TÄRKEINTÄ ON PUUTARHANHOITO, SANOI KIINALAINEN

Jukka lähetti oheisen viestin tuttavilleen ja päätin napata sen tähän blogiin muillekin luettavaksi ja mietittäväksi:
NELJÄ KALAA
Olen parina päivänä katsellut tuossa turistirannan reunassa istuskelevia paikallisia nuoria miehiä. Tai eivät kaikki ole edes ihan nuoria. Siinä he näyttävät pienten moottoriveneidensä välissä viettävän ns. päivät pitkät.
Kävi mielessä, että työttömiä? Vai peräti äidin elättämiä laiskoja?
 No, taivaan Isä opetti minulle taas jotain:
Eilen mennessämme rannalle näin heti hiekalla olevista jäljistä, että pari venettä on juuri lähtenyt liikenteeseen.
Selkänahkani ei ollut ehtinyt punertua yhtään kun molemmat veneet pärähtivät takaisin. Täydellä vauhdilla hietikolle heitettyjen muovirullien päälle, kuuden hengen porukalla rullien päällä veneitä vetäen veneet katoksen kupeeseen autojen viereen.
Sitten kovaa säpinää; Molemmista veneistä nostettiin kaksi valtavaa kalaa. Neljä miestä tarvittiin nostamaan kutakin. Arvioin, että kukin kala painoi vähintään ihmisen verran. Miesten lihaksista ja kävelyasennoista päätellen paljon enemmän.
Kiireen oloisesti kaksi kalaa kerrallaan pakettiautoon ja auto rajusti hiekkaa pöllyttäen liikenteen sekaan. Auto tuli parin minuutin päästä vauhdikkaasti takaisin ja sama toistui.
Sitten seurasi noin vartin huoltotohina, veneet, perämoottorit, kalastusvälineet. Pari nuorimmaista selvästi hikoili. He kävivät lopuksi sukeltamassa pikaisesti mereen.
Alle puolessa tunnissa he kaikki istuskelivat taas laiskan näköisinä veneidensä läheisyydessä – aivan kuten olin heidän nähnyt tekevän joka päivä.
 Kaupassa kalojen hintoja katsellessa tajusin, että kalastajat tekivät vähintään tuhannen Euron pikaretken merelle. Todennäköisesti huomattavasti arvokkaamman.



MISSÄ VIISAUS?
 Nettiä hajamielisesti selatessani vastaan tuli alla oleva vanha mutta opettavainen kertomus, joka on hyvässä sopusoinnussa rantakokemukseni kanssa.
 Kalastajavene rantautui pienen meksikolaiskylän laituriin.
Amerikkalainen turisti kysyi kalastajalta, miten kauan häneltä oli mennyt saaliin hankkimiseen. Ei kovinkaan kauan", meksikolainen vastasi. "Miksi sitten et kalastanut kauemmin ja enemmän?" kysyi turisti.
Meksikolainen selitti, että hänen pieni saaliinsa riitti hyvin
täyttämään hänen ja perheensä tarpeet. Vieras ihmetteli: "Mihin sitten käytät jäljelle jäävän ajan?" "Nukun myöhään, leikin lasteni kanssa ja otan nokoset vaimo kainalossa. Illalla menen kylälle ja tapaan ystäviäni.
Näppäilen vähän kitaraa ja nautin elämästä."


Amerikkalainen keskeytti: "Minulla on akateeminen loppututkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa pidempään joka päivä. Sitten voit myydä ylimääräiset kalat ja voit ostaa isomman veneen. Se tuo enemmän rahaa, ja voit ostaa monta troolaria. Sen sijaan, että möisit kalat välittäjälle, voit neuvotella suoraan jalostamon kanssa ja ehkä perustaa oman. Sitten voit jättää tämän kylän ja muuttaa
Mexico Cityyn, Los Angelesiin tai jopa New Yorkiin.
Sieltä käsin voit sitten johtaa yritystäsi."

"Miten kauan siihen menisi?" kysyi meksikolainen.
"Ehkä noin 20-25 vuotta", vastasi turisti.
"Ja sitten?"
"Siitä vasta varsinainen hauskuus alkaa", vastasi turisti.
"Kun kauppa käy, voit myydä osakkeet ja kääriä miljoonia."
"Miljoonia? Entä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen voit jäädä eläkkeelle, asettua pieneen rannikkokylään, nukkua myöhään, leikkiä lasten kanssa, käydä vähän kalassa, ottaa nokoset vaimo kainalossa, viettää illat ystävien kanssa ja näppäillä vaikka vähän kitaraa."

Olen päättänyt ottaa tänään nokoset Marken kainalossa.
 Kannatti syntyä!
 Juuso

JOHANNEKSEN KALANSAALIS

Tärkeää ei ole päämäärä vaan matkanteko. Lausahdus tuli jälleen oikeaksi todistetuksi eilen, kun Johannes lähti kalareissulle yhdessä paikallisten nuorten miesten kanssa. Edellispäivänä kaupungista oli hankittu kasa siimaa sekä koukkuja ja eilen aamulla pojat tekivät onkivavat valmiiksi.

Monet paikalliset vuoripurot yhtyvät jokeen, joka kiemurtelee laaksossa vuorien välissä. Matka joelle ei ole pitkä, mutta vaikeakulkuisista vuoripoluista johtuen aikaa kuluu kauan. Johannes valmistautui matkaan papualaiseen tapaan sonnustautuneena viidakkoveitsellä ja kärjestään teräväksi vuollulla seipäällä, jota käytettiin apuna liukkailla vuoristopoluilla. Lisäksi mukana oli aito suomalainen puukko. Välillä syvä kuilu ylitettiin kapeaa pitkospuuta pitkin, toisaalla joen yli taiteiltiin heiveröistä riippusiltaa pitkin. Perillä odotti palkinto, kun kirkasvetinen, kuohuva koski tuli esiin tiheän viidakkokasvillisuuden seasta. Vilvoittava uinti ja temmellys joessa oli voittaa varsinaisen matkan syyn, kalastuksen. Lopulta onkivavat kaivettiin esiin ja hyvää onkipaikkaa etsittiin hypellen joessa olevilta kiviltä toisille. Kohta kukin oli löytänyt oman onkipaikkansa.

Päivän lopussa, juuri ennen iltapäivän sadetta, kalasaalis perattiin ja pestiin valmiiksi kotiin tuontia varten. Johanneksen puukko osoittautui siinä työssä kullan arvoiseksi ja sai nuorten miesten jakamattoman ihailun osakseen.

Kotiin tultuaan miehet asettautuivat vielä ylpeänä yhteiskuvaan kalansaaliinsa kanssa. Saalis ei ollut suuren suuri, mutta sehän ei ollutkaan pääasia, vaan yhdessä vietetty mukava päivä. Johanneksesta päivä oli ollut yksi parhaista hänen elämässään. Ollessaan vielä pieni poika, Johannes kertoi ammattihaaveekseen seikkailijan ja sama haave on voimassa edelleen. Palan sitä hän sai kokea täällä Mt. Hagenissa.

Illalla kalat paistettiin voissa ja sipulissa sekä syötiin hyvällä ruokahalulla.