Lumi tuli - Hämeenlinnan auraus oli: puli, puli

Lunta tulee välillä. Talvella keskimäärin enemmän kuin kesällä. Nyt sitä tuli ainakin meille ihan erikoiskattaus. Se ei ole vielä järin harvinaista. Harvinaista on se, miten loukkuun jäimme lumen kanssa ihan taajama-alueella.

Jotenkin ymmärrän sen, että kaikkia paikkoja ei voida aurata kerralla. etenkään viikonloppuna. Meidän auraamattoman ja lumentäytteisen lähitiemme kohtalon nielen karvain mielin ja vastentahtoisesti. Mutta se, että lähitien pääty isommalle tielle oli aurattu umpeen lähes puolen metrin korkuisella aurausvallilla oli aivan erityisen kohtuutuonta, sillä sitä ei korjattu koko päivän aikana.

Useampikin auto suuntasi isommalle tielle lähitietä pitkin, mutta päätyi peruuttamaan ja urheilemaan U-käännöksiä syvässä kyntölumessa. Jos ei auraukseen haluttu ryhtyä, varoituskyltit olisivat totisesti olleet tarpeen.

Kuvat eivät anna ihan oikeaa käsitystä lumivallien korkeudesta. Tämä valli oli lähemmäs puoli metriä korkea - nopeusrajoitusmerkki oli tässä ihan liioittelua.

Tässä vielä vanha ämpäri antamassa mittasuhdetta auratun vallin korkeudelle.

Jossain vaiheessa jokin korkeapohjainen auto oli ajanut lumivallin yli. Puoli seitsemän jälkeen ulkoa kuului jumiin jääneen auton sutimisääniä. Sinne oli penkkaan jäänyt auto kiinni yrittäessään päästä lähitielle. Suihkunraikkaana vedin toppatakin yöpuvun päälle ja varrelliset talvisaappaat jalkaan. Meidän vahtivuorollamme ei kukaan jää lähistölle pulaan.

Otin lumilapion mukaani ja kunnon talvirukkaset käteeni. Sitten vain pelastustehtäviin. Mies seurasi mukana ja ohi kulkeneen auton pariskunta osallistui toimiin aktiivisesti. Lapioimme ensin isoimmat lumet pois auton alta ja edestä. Sitten työnsimme auton takaisin autotielle. Miehet neuvoivat auton kuljettajalle vaihtoehtoisen reitin samaan suuntaan.

Ihan kovasti vain ärsyttää se, että kaupunki omilla lumenluontisuunnitelmillaan motittaa pienen kaupunginosan muun maailman ulottumattomiin. Ei niinkään ne tekemättömät lumityöt, mutta ne teiden eteen kasatut ylitsepääsemättömät lumivallit. Tämä ei ollut ainoa umpitie tässä mielessä meidän asuinalueellamme. Teitä oli aurattu umpeen useassakin paikassa.

Jos meille olisi tilattu ambulanssi, se tuskin olisi päässyt lumivallin läpi. Kuka olisi silloin ollut vastuussa?

EDIT ma 16.12.2024: 

Klo 9:14 maanantaiaamuna risteys käytiin avaamassa ajokuntoon. Onneksi on etäpäivä eikä ambulanssiakaan tarvittu 👍.

Yskän tuska ja näkökulmia elämän hankaliin kulmiin

Koska olen kellinyt koronan 'hellässä' hoivassa jo pari viikkoa, valokuvaamiset, ulkoilut ja liikkumiset ovat jääneet väliin. Älykelloni valittaa liian vähäisten liikkumisteni vuoksi samoin kuin heikon unen laatuni vuoksi. Se ei ymmärrä, että olen ollut kipeä.

Yskiminen kärjistyi viime sunnuntaihin, jolloin olo koitui jo aivan liian kivuliaaksi kotona kärsittäväksi. Yskimisen määrä ja laatu sinänsä olisi jo tehnyt elämästä kurjaakin kurjempaa, mutta yltyneet lihaskrampit ennätyskipuineen katkaisivat kamelin selän ja minä päädyin odottamaan vuoroani sairaalan päivystykseen.

Sain vanhojen lääkkeiden päälle vielä vähän uusia lääkkeitä ja vähitellen olen saanut yskäni aisoihin. Toki olen nukkunut kuin vanha lemmikkieläin konsanaan. Väsymys on ollut hirmuista ja unen on katkaissut lähinnä uusi yskänpuuska, jonka hillintään on tarvittu pystyasentoon nousemista, täsmätarkkaa lääkintää, rauhallista oloa ja mahdollisimman vähän puhumista.

Lääkäri vähän kauhisteli sitä, että olen ollut jo töissä tuossa kunnossa, mutta rauhoittelin olleeni vain etätöissä enkä toimistolla tartuttamassa ketään. Toki minun on tarvinnut levätä paljon ylimääräistä, siltä ei ole voinut välttyä. 

Nyt olen selvinnyt jo melkein ilman isoja yskänpuuskia ja lihaskramppeja. Tuntuu siltä, että lepo yskimisestä ruokkii paranemista. Huomenna menen toimistolle ja otan sinne mukaan kaikki mahdolliset lääkkeet, jotka auttavat minua pysymään kohtuullisen yskättömässä tilassa.

Koska uusia valokuvia ei ole ja maisema on muuttunut hetkessä lumiseksi, kaivoin esiin kuvan viime vuoden jouluaaton aatolta. Tyttären kanssa oltiin silloin(kin) kameran kanssa liikenteessä. Keli oli mitä valkoisin.

Keli oli silloin itse asiassa aika kehno, märkää räntää satoi harmaalta taivaalta. Lähdimme silti. Isoista räntähiutaleista saa sopivalla suljinajalla muhevan näköisiä talvikuvia. Tästäkään märkyys ei mitenkään hyppää silmille.

Valokuvaamisessa hyvä keli on eri asia kuin ns. normielämässä. Upea ja kaunis auringonpaiste ei tallennu kuviin koskaan niin kauniina kuin se on 'livenä'. Hieman hämärä keli on monen objektiivin mielestä jo aivan liian hämärää. 

Toisaalta melkein jokaisessa kelissä on löydettävissä jotain erityistä. Tyyni hämärä sopii hienosti pitkän suljinajan kuviin. Komea kesäpäivä auringonpaisteineen tuo esiin värikkäitä heijastuksia ja upeita taivaan sinisiä värejä. 

Sama pätee tietenkin elämään yleensäkin. Olosuhteita emme voi valita, mutta siihen voimme vaikuttaa aina jotenkin, miten suhtaudumme olosuhteisiin ja mistä päätämme niissä nauttia. Harmaa ja sateinen päivä tarjoaa mitä parhaat olosuhteet kuunnella maailman parasta siivousmusiikkia ja siivota rytmikkäästi juuri sen verran kuin huvittaa. Tai viimeistellä sitä perunkirjoitusta, joka ei sinänsä mitenkään kutsu luokseen.

Kokemani ahdistavan herkästi syttyvä kivulias yskä pakotti nestemäiseen ruokailuun (sillä kaikki muu herätti yskänärsytyksen). Mikä mahdollisuus tutustua erilaisiin keittoruokiin, erityisesti sosemaisiin keittoruokiin! Osa kokeiluista jää käyttöön jatkossakin 🥰

Yskän aiheuttamat rajoitukset nukkumisessa (vain oikealla kyljellä voi nukkua ihan oikeasti) toivat kuin toivatkin jotain kokeiluja, joiden jälkeen olkapääkivut ovat pienentyneet murto-osaan entisestään.

Iloa, toivoa ja luottamusta elämään. Aina ei voi eikä jaksa nautiskella. Mutta silloin kun voi, miksi ei tekisi niin? 

Iloa ja voimaa marraskuuhusi 🌼

Talvimaisemaa ja kirjoneulesukat - pitkästä, pitkästä aikaa

Tänään lähdin ensimmäiselle kävelylenkille lonkkien kipujen hoitamisen jälkeen. Otin ihan rauhallisesti. Tuntui oikein hyvältä.

En ehtinyt matkaan heti työpäivän jälkeen, mutta melkein. Aurinko oli melkein laskemassa. Ihanan valoisaa!

Jo kävelytie tuntui lumiparatiisilta. Jokainen pienikin tuulenhenkäys varisutti oksilta kevyttä pakkaslunta alas kauniina sateena.

Pääsin pitkästä aikaa valoisalla omalle lohtulenkilleni lähimetsään. Siellä olen talsinut suruani ja tuskaani kevään, kesän ja syksyn. Nyt kaikki tuska ja murhe oli hautautunut lumen alle ja jäljellä oli pelkkää toiveikkuutta. Se tuntui vapauttavalta ja armolliselta.

Kiitos fat-bikien, polku oli käveltävä ja helppokulkuinen.

Sitten sukkapuolen tarinoihin: kokeilin pitkästä, pitkästä aikaa kirjoneuletta. Värkkäsin Niina Laitisen Pyry-sukat verrytelläkseni kirjoneulekokemuksiani. Ei tuntunut vielä ihan omalta jutulta, mutta aion kokeilla vielä jonkin muun kirjoneuletyön ennen lopullista päätöstäni. Kaikelle erilaiselle pitää antaa aina mahdollisuus.

Sukat näyttävät tältä. Eivät hienot, mutteivät pahatkaan. En säätänyt kovasti, vaan yritin opetella rentoa tekniikkaa. Sen tuloksena rennot kirjoneulesukat 😂.

Pääsevät sukkalaatikon muiden sukkien joukkoon odottamaan mahdollista tulevaisuuttaan 😅. Mutta kannatti kokeilla. Opin paljon. Nyt on vuorossa palmikkosukat, jakoavain- ja valepalmikkoa.

Oikein hyvää joulun aikaa sinulle! 🧡

Ihanaa, että ollaan jo tässä vaiheessa elämää 😊! Meidän perheemme on kokenut kovia vuoden 2020 aikana ja korona-virus esiintyy siinä kuvassa vain pienessä (silti merkittävässä) sivuroolissa. 

Kiitän isosti kaikkia teitä ystäviämme, jotka olette eläneet kannustavasti mukana, vaikken ole voinutkaan pitää teitä kaikkia ajan tasalla elämämme mutkista ja mäistä! Tuki on ollut enemmän kuin tarpeen ja oma kyky kommunikoida muiden kanssa on ollut todella rajallista.

Juuri nyt elämä näyttää valoisalta. En enää odotakaan mitään 'varmoja' positiivisia tulevaisuuden ennusteita. Nyt on ihan selkäytimessä se ymmärrys, ettei elämässä ole yhtään mitään varmaa. Siksi pitää iloita kaikesta siitä, mitä on juuri tässä ja nyt, kaikesta siitäkin, mitä luulee itsestään selväksi. Itsestään selviä asioita ei vain ole olemassa, ei kenellekään.

Kännykällä otin (vinon) kuvan olohuoneen ikkunasta. Tänään satoi lunta ja valkean joulun todennäköisyys näyttää hyvältä 😊.

Tytär on meillä kotona. Koira on aivan haltioissaan 😍. Minä olen siivonnut enemmän kuin etukäteen ajattelin, mutten ole stressannut siivouksistani, mutta lonkkani sen sijaan on. Se äkäilee syvästi eikä huoli tulehduskipulääkkeiden tuomaa lohtua ja helpotusta omakseen. Kaikkea ei voi siis saada 🙁.

Toivotan sinulle mahtavan rentouttavaa, luovaa, iloista ja oivaltavaa joulun aikaa! Muista rentoutua, unohda kiire (tänään yksi tyyppi ohitti minut 40 km/h-rajoitusalueella!). Muista rentoutua (kaupoissa on paljon äkäisiä ihmisiä, jotka kaikki eivät ole vielä lukeneet maskisuosituksista). Muista rentoutua (kauppojen tavarat eivät häviä sillä aikaa, jos hetkeksi huomioit muutkin - et liimaudu kylkeen tai tunge iholle). Ja muista rentoutua 😊.

Joulun aika on minulle rauhoittumisen ja muiden huomioimisen aikaa. Jaetaan hyvää eteenpäin 🧡!

Lämpimät joulutervehdykset juuri sinulle 🧡🎄🧡🎄🧡🎄

Mikään ei muutu ja kaikki muuttuu ;-)

 Lumi on viipyillyt pihalla jo muutamana päivänä sulaakseen tietenkin iltaan mennessä pois. Lämmin syksy vaihtui hetkessä kylmään hytinään ja lämpimämpään pukeutumiseen ;-)

Tässä maanantain pikainen kännykkäkuva työhuoneeni ikkunasta. Työnhuuruisen päivän keskellä ei pystynyt eikä ehtinyt parempaan.

Sienikuume ei helpota juurikaan. Tämän tästä palaan kotiin melkoisen sienisaaliin kanssa, vaikka kuinka yritän hillitä itseäni :-(  (Taas kännyräpsy) Nämä eivät ole ihan pieniä suppilovahveroita, vaikka siltä helposti näyttää. Tässä sitä riittää taas kuivateltavaa...

Minä siis säilön suppilovahverot kuivattamalla luettuani, että se säilyttää sienen maun ja rakenteen parhaiten. Isoin syy kuivaamiseen lienee kuitenkin se, että kuivattuna sieni säilyy syömäkelpoisena kauan ja on helppo kuljettaa pitkiäkin matkoja. Tytär asui opintojen vuoksi vuosia Rovaniemellä ja sinne ei voinut pakasteita lähettää.

Työkiireet eivät ole helpottamassa, mutta hyppy tuntemattomaan -tyyppiset projektit alkavat olla voiton puolella. Niiden jälkeen voi levätä hetken, ennen kuin alkaa haalia uusia tutkimusretkiä työlistalleen ;-)

Olen vasta aikuisella iällä (=keski-iässä) tunnistanut tuon uutta hamuavan piirteen itsessäni. Tai sitten se on syntynyt vasta silloin. Uusien asioiden valloittamisen ihanuus ei liity vain työhön, vaan ihan kaikkeen. Toki sopivassa suhteessa. Tiedän tarvitsevani palautumisaikoja kaiken välillä nauttiakseni eniten.

Uuden valloittamisen ja uuden oppimisen lisäksi pakettiin kuuluu pakollisena omien oppimiskokemusten jakaminen, joiden hyödyllisyydestä en aio kysyä keneltäkään. Minä vain jaan. Muiden ei tarvitse lukea tai tulla demoon, jos eivät halua, mutta minä haluan jakaa parhaat oivallukseni muillekin. Onneksi löytyy aina niitä, joiden mielestä se on hyvä idea :-)

Runsaat sateet rajoittivat työpäivän jälkeistä liikkumistani eilen ja niin myös tänään. Täytyypä ryhtyä etsimään ulkoiluvaatteita, jotka kestävät myös loikottavan sateen. Onko sinulla suosikkeja ja/tai suosituksia?

Valkoinen joulupäivä

Yön aikana maahan oli satanut valkoinen lumipeite. Ei ihan ehtinyt tulla valkoista jouluaattoa, mutta valkoinen joulupäivä kylläkin. Tosin märkäähän tuo oli. Kävimme yhden jälkeen koiran kanssa leikkimässä lumileikkejä ja paljon oli silloin jo lumen alla vettä.

Lunta on kertynyt myös puiden oksille, mutta suojasäässä se putoilee ja sulaa sieltä nopeasti pois. Iltapäivällä ilma alkoi olla pilvisen lisäksi myös sumuista. Valkoinen lumipeite ilahdutti kuitenkin silmää ja koiran leikkimisviettiä :-)

Ensin pönötettiin ja otettiin kuvia hitaammalla suljinajalla.

Pönötyskuvia tuli paljon, mutta niissä koira näyttää usein vähän surulliselta, vaikka onkin vain tylsistynyt ;-) Tämä on ainoita ei-tylsistyneitä pönötyshetkiä.

Päädyimme sitten melkein tyhjälle pysäköintipaikalle heittelemään lunta, suojalumi aivan provosoi tähän. Koira juoksi innoissaan jokaikisen lumipallon ja -kökkäreen perään ;-) Meillä molemmilla oli oikein hauskaa.

Leppoisaa joulupäivän jatkoa :-)

Syksyn ja talven rajalla

Muistan jotenkin sen ajan nuorempana, kun ei ollut muka mitään tekemistä. Huoh... Nykyään tekemistä (aivan mahdottoman kiinnostavaakin tekemistä) riittäisi paljon enemmän kuin vuorokauteen mahtuu tunteja. Ja kun ihmisen pitää vielä nukkuakin, paljon mielenkiintoisia asioita jää vain toivelistalle.

Jonkin lisääminen elämässä tarkoittaa väistämättä jostain muusta luopumista. Valintoja, priorisointia ja hylkäämistä. Vastapainona elämässä on täyteläisyyttä, ihanuutta ja kasvupolkuja.

Kävin tervehtimässä suppiksia vielä kerran. Nyt kameran kanssa ja ilman mitään haalimisen ahneutta. Lumi oli peittänyt alleen paljon, enkä yrittänytkään kaivella pintaa syvemmälle. Tyydyin siihen, mikä oli jo valmiiksi nähtävissä. Oli ennen kaikkea liikuttamassa selkääni ja hakemassa mielelle metsän armollista rauhaa. Muu oli toisssijaista.

Löytyihän niitä suppiksia muutamia. Eivät ole enää kasvaneet ensimmäisten pakkasten jälkeen. Napsahtivat kauniisti varresta poikki - muutama piti tietenkin vielä kerätä mukaan ;-)

Aurinko paistoi, vaikkeivät sen säteet juuri metsän syövereihin asti ulottuneetkaan. Sulan ja lumen vaihtelu toi esiin syksyn parhaat puolet. Linnut lentelivät ja lauloivat. Lumessa näkyi pieniä sorkkajalkojen jälkiä.

Sumuisen päivän kosteaa taikaa

Tänään sää oli sumuinen ja harmaa, mutta päätin silti monen toipilaspäivän jälkeen kokeilla pientä ulkona liikkumista. Hyvältä tuntui ja jalka vihoitteli vain vähän :-)

Sumu ei ollut mitään kaunista, kuvauksellista sumua, vaan ihan paksua rokkasumua. Hällä väliä, pääsin kuitenkin ulkoilemaan hieman :-)

Monin paikoin oli liukasta. Puissa ja muissa kasveissa roikkui sulamistippoja. Lumi oli sulanut matalaksi, sillä ei sitä niin paljon ollutkaan. Puolukat ja mustikan varvut kohottelivat itseään lumen yläpuolelle. Melkein taianomainen tunnelma :-) Lumi näytti kauniilta, samoin puolukka ja kaikki muukin vihreä...

Vielä viikko sitten oli lunta...

Tilasin joulukortit mielestäni riittävän ajoissa. Ne luvattiin perille niin, että ehtisivät joulupostiin. No, tänäänkään vielä eivät olleet postissa. Eivät ehdi ajallansa. Toivottavasti tulevat kuitenkin edes lähiaikoina...

Lunta oli vielä viime perjantaiaamuna. Illalla lumi olikin sitten tiessään. Käytiin koiran kanssa läheisellä kentällä potkiskelemassa lunta - se on koiran lempileikkejä. Siinä tosin on vaikea olla ihan hiljaa, koiran siis. Tämän tästä pääsee haukku, kun into ei pysy sisällä ;-)

Video on kömpelö kännykkäkuvaus. Kuvaaminen ei kuulunut suunnitelmiin, joten näillä mentiin. Tunnelma siis ykkönen ja kuvauksen laatu puhtaasti sivuasia tällä(kin) kertaa ;-)

Koiran levoton yö ja sinitiainen

Viime yönä koiralla oli vaikea olla. Johtuisiko siitä, että ovikelloa soitettiin illalla monen monta kertaa? Ensin ihan asiasta ja sitten päätimme harjoitella sitä lisää. Arkana vahtimaisen luonteen omaavana koiramme haukkuu, kun joku kulkee talon ohitse. Puhumattakaan siitä, kun joku tulee ovelle. Ja soittaa ovikelloa. Siinä ei pieni haukku riitä, vaan pitää rähjätä ihan urakalla, rynnätä ovelle ja täristä kauhusta. Voin ihan ymmärtää, että oven toisella puolella pelätään melkein yhtä paljon kuin meillä sisäpuolellakin... ;-)

Harjoiteltiin siis. Ei kovin montaa kertaa, sillä reaktio oli niin primitiivis-aggressiivis-jotain, että koiraa ei ollut helppo rauhoittaa edes herkuilla. Harjoitusten jälkeen otus oli äärettömän väsynyt ja nukkui kuin tukki.

Yöllä tuli kuitenkin koiralle hermostunut olo ja siihenhän auttaa vain se, että tulee istumaan sänkyyn puoliksi pääni päälle. Kyllä se varaemäntä siitä rapsuttelee ennemmin tai myöhemmin. No rapsuteltiin. Ja lisää. Vastineeksi tuli hermostunutta naaman nuolemista (mikäs sen parempaa keskellä yötä?).

Siitä se sitten hivuttautui vähitellen kohti jalkopäätä, jonka täyttikin aamulla kokonaan. Minä olin väsynyt ja hän tyytyväinen...

Kummasti ei-koiraihmisestäkin tulee koiraihminen, kun lempeän koiran kanssa viettää riittävästi aikaa :-)

Illalla selailin taas helmikuun kuvasatoa. Yhden kuvan ehdin valita sieltä. Lunta taas ihan mielin määrin :-)



Oikein mukavaa viikonloppua!

Lunta ja lyhty pimeässä

Meille tuli eilen lumi. Jo aamusta alkoi lunta/räntää tuhrustaa ja illalla kotiin tullessa maa oli jo valkoisenaan. Se oli sellaista oikein kosteaa suojalunta, joka sulaa jonkin verran heti maahan laskeutuessaan. Maassa oli siis sekä vettä että lunta. Lunta tuli yön aikana lisää, aamulla kuulin aurausauton jyrinänkin kesken unieni.

Päivällä kävin kokoustamassa Hollolassa, Päijät-Hämeessä, ihan lapsuusmaisemissani. Matkalla ensin pyrytti hieman, sitten paljon, sitten tuli lähes lumetonta ja perillä oli taas hieman lunta. Huikeita eroja noin 70 kilometrin matkalla lännestä itään.

Kotiin oli kiva tulla. Erityisesti siksi, että mies oli sytyttänyt lyhtyyn taas kynttilän. Se näyttää niin kauniilta ja kotiin on ihan mahdottoman mukava tulla, kun lyhty valaisee tietä heti portilta :-)

Toivottavasti säästytte sähkökatkoilta! Meillä sähköt ovat säilyneet hyvin.

Auringon pilkettä, sinistä taivasta ja tinttejä

Tänään taivaalla näkyi sinistä moneen otteeseen. Välillä ihan runsaastikin. Pilvet vaelsivat matalalla ja kulkivat silmämääräisesti arvioituna hurjaa vauhtia :-)

Aurinkokin pilkahteli. Tuli heti kovasti voimaantunut olo. Askel tuntui kevyemmältä ja mieli iloisemmalta.

Tuo kuvausruokintapaikka pitää rakentaa uudestaan joka lauantai. Isot linnut (olettaisin) käyvät huiskimassa ja pyyhkimässä viikon aikana paikan sileäksi ja kaiken sisustuksen maahan. Arki-iltaisin paikka on pilkkopimeä, joten silloin paikalla on turha yrittää tehdä mitään. Lauantaiaamuna alkaa aina uudelleenrakennus.

Kun paikka on melkein koko arkiviikon ilman ruokatarjoiluja, vierailijoita on lauantaina vielä niukasti ja kovin varovaisesti. Sunnuntaihin mennessä uusi ruokapaviljonki on taas huomattu ja sillekin löytyy oma asiakaskuntansa. Onneksi tänään riitti valoa edes jonkinlaiseen valokuvaamiseen :-)

Valkoinen kynttilä häiritsi monia tinttejä, joten poistin sen tunnin kesytysyrityksen jälkeen. Lintujen syöminen on kuitenkin tärkeämpää kuin jouluinen rekvisiitta ;-)