| Marko Hautala: Torajyvät, Tammi 2011 |
Kaksi edellistä Hautalan romaania
Itsevalaisevat ja Käärinliinat vakuuttivat minut jo kirjailijan
hypnoottisesta kyvystä vangita lukija kirjan maailmaan
persoonallisella tyylillään.
Torajyvät oli
edeltäjiään jännittävämpi sisältäen suoranaista kauhua
ylläpitäviä juonenkäänteitä. Itse olen lumoutunut ennen kaikkea
Hautalan tavasta kirjoittaa ja koukuttaa lukija intensiivisin sanoin
ja lausein, ensimmäisestä viimeiseen.
Kirja on jaettu
viiteen erilliseen osaan omine arvoituksellisine otsakkeineen. Tämä
sama tyyli on ominaista Hautalaa ja pidät tästä aivan erityisen
paljon. Se tavallaan lisää kirjan kiinnostavuutta ja osoittaa myös
kirjailijan tapaa alleviivata tiettyjä teemoja kirjoissaan.
Torajyvät
käynnistyy lyhyiden, mutta mielenkiintoisten ajatelmien jälkeen
tarinalla vuodelta 1697 ja tuolloin vaikuttaneesta kiihkomielisestä
noituudesta ja tuhopoltosta syytetystä Jakob Mörtistä sekä
mystisistä jyvistä, jotka ovat hänellä aarteena kangaspussissa.
”Kun viimeinen pimeys tulee,
älä taistele sitä vastaan, vaan puhalla naapurisikin kynttilä.
Joka vastustaa niiden päivien pimeyttä, vastustaa Herran
suunnitelmaa.”
”Jakob
takertui Israel Ulstadiuksen sanoihin vankeutensa täydellisessä
pimeydessä.
Pimeys ei ollut
enää valon puutetta. Se oli toinen, todempi maailma, jossa kaikki
oli yhdenvertaista ja ajatonta.
…
Sitten hän
keksi jyvät.”
Ensimmäisen osion
jälkeen siirrytään nykyaikaan sekä Jennin, puolisonsa Aaronin
sekä heidän pikkupoikansa Miron matkaan Pohjanlahden
ulkosaaristoon Jennin entisen poikaystävän ja Aaronin pojan,
Markuksen, luokse. Markus on aiemmin tehnyt tutkielmaa saarella
vaikuttaneesta noituudesta, mutta auto-onnettomuuden jälkeen saanut
aivovaurion ja päätynyt Jennin siskon Iinan hoidettavaksi
merituulien piiskaamalle saarelle. Kutsun oli saanut myös Aaronin
entinen puoliso ja Markuksen äiti Liisa, jonka käytös ja
suhtautuminen Miroon saa muiden silmissä outoja piirteitä.
”Jos jotakin on vielä
sanomatta, tulkaa. Aikaa ei ole paljon. Kutsu
josta ei voinut kieltäytyä.”
Piinaavalla tavalla
tarina vetää lukijansa yhä syvemmälle mystiikan ja muinaisen
uskonnon harjoittajien maailmaan, jossa mm. saaren peilit vääristävät
katsojan kuvan ja outo kalalaji on jähmettynyt uhkaaviksi parviksi
rantaveteen.
Jakob Mörtin
perinne sekä laki elää edelleen ja menneisyyden paino lepää
raskaana saaren yllä.
Kaiken lisäksi ja
äidin kauhuksi Miro-poika on joutumassa kultin käsiin...
”Jenni heräsi
seuraavan kerran Miron hyräilyyn. Hän raotti silmiään ja käänsi
päätään. Valo särki silmiä.
”Kato äiti.”
Jenni katsoi
vaikka koville se otti.
”Mä olen ihan
kuin isä”, poika sanoi ja leikki mustalla kravatillaan. Se oli
aivan liian pitkä. Olisi pitänyt tehdä uusi solmu. ”Mä saan
mennä saarnaamaan.”
Kauhu kasvaa ja
maailma ympärillä muuttuu yhä oudommaksi Jennin taistellessa
itsensä ja lapsensa puolesta. Kirjan loppu on vaikuttava. Omalla
tavallaan lopullinen, mutta myös arvoituksellisesti auki jäävä.
Jään
jälleen lukukokemuksen jälkeen hämmennyksen valtaan; kuinka joku
kykenee kirjoittamaan näin?
Lisää kirjasta: