttänyt (vuosien 2004 ja 2008 vaalit). 

Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta täytyy sanoa, ettei tämä tehnyt vaikutusta.

Michael Cunningham: Lumikuningatar

2014, Gummerus

The Snow Queen 2014

suomentanut Raimo Salminen

289 sivua

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart / Paddy Clarke hähhähhää

Roddy Doyle (s. 1958) oli eräs suosikkikirjailijani 90-luvulla, ja minun on pitänyt moneen kertaan lukea vähintäänkin Paddy Clarke hähhähhää -teos uudelleen, sillä muistan sen loistavana kirjana. Katsoin myös aikoinaan elokuvat The Commitments ja The Snapper, jotka perustuvat Doylen (suomentamattomiin) kirjoihin, ja elokuvat olivat hillittömän hauskoja kuvatessaan kreisiä bändiä (The Commitments) ja irlantilaisperhettä (The Snapper). Nämä elämykset ovat jääneet mieleeni irlantilaisuudesta. 

Nimeni on Henry Smart (1999) ei ollut aivan niin hillitöntä menoa kuin Doylelta tutut kirjat, nimensä mukaisesti kirja kertoo Henry Smartista, joka kasvaa ja elää Irlannin Dublinissa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. 1907 hän on 5-vuotias, köyhän perheen lapsi, jonka isä on jalkapuoli, eikä pysty pitämään perheestään huolta: 8-vuotiaana Henry on elänyt jo kolme vuotta kadulla pitäen huolta pikkuveljestään Victorista ja tunkeilijat loitolla isänsä puujalalla. Kadulta Henry ajautuu Irlannin itsenäisyystaisteluihin mukaan. 

Henry Smart on mukana sodassa, jota käydään kaduilla ja katujen varsilla olevissa taloissa. Henry ajaa rikkonaisella polkupyörällä kuljettaen viestejä ja kyyristelee ikkunoiden takana. Hän ottaa osaa kapinaan, joka myöhemmin tuo itsenäisyyden Irlantiin. 

Niinpä Sinn Féin, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ollut pikku porukka omituisia hulluja ja huonoja runoilijoita, rynnisti voittoon kaikkialla - - 

Olin aivan keskellä jotain mistä tulisi suurta, suurta historiaa, muovasin maani kohtaloa, olin Collinsin vihittyjä, mutta itse asiassa minut jätettiin kaiken ulkopuolelle. 

- - 

Ei ollut kansanedustaja Henry Smartia. Ei ollut kansanedustaja Annien Miesvainajaa. Eikä kukaan muista slummien ja röttelöiden miehistä koskaan päässyt listalle. Me olimme nimettömiä ja joutavia, aivan yhtä kuolleita kuin Ranskassa taistelevat soltut. Me kuljetimme aseita ja viestejä. Me olimme houkutuslintuja ja syntipukkeja. Me noudatimme käskyjä ja murhasimme. 

Täytyy tunnustaa, että Irlannin historia on melkoisen tuntematonta itselleni, toki muistan kuulleeni paljon uutisia IRA:sta, mutta muuten Irlanti on mielikuvissani jotain vihreää ja kaunista, monen unelmien maa. Henry Smartin lukeminen pakotti minut tarkistamaan,  minkälainen itsenäistyminen taisteluineen olikaan Irlannissa, ja hyvä niin. Kirja avasi historiaa taas yhden maankolkan suhteen. Muuten kirja oli hieman puuduttavaa luettavaa kaikkine kurjuus-, hyökkäys-, ohareiden teko - ja naisseikkailukohtauksineen. Tässä kirjassa ei ollut mukana sellaista ilottelua kuin aiemmin mainitsemissani Doylen teoksissa. Luulen, että Doylen merkitys on ollut se, että hän antoi arvoa ja tunnustusta niille taistelijoille, jotka eivät saaneet nimeään historiaan, vaan olivat sellaisia kuin Henry Smart. 

Roddy Doyle: Nimeni on Henry Smart

1999, WSOY

A Star Called Henry, 1999

suomentanut Leena Tamminen

415 sivua

Paddy Clarke hähhähhää (1993/suomeksi 1994) oli muistini mukaan hillittömän hauskaa luettavaa samaan tyyliin kuin Doylen kirjoista tehdyt elokuvat. Muistikuvani olivat oikeat, mutta lukiessani kirjaa ymmärsin, että Doylen taitavuus on se, että samalla kun hän kirjoittaa ajankuvaa ja naurattaa pojankoltiaisten tekemisillä, hän myös kertoo surullista ja koskettavaa tarinaa lasten arjesta. 

Paddy Clarke on nuori poika, joka käy koulua, mutta keskittyy vapaa-ajan rientoihin. Eletään vuotta 1968 Dublinin Barrytownissa (, johon itse asiassa sijoittuvat myös Doylen kirjat, joista on tehty elokuvia). Lapsilla ei todellakaan ole kännyköitä, eikä tietokonepelejä, vaan lapset juoksevat kaduilla ja kiipeilevät kaikkialla ja tutkivat kaiken, esimerkiksi lähellä olevat rakennustyömaat vaarallisine paikkoineen. Jalkapalloa pelataan kadulla, jossa yritetään pelin tuoksinnassa väistellä autoja. Kirja on kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja kirjassa kerrotaan lasten elämästä, jossa merkittäviä tapahtumia ovat vaikkapa fudis-pelien joukkuejaot ja varpaankynnen irtoaminen. Samalla kuvaus laajenee näyttämään muutoksia ympäristössä ja yhteiskunnassa: 

Maatiloja ei enää ollut. Meidän kenttä oli poissa, se oli ensin katkaistu putkien takia ja sitten sille oli rakennettu kahdeksan taloa. Kauppojen takainen pelto oli vielä meidän, ja siellä me käytiin useammin. Kunnan vuokratalojen luona, sillä puolella, ei enää ollut meidän aluetta. Siellä oli nyt toinen sakki, meitä kovempi, vaikka sitä ei kukaan meistä sanonut. Meiltä vietiin oma alue, mutta me taisteltiin vastaan. Me leikittiin nyt intiaaneja ja karjapaimenia, ei karjapaimenia ja intiaaneja. 

Kirjan tapahtumat voisivat tapahtua melkein missä vaan, samalla tavalla kerrostaloja on rakennettu hyvien leikkialueiden päälle. Koulussa kaikki ei toimi tosiaankaan niin kuin nykypäivänä, ja vaikka en olekaan aivan 60-luvulla käynyt kouluani, niin on helppo päästä omiin muistoihin, koulun tapahtumat ovat yhtä "suuria" kuin omassani, tosin kirjan pojat hieman villimpiä kuin omissa koulumuitoissani. Kun koulussa näytetään elokuvaa, se ei todellakaan ole aivan samanlaista kuin nykypäivänä pimennysverhojen ja projektorien aikakautena, vaan elokuvasta ei näe mitään (verhot päästävät auringon läpi), eikä elokuvasta kuule mitään (koska pojat huutavat niin paljon ja niin monta lasta on katsomassa samassa paikassa leffaa). 

Kirjassa on myös surullinen puolensa, kun Paddy alkaa valvoa öitä. Hän uskoo, että jos hän vain ei nuku, niin vanhemmat eivät tappele. 

Meidän isässä oli enemmän vikaa kuin meidän äidissä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, paitsi että joskus sillä oli liikaa tekemistä.

Kirjassa on hauskuuden lisäksi sanomansa. En oikeastaan muistanut aiemmasta lukukerrasta (90-luvulta) tätä puolta kirjassa. Pidin lukemastani aivan yhtä paljon kuin aiemminkin, eikä ihme, että kirja on palkittu Man Booker -palkinnolla vuonna 1993. Itselleni Roddy Doyle on tuonut paljon koettavaa sekä kirjojen että elokuvien muodossa ja on hienoa, että hänen tuotantonsa on syntynyt. 

 Roddy Doyle: Paddy Clarke hähhähhää

1994, WSOY

Paddy Clarke Ha Ha Ha, 1993

suomentanut Leena Tamminen

276 sivua

Kirjat liittyvät myös I spy -haasteeseen kohtaan "etunimi kirjan nimessä" ja omaan lukusuunnitelmaan lukea erityisesti 90-luvun kirjoja tänä vuonna. 

Henning Mankell: Riian verikoirat

Etsin kovasti Riian matkalleni latvialaista kirjallisuutta, mutta etsiminen oli kovin vaikeaa. Tyydyin Henning Mankellin Riian verikoirat (1994/2009, Otava) -teokseen, jonka olen muuten lukenut myös vuonna 2003. En todellakaan muistanut, mitä kirjassa tapahtuu, muuten kuin että osan kirjan tapahtumien miljöönä on Riika. Lähdin etsimään kirjasta Riikaa ja Latviaa, mutta täytyy sanoa, että löydöt jäivät kovin vähäisiksi. Kirjan jälkisanoissa Mankell kirjoittaa, että on kovin vaikeaa kirjoittaa tarinaa, jonka ympäristö on vieras kirjailijalle. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aikana, joka oli tärkeä ja merkittävä Baltian maille: Mankell kirjoittaa jälkisanoissaan, että kirja valmistui keväällä 1991, Latvia taas itsenäistyi elokuussa samana vuonna.  

Mankellin teoksessa Kurt Wallander saa tutkittavakseen lautan, joka rantautuu Ruotsin rannikolle ja sisältää kaksi kuollutta miestä. Lautan ja miesten alkuperäksi varmistuu tutkimuksissa Latvia, ja pian latvialainen poliisi saapuu Ruotsiin tutkimaan tapausta. Kuolleet miehet saavat latvialaiset nimet, mikä on hieman hämmentävää, sillä latvialaispoliisi haukkuu miehiä venäläisrosvoiksi (mietin, että miksi miehillä sitten on latvialaiset nimet, jos heitä pitäisi pitää venäläisinä - Latviassa kun on molempia. Näemmä nimet jäävät kaikissa kirjoissa askarruttamaan mieltäni.)

Latvian herkkä tilanne näkyy rikosta tutkittaessa: on poliiseja, jotka toivovat Latvian itsenäistymistä, mutta on myös niitä, jotka pelkäävät sitä. Vaarassa ovat ne poliisit, jotka ovat "toisella puolella". 

Wallander matkustaa Riikaan, Latviaan pariinkin otteeseen ja joutuu poliisin sisäiseen salailuun ja juonitteluun mukaan. Tapahtumat menevät niin vakaviksi, että tapahtuu lisää murhia ja murhayrityksiä. Wallanderin tehtäväksi jää tutkia ja miettiä, kuka poliiseista on se, joka ei halua edistystä ja vapautta maalle. Tehtävä on vaikea, sillä hän huomaa, ettei kehenkään voi luottaa - hotellihuoneesta löytyy vakoilulaitteita ja kaduilla häntä seurataan. Samaan aikaan Wallander huomaa myös rakastuvansa latvialaisnaiseen, mikä mutkistaa tilannetta: voiko hän luottaa tähän naiseen?

Latvia ja Riika eivät saa hirveästi miljöönä tilaa, mutta vapaus liittyy kirjan tapahtumiin ja miljöösen, sekä kirjan kirjoittamisajankohtaan: 

Vasemmalla puolella virtasi joki, ja kersantti pysäytti jalkakäytävän reunaan osoittaen korkeaa vapaudenpatsasta. Wallander yritti nähdä mitä mahtava obeliski esitti. Hän ajatteli Upitisin sanoja vapaudesta jota saattoi sekä kaivata että pelätä. Muistopatsaan juurella kyhjötti nukkavieruja miehiä huonoissa vaatteissa, kylmissään. Wallander näki kuinka yksi heistä poimi tupakantumpin kadulta. Riika on täynnä armottomia vastakohtia, hän ajatteli. 

Kirja oli vauhdikas ja tapahtumarikas, mutta kaipasin siltä enemmän kaupungin kuvailua. Kirjaan olisi mahtunut hyvin vaikkapa kävely vanhankaupungin kapeilla kaduilla. 

Henning Mankell: Riian verikoirat 

2009, Seven-pokkari 

1. kerran julkaistu suomeksi 1994

alkuperäinen teos Hundarna i Riga 1992

suomentanut Arja Gothoni

280 sivua

Katso alempaa Riika-postaukseni.

Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen

Calixthe Beyala (s. 1978) on sellainen kirjailija, jota en olisi varmastikaan löytänyt ilman Afrikan tähti -haastetta. Beyala on kamerunilainen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ranskaksi. Assèze afrikkalainen (2011, Kampus kustannus/ alkuteos 1994) on hänen kirjoistaan ainoa, joka on suomennettu ja ainoita, jotka on käännetty englanniksi. Maailmassa on varmasti paljon kirjoja ja kirjailijoita, joista emme täällä Euroopan perukoilla tiedä yhtään mitään, jotenkin onni ja ilo tutustua tällaiseen kirjailijaan, jonka kirjoitusjälki oli erityisen voimakas. 

Kirjan päähenkilö, Assèze, on afrikkalainen nuori tyttö, joka syntyy ja viettää lapsuutensa pienessä afrikkalaisessa kylässä, joka on syvintä ja puhtainta Afrikkaa:  

Kolmella sanalla: sairaalloisen hedelmällistä luontoa, kinttupolkujen vaivaamaa maata, josta nousee ravioitten paiseita, liaanien vartaita, jonka lävistävät tuhat ja yksi rämelammikkoa, taikojen hullujenhuone, boa-käärmeiden, kyiden, korkeiden viiltävien ruohokasvien sekä lukemattomien tuhatjalkaisten maa.  

Siellä, missä eläimet ja kasvit viihtyvät, on ihmisen vaikea löytää elintilaa. Kylässä elämä ei ole helppoa, ja Assèzen äiti haluaakin lähettää tyttärensä tämän isänsä luokse. Assèze on avioliiton ulkopuolella syntynyt rikkaan miehen tytär. Isänsä kotona, tai linnassa, jolta isän asunto näyttää Assèzen silmissä, elämä on vauraampaa, mutta Assèzen täytyy jakaa kaikki sisarpuolensa, Sorrayan, kanssa. Jakaminen ja rakkaudesta sisaren kanssa jatkuvasti taisteleminen alkaa isästä ja tämän huomiosta ja taistelu jatkuu läpi elämän. 

Kirjan keskiössä on näiden kahden tytön, ja aikuiseksi kasvettuaan naisen, taistelu elämästä ja sen tuomasta onnesta. Ihmissuhteet ovat merkittäviä tässä kirjassa, ja itselleni tuli kirjaa lukiessa kovin surullinen olo, sillä ainakin näiden kahden tytön ja naisen suurin tragedia oli se, että he taistelivat siitä, kumman perheeseen heidän isänsä kuuluu - ja kumpaa rakastaa enemmän. 

Maassa tapahtuvat poliittiset muutokset, kaduille tasa-arvoa vaatimaan syöksyvät ihmisjoukot, ovat mukana tapahtumissa. Rikas mies, Awono (tyttöjen isä) menettää omaisuutensa ja osaksi siitä syystä, osaksi maan muunkin huonon tilanteen vuoksi, nuoret naiset muuttavat Pariisiin - ja kohtaavat jälleen siellä toisensa otellakseen viimeisen taistelunsa. 

Kirjasta tuli kovasti mieleen Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, jota luin osaksi samoihin aikoihin kuin tätä kirjaa. Molemmissa kuva Afrikasta on melkoisen sama: miesten moninaiset suhteet naisiin sotkevat ihmisten arkea, kun huomiosta ja rakkaudesta, ja myöskin rahasta, täytyy koko ajan taistella. Poliittiset muutokset on sisällytetty kirjan sivuille, ja tässäkin kirjassa ei-toivotusta raskaudesta pyritään kotikonstein eroon. Vaikka Afrikka on kaikenlaisten meille tuttujen tragedioiden näyttämö, tässä kirjassa keskeinen draama syntyy siitä, miten Sorraya ei voi löytää paikkaansa maailmassa, yksityiskouluja ja rikkaan perheen elämään viettänyt tyttö ei tiedä, mikä tai kuka hän oikeastaan on. 

Olen aina kuulunut vähemmistöön, hän aloitti uudelleen. Ette hyväksyneet minua, koska katsoin, että minulle kuului joitain oikeuksia, koska kaikki ei ollut hyvää perinteissämme. Ranskassa kuulun taas vähemmistöön. Koskaan en tule saavuttamaan samaa arvostusta kuin valkoinen nainen. En kuulu mihinkään. 

Ja mikä on Afrikka?  Se on alennusmyynnissä myyty maanosa, puuskahtaa Sorraya. 

Mitä tästä kirjasta jäi mieleen? Kirjassa oli todella paljon kaikkea, mutta jälleen kerran kirja kiteytyi afrikkalaisen siirtolaisen vaikeuteen päästä kiinni eurooppalaiseen elämään, tällä kertaa Ranskassa. Maailmankirjat ei hirveästi kehu kirjaa, eikä varsinkaan sen suomennosta - täytyy myöntää, että kirjasta oli vaikea nostaa esiin tekstinpätkiä, sillä varsinkin tässä jälkimmäisessä lainauksessani teksti on jotenkin omituista. Olen joistakin asioista kovin samaan mieltä kuin linkkaamani blogiteksti: jotenkin tässä kirjassa häiritsi se, että en päässyt kunnolla sen tarinaan mukaan, välillä pääsin, sitten taas putosin kyydistä. Eniten ärsytti se, että kirjan yksi henkilö tuntui edustavan kaikkia maanosan asukkaita. Sama asia puski toki esiin myös Me tarvitaan uudet nimet -teoksessa. 

Kuitenkin, oli kiinnostavaa lukea kamerunilaista kirjallisuutta. Afrikan tähti -haaste saa yhden pointsin lisää. Ja koska Kamerun on huikea jalismaa, myös haaste kirjallisuutta futis-maista saa tästä kirjasta yhden pisteen. Kamerunilaisia pelaajia muistuu mieleen Samuel Eto´o, joka on pelannut ainakin Chelseassa.  



Calixthe Beyala: Assèze afrikkalainen
2011 Kampus kustannus
Assèze l'Africaine 1994
suomentanut Jukka Barthelius 
420 sivua