Nykytyöstä lapsuuden kirjastointoiluun

Nyt on ollut erittäin työntäyteistä aikaa useamman viikon ajan. Ihan kivaa aikaa, jos väliaikaisia isoja stressipiikkejä ei lasketa mukaan. (Ja kuka niitä muka laskisi?) Tykkään haasteista ja ongelmien ratkaisemisesta. Aina tämän tästä pitää olla ympärillä välittävää ja mukavaa työyhteisöä, sitten mennään taas omassa työkuplassa jonkin aikaa 🤭.

Tänään kävin toimistolla. Moniavotilan lisäksi meillä on suljettuja työskentelytiloja omaa rauhaa vaativiin työtehtäviin. Toistaiseksi ne ovat riittäneet lähipäivinä ihan hyvin.

Minä käsittelen työssäni henkilöstödataa - paljon. Sitä ei voi tehdä kaikille avoimissa tiloissa. Kotikonttori on täydellisin työpiste niitä varten. Läsnätyössä turvaudun noihin suljettuihin työskentelytiloihin. Niissä on kaikissa jokin uniikki maisemaseinä. Niiden ansiosta ei tunne olevansa vain kopissa, vaan ihan uniikissa työskentelytilassa.

En yhtään tiedä, mistä tämä taustarakennus on kotoisin, mutta se löytyy meidän Satamastamme 💖.

Olen huono käyttämään paitapuseroita. Niitä pitää silittää ja se ei ole ollenkaan parhausaluettani. Eilen kuitenkin silitin tämän paitani ja mietin kovasti autoon asettuessani, miten minun pitäisi asettua, jotta paita ei ryppääntyisi. Venytin ja vanutin, laitoin turvavyön ja paidan väliin huivin pienentämään rypistysvaikutusta. Ja silti kaikesta vaivan näöstä huolimassa paita rypistyi. Kyllä harmitti (sekin). 

Aika moni asia meni pieleen ennen puolta päivää ja suusta luiskahtaneiden kirosanojen määrä oli varmaankin kaikkien aikojen huippua. Johtui varmasti isolta osin pitemmästä työstressistä, jonka kanssa hempeily ei ole auttanut yhtään mihinkään. Mahdottoman hyvän yhteispalaverin myötä ongelmat saatiin jotakuinkin ratkottua ja stressikin alkoi vähitellen laskea huipulta alas päin.

Aamulla töihin ajaessa oli valoisaa. Lähdin matkaan aamuseitsemältä. Illalla neljän jälkeen paluumatkakin oli valoisa. Hieman vajaat puolitoista tuntia kului matkalla töistä kotiin (kuten tavallista). Eteläisimmillä pelloilla näkyi metsäkauriita ruokailemassa - lumi oli monin paikoin jo sulanut pelloilla. Meillä Hämeessä lumet makaavat pelloilla vielä tiiviisti.

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Pyrin silti melkein jokainen päivä tekemään jotain edistävää. Se voi olla pyykkäystä, siivoamista, kuntosalilla käymistä, viesti ystävälle tai jotain muuta. Kunhan se on jotain muuta kuin ihan pakollista perustekemistä. Tänään postaan blogia ja se on jo iso vastapaino tiiviille lähipäivälle töissä. Otin ihan sitä varten valokuvankin 👍. Pysyttelen siis poissa pelkän rutiinin tuomasta tukiverkostosta.

Muisteluita: Opin lukemaan varhain, ehkä viisivuotiaana. Kuuden vuoden iässä sain pitkän lähikirjastossa norkoilun jälkeen oman kirjastokortin ilman vanhempien hyväksyntää. Silloin se vielä onnistui. Lainasin ensimmäisellä kerralla viisi lasten kirjaa ja olin lukenut ne jo hyvissä ajoin ennen kirjaston sulkeutumista. Äiti oli sitä mieltä, että pitää odottaa seuraavaan päivään, ennen kuin voi palauttaa kirjat ja lainata uutta. Siinä oli todellakin odottelemista 😞.

Sain kirjastossa toimia virkailijoiden apurina ja opin hyvin sen aikaisen lainausjärjestelmän. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sen aikaiselle kirjastonhoitajakokoonpanolle! Tuolla kirjastoajalla oli mahdottoman iso positiivinen merkitys elämäni kululle 🥰.

Virtuaalikokoukset elvyttävästi luonnon helmassa - tai ainakin melkein

Työpäiväni vilisevät nykyään eri mittaisia Teams-etäkokouksia. Jos kokouksiin haluaa hiukankaan vuorovaikutusta ja aitoutta, tietokoneen kameraa on pidettävä päällä mahdollisimman paljon. Ja kun oma kamera on päällä, joutuu katselemaan ikävä kyllä myös tuota omaa kuvaansa. Ehostukseen ja siisteyteen pitää panostaa vähintäänkin yhtä paljon kuin kasvokkain tapahtuvissa kokouksissa. Ehkä enemmänkin, sillä tavallisessa kokouksessa kenenkään kasvoja ei katsella niin läheltä kuin tietokoneen kameran välityksellä olevassa kokouksessa.

Onneksi kokouksiin on saanut jo pitkän aikaa valita mieluisensa taustan. Ei tarvitse katsella oman kuvansa lisäksi vain oman selän takana olevaa seinää, vaan voi hyödyntää luontokuvien terapeuttista voimaa. Mitä muodollisempi kokous, sitä hillitympi taustakuvan kannattaa silti olla, että kuva ei hämmennä tilaisuutta ja itse asiaa. Mutta pienemmissä vähemmän muodollisissa kokouksissa taustakuvalla voi välillä vähän iloitellakin 😁.

Valitsen päivän taustakuvan aina kunkin päivän fiiliksen ja hieman vaatteiden värin ja tyylinkin mukaan. Mitä mieluisampi maisema ja mitä paremmat muistot siihen liittyvät, sitä antoisampi on kokouspäiväni.

Tänään kokoustin neulepuserossa ja kokeilin muutamaa erilaista taustaa ihan huvin vuoksi ennen kokouksen alkamista. Tässä kuvankaappaukset aamun tunnelmista.

Kuvat näkyvät esikatselussa ja itselle varsinaisessa kokouksessakin väärinpäin. Sen huomaa ainakin tuon alimman kuvan signeerauksesta, joka on tässä oikeassa alareunassa takaperin ja muille se näkyy oikein päin taustan vasemmassa alareunassa.

Tykkään työstä, jossa pääsee edes hieman liikkumaan. Vihdoin pääsen pitkästä aikaa toteuttamaan erilaisissa ympäristöissä työskentelyä etätekniikan avulla!

Kaunista syyskuisen viikon jatkoa! 

Frank Martelaa lainaten: " Jonakin päivänä musiikki loppuu. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta hiljaisuuden odottelussa ei ole mitään järkeä. Jos luet tätä, musiikki soi yhä sinulle. Mene siis tanssimaan."