Klassikkohaaste: John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä

He olivat kävelleet perätysten polkua pitkin ja vielä aukiossakin pysyttäytyi jälkimmäinen edellä astuneen jäljessä. Kummallakin oli haalarikankaiset housut ja samasta kankaasta tehty messinkinappinen takki. Molemmilla oli päässään musta muodoton hattu ja molemmat olivat heilauttaneet olalleen tiukan huopakäärön. Ensimmäisenä tullut mies oli pieni ja ketterä, tummanaamainen; hänen silmänsä pälyilivät kaiken aikaa ja hänen piirteensä olivat kulmikkaat, lujatekoiset. Kaikki hänessä oli selvää ja varmaa: pienet vahvat kädet, hoikat käsivarret, kaita ja luiseva nenä. Hänen jäljessään asteli hänen vastakohtansa, mahtava miehenköriläs, jonka kasvot olivat muodottomat, silmät isot ja haikeat, hartiat leveät ja luisut, ja hän käveli raskaasti, laahasi jalkojaan hiukan siihen tapaan kuin karhu käpäliään. Kädet eivät heilahdelleet tahdissa, vaan retkottivat kupeilla velttoina ja tarmottomina.

Ensin tullut mies seisahtui aukion laitaan ja jäljessä tuleva oli vähällä kumota hänet alleen. Sitten ensimmäinen otti hatun päästään ja pyyhki sen hikinauhaa etusormellaan ja roiskautti hien maahan. Hänen jättimäinen kumppaninsa pudotti huopansa olaltaan ja heittäytyi mahalleen ja joi vihreän suvannon pinnasta, joi pitkin ryystäyksin ja pärskähteli veteen kuin hevonen.

Näin esitellään lukijalle ensi kertaa John Steinbeckin klassikkoromaanin Hiiriä ja ihmisiä kaksi päähenkilöä, ja kuvaukseen tiivistyykin hyvin niin päähenkilöiden luonteenlaatu kuin heidän keskinäinen suhteensakin. Amerikkalaisen nobelkirjailijan John Steinbeckin  Hiiriä ja ihmisiä on teos, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Se sopi hyvin tämän kesän klassikkohaasteeseeni, sillä  tarvitsin tällä kertaa jonkin ohuen ja nopealukuisen kirjan, koska kiireissäni unohdin koko haasteen ja hyppäsin mukaan aivan viime metreillä. Niinpä reilu satasivuinen pienoisromaani taittui kätevästi yhden päivän lomassa - sen ainoan päivän, jona minulla oli aikaa lukea klassikkohaastekirjaa.

Tänään taas on se päivä, kun kirjabloggaajat jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan bloggaavat kirjallisista klassikoista klassikkohaasteen nimissä. Viidettä kertaa toteutettavassa haasteessa ideana on lukea klassikko, jota ei häpeäkseen ole vielä aiemmin lukenut, ja blogata siitä. Klassikkohaasteen tarkemmat säännöt löytyvät tämänkertaista haastetta isännöivästä Tekstiluola-blogista täältä. Linkit klassikkopostauksiin lisätään tähän koostepostaukseen.

Olen nähnyt joskus nuoruudessani Hiiriä ja ihmisiä -romaanista tehdyn elokuvan , ja muistan sen olleen kovin vaikuttava. Elokuvan vavahduttavaa loppukohtausta olen jonkun kerran näyttänyt oppilailleni myös lukion äikän vitoskurssilla, jossa käydään läpi maailmankirjallisuuden klassikkoja. Odotin siis melko suuria myös itse kirjalta, mutta itse asiassa jostain syystä jouduin vähän pettymään. Hiiriä ja ihmisiä on niitä harvoja tarinoita, jotka ovat iskeneet minuun paljon paremmin valkokankaan kuin kirjan sivujen kautta.

Teos kertoo kahdesta miehestä, Georgesta ja Lenniestä, jotka saapuvat eräälle maatilalle työmiehiksi. Miehet ovat ikään kuin ystävykset, mutta heidän suhteensa on vähintäänkin erikoinen. Lennie on yksinkertainen, järjenjuoksultaan lapsen tasolla oleva mies. George on ottanut hänet ikään kuin huollettavakseen Lennien tädin kuoltua. Suhde ei ole kovin tasavertainen, ja voi olla, että miehet sitoo yhteen enemmän kohtalon sanelema pakko kuin aito sydämen ystävyys. Lenniellä on pakkomielle kaiken pehmoisen kosketteluun ja silittelyyn - erityisesti hän tykkää hiiristä. Lennie on kuitenkin hyvin voimakas mies, mutta ei ymmärrä omaa voimaansa. Siksi hän silittää helposti rakastamansa hiiret ja muutkin pikku elukat hengiltä. George ja Lennie haaveilevat, että jonakin päivänä he voisivat ostaa tienaamillaan rahoillaan yhteisen maatilan - jossa olisi tietysti oikein pehmoisia kaneja Lennietä varten. Omalla tilallaan he voisivat olla vapaita ja onnellisia. Eletään 30-luvun suurta lamaa, ja tuo unelma vaikuttaa välillä olevan kovin kaukana. Lennie ja George joutuivat pakenemaan entisestä työpaikastaan erään selkkauksen takia, ja uudella maatilalla näyttää sattuvan myös jotakin, joka siirtää ystävysten suuren unelman entistä kauemmas.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo hyvin traagisen ja surullisen tarinan. Kirjan kerronta on luonteeltaan kuitenkin sen verran vähäeleistä ja jotenkin latteaa ja kuivaa, ettei se onnistunut pusertamaan minusta mitään suurta kyynelten virtaa. Ennemminkin sai aikaan vain painostavan harmaan tunnelman. Muistan elokuvan olleen huomattavasti enemmän tunteisiin käyvä. Vaikka kirjan tarina on vaikuttava ja puhutteleva, minut se jätti jokseenkin kylmäksi. Synkkäsävyinen teos herätti kuitenkin pohtimisen arvosia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta ja moraalista - ei siis kuitenkaan ihan turha teos.

Vaikka teos ei lukukokemuksena ollut kovin huikea, olen tyytyväinen siihen, että luin kuin luinkin vihdoin tämän klassikon ja lisäsin siten hippusen verran klassikkosivistystäni. Nytpä osaan sitten ehkä vähän paremmin arvostella Hiiristä ja ihmisistä kirjoitettuja kirjallisuusesseitä tai ohjata teoksen lukeneita opiskelijoita esseen näkökulman valinnassa, sillä ainakin nykyisessä työpaikassani tämä teos kuuluu vitoskurssin klassikkolistaan ja aina joku tai muutama valitsee  sen luettavakseen ja kirjallisuusesseensä aiheeksi.

Kun kuolema tekee tenän: Saramagon Oikukas kuolema

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut". Näillä lupaavilla sanoilla lähtee käyntiin portugalilaisen nobelpalkitun Jose Saramagon Oikukas kuolema, jonka luin lukupiiriämme varten.

"Oikukas kuolema" on hauska ja älykäs, kalmankatkuinen, mutta myös pisteliäs ajatusleikki. Mitä tapahtuu, jos kuolema tekee tenän? Jos kuolema ei enää suostu toimittamaan tavallisia tehtäviää? Eikö tämä ole se, mistä ihmiset ovat kautta aikain unelmoineet? Eikö tämä ole se, jota uskonnot ovat aina hyväuskoisille ihmisille lupailleet suurimpana palkkana oikeasta uskosta ja oikein eletystä elämästä?

Nimettömäksi jäävässä valtakunnassa, jossa kukaan ihminen ei enää uudenvuoden vaihtuessa kuole, kuoleman lakko ei ole kuitenkaan mikään iloinen asia, vaan kansallinen katastrofi, joka saa koko maan sekaisin. Haudankaivajat ovat näreissään, sillä heillä ei ole töitä. Enää ei tapahdu luonnollista poistumista. Sairaat kasaantuvat sairaaloihin ja hoitolaitoksiin häilyen epämääräisesti elämän ja kuoleman rajamailla astuen kuitenkaan koskaan kummankaan rajan yli. Eräs perhe kuitenkin keksii erään eettisesti arveluttavan ratkaisun: yön pimeydessä he kuljettavat parantumattomasti sairaan vanhuksen ja vauvan valtakunnan rajojen yli, jossa kuolema on yhä voimassa. Pian lukemattomat ihmiset kantavat omaisiaan rajan yli kuolemaan. Osa ei tiedä, kuinka tähän suhtautua. Onko tämä murha? Onko rangaistava teko kuljettaa sairas surman suuhun?

Kuitenkin, ajan myötä ihmiset alkavat ottaa kuolemattomuuden itsestäänselvyytenä. On toisen kriisin paikka, itse kuolema, joka kutsuu itseään tuoneksi, astuu näyttämölle ja lähettää kohteliaan, violetin kirjeen, jossa hän ilmoittaa aloittavansa pian taas toimintansa. Tuoni päättää tämän kuten kaikki muutkin tulevat kirjeensä sanoihin. "kohteliain terveisin, tuoni". tuoni pienellä kirjoitettuna, ehdottomasti pienellä, kuten eräs toimittaja saa kantapään kautta oppia sen jälkeen, kun on lehtijuttuunsa "korjannut" sanan isolla kirjaimella Tuoneksi ja saanut itse tuonelta närkästyneen kirjeen, jossa tuoni tähdentää:

minä en ole Tuoni, olen pelkästään tuoni, sen sijaan Tuoni on jotain sellaista, ettei teikäläisten, ihmisten, mielessä voi käväistä edes häivähdyksenä mitä se voisi olla, kielenhuoltaja huomatkoon että osaisin kyllä kirjoittaa myös että teidän ihmisten, te tunnette ainoastaan minut, pienen arkisen kuoleman, joka ei pahimissakaan katastrofeissa pysty estämään elämän jatkumista edelleen, aikanaan tulette tietämään mikä on Kuolema isolla kirjaimella, ja sillä hetkellä, jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä soisi teille aikaa, te käsittäisitte mikä todellinen ero on suhteellisella ja ehdottomalla, täydellä ja tyhjällä, vielä olemisella ja ei enää olemisella, ja kun puhun todellisesta erosta, tarkoitan jotakin mitä sanoilla ei ikinä voida ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät, herra päätoimittaja, sillä jollette satu tietämään, sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita, joiden kohina tuskin kuuluu ( – – )

Pian tuoni alkaa myös lähettää kohteliaita, kuuluisia violetteja varoituskirjeita jokaiselle kuolevalle viikkoa ennen kuolinpäivää, jotta nämä osaisivat varautua kuolemaan. Kauhu valtaa jälleen kansalaiset. Kuka on seuraava violetin kirjeen uhri? Mutta sitten tapahtuu jotakin vallan erikoista ja ennenkuulumatonta. Eräs violetti kirje palaa takaisin tuonelle saavuttamatta ikinä vastaanottajaansa. Tuoni koettaa uudestaan ja uudestaan, mutta kirje ei kerrassaan mene perille. Tuoni lähtee selvittämään asiaa, ja tästä seikkailusta koostuukin tarinan suurin juonellinen jännite.Kuka kuolevainen pystyy vastustamaan tuonea?

Oikukas kuolema oli minulle ensimmäinen nobelkirjailija Saramagon kirja. Joillakin lukupiiritovereillani oli traumaattisia aiempia lukukokemuksia Saramagosta ja hänen superpitkistä virkkeistään ja epäkieliopillisesta välimerkkien käytöstä, ja tämä kirja vahvisti entisestään traumoja. Oikukkaan kuoleman kielenkäyttö on poikkevaa ja (post)modernia.  Graafiset virkkeet saattavat toisinaan venyä kevyesti vaikkapa sivun mittaisiksi, ja dialogissa vastapuolien repliikit on ujutettu saman virkkeen sisään vain pilkuilla erotettuna mainitsematta, kuka sanoo mitäkin. Vuoropuhelut muuntuvat tajunnanvirtamaiseksi mössöksi, jossa ei oikeastaan olekaan enää väliä, ketä sanoo ja mitä.

Myös teoksen sisältöpuolessa korostuu vahva tietoisuus kielestä ja sen rajoilla leikittelystä kuten tulee esiin yllä siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Saramago on ottanut Wittgensteinin (1900-luvun yhden suurimman kielifilosofin) ajatuksen teoksen motoksi siteeraamalla sitä ennen  tarinan alkua: "Ajattele esim. lähemmin kuolemaa,  – & olisi kyllä omituista jollet tällöin joutuisi tutustumaan aivan uusiin mielikuviin ja kielen alueisiin." Näkisin, että Oikukas kuolema nojaa vahvasti dekonstuktiiviseen kieliteoriaan, mikä tulee erityisen eksplisiittisesti esiin siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Kieli ja sen merkityksen häilyvyys nousee teoksessa niin vahvasti esiin, että se muodostuu jo yhdeksi teoksen teemaksi.

Vastoin muiden lukupiiriläisteni mielipiteitä itse pidin Saramagon kielestä, hänen hengästyttävästä tajunnanvirrasta, vähävälimerkkisestä kirjoitustyylistä ja riemastuttavista kielikuvista. (Kieli taisi olla syynä, miksi muutamalta jäi jopa kirja kesken.) En nyt tätä lempikirjoitustyyleihin lukisi, mutta Saramagon tyyli kirjoittaa oli mielestäni virkistävän erilaista ja hyvin älykästä.

Mitä tulee itse teoksen sisältöön, niin siitä vasta tykkäsinkin. Kirjan juoniasetelma on herkullinen ja hupaisa. Alku oli ehkä tylsähkö, mutta vauhtiin päästyäni en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Teos on satiirinen, ja kirpeän huumorin sekaan on ujutettu teräviä piikkejä koskemaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (kuten mm. vanhustenhoitoa). Tietysti kirjan aiheeseen sopivasti teoksen huumori on aika kalmankatkuista ja osaltaan vähän rankkaa. Mainittakoon, että useimpia muita lukupiiriläisiämme ei naurattanut yhtään tämä kirja. Tuonen personifiointi todelliseksi henkilöksi ja sen mukaan tuoma tarinan allegorisuus oli mielestäni aivan riemastuttavaa. Teoksen loppuratkaisu nosti lukukokemuksen aivan huikeisiin sfääreihin – miten ihania tällaiset loput, jotka jättävät ilmaan niin paljon kysymyksiä ja loputtomia tulkintavaihtoehtoja.

Muutenkin Oikukas kuolema on kirjallisuusanalyysiä rakastavan kirjallisuudenopiskelijan kultakaivos. Kirjasta voi löytää vaikka mitä, ja uskoisin sen olevan kirja, joka kestää useamman lukukerran sen vuoksi, että siinä on aina uutta analysoitavaa. Nyt, kun lukukokemuksesta on vierähtänyt useampi viikko ja kirjoitan tätä bloggausta, huomaan pysähtyväni pohtimaan yhä uusia ja uusia näkökulmia teoksesta.

Kokonaisuudessaan teos oli virkistävä lukukokemus erilaisuudessaan. Ei tämä nyt lähellekään lempilukukokemuksiani nouse, sillä ylimmille palkintopalleilleni kohoavat vain kaikki "ihanat kirjat". Kuiva huumori ja satiiri ovat kuitenkin tyylejä, joissa on ollut myös aina jotakin minua viihdyttävää. Kirjaa voisi suositella kaikille mustan huumorin ystäville, jotka eivät säihkädä omintakeista kirjoitustyyliä, joka antaa huutia kaikille koulussa opetetuille kielenhuolto- ja oikeinkirjoitussäännöille koskien välimerkkien käyttöä ja virkerakenteen koossapysyvyyttä.

P.s. Lukupiirikaverini Katrin kokemuksen Oikukkaasta kuolemasta voi käydä lukemassa täältä.

Jose Saramago

Oikukas kuolema, 2008

(As Intermitências da Morte, 2005)

Suom. Erkki Kirjalainen

Tammi

244 s.