Elämä yllättää - myös ikävästi

Joskus kaikki kasaantuu. Tavallisimmin kasaantuvat koettelemukset ja ikävät asiat, ikävä kyllä harvemmin onni ja ilon hetket. Niin tälläkin kertaa. Oman lapsen sairastuminen vakavasti on äärettömän raskas paikka. Silloinkin, kun kyseessä ei ole ensimmäinen kerta. Tämän vuoden olemme kulkeneet tyttären sairastumisen myötä erilaisia polkuja kuin osasimme ajatella. Niin se maailma vain yllättää.

Lopulta lähes kolmen kuukauden sairaalajakson jälkeen tuntui siltä, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. Enää pitäisi keräillä voimansa tämän vuoden koettelemusten jäljiltä. Päivä päivältä näytti paremmalta.

Samaan aikaan töissä on ollut kiireistä ja työn täyteistä. Ylimääräisiä voimavaroja ei ole tullut käyttöön sitä kautta, ennemminkin päinvastoin.

Perjantaina aamupäivällä tytär soitti ja kertoi olevansa sairaalassa. Hän oli menettänyt kävelylenkillään tajuntansa, satuttanut päänsä ja joutuneensa ambulanssikyydillä sairaalaan. Olo oli kuhmuinen, mustelmainen, haavainen ja kipeä. Tätä emme kukaan osanneet odottaa. Loput työpäivästä kului varautuen äkkilähtöön Helsinkiin palavereita peruen ja kollegoja informoiden. 

Lopulta päädyin hakemaan tyttären sairaalasta illalla. Jäin hänen luokseen yöksi, sillä aivotärähdys vaati lähiseurantaa myös yöllä. Kävimme tapahtumia läpi illalla, pelasimme lautapelejä ja söimme perjantaipitsaa.

Muutos suunnitelmiin tai olettamuksiin voi tulla nopeasti ja aika lailla varoittamatta. Meidän perheessämme tällaisia äkkitilanteita on vuosien varrella ollut useamminkin, joten oma valmius nopeaan päätöksentekoon tiukassa tilanteessa on kasvanut hyväksi. Tuska ja huoli eivät sen sijaan helpota, vaikka kuinka harjoittelisi. Ja aina täytyy muistaa, että se, joka kärsi tässä eniten, en ollut minä, vaan tytär.

Olen kiitollinen taas ihan pienistä asioista. En painosta itseäni siitä, etten ole jaksanut valokuvata niin paljon kuin olisin halunnut. Elämä on tällaista ja tässä -  juuri nyt.

Nautitaan elämän pienistä ja isoista hetkistä sekä kaikista läheisistämme ❤

Hirviemo ja vasat Ähtärin eläinpuistossa syyskuun lopussa.

Yrittänyttä laitetaan :-(

Sain viimeksi tänään palaverissa palautetta: "Susanna, tuo ei ole hauskaa". Ymmärrän tuon tavallaan, sillä oma huumorini on mustaa ja hetkessä elävää. En tarkoita kenellekään mitään pahaa ja vuosien saatossa voisi kuvitella työkavereiden ja yhteistyöverkostojen jo oppineen tavoilleni. Olen pyrkinyt kehittämään sosiaalisia taitojani muita miellyttäviksi, mutta nähtävästi olen joidenkin mielestä vielä liian kaukana tavoitteestani.

Kirvoittelen kahden äärimmäisen vaihtoehdon välisellä maastolla. Joko alistun siihen, ettei persoonani sovi työyhteisöihin ja siirryn takavasemmalle tai ruokin katkeruuttani ja muutun epämiellyttäväksi myös itselleni.

On tavallaan hassua, että joidenkin silmissä kaikki tekemäni palvelukset ja auttamiset lakoavat tyystin 'erilaisuuteni' alla. Se, mitä aktiivisesti teen muiden eteen ei siis paina mitään lapsuudesta perittyjen taakkojen rinnalla. Ja niinkuin ne eniten kärsivät olisivat muka noita muita :-(

On puhuttu paljon sisäisestä asiakkuudesta, jonka tunnistan mielestäni enemmän kuin hyvin. Olen mielestäni hyvä muiden palvelija. Jos panostusta sisäiseen asiakkuuteen ei arvosteta, on motivaatio heikoilla. Etenkin, kun siihen liittää tuon erilaisuuden kummastelun.

Jos jotain tästä voi oppia, niin sen, että tee asioita ennen kaikkea itsesi vuoksi. Muiden arvostuksesta ei ole mitään takeita. Toisaalta isot asiat edellyttävät yhteisöllisyyttä ja yhteistä panostusta. Miten niihin päästään?

Erilaisuus voisi olla rikkautta. Luottamus rohkaisisi uuteen. Välittäminen olisi aikamoinen voimavara.

Ähtärin karhunpennut.

Voimia lokakuiseen viikkoon!