Nauramisen ilo, koskikaroja ja muistutus villasukka-arvonnasta

Pysähdyinpä tänään taas ihan kunnolla miettimään sitä, kuinka tärkeitä asioita ilo, huumori ja nauraminen ovat minulle. Mietiskely lähti siitä, kun ajattelin eilisiltaa. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin vilkaista ihan vähän vielä Instagramia. Instagramin videoista löydän aina jotain  hauskaa ja ilahduttavaa. Niin nytkin. Laitoin perheellekin jakoon muutaman itseäni eniten huvittanutta ja viihdyttänyttä videota. Ihan tyrskyin naurusta niiden aikana, mutta kovasti hiljaa piti olla, sillä mies oli käynyt jo nukkumaan. Olipas vaikeaa olla hiljaa, kun nauratti ihan mahdottomasti. Ja naurustahan seuraa aivan valtavan hyvä olo.

Minun mielestäni hauskat videopätkät eivät todennäköisesti ole kaikkien muiden mielestä sitä suurinta hauskuutta. Huumorintaju ja hauskuussuoni ovat kaikilla niin erilaisia. Ja hyvä niin.

Nyt laitan itselleni listalle nauramiseen asti viihdyttävän hauskuuden löytämisen vähintään kerran viikossa. Se on selvästikin jotain, mikä toimii minulla todella mainiosti.

Tähän taustaksi toistan itseäni jostain aiemmasta kirjoituksestani (sillä niitähän riittää). Minulla oli äitini mielestä ainakin lapsena ja nuorena ruma nauru. Sain monesti kehotuksen ja käskynkin äidiltä olla nauramatta juuri sen vuoksi. Melkoisen kilttinä tyttönä tyydyin siis hymyilemään. Toki aika harvoin tapahtui mitään, mikä olisi minua aidosti naurattanutkaan. Oliko kyse siitä, etten oppinut nauramaan, kun en saanut nauraa vai siitä, etten oppinut nauramaan kauniisti, kun minua nauratti niin harvoin? Siinäpä mysteeri.

Äidin viimeisinä vuosina nauroin useinkin tavatessamme. Hän ei koskaan enää torunut minua nauramisestani tai arvostellut nauruni laatua. Asiat voivat todellakin muuttua.

Arjessa minua naurattaa useimmin Pixie. Hän osaa kaikessa hurmaavuudessaan olla hauska ja yllättävä ihan tämän tästä. Olemme kyllä miehenikin kanssa eräänlaisia hassuttelijoita. Olen onnekas päästessäni olemaan parisuhteessani hölmö ja hassu itseni ja samalla oikein normaali ja arvostettu. Siinä mielessä erityisesti meillä vakka on löytänyt kantensa.

Nauratko sinä usein? Ääneen vai äänettömästi? Millaiset asiat saavat sinut nauramaan? Vai koetko ilon ihan muulla tavoin?

Toki minäkin koen toisinaan myös mykistävää iloa ja onnea, jolloin sanoja ja ääniä ei tarvita (eikä kaivata). Nauru on viime aikojen koettelemuksissa jäänyt väliin ja nyt huomasin taas nauttivani siitä ihan selkäpiitä myöten. Ja onpa niitäkin aikoja ollut, kun ihan selviytyminenkin on ollut tavattoman tyydyttävää.

Tähän loppuun vielä pari koskikarakuvaa 🥰.

Loppuun muistuttelen vielä villasukka-arvonnasta. Perjantaihin kello kuuteen asti pääsee osallistumaan arvontaan. Arvonnan säännöt ja ohjeet löytyvät täältä samoin kuin kuvat arvottavista sukista.

Talvi on melkeinpä kauneimmillaan ainakin täällä lumirajan pohjoisella puolella. Naurettavan iloista tai lempeämmän upeaa helmikuun jatkoa 🥰

Ihana aurinko ja mahtavat koskikarat - oikea kylki ei pidä nukkumisesta vieläkään

Tänään ainakin Hämettä hemmoteltiin aivan mahtavalla talvisäällä. Pakkasta oli noin kahdeksan astetta ja sehän on vain helppo pukeutumiskysymys. Useamman vuoden eri säihin pukeutumiseen perehtyneenä  nämä säät tuntuvat helpoilta kohdattavilta.

Oma pukeutuminen on sikäli helppoa, että lähden ulos luontoon ollakseni ihan itsekseni ja samalla pukeutumistarpeet tulevat vain mukavasta olemisesta. Ei yhtään tarvitse ajatella muita, se on melkoisen rentouttavaa. Tosin kun lähden ulos kaverin kanssa, vaatteet ovat aivan samat. Hyvien ystävien kanssa ei tarvitse ryhtyä hienostelemaan tyylin vuoksi, vaan kelpaan juuri sellaisena kuin parhaiten viihdyn 🥰.

Oli siis kaunista ja aurinkoista, pakkasta sopivan siedettävästi ja aikaakin oli ihan mukavasti. Jo ajomatka oli rentouttavaa. Perillä käveleminen ja ulkoilmasta nauttiminen teki todella hyvää.

Meillä on vielä ihan kivasti lunta monin paikoin. Vuodenajasta ei voi mitenkään erehtyä. Koski oli vielä sula lämpimien säiden vuoksi, mutta maata peitti matala, mutta jämäkkä lumikerros.

Koskella pörräsi ainakin neljä koskikaraa 😍.

Kylkiluun murtuma on varmasti jo parantunut, mutta sillä kyljellä nukkuminen on kuitenkin vielä hieman hankalaa ja paikoin kivuliastakin. On ihanaa päästä kääntymään pitkän tauon jälkeen sille oikealle nukkumakyljelle, mutta se ei enää tunnu samalta kuin ennen. Tätä maailman parhaan nukkuma-asennon menettämisen tuskaa ei voi kuvailla mitenkään. Huonolla nukkujalla yksi hyvä nukkumisasento on kaiken pelastus. Nyt on ihan pakko opetella pysyvästi johonkin uuteen. Enpä olisi osannut kuvitella, että tähän päädyttäisiin 😂.

Missä asennossa sinä nukut? Jommalla kummalla kyljellä (kummalla)? Selällään? Mahallaan? Vai jotenkin muuten?

Valo lisääntyy, etätyökoira ja koskikara

Päivä on pidentynyt vuodenvaihteesta jo paljon. Se näkyy ja kuuluu pihassa, kun työpäivän aikana kipaistaan koiran kanssa pikaisella pihareissulla. Koira ensin kellii lumessa selällään heti, kun vain ehtii. Vasta sen jälkeen malttaa mennä tekemään hätänsä lumikasan reunaan. Siinä vaiheessa odotellessa ehtii kuulemaan lintujen laulua. Viherpeipot olivat tänään komeasti äänessä.

Paluu pissikäynniltä sisään ei suju hyvällä säällä mutkattomasti, vaan siinä vaiheessa koira alkaa leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa ja viipottaa vinossa asennossa pitki pihaa. Pysähtyy välillä seuraamaan minua ja heti kun lähestyn sitä, se ottaa koivet alleen ja lähtee hurjaa vauhtia karkuun. Pienen hetken leikimme hippaa ja sitten koira suostuu palaamaan (kannettuna) takaisin sisään 😂.

Koira on hyvin oppinut erottamaan Teams-palavereiden rytmityksen. Kun puhe loppuu, se merkitsee myös palaverin loppua. Siinä vaiheessa tuo tulee rykimään huomion hakuisena viereeni. Otankin usein siinä vaiheessa läppärin kainaloon ja siirrymme alakertaan. Kesken hiljaisen työn se harvemmin häiritsee, mutta Teams-palavereiden lopun se ymmärtää jo vallan mainiosti. Alakertaan siirtyminen riittää sille erinomaisesti ja voin hyvin jatkaa ruokailuhuoneessa työn tekemistä ilman lisähäiriöitä.

Vaikka illalla töiden jälkeen ulkona on vielä valoisaa, valo on kuitenkin kovin niukkaa kuvaamiseen. Lintujen kuvaamisesta ei kannata silloin haaveillakaan. Siinäkin mielessä viime viikonlopun kuvausreissu Vihavuoden koskelle toi hyvää luonto- ja kuvamateriaalia työviikollekin. Koskikaran kuvien pariin palasin tänä iltana. 

Upeaa helmikuisen viikon jatkoa! Talvea riittää vielä hetki 😊.

Vihavuoden kosken koskikara

Pientä traumaa tuottaa aina uuden kokeileminen omalla epämukavuusalueella. Toki sen jälkeen kaikki mukavuusalueen jutut sujuvat entistäkin helpommin 😊

Tässä välissä olen tehnyt kuvakortteja työpaikan fasilitointitilaisuuksiin (ollut aivan upeaa!), neulonut viininpunaisia palmikkosukkia ja suunnitellut kevättalven valokuvaamisia. Tuo vimppa on vielä kesken ja vaiheessa.

Heikosti nukutut yöt rajaavat vapaa-ajan tekemisiäni. Tänään suuntasin lopulta monen miettimisen jälkeen Vihavuoden koskelle.

Aurinko piiloutui nopeasti säätiedotusten vastaisesti ja tyytyminen oli siihen valoon, mitä oli saatavilla. Rentouttava reissu huonoista yöunista huolimatta. Tai ehkä juuri siksi?

Venyttely tekee ihmeitä meille kaikille. Pitäisi vain muistaa...

Ihan parhaat ja kauneimmat hetket talvesta ovat käsillä juuri nyt. Kannattaa nauttia - vaikkapa ikkunan takaa!

Rauhoita aivojasi välillä - ja koskikara

Jos olet koskaan kärsinyt unettomuudesta, olet varmasti päässyt myös perehtymään unihygieniaan ja kaikkeen muuhun nukkumista ja nukahtamista auttaviin aiheisiin. Vauhdikkaan ja innostavankin päivän aiheuttamien kierrosten purkaminen reilusti ennen nukkumaan menoa kuuluu hyvän nukkumisen edistämisen alkeisiin.

MTV3:n uutisissa kerrottiin Harvardin yliopiston tutkimustuloksista, joiden mukaan ylivirittyneet aivot ovat peräti yhteydessä lyhyempään elinikään. Tutkimuksessa oli ensin verrattu kuolleiden ihmisten aivoja ja niiden hermoston virittymiseen liittyvien geenien ilmenemistä. Tutkimusta täsmennettiin ja tarkennettiin tutkimalla matoja, niiden hermoston aktiivisuutta, säätelyä ja suhdetta elinikään. Tutkimuksen mukaan aivojen yliaktiivisuustilan hillitseminen näyttää pidentävän elinikää.

Teetpä sen sitten meditoimalla, luonnossa olemalla tai muuten vain jonkun hyvän äärelle pysähtymällä, pysähtymiset ja yliaktiivisuustilan suitsimiset tekevät hyvää niin mielellesi kuin fysiikallesikin. Jos et pääse lähtemään luontoon, luontokuvienkin katseleminen ja niiden ääreen pysähtyminen tekevät hyvää. Senhän me luonnon ystävät tosin jo tiedämmekin :-)

Pari vuotta sitten maalis-huhtikuun vaiheessa koski oli sula, mutta maassa oli vielä lunta siellä täällä. Enemmän talvi kuin juuri nyt. Rengastettu koskikara oli vahdissa kiven päällä sukeltaakseen pian veteen ruuan perään.

Kevään alkua jo nyt - ihanaa viikon jatkoa!

Vihavuoden koski ja vuoden ensimmäinen koskikara

Yöllä tuli lunta, mutta aamu on harmaa ja pilvinen. Onneksi lumi oli sentään vielä maassa. Kun hyviä kuvausmahdollisuuksia ei ollut tarjolla, päätin lähteä sinne, mikä kutsui paikkana juuri tänään eniten. Vihavuoden koski oli määränpäänä siis.

Vihavuoden koski on Hämeenlinnaa, mutta monen mutkan ja noin tunnin ajomatkan takana. Siksi käynkin siellä vain pari kertaa vuodessa. Paras keli siellä käymiseen on aurinkoinen pakkaspäivä pitemmän kunnon pakkasputken jälkeen. Vesi höyryää silloin niin kauniisti, valo vaihtaa sävyjään ja suppeaksi jäänyt virtaavan veden alue tuo alueen koskikaratkin lähelle. Nyt niillä oli vielä lääniä, mihin lehahtaa kuvaajaa piiloon.

Koski on kuitenkin koski hämärässäkin kelissä. Ei sitä parempaakaan luontoelämystä olisi saman matkan päästä tänään löytynyt.

Yläjuoksulla oli rauhallista ja jäätä löytyi vasta kaukaa.

Koskiosuudella kuohuu kylmää vettä ja kaikki vettä koskettava saa jääpeitteen.

Nuo jäätaideteokset ovat huumaavia kaikessa kauneudessaan :-)

Hätäisesti näin koskikaran kahteen otteeseen. Mutta siellä se oli. Iloinen jälleennäkeminen näin ihmisen näkökulmasta :-) Kivillä odotteli ja sukelsi veteen noustakseen pintaan saaliin kanssa tai ilman.

Erinomaisen mainio ja terapeuttinen reissu pilvistä huolimatta :-)

Puolensa ja puolensa...

Vihavuoden koskikara lauloi kauniisti. Siinä sielu lepäsi, kun sitä kuunteli :-)

Luonnossa on helppo löytää mieleensä huolettomia hetkiä, vaikkei luontoilu pelkkää positiivista sydämen tykytystä olekaan. Luonnossa on todella vähän tarkoituksellista pahaa. Ihmisten joukossa olen viime aikoina törmännyt ikäviin ilmiöihin enemmän kuin mieli sulattaa. Mielen heikkoutta, väittävät jotkut. Mutta niin vahva en haluaisi ollakaan, että ilkeily ei tuntuisi missään.

Vastapainoksi olen kokenut lujaa kannustusta työkavereilta. Hyvä työkaveri on kullan arvoinen. Arvostava ja välittävä työkaveri on vieläkin arvokkaampi.

Kiitän ihania työkavereitani mukana kulkemisesta. Samoin muita ystäviä ja tuttavia. Muskettisoturien moton mukaan: Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta <3 p="">
Arvostavaa talvisen viikon jatkoa!

Koskikarat vanhoissa kuvissa

Päivät pitenevät - edelleen :-) Elämä antaa takaisin...

Tänä talvena säät ovat vaeltaneet ainakin meillä laidasta laitaan. Pakkasen ja plussan välinen lämpötilan heilahtelu aiheuttaa liukkautta, lumien sulamista ja takasyksyjä. Lunta sataa toisinaan runsaasti ja toisinaan taas lumi sulaa vauhdilla lämmössä ja vesisateissa.

Kovan talven aikaan voi mennä koskelle tapaamaan koskikaroja. Leudolla ne jäävät kauemmaksi, kun ihmisten lähelle ei ole pakko tulla. Paikkojen jäätyminen pakottaa karat asettumaan pienemmälle alalle. Silloin niitä on helpompi seurata ja kuvata. Noita hetkiä ei juurikaan ole tänä talvena ollut.

Etätöiden jälkeen ehti ja jaksoi taas mainiosti koiran kanssa lenkille. Tässähän on pian ylikunnon vaara ;-)

Reviiritaisteluita odotellessa :-)

Vuoden ensimmäinen koskikara :-)

Tämän vuoden ensimmäinen koskikara tavattu ja kuvattu! Päivästä ei tullut ollenkaan niin valoisaa kuin sääennusteiden valossa toivoin, kuvien laatu kärsi, mutta nautinto ei.

Tytär palasi pohjoiseen, paluu arkeen alkaa jotakuinkin nyt. Mutta ei arjessa sinänsä ole mitään vikaa. Ilman arkea juhla ei tuntuisi juhlalta eivätkä iloiset tapahtumat niin hyviltä.

Se kai kuuluu asiaan, ettei tässä iässä tule enää uusia vuosia ilman haasteita. Yritän siis varautua uusiin (ja yllättäviinkin) haasteisiin tämänkin vuoden aikana. Päätän selviytyä niistä. Ja jopa ottaa niistä ilon irti - ainakin joiltakin osin :-)

Yritän olla välittämättä ikääni, ulkonäköäni tai huumorintajuani koskevista painavista kommenteista. Niillä saroilla kun tulee kaikkein useimmin takkiin. Esimerkiksi huumorintaju tuntuu oikeuttavan jotkut ihmiset vaikka minkälaiseen syrjintään. Ei silloin ole kysymys kuitenkaan minun huumorintajustani, vaan heistä ja heidän asenteistaan.

Huonoon huumorintajuun vetoamista käytetään muuten todella paljon joko toisen ihmisen vähättelemiseen, huonon käytöksen oikeuttamiseen sekä melkoiseen diskriminoimiseen asti. Ei toista saa kohdella kaltoin edes hänen 'heikon' huumorintajunsa vuoksi!

Mutta siis positiiviseen päin omana itsenä. Koko alkanut vuosi! :-)

Koskikaravaroitus...

Huomenna on vuosilomapäivä - siis yhtä juhlaa :-) Nyt ehtii varmasti SEKÄ touhuta ETTÄ levätä. Touhuaminen tarkoittaa tietenkin valokuvaamista, ehkä vähän muutakin, hieman 'hyödyllisempää'.

Huominen saa kulua levätessä ja suunnitellessa. Kuvausreissuista tulee paljon parempia, kun malttaa suunnitella ja selvittää etukäteen. Ensin etsin sitä, paistaako jossain parin sadan kilometrin sisällä aurinko. Sääennusteet vaihtelevat jatkuvasti, joten suunnittelu on säätämistä viimeiseen asti. Jos löydän mahdollista aurinkoa, pitää selvittää, mitä kuvauskohteita alueella voisi olla. Jos ei löydy aurinkoa, pitää miettiä harmaan kelin kuvauskohteita.

Harmaan ja lumisateisen päivän kuvauskohteena oli viime lauantaina koskikara. Laatu kärsii hämärästä, mutta se häiritsee vasta täysikokoisessa kuvassa. Blogitarkkuuteen pääsi sentään joissakin tapauksissa.

Joten koskikaroja siis - niihin väsyneet vaihtakaatte sivustoa...

Mutkan kautta Vihavuodelle

Suuntasin aamupäivällä Vihavuoden koskelle, mutta löysin matkalla mielenkiintoisen sinupolun, jolla viihdyinkin kaksi ja puoli tuntia. Ajan määrä johtuu osin siitä, että kävelin ensin moneen kertaan väärään suuntaan. Niin tyypillistä minua ;-)

Suuntasin seikkailuni jälkeen auton nokan kohti Vihavuotta, kun melkein vieressä jo oltiin. Muutaman kilometrin päässä keskellä tietä seisoi todella iso hirvi. Pysäyttävä kokemus siis. Onneksi noilla mutkaisilla sivuteillä tulee ajeltua kovin rauhallisesti, mitään vaaratilannetta ei päässyt syntymään. Hirvi jolkutteli lopulta tien toiselle puolen metsään ja puolisko vasan kanssa jäi tien toiselle puolelle. Onpa iso ja upea eläin! Kuvaa en tietenkään ehtinyt saamaan, sitäkin suuren elämyksen kylläkin :-)

Vihavuoden koskella koskikarat lentelivät ja lauloivat! Kannatti käydä :-)

Lumisade ja pilvet vähensivät valon määrää ja kuvia piti räpsiä urakalla toivoen, että jokin niistä onnistuisi lumisateessa ja hämärässä. Olipas elvyttävä reissu :-)

Tänään olen ehtinyt...

Tänään olen ehtinyt - eläköön etäpäivät :-) Aikaa riittää kolme tuntia tavallista työpäivää enemmän, mutta väsymystä tulee aivan mahdottomasti vähemmän (kyllä se matka-aika vain väsyttää torkuista huolimatta). Päivä pelastaa aina viikon kuin viikon :-)

Hämeenlinnassa on tämä vuosi Luonto ja vesi -teemavuosi. Ja sehän sopii minulle :-) Avoimet virtaavat vedet ovat talvisäiden suola, minä olen vakiovieraillut nyt tuolla Vihavuoden koskella. Etenkin aurinkoisella kelillä mustavalkoisuus on näkymistä kaukana. Mutta pilvisen kelin mustavalkoisuuskin on juoksevan veden äärellä ihanampaa ja kauniimpaa kuin muuten :-)

Tammikuussa talvi taittuu. Helmikuu hymyilee jo aurinkoon päin. Ja siitä se kevät sitten lähteekin :-)

Minun mielialaani talven tulo ja pimeys vaikuttaa melankolisesti. Joillakin sama ilmiö puskee vielä kovempana kevään tullen. Selviydytään keväästäkin, eikö vain!

Koskikarakin näyttää ihmettelevän näitä nykyisiä säitä ;-)

Aikapulaa ja koskikaraa

Olen käyttänyt viime aikoina vuorokausien tunnit kovin tarkkaan. Ja silti paljon jää tekemättä... Niin makaa kuin petaa?

Uusi valokuvaprojekti on syönyt ja syö jonkin aikaa oman osansa. Heikoissa keleissä kuvattujen lukemattomien kuvien selaaminen ja läpikäyminen vie ehdottomasti osansa. Ja sitten on ne kaikki perheellisen ihmisen vakiokuviot (ylenpalttista siivoamista lukuunottamatta)...

Sikurinan kirja on vielä lähettämättä ja huomenna on toisen blogin arvontaan osallistumisen viimeinen päivä. Arvonta lienee joskus viikonloppuna.

Olen kuvannut koskikaroja jokainen viikonloppu olisiko neljän viikon aikana... Milloin on pilvistä, milloin aurinkoista, mutta niin kylmää, että höyrystyvä vesi muodostaa kuvaajan ja kuvattavan väliin ylimääräisen sumentavan verhon... Edelleen odotan pääseväni kuvaamaan karoja hyvässä valossa. Sillä aikaa pari koskikaran kuvaa tähän viime lauantailta, joka pysyi tuhdin pilvisenä, kunnes päätin poistua kuvauspaikalta.

Kelit ovat muuten tupsahtaneet plussan puolelle ja räntää räiski taivaalta aamulla niin, että melkein ihoon sattui... Missä on se tavallinen keskiverto talvikeli???

Sopivia säitä loppuviikkoon!

Viikonloppu - sanat loppuvat tähän ;-)

Huomiseksi tänne Hämeeseen on luvattu puolipilvistä ja ihan siedettäviä pakkaslukemia (hieman yli 10 pakkasastetta). Kannattaa siis lähteä johonkin kuvaamaan... :-) Tänä iltana täytyy vielä tehdä päätös huomisen kohteesta. Viikon ainoa (?) tilaisuus taas kuvaamiseen. Siinäpä riittää harkittavaa :-)

Päivän pidentyminen ja pilvisten päivien vähentyminen on nostattanut mielialaa ainakin minulla. Nyt tuntuu niin selvästä, että olemme matkalla kohti kevättä. Ja hyvässä vauhdissa :-)

Virtaava vesi kutsuu nytkin. Auringon nousut ja laskut ovat myös tavoiteltavia olotiloja. Ihan aamusta en kuitenkaan aio lähteä kuvaamaan. Lauantaiaamut ovat lepäämistä varten. Pitkät työmatkat ja huonot nukkumiset vaativat veronsa. Sitä paitsi hyvä uni on NIIN ihanaa :-)

Koskikara kaksi viikkoa sitten :-)

Viikonlopun odottelua ja objektiivimietintää

Ensimmäinen kokonainen työviikko pitkään aikaan ja kyllä tämä tuntuukin pitkältä. Olen itse vielä pakannut aikoja sitten kalenterini täyteen tohinaa, joten energiaa saa tässä kulumaan.

Objektiivien kalleus on saanut minut epäröimään ja punnitsemaan uudelleen tavoitteitani. Haluanko laajakulman maisemakuvaukseen vai nykyistä paremman objektiivin henkilökuvaukseen? Olen nimittäin päättänyt aloitella pitkään hiljaa haaveilemaani henkilökuvausta tässä kevätkauden aikana.

Jonkinlainen laajakulman tapainen sopisi henkilökuvaukseenkin, sillä 90 mm putki minulla on jo, samoin 50 mm. Lyhyemmällä objektiivilla voisi ottaa miljöökuvia, joissa melkein yhtä tärkeä kuin kuvattava henkilö, on kuvausympäristö. Ja silloinhan se ei ole studio.

Onko kenelläkään hyviä ehdotuksia sopivaksi linssiksi?

Viikonlopun sääennusteet vaihtelevat päivittäin. Saapas nähdä, mitä kenkä lupaa huomenna. Kuvaamaan olisi mukava lähteä, jos mitenkään keli sitä sallii.

Tämä hätäinen koskikara on viime viikonlopulta :-)

Talven ensimmäinen koskikara

Tarpeettoman kovia pakkasia nyt, sanon minä. Se ei tosin vaikuta mitään yhtään mihinkään... Huomenna loppiaisena en ajatellut lähteä mihinkään kuvaamaan. Korkeintaan koiran käytän pissulenkillä...

Onneksi on noita viime sunnuntain retken kuvia... Kävin useammassa paikassa kun kerran matkaan lähdin. Talven ensimmäiset koskikaratkin näin. Ainakin kaksi karaa. Kuvista vain yksi on muunnettu raakakuvasta esitysmuotoon, huomenna jatkuvat kuvaräpistelyt :-)

Vihavuoden koskikara

Vihavuoden koskelta löytyi koskikara viimevuotiseen tapaan. Nimi Vihavuosi viittaa vihaiseen koskeen, ei kokonaiseen vuoteen vihoiteltua aikaa. Lisää Vihavuodesta täällä.

Koskikara ei heittäytynyt linssiluteeksi, vaan vaihtoi kärkkäästi paikkaa jos liikahdinkaan lähemmäs sitä. Piti siis kuvata kaukaa. Kävihän se niinkin :-)

Matkoilla oli kauniita lumisia maisemia ja minulla oli mukana kolmijalan lisäksi laajakulma. Maisemakuvaus ei silti sytyttänyt tällä kertaa. Kirkas sininen taivas olisi voinut riittää houkutukseksi, mutta tarjolla oli vain harmaata paksua pilvimassaa. Laajakulma jäi koskemattomaksi tällä kertaa. Minä syytän talvea ja säätä, vaan olisiko niin, ettei maisemakuvaus näissä maisemissa vain ole minun juttuni? Näillä maisemilla viittaan Suomeen, erityisesti eteläiseen Suomeen. Eksoottisissa paikoissa maisemakuvauskin voisi kiinnostaa ;-)