Epäröin kirjaan tarttumista, koska en oikein tykkää kauhusta. Tai toisaalta tykkään tietysti, koska se on yleensä jännittävää ja mielenkiintoista, mutta en tykkää pelätä. Päätin kuitenkin uskaltaa, koska olen selvinnyt parista mielestäni hirvittävän hyytävästä dekkarista (Yrsa Sigurðardóttirin uusimpia, joita ei liene suomennettu), koska iltaisin saan nukkua puolison vieressä, niin ei tarvitse ihan kamalasti pelätä.
Kirja ei kuitenkaan ollut mielestäni yhtään pelottava. Olin jopa vähän pettynyt. Aloin miettimään, miksi se ei pelottanut ja mitä elementtejä on niissä, jotka pelottavat. En ole vielä saanut sitä selvitettyä. Voin kuvitella, että tämän kirjan kuvailut voisivat sopivasti toteutettuna elokuvana kyllä pelottaa, mutta eivät kuvailtuna silti nostaneet mieleeni mitään pelottavia kuvia.
Päähenkilö Johanneksen nuoruuden ystävä/rakastettu Aalo (luulin sitä aluksi miehennimeksi) on hukkunut viisi vuotta sitten. Johannes on yrittänyt jättää entisen elämän taakseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Yllättäen Aalon veli Antti ja kouluaikainen ystävätär Karoliina ilmestyvät Johanneksen elämään vaatien häntä mukaan kostamaan Aalon kuoleman.
Olin vähän pettynyt loppuratkaisuun. Odotin jotakin erilaista, tietysti positiivista on, että kirja pääsi siltä osin yllättämään, sillä muuten se oli osittain ennalta- arvattava. Tosin minusta se ei ole paha-asia, että osan arvaa itse, se on kuitenkin ihan tyydyttävä tunne, että arvaa, tai siis päättelee, oikein. Kirja oli siis lopulta ihan sopiva sekoitus arvattavuutta ja yllättävyyttä.
Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuunnella kirjaa. Siinä oli aineksia minun omista (ja varmaan monien muidenkin) painajaisistani ja uniongelmistani. Ihan yhtä kamalia hallusinaatioita ja sivuoireita en ole, ainakaan vielä, sentään saanut.