Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Jokin katastrofi on tapahtunut ja murentanut ihmisten yhteiskunnan. Juomakelpoinen vesi on vähissä ja vedensaantia säätelee diktatuuri, jota vastaan ei kannata asettua. 

Noria on teemestarin tytär ja siis tuleva teemestari. Hänen isänsä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden, jonka paljastuminen tietäisi pahaa. Aikana, jolloin veden kätkeminen on rikoksista pahin, armeijan mielenkiinto siirtyy väistämättä teemestarin taloon ja raikkaan teeveden salaisuuteen...

Sain tämän kirjan joululahjaksi siskoltani ja vielä toivomillani kansilla (en voi sietää sitä karmivaa naikkoskantta...). Kannet on yksinkertaiset ja ehkä hieman tylsät, mutta ympyrä kannessa tuo mieleen teekupista pöytään jääneen tahran.

Kirjassa on paljon samaa kuin kirjailijan Kudottujen kujien kaupunki-teoksessa. Kieli on kaunista ja runollista, kuvailu maalailevaa ja tyylikästä. Itäranta todella hallitsee jonkinlaisen maagisen, taianomaisen kirjoitustyylin, joka luo kirjoihin ihan oman tunnelmansa. Valitettavasti kummassakin kirjassa on ihan liikaa angstia ja epätoivoa, tässä vielä enemmän kuin toisessa.

Jatkuva alakulo painaa koko kirjan ajan kaiken siinä kerrotun päälle. Hetkelliset iloiset ja onnelliset kohtaukset eivät tunnut miltään, kun kohta synkistellään taas. Tiedän, ettei elämä oikeastikaan ole yhtä tanssia ja laulua ja hattaraa, mutta jokin aito, oikeasti onnellinen hetki olisi muuttanut ahdistavan tekstin toiveekkaaksi. Kirja saa olla surullinen ja vakava, mutta Noria on oikeasti kuin Nalle Puhin Ihaa. Tytöllä ei ole edes mitään ihastusta yms. vastaavaa, joka toisi jonkinlaista valoa elämään. Yleensä en kaipaa kirjoihin romantiikkaa, mutta tässä kirjassa se olisi ollut enemmän kuin tervetullutta. Ihan jo oman lukukokemukseni takia. Angsti sai lukuintoni laskemaan ja pian toivoin kirjan vain loppuvan, että voisin lukea jotain muuta.

Noria päähenkilönä oli oikea pallo jalassa, mutta onneksi muut kirjan henkilöt tuntuivat mukavammilta. Henkilöitä oli paljon ja melkein jokainen tuntui enemmän oikealta ihmiselta kuin robottimainen Noria. Kuvailun puuttuessa luulin Sanjaa pitkään pojaksi ja kun asian oikea laita minulle selvisi, tunsin oloni tyhmäksi, vaikka pelkästä nimestä ei voi tässä kirjassa toisen sukupuolta määrittää. Kumpikaan päähenkilöistä ei ollut oikein mieleeni.

Kirjassa oli hienoa kritiikkiä meidän yhteiskuntaamme ja nykymenoa vastaan. Maailma on väistämättömästi ajautumassa siihen, että pian meillä ei ole enää juomakelpoista vettä ja meistä jää tuleville sukupolville kasa muovia ja muuta roinaa. Itse tosin uskon siihen, että ihmiskunta ehtii tuhoutua tai tuhota itsensä ennen kuin maailma on tuolla tolalla.

Vaikka tarina oli hyvin kerrottu ja punottu, niin silti sitä vaivasi pieni ennalta-arvattavuus. Jos koko kirja on pelkkää epäonnistumista ja lannistava, niin voiko muka mikään onnistua niinkuin suunnitellaan?

Kudottujen kujien kaupunki vie mielestäni voiton paremman kirjan tittelistä, vaikka kumpikaan ei ollut ihan niin hyviä kuin olin kuvitellut.

Pidin silmäni auki minkä tahansa keräilemisen arvoisen varalta, mutta ohitin vain mielenkiinnottomia esineitä; murenevia, likaisenvalkoisia muovilevyjä, epämukavan näköisiä kenkiä, joiden korkeat korot olivat katkeilleet, haaltuneen nuken pään.

s. 28

Teemestarin kirja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos 2012

266 sivua

-oma-

Aloiti: 10.1.2016

Luettu: 13.1.2016

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Jostakin kumman syystä olen potenut vakavaa lukuinnon puutetta ja siinä samassa blogikin on jäänyt retuperälle. Minulla on hirveä kasa kirjoja bloggausjonossa ja toivoisin saavani kaikki kirjoiteltua blogiin vielä tämän vuoden puolella. Joulukuu taitaa jäädä aika kirjattomaksi kuitenkin, joten ehkä tehtävä ei ole mahdoton.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki kiilaa nyt muiden ohi, koska laina-aika loppuu tänään. Olisin tämänkin saanut jo aikoja sitten kirjoiteltua, mutta piti jättää viime tippaan.

Tulvien koittelemalla saarella nuori kutoja, Eliana, löytää Seittien Talon pihasta vieraan naisen. Nainen on löydettässä huonossa kunnossa ja hänen kielensä on leikattu irti. Naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu näkymättömällä musteella nimi. Elianan nimi.

Vieras nainen ja Eliana ystävystyvät ja lähentyvät. Samaan aikaan mystinen tauti alkaa vaivata koko saarta ja näyttää siltä, ettei kukaan ole turvassa...

Kirja on aika jännä kokonaisuus; se on kaunis, hyvin kirjoitettu ja koukuttava, mutta muutama tärkeä osanen tuntuu jääneen hieman kesken ja kehittelemättä. Silmiinpistävintä kirjassa oli kaikkien (muiden paitsi päähenkilön Elianan) onttous ja statistin osa. Vain Eliana on se, johon lukija pääsee oikeasti tutustumaan ja joka tuntuu tarinassa kaikkein eniten olevan todellinen. Muut, jopa Valeria, jonka luulisi olevan ainakin yhtä tärkeä kuin Elianan, on vain yksiulotteinen ressukka, jonka kohtalo on toimia vain Elianan tekemisten syynä.

Tarina on koukuttava ja vauhtiin päästyäni halusin vain lukea eteenpäin. Maailma on luotu hienosti ja se toimii. Kerrankin kirja, jonka maailmaa paljastetaan juuri sopivasti, ei liikaa tai liian vähän. Saari tapahtumapaikkana on kiehtova ja moniulotteinen. Maailma on etäinen, mutta silti siinä on jotakin meidän omasta maailmastamme.

Kirjan romantiikka ja rakkaus ei ollut korostettua tai alleviivattua, se vain oli luonnollinen osanen kirjaa. Juuri niinkuin sen pitääkin olla. Odotin kirjan olevan sanahelinää ja sanoilla kikkailua, mutta teksti oli kaunista. Tosin muutamassa kohdassa särähti pahasti huonosti muuten tekstiin sopiva ilmaisu tai sana (esim. "Peitä hänet jollain.").

Vasta kirjan luettuani tajusin miten hyvin kansi ja tarina sopivat yhteen ja tukevat toisiaan. Näin mukavaa yhteenkuuluvuutta toivoisi näkevänsä useamminkin kirjoissa.

Kirjan loppupuolella keksin täydellisen kuvauksen kirjan koko sisällöstä; kaikki on kuin unta. En tarkoita, että lopussa kertoja heräisi ja kaikki olisikin unta, vaan mieleen tulee uni; kaikki on tarpeeksi epäselvää, ettet tiedä mitä näet ja jälkikäteen on hankala sanoa, mitä todella luit. Tämä ei todellakaan ole huono juttu, vaan kirja jää mieleen.

Lukisin mielelläni Itärannalta Teemestarin kirjan. Olen kuullut ja lukenut, että se on parempi kuin tämä.

Avaan silmäni kammiossa jossa loistelasi hohtaa pimeässä hentona kuin yöperhosen siipi. Valerian kasvot erottuvat vaaleana, nukkuvana läikkänä huoneen toisella reunalla.

Painaja on poissa, mutta aistin sen kosketuksen yhä.

En nuku uudelleen ennen aamua.

s.141

Kudottujen kujien kaupunki

Kirjailija: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos 2015

335 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 26.11.2015

Luettu: 28.11.2015

Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Eletään 50-luvun loppupuolta ja erään töölöläisen kerrostalon pihoilla, vinteillä ja kellareissa leikkii kaksi tyttöä, joiden lempinimet ovat Eetu ja Aatu. Tytöt vakoilevat talon asukkaita, yrittävä jäljittää Namusetää ja uskovat selviytyvänsä mistä tahansa.

Eräs leikki muuttaa Eetun ja Aatun elämän lopullisesti. Muinaisnorjalainen mytologia johdattaa pihan lapset matkalle kellariin ja siellä he näkevät jotain, joka murskaa leikit ja lapsuuden.

Eetusta tulee Edda ja aikuisena hän alkaa selvittämään kotitalonsa mysteeriä...

Mielenkiintoinen ja kutkuttavan jännä esittely houkuttelivat minut tämän kirjan pariin. Vaikka pidin loppujen lopuksi kirjasta, niin silti jotakin jäi hampaankoloon.

Ensiksi kirja tuntui yksinkertaisesti vain ylipitkältä. Kerronta liikkuu kahdessa tasossa, Eetun ja aikuisen Eddan. Juttua riittää kummassakin tarinassa, mutta välillä aikuisen Eddan menoa on puuduttavaa seurata. Pidin enemmän menneestä ja kellarin mysteeristä kuin miehiä nielevän ja täydellisyyteen pyrkivän Eddan elämästä.

Miksi kaikkien kirjojen päähenkilöt ovat olleet lapsena mielikuvituksellisia, luovia ja erikoisia? Luoko se jotenkin hyvän pohjan aikuisuuden hulluudelle? Edda oli jopa hieman pelottava päähenkilö. Oliko Edda niin sekaisin, ettei edes kirjailija saanut täyttä selkoa hänestä? Mikään ei tunnu Eddan elämässä onnistuvan ja menneisyys traumoineen pitää naista vankinaan. Lisäksi kirjasta heräsi monia muitakin kysymyksiä, joihin lukija ei varmaan koskaan saa vastauksia. Kirjan loppua kohti mentäessä oli selvää, ettei kaikki tämä voi toimia ja lopulta pidin aika tylsästä ja yksinkertaisesta lopusta.

Tekstiä oli mukava lukea, mutta mitään koukuttumista ei tapahtunut. Ainoa asia, joka ajoi lukemaan eteenpäin, oli sama voima joka ajoi aikuista Eddaa eteenpäin; halu saada tietää lisää. Valitettavasti epäselvyys taisi jäädä päällimmäiseksi sekä minulle että Eddalle.

Plussaa kirjalle huolellisesta Eddan vaatteiden kuvailusta ja 50-luvun lopun elämän kuvaamisesta. Olen tosin saanut vanhemmiltani hieman erilaisen kuvan kyseisestä ajasta, mutta kaiketi elämä oli silloin erilaista Hesassa kuin täällä idässä.

Olimme kakaroita. Olimme viattomia. Siksi emme tienneet, että viattomuuden ytimessä on aina pimeys, jossa kasvaa se, joka kuljettaa eteenpäin meitä ja kertomustamme.

Sitten, kun oli jo liian myöhäistä, ymmärsin, ettemme olleet koskaan olleet viattomia.

s. 15

Edda

Kirjailija: Eeva-Kaarina Aronen

Kustantaja: Teos 2014

371 sivua

-kirjastosta-

Aloitin: 5.11.2015

Luettu: 7.11.2015

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Tänään julkistettiin kirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ja kuinkas sattuikaan, että eilinen postaukseni käsitteli yhtä ehdokkaista, eli Selja Ahavan teosta Taivaalta tippuvat asiat. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta uskoisin kirjalla olevan mahdollisuudet voittoon. Mutta onhan jo pelkkä ehdokkuus jonkinlainen voitto, ei siihen kaikki yllä.

Se ei ole sattumaa, että postaan Nenäpäivänä Mikko Rimmisen kirjasta Nenäpäivä, joka muuten voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2010. Päätin postata kirjasta tänään, vaikka en Nenäpäivästä oikein välitäkään. En keräyksenä enkä kirjana.

Keski-ikäinen Irma on yksinäinen ja ihmisseuran kaipuussaan alkaa syystä tuntemattomasta soitella ihmisten ovikelloja ja esiintyä kyselytutkijana. Irma ehtii kysellä kysymyksiään ja tutustua ihmisiin hyvän aikaa, ennen kuin he alkavat epäillä kyselijän aitoutta. Irma on ehtinyt jo kiintyä haastateltaviinsa, joten kiinni jäämisen pelossakin hänen on päästävä tapaamaan heitä...

Tämän kirjan lukeminen tuntui ikuisuusprojektilta. Tuntui että kirjassa ei päässyt eteenpäin, samaa mustavalkoista tekstipötköä jatkui loputtomiin lukukaupalla. Alun mielenkiinto haihtui nopeasti, sillä vaikka alussa teksti tuntuikin kevyeltä ja hauskalta, juuri se keveys ja hauskuus alkoi lopulta tympiä niin paljon, että kirjaa luki eteenpäin enemmänkin pakosta kuin halusta. Loppujen lopuksi lukemiseen kului aikaa pari päivää, mutta aika tuntui paljon pidemmältä.

Päähenkilö Irma oli säälittävä ja myötähäpeää herättävä reppana, jonka edesottamukset olivat suurimmaksi osaksi surullisia eivätkä hauskoja. En ymmärrä, miten kukaan voisi pitää niin hermostunutta ja omituista naista jonakin kyselytutkijana. Irma oli sekava ja masentava tuttavuus, jonka olisi halunnut kaivella esille kirjan uumenista ja takoa naisen päähän jotain tolkkua ja itsevarmuutta. Lisäksi taustat Irman ongelmiin ja yksinäisyyteen pysyivät visusti jossakin harmaan sumun takana, jonne ei lukija päässyt.

En pidä itseäni kovinkaan fiksuna lukijana, en yleensä näe tarinan takana toista, syvempää tarinaa ja siksi välillä ärsyttää liian avoinaiset, vihjauksin kyllästetyt tarinat, joissa jätetään kaikki joko lukijan mielikuvituksen varaan tai lukijan on poimittava hienovaraiset vihjeet tekstistä ja yhdisteltävä ne selitykseksi. Minulta kaikki tuollainen menee täysin ohi, varsinkin jos luen tekstiä enää-niin-ja-niin-monta-sivua-jäljellä-asenteella. Jotenkin minulle jäi Nenäpäivästä tunne, että jotakin siinä oli piilossa, mutta minä tyhmä en sitä tajua. Siksi pidän kirjasta vielä vähemmän.

Toki kirjassa on hieno, mutta aika yksiuloitteinen kuvaus yksinäisyydestä. Kirjassa on myös elävää kieltä, tosin välillä kielikuvat alkoivat olla liian erikoisia. Joitakin keskusteluita oli kirjoitettu yhteen pötköön pelkillä pilkuilla erotettuna ja vaikka lukeminen ei ollut vaikeaa, niin silti mietti päässään, miksi; oliko syynä tilansäästäminen vai jonkinlainen yritys kuvata puhetta elävästi?

Koskettavinta kirjassa oli ne harvat hetket, kun ihmiset olivat toisilleen aitoja ja lähellä. Jos kaikki tässä maailmassa olisi kuin kirjan tuntemattomat teinit tai jokaisella Virtasella yksi Irma, niin maailma olisi paljon parempi paikka.

En ymmärrä, miksi tämä teos on voittanut Finlandia-palkinnon, mutta eihän näitä valintoja yleensäkään pieni ihminen ymmärrä.

Tuli nenäpäivä. Itse nenä oli yhä tulessa ja radiossa toitotettiin aamusta alkaen sitä julmetun nenäpäivää, sitä oli pärryytetty nyt sen verran että pakkohan siinä oli ymmärtää että jonkin lajin hyväntekeväisyydestä oli kysymys, en vain ymmärtänyt että millaisesta tarkkaan ottaen; mielelläänhän sitä olisi jotenkin osallistunut, mutta mistään ei käynyt ilmi että ketä tai mitä sillä kaikella nyt autettiin.

s. 174 

Nenäpäivä

Kirjailija: Mikko Rimminen

Kustantaja: Teos 2010

339 sivua 

-kirjastosta-

Aloitin: 2.11.2015

Luettu: 4.11.2015