Ylpeyden ja ennakkoluulon sammumattoman lumon äärellä

"Rakas herra Bennet", sanoi hänen vaimonsa eräänä päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Park on vihdoin saanut vuokralaisen?"
Herra Bennet vastasi, ettei ollut kuullut.
"On kuin onkin", sanoi siihen vaimo, "rouva Long kävi näet äsken täällä ja minä kuulin häneltä kaiken,"
Herra Bennet ei vastannut.
"Etkö halua tietää, kuka sen on vuokrannut?" puuskahti vaimo.
"Sinä haluat kertoa minulle, enkä minä pane vastaa."
Kannustus riitti.
"No niin kultaseni, minäpä kerron: rouva Long sanoo, että Netherfieldin on vuokrannut Pohjois-Englannista kotoisin oleva nuori mies, jolla on suuri omaisuus; että hän tuli maanantaina nelivaljakon vetämillä vaunuilla katsomaan taloa ja ihastui siihen niin, että sopi asiasta herra Morrisonin kanssa saman tien; että hän ottaa talon haltuunsa ennen mikkelinpäivää; ja että jo ensi viikon lopulla sinne tulee palvelusväkeä."
"Mikä on miehen nimi?"
"Bingley."
"Naimisissa vai naimaton?"
"Naimaton, rakkaani, naimaton! Naimaton mies, ja suuri omaisuus – neljä tai viisi tuhatta vuodessa. Mikä mainio asia meidän tytöillemme!"

Bennetin perheen viidelle tyttärelle ja heidän naittamisintoiselle äidilleen koittavat suotuisat ja toivorikkaat ajat, kun nuori naimaton ja rikas Bingley vuokraa naapurustossa tyhjällään olleen talon Netherfield Parkin ja tuo sinne seurueensa. Hänen seurueeseensa  kuuluu myös eräs toinen nuori ja naimaton sekä vieläkin rikkaampi mies, herra Darcy. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei näistä kolmesta suotuisasta ominaisuudesta huolimatta Darcysta kannata odottaa mitään hyvää: että hän on ylpein ja epämiellyttävin mies, jota kuvitella saattaa.

Bingley sitä vastoin on ystävänsä herra Darcyn vastakohta: hurmaava, avoin, iloinen ja miellyttävä herrasmies. Miellyttävintä hänessä se, että hänen havaitaan heti osoittavan huomiota vanhimmalle neiti Bennetille, Janelle. Janen sydän myös alkaa sykkimään Bingleylle. Janen ja Bingleyn tarinan kanssa rinnakkain seurataan kuitenkin vieläkin tiiviimmällä tahdilla kirjan päähenkilöiksi kohoavien herra Darcyn ja neiti Elisabeth Bennetin tarinaa. Ylpeää Darcya alkaakin pikku hiljaa kiehtoa Elisabethin kauniit silmät, vaikka aluksi nyrpisti nenäänsä koko neidille. Elisabeth puolestaan on kuitenkin saanut hyvin epäedullisen ensivaikutelman herra Darcystä, ja vastenmielistä kuvaa kyseisestä herrasta vahvistavat tarinat, joita hän kuulee miehestä. Ovatko herra Darcyn ylpeys ja Elisabethin ennakkoluulot voitettavissa?

Oi ja voih,  Ylpeys ja ennakkoluulo! Vaikka olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon useita kertoja aiemminkin (tämä lukukerta oli ainakin kolmas tai neljäs) ja katsonut vieläkin useampia kertoja Yle Teemalta aina jouluisin tulevan kirjaan perustuvan BBC:n minisarjan, on tarina aina uusi ja tuore – joka kerralla luen eri tavoin, näen tarinasta eri asiat. Ylpeyden ja ennakkoluulon lumo on sammumaton. Se on rakkaustarina vailla vertaa, joka vhiihdyttää, koskettaa, naurattaa ja itkettää aina kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että tarina ja sen lumo paranevat vain joka lukukerralla – johtuneeko itse kirjasta vai siitä, että itse muutun ja kasvan, sitä en osaa sanoa.

Sain äidiltä ja isältä synttärilahjaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden, viime vuonna ilmestyneen Kersti Juvan suomennoksen, jota olin toivonutkin lahjaksi paitsi itse tarinan ja uuden suomennoksen vuoksi, myös ihanien ja hurmaavien vaaleanpunaisten kansien tähden. Lahja piti tietysi miltei heti miten testata eli lukea.

Ylpeys ja ennakkoluulo oli mitä ihaninta kesälukemista ja viihdyin kirjan parissa enemmän kuin hyvin. Kiehtova rakkaustarina, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja itsestäänselvä, vaan mutkia täynnä, yhdistettynä Jane Austenin satiiriseen pisteliäisyyteen sekä tarkkanäköiseen ihmiskuvaukseen on resepti sellaiseen romaaniin, joka samaan aikaan on paitsi ihana, myös hauska, viihdyttävä ja älykäs.

Yksi asia, mitä aloin miettiä tällä lukukerralla, on kuitenkin herra Darcyn uskottavuus hahmona. On toki virkistävää, että romaanin miespuolinen sankari ei ole ensi silmäykseltä arvattavissa sellaiseksi prinssi Hurmaavaksi, jollaiseksi hän lopussa osoittautuu ja jollainen monen muun romanttisen kirjan sankari on jo alusta asti. Vaikka osittain siinä epämiellyttävssä kuvassa, joka Darcystä annetaan teoksen alkupuolella, on kyse vain ennakkoluuloista, ovat Darcyn käytös ja monet kommentit oikeasti hyvin röyhkeitä sekä todella epämiellyttävään luonteenlaatuun viittaavia. Anteeksiantamattomia, sanoisin!

Herra Darcyn muutos sellaisesta röyhkimyksestä itse herra Täydellisyydeksi ei ole mielestäni psykologisesti kovin uskottavaa. Tai sitten tässä kirjassa on vain jotakin, jota en ymmärrä. Ymmärrän toki kuitenkin  sen, että Darcyssa on pientä sosiaalista kömpelyyttä ja epävarmuutta, ehkä jopa ujoutta, minkä vuoksi hän ei välttämättä osaa ja pysty antamaan uusien tuttavuuksien seurassa itsestään kovin edustavaa kuvaa. Mutta silti! Herra Darcyssa vain mielestäni on jotakin, mikä ei täsmää. Mutta: uskottava tai ei, herra Darcy on ihana! <3

Kuitenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon yksi vahvuus rakkaustarinana on mielestäni se, että siinä naispuolisen sankarittaren rakkauden kohde ei jää vain värittömäksi, tuntemattomaksi ulkoapäin kuvatuksi rakkauden kohteeksi kuten usein käy, vaan lukija saa häneen vahvan kosketuksen.

Tässä kohtaa olisi hienoa, jos osaisin sanoa lisäksi otakin järkevää uudesta suomennoksesta ja verrata sitä vanhaan. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin aikaa, enkä tainnut juuri silloin ajatella kysymystä, kuinka teos on suomennettu, joten vertaaminen vanhaan suomennokseen on valitettavasti mahdotonta. Kuitenkin voin sanoa, että tämän suomennos vaikutti mielestäni sujuvalta ja raikkaalta. Vaikka siinä on säilytetty Austenille ja 1800-luvun alulle tyypillinen koukeroinen kieli, tuntuu sen lukeminen helppotajuiselta ja nopealta.

Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo

(Pride and Prejudice, 1813)

Suom. Kersti Juva, 2013

Teos

505.

Jane Austenin pisteliäs kynä parhaimmillaan: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar. Hänen asemansa, hänen isänsä ja äitinsä luonteet, hänen oma persoonallisuutensa ja taipumuksensa eivät ollenkaan viittanneet siihen suuntaan.

(– – )

Mutta vasta viidentoista – seitsemäntoista vuoden iässä hän valmentautui kirjan sankarittareksi: hän luki kaikkia sellaisia teoksia, joita sankarittaren täytyy lukea oppiakseen muistamaan niitä huudahduksia, jotka ovat käyttökelpoisia ja niin rauhoittavia heidän tapahtumien kiusaaman elämän vaiheissa.

Popelta hän oppi nuhtelemaan niitä jotka

"kärsimyksen pilkan sallivat".

Graylta hän oppi että

"Moni kukkanen piilossa rusottaa

ja tuoksunsa antaa autiuteen."

Thompsonilta hän oppi sen että

"ihanaa on opettaa, miten lentää tulis nuoren aatteen".

(– – )

Mutta jos nuoresta naisesta on määrä tulla sankaritar, neljänkymmenen ympärillä asuvan perheen kierous ei voi asettaa esteitä hänen tielleen. Jotakin täytyy tapahtua ja tapahtuu, mikä johdattaa sankarittaren tien alkuun.

Herra Allen, joka omisti suurimman osan Fullertonista, wiltshireläisestä kylästä, missä Morlandit asuivat, sai määräyksen lähteä Bathiin parantamaan kihtiään. Hänen vaimonsa, hyväluontoinen nainen, oli mieltynyt neiti Morlandiin ja kenties tiesi, että jos seikkailut eivät kohtaa nuorta naista hänen omassa kylässään, hänen on etsittävä niitä muualta. Hän siis pyysi Catherinea lähtemään mukaan Bathiin; herra ja rouva Morland myöntyivät kaikin mokomin asiaan, ja Catherine oli seitsemännessä taivaassa onnesta.

Austenin Neito vanhassa linnassa on mielestäni Austenia parhaimmillaan, ja tämä romantiikan ja ironian mestari on teroittanut kirjaa varten pisteliään kynänsä terävimmilleen. Voi, kuinka sain nauraa hykerrellä ja hymähdellä Austenin oivalliselle kerrontatyylille ja sille itseironialle, joka leikittelee romaanitaiteen konventioilla.

Kirjan sankaritar Catherine Morland on kaikkea muuta kuin sellainen sankaritar, joita hienoissa ja ylevissä kirjoissa on. Ainakin mitä on kaikissa sellaisissa kirjoissa, joilla Caherine on ravinnut sieluaan. Kaikesta huomimatta hänestä tulee tämän kirjan sankaritar. Hupakkomainen, nuori 17-vuotias tyttö, joka on änkenyt itsensä täyteen kaikenlaisia kauhuromaaneita ja muita kirjailijoiden hengentuotteita,  pääsee Bathiin laajentamaan ympyröitään ja huomaa pian, ettei kaikki menekään niin kuin kirjoissa ja että oikea elämä on romaania ihmeellisempää. Tai itse asiassa kaikkihan menee aivan kuin kirjassa, sillä tämä on kirja.

Hänen ensimmäinen tuttavuutensa  Bathissa on nuori herra Tilney, jonka komeus ja ihanuus saa heti Catherinen polvet veteliksi. Hän saa myös sydämmellisen ystävän eräästä Isabella-neidosta, jonka hupakkomaisuus on Catherinen hupakkomaisuus korotettuna potenssiin kymmenen. Sukulaissielu on siis löytynyt! Bathin seurapiirit ja huvitukset vetävät mukanaan Catherinen, jonka koko olemassaolon tarkoitukseksi tulee syventää tuttavuutta herra Tilneyn kanssa. Uskollisena ystävänä Isabella tietysti rohkaisee häntä näissä aikeissa. Ja kaikki siitä huolimatta, että että kertojan mukaan nuoren naisen ei ole edes säädyllistä nähdä unta yhdestäkään nuoresta miehestä, ellei tämä ole tiettävästi ihastunut häneen.

Sitten vasta alkaa tapahtua – sekä romantiikan että jännityksen saralla – kun Catherine saa kutsun nuori herra Tilneyn isältä kenraali Tilneyltä perheen kotiin, suurenmoiseen linnaan Northanger Abbeyhyn, juuri sellaiseen, linnaan jollaisia löytyy kaikista suurenmoisista, selkäpiitä karmivista kauhuromaaneista! Mistä tämä kaikki suuri avokätisyys ja ystävällisyys kenraalin taholta? Entä mistä se suuri röyhkeys, kun kenraali yhtäkkiä päättää Catherinen viikkoja kestäneen vierailun ajamalla hänet äkisti ja vailla ennakkovaroitusta pois linnastaan mitä hävyttömimmällä tavalla?

Neito vanhassa linnassa oli mielestäni mitä oivallisinta ja viihdyttävintä lukemista, jossa loistaa kirjalijan säkenöivä äly ja huumorin parhain pilke. Oivallisuudessaan se pääsee kilpailemaan sydämessäni parhaimman Austenin tittelistä yhdessä Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen kanssa. Austenmaiseen tapaan kaiken huulenheiton ja piikikkyyden takana on vakavaa kritiikin tai sanoman poikasta, jolla kirjailija on halunnut ravisuttaa sovinnaisuuden sääntöjä. Niin, kyllä naisellakin on oikeus mennä rakastumaan valitsemaansa mieheen ja tehdä hieman jotakin sen eteen, että tämä huomaisi hänet. Niin, ja mitä merkitsee jokin niin typerä ja maallinen asia kuin raha, kun kyse on jostakin niin tärkeästä ja epämaallisesta asiasta kuin rakkaudesta? 

Neito vanhassa linnassa – kuten muutkin Austenin teokset – on ylistys romanttiselle rakkaudelle ja sen kaikkivoipaisuudelle. Teos myös mielestäni haluaa sanoa, että jokaisessa naisessa piilee (oman elämänsä) sankarittaren mahdollisuus – siitä huolimatta, ettei muistuttaisi vähääkään tusinkakirjallisuuden kaavamaisia sankarittaria. Lähde vain Bathiin ja hyppää seikkailuun! :)

Vain yksi seikka jäi mietittyttämään kriittistä mieltäni: miten ihmeessä sellainen hupakko kuin Catherine kykenee miellyttämään Henry Tilneyn kaltaista täydellistä, viisasta ja järkevää miestä? No, ehkä se on sitä kuuluisaa rakkautta, joka peittää kaikki rakkaan viat alleen ja sumentaa järjen silmät.

Jane Austen

Neito vanhassa linnassa

(Northanger Abbey, 1818)

Suom. Eila Pennanen

WSOY

243 s.

Jane Austen: Viisasteleva sydän

Kotiopettajattaren romaanin jälkeen kaipasin lisää 1800-luvun romantiikkaa ja avioliittojuonia. (Ikään kuin muka edellisessä ei olisi ollut kylliksi imelyyttä!) Niinpä kaivoin oman hyllyni kätköistä Austenin Viisastelevan sydämen, josta en itse asiassa ole lainkaan varma, olenko koskaan lukenut sitä.

 Muistan jossakin vaiheessa elämää kolunneeni läpi useita Austeneita, ja muistikuvat niistä ovat kovin sekavat. Vain Ylpeyden ja ennakkoluulon sekä Kasvattitytön tarinan muistan varmasti lukeneeni, muut ovat yhtä muistikuvien puuroa toistensa kanssa. Sama koskee Jane Austen -elokuvia tai muita filmatisointeja. Kuinka monta kertaa olenkaan kirjastosta lainannut jonkin Jane Austen -elokuvan tai tv-sarjan ja sitä jonkin aikaa katsottuani pettyneenä todennut, että höh, tämänhän olen nähnyt jo!

Ja ai miksikö? Luultavasti siksi, että  Austenin kirjat kovin paljon toistavat itseään. Kaikissa sama perusjännite: naispäähenkilö seikkailee seurapiireissä ja yrittävää metsästää sitä herra oikeaa. (Tai pikemminkin odottelee, että näköpiiriin ilmestyisi se herra Oikea, joka metsästäisi heidät.)

Viisasteleva sydämen päähenkilö on kolmisisaruksisen perheen  hyljeksitty ja väärinymmärretty tytär Anne, joka on koko elämänsä tottunut jäämään pinnallisten ja kylmäsydämmisiltä vaikuttavien perheenjäsentensä varjoon. Hän on jo 27-vuotias ikäneito, joka kauneus on jo parhaimmat päivänsä nähnyt. (Seikka, jota korostetaan teoksessa ikävän usein.) Nuorempana, noin kahdeksan vuotta sitten hän on ollut kihloissa erään nuorukaisen kanssa, jonka kuitenkin lähipiirin painostamana hylkäsi. Hän ei ollut tarpeeksi rikas ja tarpeeksi ylhäistä syntyperää, vaikka kirkasotsaisena nuorukaisena uskoikin saavuttavansa vielä kyvykkyydellään jotakin suurta. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin tämä samainen nuorukainen ilmaantuu taas samoihin seurapiireihin kuin Anne, yhä naimattomana, mutta elämänurallaan korkealle kohonneena, ja Annen rinnassa herää outoja tunteita. Mutta mitä liekään tämä herra nykyisin tuumata Annesta, jota tuskin on edes tunnistaa samaksi kauniiksi neitokaiseksi, joka hän joskus oli?

Tässä rakkaustarinassa on monta mutkaa matkassa, eikä ole lainkaan selvää, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimisiin (vai päätyykö kenenkään). On nimittäin muutama muukin varsin varteenotettava ehdokas. Esimerkiksi Annen serkkupoika, joka pahoin ihastuu Anneen ja jolla on puolellaan se suuri etu, että hän on perivä Annen kotitalon aikanaan, sillä perheessä ei ole miespuolisia perijöitä. Sekä eräs hengeltään hyvin sivistynyt, kuollutta kihlattuaan sureva nuorimies, jonka Anne henkevillä keskusteluilla onnistuu nostamaan pois epätoivon syövereistä.

Pidin kirjassa siitä yllätyksellisyydestä, jonka kirjailija oli luonut useiden eri kosijaehdokkaiden kautta, jotka vieläpä tuodaan kuvioon eri vaiheissa kertomusta. Kaikilla on omat etunsa ja lukija luulee välillä varmasti tietävänsä, kenen kanssa Anne vielä päätyy naimsiin, mutta sitten pakkaa sekoitetaan vähän lisää ja kaikki varmuus häviää ja vaaka kääntyy jonkin toisen miehen puolelle.

Pienten kehujen jälkeen voidaankin siirtyä kritiikkiin. Sain kirjalta kyllä sitä, mitä eniten lähdin siltä hakemaan: romantiikkaa, avioliittojuonia ja seurapiirien viehätystä. Mutta juuri muuta en löytänytkään. En kyennyt näkemään mitään suurta teemaa tai sanomaa kaiken tämän takana.  Jotenkin kirjasta jäi vähän tyhjä olo. Kirja tuntui kovin pinnalliselta, jossakin määrin kaavamaiselta (vaikka juonessa pientä yllätystä riittikin.) Anne vaikutti romaanihahmona jotenkin persoonattomalta, hahmolta, jonka ääriviivoista on vaikea saada selkoa. Enpä voi sanoa erityisesti pitäneeni Annesta (vielä vähemmän monista muista kirjan hahmoista.)

Kirjassa on surumielinen vivahde, joka syntyy toivottoman vanhanpiian taivaantuuliin lentäneistä toiveista ja nuoruuden ja kauneuden menetyksestä. Siinä mielessä tämä onkin vähän erilainen rakkausromaani, sillä monesti niissä keskitytään nuoruuden kukkeutta eläviin neitosiin, jotka ovat vielä täynnä vaaleanpunaisia toiveita ja unelmia. Mutta kaikesta tästä johtuen kirjaa oli jokseenkin ikävä lukea, ja minua ärsytti se asenne, jolla Anne suhtautui toivottoman tuntuiseen elämäänsä. Ja se, mikä minua myös harmitti, oli se kliseinen asenne, joka koko kirjasta välittyi: vanhapiika ei voi olla onnellinen. Lisäksi suunnattomasti harmitti se, kuinka paljon kirjassa korostetaan ulkonäköä ja sen merkitystä avioliittomarkkinoilla. Alussa Anne esitetään aivan toivottomana ressukkana sen vuoksi, että hänen nuoruuden kukkeutensa on kadonnut ja hän on vielä naimaton. Ja kuitenkin, hän on vasta 27-vuotias, sanoisin, että nainen parhaassa iässä!

Paljon tässä oli harmiteltavaa, joten voisi kai luulla, että melkein inhosin kirjaa. No, en suinkaan! Pinnallisella tasolla kuitenkin se oli viihdyttävää luettavaa, mutta olisin odottanut Jane Austenin kaltaiselta nimeltä vähän suurempia! (Ylpeys ja ennakkoluulo on nimittäin aivan loistava ja Kasvattitytön tarinasta pidin myös kovasti.)

P.s. Tämä oli muuten blogihistoriani sadas bloggaus. Eräänlainen etappi sekin!

Jane Austen

Viisasteleva sydän

(Persuation, 1818)

Suom. Kristiina Kivivuori

WSOY

255 s.