Lauantaina, isänpäivän aattona lähdin heti aamusta ajamaan Lahteen. Ensin isän, sitten äidin luo.
Lähtiessä keli oli mitä ihanin. Vanajaveden yli ajaessani joku oli juuri kuvaamassa nousevaa aurinkoa kännykällään. Matkalla nouseva aurinko pääsi valaisemaan kevyttä sumukerrosta maan pinnan yläpuolella, kunnes sumu sakeni kunnolla.
Välillä sumu oli hernerokkaa, välillä läpikuultavaa.
Isä oli pirteä. Vein hänelle uusimman kuvan hänestä ja äidistä ja kiinnitin sen seinälle. Äidille olin hankkinut samanlaisen kuvan omaan kotiinsa.
Tässä vertailukuvaa isästä heinäkuun puolessa välissä (vasemmalla) ja lokakuun lopussa (oikealla). Isän kunto oli heinäkuussa heikkoakin heikompi ja ennuste oli aika pessimistinen. Ihmeitä voi tapahtua hyvässä hoidossa 💖.
Toki isän muisti pätkii kovasti. Tänään hän kuitenkin ryhtyi yhtäkkiä pohtimaan veljeni vointia ja kuulumisia. Ihan oma-aloitteisesti ilman mitään virikkeitä. Siitä sitä juttua sitten purkautuikin kalastukseen ja muuhun.
Olen huomannut isän kohdalla sen, että koskettaminen saa hänet rauhoittumaan ja jotenkin laskeutumaan juuri siihen hetkeen. Levottomuus rauhoittuu (melkein aina) ja yhteydet pelaavat paljon paremmin. Äitikin osaa kädestä pitäminen ja silittämisen taidon. Se auttaa yhteyden muodostamisessa aivan valtavasti. Toki isä on ainakin nyt melkoisen hempeä (paitsi nälissään). Jos hän olisi aggressiivinen, tilanne olisi varmasti aivan toinen. Mutta meillä kosketukset, silitykset ja suukot rakentavat positiivista yhteyttä paljon.
Toivottavasti miehetkin uskaltavat kosketella isiään. Ainakin tällaisissa tilanteissa. Etäisyys ei auta muistisairaan kanssa.
Jos tänään juhlistettiinkin isänpäivää minun isäni kanssa, huomenna sitä juhlistetaan rakkaan puolisoni ja lasteni isän kanssa. Oikein hyvää isänpäivää kaikille teille!