Yhtenä päivänä kävi tuuri, työpäivä päättyi ihmisten ajoissa ja minä olin vielä hyvin voimissani. Päätin pitää kahvikupin mittaisen tauon ja lähteä koiran kanssa haistelemaan ulkoilmaa. Keli oli lämmin, ihan kesäinen. Annoin koiralle vapauden päättää lenkin suunnasta ja pituudesta.
Päästiin viereisen tien toiselle puolelle. Ihmeteltiin tovi paikoillamme ja siirryimme sitten oikealle. Hän kävi asioilla. Suuntasi sitten takaisin samoin tein. Jäimme melkein risteykseen miettimään jatkoa.
Yritin hieman (ja enemmänkin) houkutella jatkolenkille. Hän jäi odottamaan. Kotiin paluuta, luulisin. Odoteltuamme jonkin aikaa myönnyin paluumatkaan ja nuo muutamat kymmenet metrithän sujuivat kuin siivillä. Vauhtia riitti kotiportille asti, siihen jäimme odottamaan, että 'joku' aukaisisi portin.
Portti aukeni (minä avasin) ja Pixie pääsi irti valjaistaan (minä päästin). Loppu oli yhtä juhlaa - nyt oltiin ihan omalla pihalla! 🎈. Ei meillä oikeasti ole lähellekään noin meluisaa. Kännykän mikrofoni nyt halusi toistaa superisti kaikki ohikulkevan tien äänet. Yritin poistaa niitä, muttei sujunut helposti (minulle). Joten näillä nyt mennään 👍. Kannattaa laittaa äänet pois tykkänään.
Mitä parempaa voisi vapaavalintaiselta lenkiltä odottaa? Kuin pääsyä kotipihaan ja nuuhkimista tutuilla kulmilla? 🤭.
Pixie lähettää terveisiä kaikille, erityisesti introverteille kotona viihtyville sielun sukulaisille 🥰.