VALITSE, ÄLÄ AJAUDU

Kun tiedostat kirjasi kerrontatavan, tiedostat usein myös sen, mikä sinun ajattelutavassasi on sisällön ja muodon suhde. Jos pidät itsepintaisesti kiinni jostakin tietystä kerrontatavasta – etkä tee sitä tottumuksen tai muun kapea-alaisuuden vuoksi – sinulle muoto lienee ensisijainen sisältöön ja teemoihin nähden. Et ehkä yksinkertaisesti kykene näkemään tarinaa ja siitä seuraavaa vaikutelmaa muulla tavoin kirjoitettuna.
Jos kehittelet kirjaasi tarinan, jossa esim. Turun ja Savon murteilla käydään keskustelua ravintolavaunussa, sinulle saattaa olla mahdotonta kuvitella, että se toteutettaisiin kokonaan ilman dialogia, esimerkiksi pelkästään kaikkitietävän kertojan kertomuksena. Kuitenkin juuri sellainen ratkaisu saattaisi olla yksi niistä luovista, raikkaista siirroista, joita tarinasi tarvitsee muuttuakseen kiinnostavaksi.
Toisaalta itsepintaisuus tietyn kerrontatavan suhteen voi olla myös hyvä merkki. Koska kerrontatapa, muoto, on sinulle niin tärkeä, et luultavasti raskauta teostasi liiallisella tarkoittamisella, sanomalla, teemojen ylikuormalla tai tendenssillä. Kerrontatavan ensisijaisuus voi tuoda esiin, että sinulle teoksesi sisältö ja taiteen merkitys laajemmin on kertomisessa itsessään. Jokin tapa kirjoittaa tarina on sen tarinan olemassaolon riittävä syy.
Tärkeintä kerrontatavan valitsemisessa on se, että valitsee eikä ajaudu. Tapasi kirjoittaa ja kertoa tarina määrittää kenelle kirjasi on ensisijaisesti suunnattu ja mistä löytyy varmin lukijakuntasi.

VINKKI HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURITOIMITUKSELLE

Kirjoittajablogeissa käyty keskustelu ja avoin kirje Hesarin kulttuuritoimitukseen kirvoitti myös itseni ottamaan osaltani kantaa aiheeseen.

Peräänkuulutan itsekin yhtenevää käytäntöä juuri esillä olevaan uusien kirjojen julkaisukäytäntöön. Tasapuolisuus tässä loisi positiivista virettä mm. kirjailijakenttään ja kannustaisi sekä rohkaisisi kirjailijoiksi aikovia jatkamaan sinnikkäästi valitsemassaan luovan taiteen suuntauksessaan.

Maakunnalliset kulttuurin teemaviikot voisi olla mitä mainioin tapa tuoda esille monipuolisesti ympäri Suomen toimivat ja monipuolista kulttuuria luovat tahot. Tekisi hyvää kehäkolmosen sisäpuolella asuville kulttuuria arvostaville tahoille, sekä yksityisille että yhteisöille nähdä ja kuulla miten monipuolinen ja rikas maamme on myös tämän osa-alueen osalta.

Tämän kaltainen toimintamalli rikastuttaisi sekä metropolia että maakuntia ja toisi hiukan tasapuolisemmin esiin myös pienemmillä paikkakunnilla toimivat kulttuuritahot. Samalla se lisäisi maakuntien kulttuuriväen arvostusta Helsingin Sanomia kohtaan ja vahvistaisi lehden valtakunnallista levikkiä entisestään.

TYHJÄ TILA

Sanonta ”tyhjällä tilalla on taipumus täyttyä” pitää mitä ilmeisemmin paikkansa. Ainakin, jos ajattelen tyhjää matkalaukkua ennen lähtöä tai uuden kodin tyhjyyttään kaikuvaa vaatehuonetta. Ei aikaakaan kun molemmat täyttyvät yli tilakapasiteettinsa. Mutta sitä vartenhan ne on luotu, vai mitä.

On kuitenkin olemassa tiloja, joissa tyhjyys on osa lumoa. Tyhjyys antaa tilalle merkityksen. Kuvittele taidenäyttelyä ja veistosta, joka on asetettu keskelle tyhjää, valkoista salia. Taideteos saa voimansa ympäröivästä tyhjästä tilasta ja siten tila muotoutuu osaksi itse teosta, sen sanomaa.

Itämaisessa taiteessa tyhjyydellä on aivan oma, merkityksellinen asemansa. Maalaustaiteessa se korostuu. Valkealle taulun pohjalle tehty ensimmäinen tumma siveltimen kosketus ja sitä seuraavat täydentävät ja ilmeikkäät kaaret sitovat tyhjyyden sisäänsä osaksi teosta. Herkät siveltimen vedot johdattavat siten katsojan sisälle teokseen ja tyhjyyteen, joka saa näin merkityksensä katsojan oman, sisäisen kokemuksen kautta.

Kirjailijalle niin tuttu valkean arkin kammo haihtuu usein ensimmäiseen mustaan merkkiin. Runoilija voi mitä ilmeisemmin hyödyntää itämaisesta taiteesta tuttua tyhjän tilan merkitystä runoudessaan. Runous itsessään on kirjoitustaiteen laji, jossa merkitys korostuu sanomattoman ja sanotun sekä rytmin ja taukojen suhteesta. Ulkonäöllisestikin kirjoitettu runo suhteessa taustaansa hyödyntää tyhjyyden teemaa. Yhdellä kirjan sivulla on yleensä vain yksi, melko usein lyhyehkö runo tai ajatus. Siten runo saa lisävoimaa ympärillään olevasta tyhjästä, avarasta tilasta.

Romaanin kirjoittajalla tasapainoilu sanotun ja sanomattoman välillä on taitolaji. Miten jättää riittävästi tyhjää tilaa kirjoitetun tekstin sisään? Että ei kirjoita ajatuksia liikaa auki, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi ”siveltimen vetoja” seuraamalla löytää tyhjyyteen kätketyn merkityksen.