Sota-ajan syövereissä, kuovi ja valkohäntiä

Kirjoittelin eilen taas Paavon kirjeitä Vienolla puhtaaksi muutaman kirjeen verran. Kirjeet olivat vuodelta 1939. Innostuin ihmettelemään ajan kuvaa ja mietin, josko netistä löytyisi kuvia Lahdesta tuolta ajalta. Googlettelemalla löysin tieni kansalliseen digikirjastoon (digi.kansalliskirjasto.fi). Vuoden 1939 loppuun asti sieltä löytyy paljon kaikkien ulottuville jaettua painetun sanan arkistoa digitoituna.

Historia näyttää ihan erilaiselta, kun sitä lukee sen ajan lehdistä kirjoitettuna. Siinä pääsee tavallaan paikan päälle, mukaan sen ajan hetkeen. Ilman mitään jälkiviisauksia ja kokonaiskuvia.

(Etelä-Suomen Sanomat, 14.11.1939, nro 132, s. 1
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1061458/articles/81566041?page=1
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)

Aika vilahti illalla kuin siivillä, kun aloitin tähän kirjastoon tutustumista. Harmi, että vuodesta 1940 alkaen materiaali ei ole yleisesti saatavilla. Vaan silti aivan mahtavaa materiaalia! Kaikkia sanomalehtiä tuolta ei löydy, mutta ikkuna menneeseen on tuolla kuitenkin auki ainakin toistaiseksi.

Maanantain luontohavaintoreissulta jäi muistoiksi kevään ensimmäiset kuvat kuovista. Sillä on kyllä vaan aivan vastaansanomattoman upea nokka! Se oli soluttautunut ison hanhiparven joukkoon, mutta satuin sen kuitenkin huomaamaan.

Pellolla käyskenteli myös valkohäntäpeuroja/-kauriita. Kummin tahansa tuon sanoo, joku ilmestyy aina moittimaan väärästä lajinimestä. Mutta valkohäntiä siis.

Minä hehkun kevään mukana. Tämä tuntuu taas olevan vuoden parasta aikaa. Alkukesästä koen varmasti taas saman tuntemuksen, kuten myös loppukesästä ja alkusyksystä. Toki muutkin vuodenajat ovat mukavia ja kivoja, mutta eniten nautin siitä, kun ympärillä tapahtuu ja asiat muuttuvat. Luonnon kiertokulun muutokset ovat vielä sen verran ennakoitavia, että ne eivät kuluta omaa jaksamista vaan päin vastoin.

Ihanaa epävakaista toukokuun jatkoa. Nyt tapahtuu 🥰

Uuden vuoden lupausten tarkistuspiste ja valkohäntiä kevätpellolla

Palaan taas tarkastelemaan uuden vuoden lupauksiani. Nehän olivat:

1. Käyn ottamassa influenssarokotteen (vasta syksyllä siis)

2. Tyhjennän huushollistamme vuoden aikana vähintään 24 roskapussillista 'käyttökelpoista' tavaraa (jota ei kuitenkaan lopulta tarvita). Kierrätän kaiken mahdollisen, roskapussi on nyt vain käytännöllinen tilavuusmittari. Tähän ei lasketa äidin ja isän kotoa kierrätykseen lähteviä tavaroita, vain oma koti on tässä mukana. 24 pussillista tarkoittaa keskimäärin kahta pussillista kuukaudessa. En ole tasainen toimija, joten vuositavoite on minulle toimivampi tavoite kuin kuukausi- tai viikkotavoite.

3. Varaan itselleni viikoittain aikaa työelämäni parantamisen pohtimiselle, suunnittelemiselle ja toteuttamiselle. Tavoitteena on päästä olotilaan, jossa töihin meneminen on mukavaa, töiden tekeminen kiinnostavaa ja yöllä ei valvoskella töiden vuoksi. Minun täytyy arvostaa itseäni ihmisenä niin paljon, että teen työrimpuilulleni jotain, edessä on vielä paljon työvuosia. Olisipa muuten mahtavaa löytää sellainen työnkuva, että työn tekeminen olisi kutsuvaa vielä eläkerajan jälkeenkin! (Tähän lisäkommenttina se, että on minulla monia mahtavia hetkiä työssäni nykyäänkin ja työkaverini ovat ihan huippuja. Jokin painaa kuitenkin yleisarvosanan vähemmän tyydyttävälle tasolle, joten tähän tilanteeseen ei voi enää jäädä odottelemaan!)

Tavoite numero 1 ei ole ajankohtainen vielä.

Tavoite numero 2: Tammikuun saldo oli neljä pussillista, helmikuussa pois lähti kaksi pussillista ja maaliskuussa peräti kuusi pussillista käyttökelpoisena säilytettyä tavaraa. Vanhempien kotoa kierrätettyä tavaraa tai roskaksi luokiteltua tavaraa ei siis lasketa tähän mukaan. Yhteissaldo on siis 12 pussia. Hyvin olen tavoitteessa. Vaikka välillä ylitän laskennalliset kuukausitavoitteet, pyrin jatkossakin pysymään vähintäänkin tuossa kahden pussin kuukausitavoitteessa.

Tavoite numero 3 on vaikein mitattava. Olisi pitänyt miettiä tämä paremmin jo lähtötilanteessa, mutta näillä mennään.

En ole merkinnyt näitä kalenteriini, vaikka merkitsen sinne tavallisesti kaiken sen, mistä haluan pitää kiinni. Muistinvaraisen arviointini mukaan olen pysynyt jotakuinkin tavoitteessa. Uusiutuva työnkuva on omalta osaltaan pitänyt huolen siitä, että aihe on jatkuvasti mietinnän alla.

Ihan hyvin olen mielestäni näiden lupausten kanssa selvinnyt 👍.

Nautin mahdottoman paljon valoisista illoista. Ulkoileminen ja valokuvaaminen kutsuvat taas ihan uudella tasolla. Kiirastorstain kuvausajelulla näin valkohäntiä rutkasti enemmän kuin pitkään aikaan. Tulkitsen ilmiön kevääksi. Ja tervehdin sitä ilolla 🥰.

Tämä yksilö oli herkkänä ja vahti kovasti.

Joukossa oli edellisen vuoden poikasiakin.

Lopulta nuo poistuivat paikalta valkoinen perä ja hännän alus vilkkuen.

On niin mahtavaa, kun valon lisäksi myös eläimiä alkaa näkymään. Kohta myös kasvit alkavat heräilemään. Juuri nyt Suomi on todellakin maailman paras paikka. Täytyypä nyt jaksaa ja muistaa olla hereillä ja tarkkana: jokainen päivä on erilainen, kevät etenee salaman nopeudella 🥰.

Ikähaaste töissä ja valkohäntäkauris

Vaikka haluan uskoa tasaveroiseen yhteiskuntaan, koen silti jääneeni ikäennakkoluulojen hampaisiin. Kun täytin 50 vuotta, työpaikkahakemuksiini ei tullut enää haastattelupyyntöjä. Ei väliä, kuinka pätevä tehtävään mielestäni olin. En päässyt kertaakaan edes ensimmäiseen haastatteluun (yhtä poikkeusta lukuunottamatta).

Olen kehittänyt itseni kehittämistä vuosikymmeniä, mutta sillä ei monin paikoin ole mitään merkitystä. Koska olen yli 50 vuotta. Ikäennakkoluulot ovat vahvoja.

Haluaisin haastaa työelämän miettimään enemmän osaamista ja joustamista kuin vähäistä työelämäkokemusta. Ehkä molempia pitäisi olla mukana menestyvässä työtiimissä?

Valkohäntäkauriiden (-peurojen) lauma osui reitilleni. Ne kulkivat pihojen vieressä, vaan eivät pihoissa.

Tämä valkohäntä on tiineenä, maha pullottelee lupaavasti.

Ruoho maistuu kaikille. Ihana aamunäkymä 🥰.

Upeaa kesän alkua! Ja menestystä töissä iästä ja muusta statuksesta huolimatta!

Ensimmäiset suppilovahverot ja sunnuntaiaamun aikaiset kohtaamiset

Tämäniltaiselta metsäreissulta tarttui mukaan jo ihan mukavasti kantarelleja. Monta kantarellikastiketta on jo valmistettu tämän kesän sienistä ja sato on kerta kerralta suurempi. Paljon olisi niitä lisääkin tulossa, mutta nyt tarvittaisiin välillä sateita. Kaikki tänne eiliselle luvatut ukkoskuurotkin pitkin päivää jäivät saapumatta eikä pisaraakaan pudonnut kuivahkojen metsänpohjien kostukkeeksi :-(

Mutta ennätysten ennätys minulle oli, että keräsin jo tänään tämän vuoden ensimmäisen suppilo- ja kosteikkovahverosaaliin! Suhteellisen pieneltä alueelta keräsin ehkä noin litran verran - mutta eihän niitä sinnekään voinut jättää ;-) Näyttää siltä, että kovasti aikaista ja runsastakin sienisaalista on metsät täynnänsä ja tuloillansa.

Eilen aamulla heräilin ennen aikojani ja lähdin kameraa ulkoiluttamaan aamukuuden aikaan. Aurinko paistaa silloin vielä melko matalalta, valo on sävyltään pehmeän kultaista ja varjot ovat pitkiä. Auringon kuumuuskaan ei vielä ahdistellut, vaikka kahdeksan aikaan alkoi olla pellon laidalla jo oikein lämmintä.

Ensimmäiset kohtaamiset olivat valkohäntäkauriiden kanssa. Ensimmäinen seisoi ajotiellä, kun saavuin paikalle. Se siirtyi hieman syrjempään ja jäi tuijottelemaan minua.

Toinen oli hieman kauempana pellon laidassa. Tällä oli pienet sarvetkin.

Töyhtöhyyppiä löysin myös aamuiselta pellolta.

Kanadanhanhia oli pieni parvi kauempana pellolla. Niistä ei tullut yhtään edustavaa kuvaa ;-)

Pysähdyin välillä aamupalalle ja sen jälkeen jalkauduin peltotielle. Tielle tuli siipiään kuivattelemaan ja kroppaansa lämmittelemään myös nokkosperhonen

ja neitoperhonen.

Kotiin saavuin hieman ennen puoli yhdeksää. Väsymys hiipi kroppaan ja siirryin aamupäiväunille (=aikkareille) jatkamaan kesken jääneitä uniani :-)

Olen kiitollinen siitä, että tänään ei ollut enää hellettä, vaikka pitkähihainen metsäreissulla olikin liioittelua. Suihkuttelin itseni ympäriinsä hyttyskarkoitteella (joka toimii ihan kohtuullisesti myös paarmoihin) ja päätin tulla öttiäisten kanssa toimeen ihan lyhythihaisella :-)

Mahtavaa elokuista viikkoa sinulle :-)

Valkohäntäkauris (tai -peura) keltaisella pellolla

Suorituskeskeinen yhteiskunta antaa ymmärtää, että jotain asioita elämässä voi saada vain, jos on ansainnut ne. Kuten raha, urapolku ja luottamus. Tai arvostus, rakkaus ja ystävyys. Onneksi elämä ei ole niin yksisilmäistä. Ainakin arvostus, rakkaus ja ystävyys ovat niitä asioita, joita ei tarvitse ansaita, vaan joiden pitäisi osua ihan jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin. Ja tapahtuukin, kunhan osaamme olla valppaina.

En keksi melkein yhtään syytä, miksi jotain ihmistä ei pitäisi voida arvostaa. Toki selvät ihmisoikeusloukkaukset ynnä muut vastaavat teot muuttavat pelitilannetta. Mutta muuten jokaisen ihmisen pitäisi olla oikeutettu arvostukseen juuri sellaisena kuin hän on. Erilaisena, kummallisena, hankalana, epätavallisena tai jotain muuta vastaavaa.

Vastaavasti ystävyys ja rakkaus eivät vaadi urotekoja tai näyttöjä, vaan aitoina ne osuvat kohteeseen yleisistä normeista riippumatta. Niitäkään ei tarvitse erikseen ansaita. Onneksi :-)

Uppoutuminen luontoon eheyttää minua aina. Siihen tarvitaan vain hieman kiireetöntä aikaa ja hyvä ympäristö :-)

Valkohäntäkauris (tai -peura) suorastaan säkenöi rypsipellon keskellä. Ensin näin vain sen korvat ja kuvittelin tuijottavinani rusakkoa, mutta valkohäntäkaurishan se olikin siellä :-)

Ihanaa heinäkuun jatkoa!

Huolia, valkohäntäkauris ja kirjosieppo

Tämä kevät on ollut aika viheliäinen, myönnän sen nyt. Kaikki opettelemani elämänhallinnan taidot ovat olleet arvokkaita ja ahkerassa käytössä. Minun pienen elämäni muutamat tärkeät ihmissuhteet ovat tasapainottaneet kaikessa upeudessaan tätä vaikeaa aikaa. Keskittyminen luontoon ja sen kuvaamiseen ovat olleet ihan parasta terapiaa. Ja tämän blogin kirjoittaminen on ollut tärkeä osa positiivisuuden säilyttämisessä. Kiitos teille, jotka olette jaksaneet olla mukana!

Minulla on iso huoli sairastuneesta läheisestä ja välillä huoli tekee tepposet. Kuten tänään. Mutta enimmäkseen olen onnistunut löytämään elämään tasapainoa ja vahvuutta. Olen oppinut useimmiten erottamaan sen, mihin voin vaikuttaa ja sen, mikä on ulottumattomissani. Olen aika ajoin jopa hävennyt itsekseni mielenrauhaani. Minulla, jos kellä on kokemusta vaikeista paikoista ja koskaan en ole ollut näin vakaa. Yritän kertoa itselleni, ettei se merkitse välittämisen puutetta. No, tänään tuli taas epävakauden puuska todistamaan, että ei sitä välittämistä puutu.

Tiedätkö sen tunteen, kun on huolissaan jostain läheisestä, muttei ole paljonkaan, mitä voisi tehdä?

No niin. Nyt ollaan sitten taas matkalla vakauteen, vaikka välittämisen määrä onkin hirmuinen. Valkohäntäkauriita näin jollain näistä retkistäni ihan täällä lähellä. Aina yhtä ihania kohtaamisia :-)

Kirjosiepponaaraan kuvat ova jääneet esittelemättä. Tässä kuvat ahkerasta kirjosieppoemosta. Malttoi pysähtyä poseeraamaan :-)

Millaisia ajatuksia sinulla on kummallisen talven ja koronaisen kevään jälkeen?

Valkohäntäkauris tai -peura - ihan miten vain

Jo on toukokkuuta eletty, kun lunta/räntää sataa melkein päivittäin ja lämpötilakin pysyy usein vain niukasti plussan puolella.

Varpuspari keräilee hyönteisiä pihasta ja lammen rannan kasveista. Nyt on kysyntää pienen pienille hyönteisille :-)

Valkohäntäkauriita (tai -peuroja, ihan miten vain) onnistuu näkemään hyvällä tuurilla. Usein hämärällä kelillä, eivät juurikaan hakeudu parrasvaloihin ;-)

Tänään pihassa kävi ainakin närhipariskunta, jonka koiraspuolinen mustarastas hätisti pois. Mustarastaskoiraita pihassa kävi kaksi kerrallaan, räkättirastaat kävivät saalistamassa koko päivän ja varpusparikin saalisti oikein urakalla. Vihervarpuset huutelivat puissa ja orava kävi muutaman kerrankin etsimässä ruokaa. Sinitiaiset pörräsivät toistensa kimpussa omenapuun oksien välissä. Kevät on ihan iholla hyytävän kylmästä kelistä huolimatta :-)

Juuri nyt fasaanikoiras tuli huutamaan meidänkin pihaamme. Ihanaa viikonlopun jatkoa :-)

Valkohäntäkauriit ja koirakuvahaasteen viimeinen kuva (video)

Minä kuulun siihen joukkoon, jonka elämää korona ei ole kovin kummoisesti muuttanut. Toki itse olen tietoisesti tehnyt muutoksia erityisesti työssäni, mutta vapaa-aikani ei ole kärsinyt. Kun harrastukset pyörivät valokuvaamisen ja luonnossa liikkumisen ympärillä ja asuu Suomessa ja vieläpä ruuhka-Suomen ulkopuolella, kaikki jatkuu lähes kuin ennenkin. Eteläisen Euroopan maissa ulkona liikkumista on rajoitettu. Se olisi minulle tiukka paikka.

Näin ollen pääsin lähtemään eilen etätyöpäivän jälkeen (jota olen siis tehnyt tottuneesti aikaisemminkin) pellon laidalle kevätiltaa kuulostelemaan ja katselemaan. Pelloilla oli hanhia, jotka pitivät erityisesti siirtyessään omaa ääntänsä, paikoin melkein mekkalaa. Niiden lisäksi äänimaailmaan kuului paljon muutakin mustarastaasta ja peiposta kuovien ja kurkien huutoon.

Hiljaisena ja jähmettyneinä pellon laidassa seisoivat valkohäntäkauriit, jotka muutaman valokuvan jälkeen jatkoivat kohtuullisen rennon oloisina ruokailuaan.

Koirakuvahaasteen viimeisenä päivänä julkaisen tuoreen videopätkän, joka kannattaa ehdottomasti katsoa äänet päällä ;-)

Kevään merkkejä etsimässä ja tarkkailemassa

Päivästä luvattiin kaunista ja kaunis siitä myös tuli. Lähdin pellon laidalle ja siitä luontopolulle kevättä tarkkailemaan - ja tietenkin myös kuvaamaan.

Ensin pellon laidalla kuvattuja ylilentäjiä - ja vieressä lentäjiäkin.

Ensin pieni parvi metsähanhia.

Neljä laulujoutsenta lensi yli.

Nokkosperhonen liihotteli lähellä ja laskeutui kuvattavaksi.

Kanadanhanhipariskunta huuteli mennessään.

Ensimmäistä kertaa kuulin tundrahanhien huudon. Ensimmäiset tundrahanhet tälle vuodelle.

Luontopolun varrella käpytikka hakkasi antaumuksella.

Kevään ensimmäinen havaintoni avautuvista silmuista :-)

Kevään ensimmäinen sinivuokko - ja sitten niitä löytyikin aina lisää ja lisää.

Ehdottomasti kevään ensimmäinen leppäkerttuni :-)

Ihana pieni koivutyttöperhonen liihotteli ympärillä. Laskeutui ensin maahan, myöhemmin vaelluskengälleni.

Sepelkyyhkyjä lensi levottomassa parvessa.

Aivan liian kaukana linssin ulottumattomissa ja lämpösäteilyn takana kirmasi neljä valkohäntäkaurista ja niiden luona hermostunut töyhtöhyyppäpari. Töyhtöhyypät olivat kevään ensimmäisiä minulle.

Ja vuoden ensimmäinen merikotka Kanta-Hämeessä. Suotakoon sille peräti kaksi kuvaa ;-)

Askeleita kertyi, vaatetusta piti välillä vähentää ja välillä taas lisätä uudelleen. Kevään merkit ja ihana hiljaisuus lintujen meteliä lukuunottamatta latasivat akkuja toden teolla!

Mitä kevään merkkejä sinä olet löytänyt?