IHMINEN, JOTA KATSON

Jo jonkin aikaa on ollut näin. Katson, kuuntelen, yritän ymmärtää. Ennen niin kirkkailta tuntuneet ajatukset ovat kadonneet jonnekin. Peittyneet hämärän hetkiin.

Sinä selviät tästä umpikujasta. Sanoja on vain kasaantunut liikkaa, ne ovat pakkautuneet luovuuden patoon. Odota. Vähitellen sanojen virta aukeaa ja ne muuttuvat jälleen puroksi, joeksi, koskeksi, mereksi. Ja sinä saat heittäytyä siihen, antaa sanojen kantaa, viedä uusiin vesiin.

VALITSE, ÄLÄ AJAUDU

Kun tiedostat kirjasi kerrontatavan, tiedostat usein myös sen, mikä sinun ajattelutavassasi on sisällön ja muodon suhde. Jos pidät itsepintaisesti kiinni jostakin tietystä kerrontatavasta – etkä tee sitä tottumuksen tai muun kapea-alaisuuden vuoksi – sinulle muoto lienee ensisijainen sisältöön ja teemoihin nähden. Et ehkä yksinkertaisesti kykene näkemään tarinaa ja siitä seuraavaa vaikutelmaa muulla tavoin kirjoitettuna.
Jos kehittelet kirjaasi tarinan, jossa esim. Turun ja Savon murteilla käydään keskustelua ravintolavaunussa, sinulle saattaa olla mahdotonta kuvitella, että se toteutettaisiin kokonaan ilman dialogia, esimerkiksi pelkästään kaikkitietävän kertojan kertomuksena. Kuitenkin juuri sellainen ratkaisu saattaisi olla yksi niistä luovista, raikkaista siirroista, joita tarinasi tarvitsee muuttuakseen kiinnostavaksi.
Toisaalta itsepintaisuus tietyn kerrontatavan suhteen voi olla myös hyvä merkki. Koska kerrontatapa, muoto, on sinulle niin tärkeä, et luultavasti raskauta teostasi liiallisella tarkoittamisella, sanomalla, teemojen ylikuormalla tai tendenssillä. Kerrontatavan ensisijaisuus voi tuoda esiin, että sinulle teoksesi sisältö ja taiteen merkitys laajemmin on kertomisessa itsessään. Jokin tapa kirjoittaa tarina on sen tarinan olemassaolon riittävä syy.
Tärkeintä kerrontatavan valitsemisessa on se, että valitsee eikä ajaudu. Tapasi kirjoittaa ja kertoa tarina määrittää kenelle kirjasi on ensisijaisesti suunnattu ja mistä löytyy varmin lukijakuntasi.

YHDENTEKEVÄ KERRONTATAPA

Mitä ovat kerrontatavan väärinkäsitykset? Tärkein väärinkäsitys on vanha kuvitelma, että kerrontatapa on yhdentekevä. Tämä harhaluulo perustuu ajatukseen, että kerrontatapa on mahdollista irrottaa kirjan sisällöstä. Tällöin ajatellaan, että kerrontatavat ovat sisällön suhteen neutraaleja. Kerrontatapoja voidaan kyllä vaihdella, mutta perusteena ovat tottumukset tai muodit eli kuvitelmat siitä, mikä kiinnostaisi lukijaa eniten. Valintaa ei silloin ohjaa teoksen sisältö.
Toinen väärinkäsitys on, että kerrontatavoista olisi olemassa joitakin yleisiä normeja. Että jokin kerrontatapa olisi lähtökohtaisesti parempi, arvokkaampi, tehokkaampi, toimivampi kuin jokin toinen. Jokin kerrontatapa on aina lopulta käyttökelpoisempi kuin muut, mutta yleisellä tasolla kerrontatavoista ei voi sanoa muuta kuin että jotkut kerrontatavat ovat yleisempiä, suositumpia kuin toiset.
Tämä on tärkeä muistaa varsinkin silloin, kun päinvastoin näyttää siltä, että kerrontatavoilla olisi jyrkkä ja jähmeä arvojärjestys. Vaikka esimerkiksi suurin osa dekkareista kirjoitetaan poliisin ja toiseksi suurin osa rikollisen näkökulmasta, muitakin vaihtoehtoja on: dekkari voidaan kirjoittaa vaikkapa uhrin, sivullisen tai ulkopuolisen kertojan, esimerkiksi kymmeniä vuosia myöhemmin kuulustelupöytäkirjoja tutkivan uteliaan näkökulmasta. Mikä on käyttökelpoisin ratkaisu juuri sinun tapauksessasi?
Kerrontatapoja voi ja pitää harjoitella. Kirjan kirjoittaminen on kellosepän työtä: yksityiskohtien rikkaudessa ja tarkkuudessa on aina parantamisen varaa. Harjoitus tekee tässäkin asiassa mestarin ja hankittua taitoa on jatkossakin ylläpidettävä. Sen lisäksi on hyödyllistä harjoitella myös oman erikoisalan vastakohtia. Symbolisten tai abstraktien maailmojen kuvitteleminen voi olla tie johonkin uuteen.

HEIKOIN LENKKI

Tiivistelmää esikoiskirjan käsikirjoituksesta tehdessäni törmäsin  seikkaan, joka voi muodostua ongelmaksi tai heikoimmaksi lenkiksi tarinassani. Sen olemassaolon olen tiennyt alusta asti ja saamani palautekin on tarttunut aiheeseen. Olen muokannut ja korjannut käsikirjoitusta paljonkin, mutta kyseiseen, mahdolliseen ongelmaan, en ole kovalla kädellä kuitenkaan puuttunut. Koen, että juuri tuo asia on kirjassani keskeinen ja muuttamalla sen joksikin toiseksi, kirjasta katoaisi merkittävä ajatus. Tosin, mikäli mahdollinen kustantaja siihen puuttuu ja haluaa muutoksia tehtäväksi, olen valmis työstämään käsikirjoitusta siltä osin, kuitenkaan näkemyksestäni kauheasti tinkimättä.

MITEN TARINASI SYNTYY?

Kerroin eilisessä tekstissäni oman esikoiskirjani syntyidean. Näin siis selvästi mielessäni kuvan junasta, joka matkasi kesäisessä maaseutumaisemassa. En kuitenkaan vielä siinä hetkessä tiennyt mihin tuo kuva liittyi. En edes sitä, että kirjoittaisin sen innoittamana kokonaisen kirjan. Siitä näystä käynnistyi kuitenkin Miian tarina vaikka muokkauksen myötä junan merkitys itse tarinassa jäikin melko vähäiseksi.

Miten oma tarinasi yleensä käynnistyy? Onko lähtökohtana joku kuva, ajatus, teksti tai joku muu? Miten hyödynnät tuota alkuideaa kirjoittaessasi ja säilyykö se mukana lopulliseen versioon muuttumattomana, muokattuna vai putoaako kokonaan pois?

ALUSSA OLI AJATUS

Teen paljastuksen. Tässä teille esikoiseni ensimmäiset sanat ja tarinan alottava ajatus...

”Jotenkin kaikki vain oli niin kummasti ja oudolla tavalla sekavaa. Se outo harso, joka leijui kaiken yllä ja teki elämästä jotenkin hengettömän oloista. Siitäkö tässä oli kysymys, elämänhallinnan menettämisestä?”

… ja siitä se sitten lähti kulkemaan aivan omia polkujaan;)

VALOA KOHTI

Ajatukset ovat pikkuhiljaa kääntymässä kohti Suomea ja Suomen ainutlaatuista valoa. Maaliskuun aurinko, joka saa hanget sädehtimään tuhansien timanttien tavoin on henkeäsalpaavan kaunista. Siitä haltioituneena vaihdoin blogini ilmeen kevään odotukseen ja lumen hunnuttamien puiden ojentautumiseen aurinkoa kohti. Tulkoon valo!

TYHJÄ TILA

Sanonta ”tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä” pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Ainakin, jos ajattelen tyhjää matkalaukkua ennen lähtöä tai uuden kodin tyhjyyttään kaikuvaa vaatehuonetta. Ei aikaakaan kun molemmat täyttyvät yli tilakapasiteettinsa. Mutta sitä vartenhan ne on luotu, vai mitä.

On kuitenkin olemassa tiloja, joissa tyhjyys on osa lumoa. Tyhjyys antaa tilalle merkityksen. Kuvittele taidenäyttelyä ja veistosta, joka on asetettu keskelle tyhjää, valkoista salia. Taideteos saa voimansa ympäröivästä tyhjästä tilasta ja siten tila muotoutuu osaksi itse teosta, sen sanomaa.

Itämaisessa taiteessa tyhjyydellä on aivan oma, merkityksellinen asemansa. Maalaustaiteessa se korostuu. Valkealle taulun pohjalle tehty ensimmäinen tumma siveltimen kosketus ja sitä seuraavat täydentävät ja ilmeikkäät kaaret sitovat tyhjyyden sisäänsä osaksi teosta. Herkät siveltimen vedot johdattavat siten katsojan sisälle teokseen ja tyhjyyteen, joka saa näin merkityksensä katsojan oman, sisäisen kokemuksen kautta.

Kirjailijalle niin tuttu valkean arkin kammo haihtuu usein ensimmäiseen mustaan merkkiin. Runoilija voi mitä ilmeisemmin hyödyntää itämaisesta taiteesta tuttua tyhjän tilan merkitystä runoudessaan. Runous itsessään on kirjoitustaiteen laji, jossa merkitys korostuu sanomattoman ja sanotun sekä rytmin ja taukojen suhteesta. Ulkonäöllisestikin kirjoitettu runo suhteessa taustaansa hyödyntää tyhjyyden teemaa. Yhdellä kirjan sivulla on yleensä vain yksi, melko usein lyhyehkö runo tai ajatus. Siten runo saa lisävoimaa ympärillään olevasta tyhjästä, avarasta tilasta.

Romaanin kirjoittajalla tasapainoilu sanotun ja sanomattoman välillä on taitolaji. Miten jättää riittävästi tyhjää tilaa kirjoitetun tekstin sisään? Että ei kirjoita ajatuksia liikaa auki, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi ”siveltimen vetoja” seuraamalla löytää tyhjyyteen kätketyn merkityksen.

HATTU PÄÄSSÄ AIVOT JÄÄSSÄ...

 ...tai siltä ainakin tuntuu. Verenkierto aivoihin ilmeisesti hyytyy näissä pakkasissa kun mitään rakentavaa ajatusta ei ole syntynyt moneen päivään. Samalla herää hyytävä epäilys, josko mitään sanottavaa ei enää tulekaan. Ja jos ei synny uutta, täytyy lämmitellä vanhaa. Niinpä olen kaivanut vanhoja tekstejäni esiin tietokoneeni uumenista ja yrittänyt analysoida niitä. Yrittänyt lukea niitä ulkopuolisin silmin ja löytää niistä uusia merkityksiä, ”taiteellista vaikutelmaa”. No aikansa kun kaivaa niin jotakin uutta tulkintaa myös löytyy.

 Samalla heräsi kysymys viihdekirjallisuuden ja ns. taidekirjallisuuden eroista. Kysymys kiertyy jälleen kustantamoihin. Takaako perinteikäs, tietyn maineen aikoinaan hankkinut kustantamo tasaisen varman laatukirjallisuuden julkaisun vai onko tosiasia se, että tällä hetkellä pienet kustantamot yllättävät laatukirjoillaan. Kuinka aloitteleva kirjailija löytää sen oikean kustantajan omalle teokselleen? Mistä päästä aloittaa ovien kolkuttelu? Mikä on oman kirjoittamisen päämäärä ja kuinka siihen pyritään, päästäänkö siinä perille koskaan?