VARTIO JA MINÄ

Viikonlopun sanataideohjaajakoulutuksen tekstipajassa kävimme läpi tekstinäytteitämme ja analysoimme niitä perinpohjaisesti. Niin kirjoitustyylien kuin genrejenkin kirjo oli laaja, mikä osaltaan toi useita erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä pintaan. Kunkin pajaan osallistuneen kirjoittajan teksti ruodittiin läpikotaisin ja sukellettiin aika ajoin syvälle myös psykologiaan pohdittaessa esimerkiksi henkilöhahmojen käytösmalleja ja tapoja ilmaista itseään ja tunteitaan.

Oman tekstinäytteeni kohdalla nousi vahvasti esiin naistutkimus. Menneen ja nykyajan sukupuoliroolit, naisten itsenäistyminen, mutta myös alisteisuus.

Mieleeni jäi erään osallistujan mainitsema naiskirjailija, jonka tyyliä omani hänen mielestään muistuttaa. Erityisesti tuli esiin kirjailijan tuotannosta teos "Kaikki naiset näkevät unia".

Kyseessä on kirjailija Marja Liisa Vartio (1924-1966), jonka tuotantoon en ole tutustunut ja häpeäkseni joudun myös tunnustamaan, etten ollut kuullut hänestä aiemmin. Kotona sitten tutustuin perustietoihin hänestä Wikipedian kautta:

Vartio oli suomalainen runoilija ja prosaisti. Häntä pidetään yhtenä kotimaisen romaanin uudistajista.

Kirjallisen uransa Vartio aloitti 1950-luvun alussa lyyrikkona, mutta keskittyi myöhemmin proosaan. Hänen pääteoksenaan pidetään postuumisti ilmestynyttä romaania Hänen olivat linnut (1967). Se on osin groteski tarina omaperäisestä leskiruustinna Adelesta, joka asuu Alma-piikansa kanssa pappilassa keskellä miesvainajansa täyttämiä lintuja. Teos on arvioitu yhdeksi maamme modernistisen proosan kestävistä klassikoista.
Vartiolle myönnettiin valtion kirjallisuuspalkinto vuosina 1954 ja 1958. Kirjailijan päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä on julkaistu 1990-luvulla kolmena niteenä. Tekstit on toimittanut Vartion miniä Anna-Liisa Haavikko.

Loppuun sopii hyvin mieheni toteamus kertoessani hänelle ko. kirjailijan ja itseni mahdollisista yhtäläisyyksistä: ”Nyt pitää vain päättää, onko se hyvä vai huono uutinen?!”