KARKKIPÄIVÄ

Markus Nummi: Karkkipäivä, Otava 2010

Jotkut asiat ravistelevat hereille. On pakko avata silmät, katsoa ja nähdä. Nähdä todellisuus oman turvasataman ulkopuolella. Nähdä kiillotetun ja siloitellun ulkokuoren sisään. Nähdä hymyn ja naurun takana surun kasvot ja kivun kyyneleet. Nähdä se näkymätön. Lapsi.

Vaikka Markus Nummen tarina on fiktiota, on se myös tämän päivän todellisuutta. Itse olen osa tätä tarinaa, lähimmäinen joka ei näe, ei ehkä haluakaan nähdä koska kipu ei ole kiva asia.

Kirjailija antaa tunnistettavan ja uskottavan äänen niin lapselle kuin jokaiselle aikuisellekin, jotka syystä tai toisesta ovat osa tätä kipua tuottavaa tarinaa. Kuka lopulta on uhri ja kuka syyllinen? Onko mahdollista olla ulkopuolinen, jos on osa tarinaa?

" Toinen viilto on syvin."

Kirjavinkit, Lily, Mari A

MINÄ JA PÄÄHENKILÖNI

Sain innoituksen tekstiini Lukuhoukan postauksesta, jossa hän miettii yhtäläisyyttään kirjansa päähenkilön kanssa. Joten tässä ajatuksiani itseni ja Miian (päähenkilöni) yhtäläisyyksistä, mikäli niitä onkaan.

• Miian on varhaiskeski-ikäinen ja naimaton nainen. Itse olen naimisissa ja ehkäpä jo keski-ikäinen;)
• Miia on ammatiltaan kirjanpitäjä. Itse olen alkuperäiseltä ammatiltani laskentatoimen merkonomi
• Miia rakastaa lukemista. Suorastaan elää kirjojen kautta. Itsekin luen paljon, mutta en nyt taida ihan rakastaa.
• Miian lapsuudenystävä ja vanhemmat ovat kuolleet. Itselläni molemmat ovat elossa.
• Miia on ainut lapsi. Itselläni on sisaruksia.
• Miialla on mielenterveysongelmia. Itsessäni en niitä ainakaan tunnista tai tunnusta.
• Miia rakastaa lupiineja. Niin minäkin!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesäkuun aikaan ennen Juhannusta ja koska rakastan itse nimenomaista vuodenaikaa, eläydyn täysin Miian lapsuusmuistoihin ja osa noista muistoista kumpuaa omista lapsuuskokemuksistani; esimerkiksi kuuma hiekka varpaiden alla, kesätuuli kasvoilla ja satumaa kukkaniityllä sekä kaikki ne kesän värit ja tuoksut!

ESIKOINEN

Vanhimmalla lapsella on erityisasema perheessä. Harjoituskappaleeksikin olen kuullut joidenkin häntä nimittävän. Kieltämättä esikoisen kanssa kaikki asiat tapahtuvat ensikertaa. Raskaus, synnytys, imetys. Ensimmäinen pään nosto, istuminen, konttaus. Ensiaskeleet ja kolhut. Kunnes murrosiän kautta on aika astua aikuisuuteen ja lopulta lähteä kodin turvasta maailmalle. Äidin sydän itkee ikävää, mutta kodista irtautuminen on välttämätöntä. Esikoisen on aika nousta omille siivilleen.

Juuri siltä minusta nyt tuntuu. Esikoiskirja on omillaan. Sen kanssa koin kaiken ensi kertaa. Epävarmuuden siitä, osaanko. Rakastinko sitä riittävästi, olinko kärsivällinen? Teinkö kaiken voitavani? Voinko katsoa sitä ylpeänä ja sanoa: Olet osa minua, sinut minä synnytin. Tiedän, että pärjäät. Levitä siipesi ja lennä.

VANHUUDEN TURVA

Lapsia hyörii talomme ympärillä kaiket päivät. Pienimmät leikkivät omia leikkejään, hiukan suuremmat auttavat vanhempia päivän askareissa. Tytöt ovat naisten apuna niin kasvimaalla kuin kotonakin. Pojat kulkevat pitkien viidakkoveitsien kanssa miesten mukana raivaamassa uusia kasvimaita ja keräämässä polttopuita päivän tarpeisiin. Lapset kasvavat vastuuseen ja täyttävät velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan. Täällä vanhukset asuvat perheidensä keskellä kuolemaansa saakka ja lapset huolehtivat heistä. Ensimmäisinä vuosinamme täällä meitä hämmensi, kun ystävämme esittelivät useita kylän miehiä isinään, kunnes selvisi, että heimossa koko suku on yhtä suurta perhettä. On myös varsin tavallista luovuttaa joku perheen lapsista sukulaisten kasvatettavaksi ja koulutettavaksi. Varsinkin mikäli toinen vanhemmista kuolee tai perhe on taloudellisesti ahtaalla. Tästä huolimatta lapsen siteet omaan perheeseen säilyvät lujina läpi elämän. Vanhainkoteja tai lastenkoteja täällä ei siis ole. Elämä kylissä saattaa olla köyhää ja länsimaisen mittapuun mukaan alkeellista, mutta heidän tapansa huolehtia toisistaan sekä stressitön ja leppoisa elämänasenne on oppimisen arvoista.

                                                                     Naapurin lapsia