Himmeä lintuhavainto ja silittämisen filosofiaa

Työt ja kantarellien kerääminen ovat vieneet aikani. Hieman olen ehtinyt myös lukea. Aika aikaansa kutakin tai jotain sinne päin.

Kuvassa lienee viherpeipon vihervarpusen poikanen. Jos joku on eri mieltä, otan argumentit vastaan ihan mielelläni. Viherpeippo on ollut aktiivinen laulaja ja reviirin vartija täällä. Siksi veikkasin ensin sitä tämän nuorukaisen vanhemmaksi. Kiitos Samille korjauksesta!

Ja sitten taas asiasta kukkaruukkuun tai jopa kauemmas. Silitin tänään toimistopäivältä tultuani huomiset toimistopäivän vaatteet aamua odottamaan. Siinä lähti ajatus lentämään ja kerimään ihan lapsuuteen asti.

Äiti heitti joskus (olin 12-15 -vuotias) ilmoille ehdotuksen, että hän maksaisi 10 (vai oliko se 5?) markkaa, jos silittäisin koko silityskorillisen. Silityskori oli ISO. Sinne mahtuivat parinkin koneellisen kuivuneet pyykit.

Totta kai suostuin! Inhosin silittämistä selkärankaani myöten, mutta vastaavia ansaitsemistilaisuuksia ei ollut muuten tiedossa. Minä silitin. Siinä kului ehkä kaksi tuntia? Ihan hillittömän paha urakka käsistään ei-kätevälle tyypille. Siitä tuli minun hommani monesti uudelleenkin.

Minä olen suosinut viimeiseen asti ilman silittämistä toimivia vaatteita. Mutta välillä on vain tyydyttävä siihen, että silitystä tarvitaan. Voi niitä harvinaisten uhrauksien hetkiä 😔

Minä en silitä pyykkäämisen jälkeen kaikkia silitystä vaativia vaatteita kerralla. Saavat mennä ryppyisinä henkarille ja vaatehuoneen tangolle. Silitän vasta, kun hetki koittaa. 

Mikä on sinun silityskulttuurisi? Silitätkö kaiken kerralla, osissa vai vain tarvittaessa? Tai ei silloinkaan? Ja miksi?

Ihanaa elokuun jatkoa 🥰

Mustarastas lauloi 💖

Tänään näin taas lumikon - kahdesti. Yhtään kuvaa en saanut, mutta kohtaaminen oli iso ilo jo sinänsä 💖

Tänä viikonloppuna olin jonkinlainen touhupetteri. Tuli siivottua intensiivisesti, vaikken mikään siivoaja ole vieläkään. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni. Ja miehestäkin, joka osallistui touhuun ihan kybällä. Säännöllinen viikonloppusiivous on ollut minulle tähän asti kauhistus. Pyrin aktivoitumaan pitkin viikkoa, jottei viikonloppuna tarvitsisi uhrata kallisarvoista vapaa-aikaa hirmuisesti aikaa vievään siivoukseen. Siellä(kin) on minulla jokin kipupiste lapsuudesta ja nuoruudesta. Täytyy purkaa sitäkin tässä vähitellen 👍

Löysin itseni kuusen alta istumasta kameran kanssa. Aurinko paistoi ja linnut kävivät piharavintoloissa melkein ruuhkaksi asti.

Kuulin mustarastaan laulavan keväistä lauluaan 💖

Pihalla vierailee säännöllisesti ainakin kuusi, joskus jopa seitsemän mustarastasta. Tänään kuulin ensimmäisen kerran tänä vuonna mustarastaan keväistä laulun lurittelua. Kannatti istuskella kylmässä odottelemassa 🥰

Kuusitiaisen näin pitkästä aikaa. Enpä nyt tosin ole ruokintapaikan lähellä ollut niin kovin usein kärkkymässäkään. Silti kuusitiaisen kohtaaminen muutamaankin kertaan tänään tuntui todella kotoisalta.

Viherpeipot asettuivat kerrankin kuvausasemiin.

Töissä on ollut kiirettä ja ruuhkaa. Kovasti keskittymällä homma on pysynyt hanskassa. Omat onnistumiset ovat ruokkineet hyvää mielialaa, vaikkei niitä kukaan muu taida huomatakaan. Itselle on merkittävää, että ison kuuloisista haasteista selvisi sittenkin ihan inhimillisin panostuksin. Se tarkoittaa sitä, että olen oppinut paljon ja opittu on myös vakiintunut melkein perusosaamisekseni eikä sitä tarvitse herätellä ja synnyttää kerta kerran jälkeen uudestaan. Hyvä minä 💖

Viikon kuluttua lähdemme tyttären kanssa lomalle. Juhlimme molemmat pyöreitä vuosia lahjoittamalla itsellemme lomamatkan muualle viikon ajaksi. Toki tässä olen joutunut huhkimaan hiki hatussa töitä, jotta saan kaiken tarvittavan valmiiksi ennen lomaa. Niin kuin on tytärkin.

Olemme tyttären kanssa matkustelleet melkoisen paljon yhdessä ja ihan kahdestaankin. Luvassa on siis tuttua ja rentoa yhteistä seikkailua.

Elämä hymyilee jo enemmän, mutta olen aivan mahdottoman väsynyt. Toisaalta olen ollut kohtuuttoman väsynyt jo pitkän aikaa. Ehkä pitäisi käydä verikokeissa tarkistamassa, josko asian voisi parantaa ihan helpostikin.

Pojan jäljiltä tyhjäksi jäänyt asunto on raivattu siivouskuntoon. Siivouksen jälkeen sen voikin sitten pistää myyntiin. 

Käyn läpi vanhoja muistiinpanojani ja kirjoituksiani. Kirjoitan tärkeimmät digitaaliseen muistiin ja paperiset muistot siirtyvät luottamuksellisesti hävitettäviin materiaaleihin.

Löysin yhden mietelmän, joka osuu jotenkin vielä nytkin:

Kuuletko, kun huudan?
Huudan kovaa,
mutten kuule omaa ääntäni.
Olenko menettänyt kuuloni 

vai ääneni?

Ihanaa alkavaa viikkoa!

Nautitaan siitä, mistä voidaan.

Jaksetaan sitä, mistä emme voi nauttia.

Yritetään vaikuttaa niihin asioihin, joita emme jaksa.

Ja annetaan itsellemme anteeksi, ettemme voi vaikuttaa kaikkeen.

💖

Luonnossa tapahtuu. Vaikkei kiinnostaisikaan, nyt kannattaa pitää silmät auki!

Punatulkut ovat löytäneet pihamme. On ihana seurata näitä upeita olentoja pihalla täydessä vauhdissa 💖 Auringonkukan siemenet ovat punatulkkujen suosikkiruokaa, pähkinät kelpaavat vain äärimmäisissä tilanteissa. Naaraspuolinen punatulkku on vatsan seudun väritykseltään haalean harmaan punainen. Tässä punatulkku laikkukirjokanukan oksalla.

Sinitiainen on vauhdissa omenapuun oksalla syöttölaitteen lähellä. Onneksi oli valoisa päivä, muuten tästä kuvasta ei olisi tullut mitään.

Tässä taas naaraspuolinen punatulkku.

Viherpeipot kävivät vierailemassa omenapuussa ja ruokailulaitteilla. Niitä ei ole näkynytkään vähään aikaan.

Tällä kertaa kuvassa koiraspunatulkku komeamman rintapunansa kera.

Tali- / ruokintapötkylät kelpaavat erityisesti käpytikalle, pikkuvarpusille, oravalle ja tiaisille. Tässä talitiainen herkun äärellä.

Mustarastasnaaras näyttää tummemmalta, mutta tässä lisäsin taas himan valoa tunnistamisen vuoksi. Naaraalla nokka ei ole keltainen ja höyhenpukukin on mustan sijaan tummanruskea.

Käpytikka kävi pikaisesti tarkistamassa ruokatilanteen ja nauttimassa pienet annokset. Se havaitsi häiriöitä (minut) ja lensi pian pois. 

Nämä kuvat ovat viikon vanhoja. Tämä viikonloppu oli luvattua harmaampi ja tyydyin maanantaisiin kuviin. Olen mahdottoman kiitollinen siitä, että elän liikenteen melusta huolimatta näin luontoystävällisellä ja -rikkaalla alueella 💖

Ihanaa alkavaa viikkoa 🥰

Viherpeippoja, kantarelleja ja kesälomaa

Kävin tänään lyhyellä metsälenkillä. Pieniä kantarelleja löytyi puolisen litraa. Se täydentää hyvin eilisen Keski-Suomen puolen litran saalista. Miehen täytyy selvästikin syödä viikonloppuna pihvi - kantarellikastikkeella 👍. Toki noita kantarelleja löytyy vielä pakastimesta ihan tuskastumiseenkin asti. Onneksi tytär on luvannut olla vastaanottavainen niille.

Viherpeippo on yksi pihan uusista vakioasukkaista. Toki voi olla niin, että ne ovat olleet täällä iät ja ajat, mutta vasta nyt havahdun niiden kesä-ääniin.

Mustarastas pitää vielä omaa 'meteliään'. Lokit ovat kärppänä omien poikastensa turvallisuuden perässä ihan koko suvulla. Räkättirastaatkin herkistelevät. Vielä on elämää ilmassa, vaikkakin hiljaisempaa.

Metsälenkillä pysähdyin miettimään sitä, miksi olen niin epäluuloinen ja varuillaan vieraiden ihmisten suhteen. Olen keksinyt tähän monen monta selittävää teoriaa vuosien aikana. Kaikissa niissä on varmaankin hivenen perää.

Sisäinen keittiöpsykologini alkoi pyöritellä aihetta mielessäni. Sain joitakin (parempia tai huonompia) oivalluksia.

Tärkein oivallukseni oli se, ettei ole mikään ihme, etten ole oppinut luottamaan muihin, kun olen kasvanut hyvin epäarvattavassa ja epäluotettavassa ympäristössä. Tässä viittaan nimenomaan äitiini, joka hallitsi perhettämme suveriinisti.

Lupauksia ei tehty. Jos niitä tehtiin, oli sattumanvaraista, mikä lupaus oli pitävä. Kaiken ohi saattoi tulla ylimääräistä taakkaa ja uusia suuntia milloin vain. Äidin suunnitelma oli aina ainoa oikea suunnitelma. Jos se osoittautui huonoksi, sitä ei koskaan ollutkaan.

Kun olen lisäksi elämän varrella törmännyt moniin luottamusta horjuttaviin henkilöihin, ei sitten olekaan niin kummallista, että suhtaudun muihin suurella epäluulolla ja varauksella.

Lomalla on aikaa ajatella ja reflektoida. On ikävää huomata tehneensä joskus virheitä. Suorittajaluonne napsi sellaisia aamupalaksi. Virheistä opetteleminen on töhnää. Mutta se kasvattaa älyä ja luonnetta. Miksi tekisi virheitä, joista ei aikoisi oppia?

Punatulkkuja - ja kaikkea ei todellakaan tarvitse saada!

Aloitan kuvilla pihan punatulkuista. Niitä (punatulkkuja) riittää pihalla, erityisesti omenapuun luona aivan hurmaavia määriä. Tässä tilanteessa tuo tarkoittaa käytännössä toistakymmentä punatulkkua kerrallaan. Ne käyvät harvoin syöttötelineellä, mutta omenapuun kaksi syöttölaitetta ovat kovassa käytössä.

Koiraat ovat komeita ja niiiii-in punaisia.

Naaraat ovat haaleampia, mutta tyylikkäitä nekin. Monet punatulkut käyvät nopeasti naukkaamassa siemenen automaatilta ja siirtyvät puun ylemmille oksille siitä nauttimaan. Pureskeleminen ei ole oikea termi. Nokallaan ne jotenkin murskaavat siemenet. Jotkut nälkäiset ja rohkeat jäävät ruokintalaitteelle vähän niin kuin pöytävarauksella. Ottavat hyvän asennon ja jäävät aterioimaan ihan rauhassa. Viherpeipot harrastavat tuota ihan samaa.

Tältä näyttää se hätäisempi ruokailu. Koivet ovat laitteen reunalla ja muuten pyristellään paikoillaan siihen asti, että siemen on nokassa. Jalat eivät siis roiku ilmassa, vaikka ehkä näyttäisikin siltä.

Tässä aterioidaan sitten taas ihan arvokkaasti.

Välillä ruokintalaitteella oli ruuhkaa, mutta sopu teki sijaa. Viherpeippo on tuo toinen paikalla ruokaileva.

Toisena aiheena mielessäni on joulupuukeräyksistä lähtenyt keskustelu siitä, millainen joululahjatoive on liikaa ja mitä lapsen oikeasti pitää saada voidakseen kuulua joukkoon. Aihe on isompana pyörinyt mielessäni jo kauemmin, mutta joulupuukeräysten ympärille syntynyt keskustelu tiivisti ajatteluani entisestään. 

Nyt kun selasin internetin uljasta maailmaa löytääkseni lukemani artikkelit törmäsin ihan vastaaviin kirjoituksiin vuodelta 2019. Eli ei linkkejä, mutta yritän tiivistää havaintojani tänne.

Lahjojen ostajat ovat ihmetelleet hyväntekeväisyyskeräysten osin kalliita lahjatoiveita. Yksi kertoo, ettei sen hintaiseen lahjaan olisi varaa omallekaan perheelle. Toinen ihmettelee 'köyhän' vaatimustasoa. Kolmas ehdottaa, että kalliisiin lahjatoiveisiin voisi yhdistää useamman lahjoittajan voimavarat. Neljäs ajattelee, että kalliita lahjatoiveita vieroksutaan vain siksi, että lahjoittajat ovat itse niin tyytyväisiä elämäänsä, etteivät voi ymmärtää nuorten tarpeita kuulua muiden joukkoon (mikä siis vaatii kalliita merkkivaatteita ja -tavaroita).

Köyhyys on asia erikseen. Se on lapselle taakka (kuten vanhemmillekin), mutta sitä voi hyvin sietää johonkin rajaan asti. Minun lapsuuteni oli vähävarainen, mutta mikään elämäni traumoista ei ole syntynyt siitä, ettei meillä ollut varaa siihen, mikä oli olevinaan tärkeää. Siihen aikaan oli niin mahdottoman selvää, etteivät kaikki voi saada kaikkea. Vähemmällä piti vain pystyä tulemaan toimeen.

Toki joitakin toiveita toteutui monesti joululahjoissa. Yksi isoista must-have-toiveista oli kuukengät (70-luvulla siis). KAIKILLA oli kuukengät. Siis ihan kaikilla. Minä sain omani vihdoin joululahjaksi. Oli se makeaa 🥳.

Se on totta, että jos ei koskaan saa sitä, mitä kaikilla muilla on, tuntee olevansa aika nurkassa. Mutta kun saa edes joskus jotain 'kaikille kuuluvaa', elämä on paljon helpompaa.

Ihan asia erikseen on se, että lapsi tai nuori (tai pahimmillaan vielä aikuinenkin) kuvittelee, että elämän onnellisuus riippuu tavaroista, elintasosta, ulkonäöstä tai saavutuksista. On aika surullista, että osa vanhemmista tukee tätä ihan vääräksi todistettua luuloa ja pyrkii varustamaan lapsensa kaikella oikeasti tarpeettomalla.

Tavara tekee lapsen tai nuoren onnelliseksi korkeintaan muutamaksi päiväksi (oma kokemus, ei mitään tutkimustietoa tämän takana). Aikuisella tavaran tuoma onnellisuus on sitäkin lyhyempikestoista. Saavutukset vanhenevat nopeasti, elintaso muuttuu hetkessä (ainakin huonompaan suuntaan) ja ulkonäkö on hyvin nopeasti arvonsa menettävää materiaa.

Kun täältä elämänkaaren paremmasta päästä tarkastelee asioita, niin ihmisten onnellisuus ja hyvä elämä on perustunut vuosien varrella ihan muihin asioihin kuin mitä nuorena niin kovasti tavoitellaan. Terveys on varmasti yksi tärkeimmistä elämän peruspilareista viimeistään 30-vuotispäivien jälkeen. Hyvät suhteet omiin läheisiin on toinen tärkeä asia. Kolmanneksi nostaisin arvot ja niiden mukaan elämisen. Merkityksellinen elämä ja tekeminen tuntuvat olevan melkein kaiken hyvinvoinnin takana.

Kun luin artikkeleista, että nuoren täytyy saada tai ihmisen tulee saada jotain, olin karvaasti eri mieltä. On todella paljon asioita, joita jokainen mielellään haluaisi saada, mutta jotka eivät ole mahdollisia. Monen monta sukupolvea on todistanut sen, että kaikkea ei tarvitse saada ollakseen onnellinen. Kaikkea ei tarvitse kokea elääkseen merkityksellisen elämän. Ja ennen kaikkea: lapsuuden ja nuoruuden huippuhetket eivät takaa mitään loppuelämän onnellisuudesta ja laadusta. Niiden puuttuminen puolestaan ei mitenkään estä upeaa ja innostavaa elämää. 

Lapsuudessa ja nuoruudessa kannattaa opetella selviämään ja nauttimaan, vaikkeivät toiveet toteutuisikaan. Noista kokemuksista ja selviytymisestä syntyy vahvaa pohjaa oikeaan onnellisuuteen.

Kaikkea ei tarvitse saada eikä kokea. Ehkä kannattaa keskittyä siihen, mitä ja milloin. Malttaminen ja pidättäytyminen kasvattaa kykyä onnellisuuteen.

Hääpäivän viettoa ja loput oravakuvat

Huomenna lähden tyttären kanssa minilomalle. Torstaina ohjelmassani on toinen koronarokote. Sen jälkeisille päiville en ole arvannut suunnitella mitään. Miehen kakkosrokote on perjantaina. Loman jatko riippuu ihan siitä, miten reagoimme rokotteisiin.

Tänään juhlistimme tyttären nimipäivää ja minun ja mieheni hääpäivää koko perheen voimin. Tytär ja poika olivat valinneet menun ja sen mukaan mentiin. Oli ihanaa - kiitos koko perheelle 🥰. Hääpäivä oli 34. Siitä voisi helposti kuvitella, että olemme ainakin satavuotiaita, mutta vihjeenä tieto, että olin 22-vuotias mennessämme naimisiin 👍. Siitä sitten kului kuusi vuotta pojan ja seitsemän tyttären syntymään.

Sembramännyn viimeisen oravapäivän kuvista osa jäi julkaisematta. Ne olivat myös hauskoja, joten olkoon nyt niiden vuoro.

Tässä pressun päällä näkyy syötyjen käpyjen jälkiä. Ja tässä on vain osa. Terhakkaasti ovat työskennelleet puun tyhjentämiseksi 🤭. Onpa oravalla isot takajalat! 😲

Linnuille ja oraville asetettu juoma-astia tyhjenee muutenkin kuin haihtumalla. Tässä käytiin ruokailun välissä ottamassa hieman kostuketta.

Aika aikaansa kutakin. Olin kerännyt pation reunalle puusta pudonneita ehjiä käpyjä. Orava iski silmänsä niihin.

Hetken aikaa käpyjä vertailtuaan se päätti valita reunimmaisen - ja isoimman yksilön. Siinä on kuljettamista.

Sembramäntyyn saapui myös pari viherpeippoa. Toinen jäi päivystämään ja toinen sukelsi männyn sisuksiin.

Hetken partioinnin jälkeen pari lennähti pois perässään kolmas viherpeippo.

Toisellakin oravalla on jano.

Ja juomahetken jälkeen noutamaan yksi noista pation reunalla odottavista kävyistä 🥰.

Nyt sembramänty on ollut ihan rauhaisa. Orava viiletti parin päivän ajan piharakennuksen seiniä ja kattoa pitkin. Nyt meillä on ollut pari päivää niin touhukasta, ettei kukaan ole ehtinyt näkemään sitä.

Kuumuutta kohti!

Otan lomamatkalle mukaan uimapuvun. Järvi on ihan vieressä, siinä olisi erinomainen mahdollisuus talviturkin heittämiseen.

Oletko käynyt jo uimassa? Vai suunnitteletko vasta? Vai eikö uiminen ole helteelläkään sinun juttusi?

Hyvä joulu (tai elämä) ei vaadi ihmeitä

Kuulun onnellisesti ihmisiin, joiden muistissa ei ole yhtään huonoa joulua. Kaikki jouluni ovat vaihdelleet ihan kelvollisesti erittäin onnelliseen. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin elänyt yltäkylläisessä onnessa tai suojassa elämän varjopuolilta. Minun jouluissani on vain ollut enemmän hyvään kuin huonoon päin kallistuvia asioita.

Raha ei ratkaise joulun onnistumista. Turvallisuus päihittää mennen tullen rahan, vaurauden ja jopa rakastavan ilmapiirin, väitän minä. Lapsuuteni joulut ovat olleet aina turvallisia. Joskus niihin on sisältynyt (taloudellisen tilanteen huomioon ottaen) hienoja yllätyksiäkin, ei aina tietenkään. Joulut olivat aina kivoja.

Rakastava ilmapiiri päihittää niukan talouden mennen tullen, kunhan perusasiat ovat kunnossa: ruokaa pöydässä ja katto pään päällä. Ihan näin niukkaa meillä ei ole ollut, mutta kyllä elämän varrelle mahtuu paljon pennin venyttämistä. Ei niin, että olisi pitänyt jättää ulkona syöminen vähemmälle (emmehän me koskaan ulkona syöneet), vaan niin, että tarkkaan laskettiin viikko-ostosten summa ennen kassalle menoa. Jouluissamme ei ollut mitään vikaa, päinvastoin.

Olemme viettäneet jouluja vanhan talomme remontin keskellä useankin vuoden ajan. Välillä ilman kunnollista keittiötä, ainoa keittiön kaappi oli vaatekaappi, jonka yläosa oli varattu välttämättömille astioille ja alaosa ruuille. Jääkaappi ja liesi/uuni meillä tietenkin oli. Ihminen on ihan yllättävän sopeutuvainen 😊🧡. Ketään ei koskaan harmittanut.

Parhaimmillaan vietimme jouluaatot appivanhempien kanssa ja odotimme kylään saapuvaa joulupukkia. Oi niitä aikoja 🧡

Apen kuoleman jälkeen oli totuttelua pienempään kokoonpanoon. Ensimmäinen joulu oli hieman vielä surun sävyttämä, mutta meillä oli hyvä olla yhdessä. Se oli ihan hyvä joulu silti. Anopin sairauskohtauksen jälkeen hänen jouluvierailunsa edellytti hieman enemmän valmistelua ja aikaa. Hän myös väsyi nopeasti. Anopin kuoleman jälkeinen joulu oli taas yhtä perheenjäsentä pienempi. Suru oli läsnä, mutta olimme kiitollisia siitä perheestä, mikä meillä oli sekä niistä jouluista, jolloin mummi ja pappa olivat olleet kanssamme juhlaa viettämässä.

Myöhemmin tytär on ollut kahtena jouluna maapallon toisella puolella. Etäyhteydet ovat onneksi vallan mainiot aikaeroistakin huolimatta. Vaikka hän ei ollutkaan läsnä joulupöydässä, olimme yhteydessä muuten. Hyvä joulu ei selvästikään vaadi kaikkien rakkaiden läsnäoloa ja fyysistä läheisyyttä. Edelleen olen sitä mieltä, että ihminen sopeutuu aivan uskomattoman hyvin.

Tänä jouluna meillä oli paikalla molemmat lapset ja tunnelma oli tietenkin onnellinen ja mahdottoman kiitollinen 🎄😊🧡.

Ollaan kiitollisia siitä, mitä meillä on. Lähellä tai kaukana. Kosketeltavissa ja hypisteltävissä tai virtuaalisesti netin tai puhelimen kautta. Vanhana tai uutena tuttavuutena. Tottumuksena tai uutena kokeiluna. Tapana tai tavoitteena. Yksin tai yhdessä. 🧡

Jouluaattona hengasin pihalla lintuja tarkkailemassa, sillä taivaan pilvipeitteeseen tuli pari reikää avamaan valolle pientä lisäväylää 😊. Viherpeippoja kävi viime talvena kylässä melko niukasti, mutta tänä talvena pieni parvi on käynyt meillä jo toistuvasti. Sen myötä: Oikein hyvää joulun jatkoa! 🎄

Viherpeippoja, fasaaneja - ja MUISTA HEIJASTIN!

Päivä on ollut harmaa, mutta sepä ei haittaa näin työpäivänä. Pidän työpisteen ääressä hyvän valaistuksen päällä, sillä se ehkäisee selvästi hämärän muuten tuottamaa väsymystä. Toimistolla meillä onkin päivänvalon tasoinen valaistus työpisteissä. Kotona pyrin melkein yhtä hyvään valaistukseen. Suurin osa työstäni sujuu kuitenkin tietokonetta tuijotellen ja se jo sellaisenaan väsyttää vielä lisää. Ainakin minua siis.

Lintumäärä ja -kirjo on pihapiirissä melkoinen. Ei tarvitse katsella ulos kuin hetken, ja jo ehtii ohi lentää viuhuttaa jos minkämoisia lintuja. Koiran vien keskellä päivää pihalle ihan tauon saamisen vuoksi, mutta kyllä se lintujen äänimaailmakin on aika palkitsevaa :-) Juuri nyt ne pitävät ihan kohtuullista 'meteliä' :-)

Tiistaina etäpäivän koiran pissityshetkellä aurinko jakoi valoaan. Heti pihaan päästyämme melkein törmäsimme neljään nuoreen fasaaniin. Nappasin koiran kainaloon, ettei se innostu linnuista liikaa ja pelästytä niitä pois. Vein sen sivummalle asioilleen ja samalla kun vein sen sisään, nappasin kameran mukaan ja menin vielä pariksi minuutiksi pihalle.

Viherpeipot vierailivat juuri silloin oikein urakalla tuijien kävyillä. Ja sitten tuli myös yksi nuorista fasaaneista esille :-)

Oletan, että nämä ovat nuoria, tämän kesän sisaruksia, viihtyivät niin tiiviisti yhdessä. Näistä kuvista huomasin fasaanin hauskat kaulahöyhenet/-sulat, joissa on ikään kuin pitkä varsi ja sitten jatkeena pieni höyhen.

Lintujen ruokintalaitteet ovat tuossa ihan vieressä. Viime viikonloppuna karsin vieressä kasvavaa kirjolaikkukanukkaa, jotta ruokintalaitteet eivät ihan kokonaan peity sen leviävään syleilyyn. Alta paljastui vuohenputkikasvustoa, jolle teen jotain haitallisia toimenpiteitä aikaisintaan ensi keväänä. Olisipa tuo lintu voinut mennä kauniimpaankin paikkaan touhuamaan - helposti ;-) Mutta näin meillä.

Huomiseksi meille on ainakin luvattu sateista. Mutta minulla on etätyöpäivä, joten ei tarvitse lähteä sateiseen aamuun ajamaan juna-asemalle. Vähän ennen puoli seitsemää ulkona on vielä todella pimeää. Meidän kadun varren katulamppuremontti on ollut pitkään vähän yli puolessa välissä. Vanhat lamput tolppineen on poistettu ja uudet tolpat on pystytetty tilalle. Lamppuja... ei ole vielä. Junamatkakaveri kertoi, että niiden kanssa on kuulemma toimitusvaikeuksia. Ei paljon lohduta, kun tuossa pimeydessä yrittää päästä autolla matkaan osumatta jalankulkijoihin. Jalankulkijoita se lohduttaa varmaan vielä vähemmän. Ei tosin ole monella ollut heijastimia havainnoinnin helpottamiseksi.

Eikä ole minullakaan heijastinta vielä takeissa. sen muistaa aina vasta, kun on jo liikenteessä.

MUISTAKAA SIIS ASENTAA HEIJASTIMET ASUIHINNE ASAP! Minäkin yritän muistaa :-)

Leppoisaa loppuviikkoa :-)

Reseptin etsintää rasvasiemenjötköt-ruuan tekemiseen pikkulinnuille

Olo on parempi, olen käväissyt jo pihallakin kameran kanssa. Ei siellä mitään kuvattavaa oikeastaan ollut. Eilen vesisateen jälkeen 'valoisaa' oli enää hetki eikä sekään oikeastaan ollut valoisaa. Tummaa hämärää ennemminkin. Tänään linnut kävivät täsmähyökkäyksillä ruokintalaitteilla ja sieltä pois. Ei mitään maltillista odottelua tai seisoskelua missään vaiheessa. Vaikka valoa oli aavistus enemmän kuin eilen, patsastelua olisi tänäänkin vaadittu siedettävien kuvien ottamiseen. Onneksi tänään on tämän harmaan marraskuun viimeinen päivä :-)

Omenapuun latvasta kuului jossain vaiheessa lupaavaa pulinaa. Vihervarpusia pysähtyi latvukseen jutustelemaan, mutta ruokintapaikalle ne eivät minun aikanani tulleet. Ehkä joku kerta lähiaikoina? Yhden tiklinkin bongasin ihan varmuudella. Sekään ei tullut kuvattavaksi, mutta mieltä lohduttaa, että paikalla pörrää enemmän lintuja kuin miltä ensin näyttää.

Tänä vuonna aion opetella tekemään jotain kotitekoista rasvasiemenjötköttiä linnuille ruuaksi. En ole koskaan aikaisemmin kokeillutkaan. Tarvitsen siis reseptin, jolla pääsen alkuun. Neuvoja, vinkkejä? Miten valmista gourmettia linnuille helposti? ;-)