Kantarelleja ja yksi keittoresepti

Niin se aika kuluu. Tytär oli lomailemassa meillä reilun viikon verran. Vanhempien perinnönjako sovittiin nyt ihan lopullisesti. Sienimetsät ovat kutsuneet sienihullua (minua) helteiltä asti. Helteillä ei metsissä törmännyt kanssasienestäjiin, mikä on ihan ymmärrettävää.

Kesäloma sujui ihanasti ja antoisasti. Töihin oli mukava palata hyvän loman jälkeen, vaikka rutiinit ja vähemmänkin rutiinit asiat olivat melkoisen hukassa ruhtinaallisen tauon jälkeen. Asia kerrallaan tulee otettua taas haltuun työarkea. Ihan hyvin tämä sujuu 😊

Sienikuumetta hillitsin ja hallitsin mökkiloman loppuun asti. Alun perin lupailtiin mainiota sienisatoa alkukesän sateiden perusteella. Helle sitten kuitenkin kuivatti kantarellit. Tuoreet sienet olivat harvassa ja niiden keräily oli kuumaa puuhaa. Ei ihme, ettei muita näkynyt 😩

Tuoreimmatkin kantarellit olivat meillä vielä heinä-elokuun vaihteessa vielä melkoisen kuivia. Mutta parhaimmat yksilöt päätyivät sienikoriin. Tässä sieniä muovipussissa korin sijaan. Lähimetsään ei jotenkin vain kehtaa lähteä ihan korin kanssa matkaan.

Kantarelleja voi kuulemma puhdistaa myös vedessä liottamalla ja sen jälkeen kuivaamalla ilmassa (esim. lävikkö). Pitäisi kokeilla ihan itse, vaikka niin arveluttaa. Minun kantarelleissani jäynää tekevät sammalpeitteen läpi kasvettua kaikkiin rakoihin jääneet sammalen varret ja kuusen alla kasvaneiden yksilöiden jääräpäiset havunneulasvieraat. Pääsisikö noista ihan oikeasti eroon vain vedessä huljuttelemalla ja liottamalla?

Eilen löysin uuden kantarellimetsän 🥰. Vanhoja katoaa milloin hakkuun ja milloin kaatuneiden puiden alle. Tavoitteena olisi löytää joka kesä vähintään yksi uusi kantarellimetsä vanhoja menetettyjä korvaamaan. Tänä vuonna se onnistui 💖

Osaatko arvioida, kuinka paljon kantarellia pakastat talven varalle? Viime vuonna pakastin kantarellia aivan tolkuttomasti ja tyttären avituksella saatiin suurin piirtein kaikki menemään. Ehkä ensi vuonna en jaksa syödä ihan yhtä usein kantarellia, vaikka se herkkua onkin. Rajansa kaikella kuitenkin.

Jos jaksat pakastaa kantarelleja, tässä täkynä yksi ruokaresepti pakastetuille kantarelleille.

Kantarelli-pekonikeitto (6 annosta)

Aineet:

250-300g pakastettuja kantarelleja

1 pkt kalkkunapekonia

1 sipuli

2 rkl öljyä

2 rkl vehnäjauhoja

8 dl vettä

2 dl ruokakermaa / kaurakermaa

100 g kantarellin makuista tuorejuustoa

4 tl lihaliemijauhetta

ripaus suolaa, valkopippuria, valkosipulijauhetta maun mukaan

Ohjeet:

1.     Paista pilkottu pekoni paistinpannussa. Lisää sulatettu kantarelli ja silputtu sipuli joukkoon. Haihduta neste pannulla.

2.      Siirrä sienet, pekoni ja sipuli pannulta kattilaan. Lisää öljy joukkoon. Kuumenna ja ripottele vehnäjauhot sienien päälle ja sekoita.

3.      Lisää vesi kattilaan ja lihaliemijauhe. Sekoita ja anna kiehua n. 15 min. hiljaisella lämmöllä.

4.      Lisää kerma ja tuorejuusto. Kiehauta ja lisää mausteita ja maistele. Ole varovainen suolan kanssa, ettei tule liian suolaista.

Ihanaa elokuuta 🥰💖🥰

Vuokra(-mökki)loma rentoutti jälleen

Virkistävä, palauttava ja rentouttava mökkilomaviikko on nyt takana. Meillä ei ole omaa mökkiä, joten vietämme tällä hetkellä viikon kesässä jollain vuokramökillä. Kotoa poissa oleminen auttaa luopumaan arkisista tavoista, rutiineista ja velvoitteista. Ainakin siksi viikoksi. Se auttaa jo paljon.

Mitä aikaisemmin on varaamassa mökkiä, sitä paremman mökin saa varattua. Tavallaan yksinkertaista. Ja sitten kuitenkin kaikkien noiden erilaisten mökkien vertaileminen keskenään ei ole ollenkaan niin helppoa ja yksinkertaista, miltä se kuulostaa. Ja kaikkea vertailemiseen tarvittavaa tietoa ei aina ole edes saatavissa.

Tämän vuoden mökki saa minulta arvosanaksi (asteikolla 1-5) 4-. Mökki oli melkein täydellinen. Ranta ja piha jäivät sen verran vajaiksi, että kokonaisarvosana on tuo 4-.

Mökin rannassa oli kaksi kiveä, jotka olivat eritysesti paikallisen selkälokkipariskunnan (ja kolmannen osapuolen) suosiossa.

Tässä selkälokkipariskunta. Yhdessä kun oltiin, piti siitä tietenkin pitää kunnon meteliä. Kun kolmas osapuoli yritti hivutella paikalle, meteli oli sitäkin hurjempaa.

Välillä vain koiras huuteli. Välillä huudeltiin kuorossa.

Isokoskelot olivat toisinaan myös kovasti kiinnostuneita rannan kivistä. Selkälokki yritti pitää oman tonttinsa puolta, mutta isokoskelot vetäytyivät vain tyynesti reunemmalle. Pian lokki antoi periksi ja häipyi paikalta.

Isokoekelot ottivat nopeasti kivet haltuunsa ja levittäytyivät tilavammin.

Luonnon tarkkailun ja kuvaamisen lisäksi luin (fiktiivisiä) kirjoja pitkästä aikaa. Lukeminen oli lapsena ja nuorena suuri intohimoni. On mahtavaa löytää hippusia tuosta intohimosta jälleen pitkän, pitkän ajan jälkeen. Yritän opetella sitä, että lukemiseen on ihan ok käyttää aikaa. Ja siitä nauttiminenkin on ihan ok. 

Kävin katsastamassa sienitilanteen yhdessä kantarellipaikassani. Metsää oli kaadettu taas (muutaman vuoden jälkeen) hämmentävän paljon. Reittini sumentuivat ja paikat kartoilla himmenivät. Jostain metsä oli kadonnut tyystin, jostain vain polku ja joitakin puita. Olosuhteet olivat kuitenkin muuttuneet sienille ei-suotuisiksi. Tuohon metsään ei kannata enää palata. Olo on surullinen, vaikka metsän omistaja voi tietenkin toimia, niin kuin haluaa.

Tänä vuonna pitää himmailla kantarellien keräämisen suhteen. Viime kesän kantarelleja riittää pakastimessa vielä ihan tuskaksi asti. Jatkossa ei voi enää ryhtyä pakastamaan vastaavia määriä. Jotain muuta tekemistä pitää siis keksiä jatkuvan kantarellihärdellin rinnalle. Ehdotuksia?

Syksy huokaisee ja elämäkin virnistää

Ikirouta (=jää ja lumet) suli suloisen harmaan syyssään myötä. En sitä harmautta niinkään kaivannut, mutta sula maa ja kaikki vihreä sen pinnalla ilahduttaa silmiäni. Taidan kaivata valoakin enemmän näitä värejä. Vihreä ja harmaakin on parempi yhdistelmä minulle kuin mustavalkoinen.

Mahtavaa löytää tämäkin mieltymykseni. Värejähän on huomattavasti helpompi lisätä vuoden pimeään kauteen kuin valoa (ainakaan riittävästi). Tavallaan olen tiennyt tämän itsestäni, mutten tunnistanut tai hoksannut. Nyt tiedän, mitä kokeilla talven taittamiseen seuraavaksi 👍.

Hyviä uutisia riittää tällä kertaa ihan iloksi asti 🤭. Koronan selkä on taittunut ja vaikka väännän vielä kättä hitaasti haipuvan yskän kanssa, elämä on kuitenkin jo ihan oikeaa elämää. Nyt voin olla muiden seurassa ketään kauhistuttamatta ja omaa tartuttamistani isommin miettimättä.

Perunkirjoituksenkin sain vihdoin sunnuntaina selätettyä. Maanantaina lähetin perukirjoituksen liitteineen verottajalle ja molempien vanhempien pankkeihin. Iso taakka on haihtunut harteiltani. Nyt hengähdän hetkisen ja sitten täytyy pistää toimeksi vanhempien asunnon myymiseksi. Autostakin pitäisi hankkiutua eroon. Siis heidän, ei omastani.

Tässä samalla fiilistelen kauniin kantarellin kanssa. Niin kantarellien kuin suppilovahveroidenkin muotokieli puhuttelee minua aina paljon. Luonto kehittelee paljon ja monipuolisesti ihan omiaan.

Koronan jälkeinen väsymys painaa vielä kovasti ja rytmittelen päiviäni sen mukaisesti. Joskus ei ehdi lepäämään, joskus siihen saa varattua tilaisuuden. Umpiväsyneenä ei jaksa mitään eikä laatua työhön tule sitten millään. Lepääminen on sekä työn että oman vointini kannalta selvästikin menestyksen avain. Ja ainoa oikea mahdollisuus.

Illat ovat pimentyneet tuplasti, kun syksyyn lisättiin vielä talviaikaan siirtyminen. Toisaalta yhtenä vaihtoehtona (kesäajassa pysyminen) talviaamut olisivat pimeitä pitkälle aamupäivään. En näe sitäkään kovin houkuttelevana vaihtoehtona.

Voimia syksyyn ja lähestyvään talveen sinulle, jolle ne tekevät tiukkaa. Itse ajattelin sulkeutua tavallista enemmän omaan kotoisaan kuplaani talven ajaksi. Ehkei kaikkien tarvitsekaan olla talvesta äärimmäisyyteen asti ilahtuneita ekstra-ulkoilijoita. Ajattelen, että mikä tahansa tapa talvesta selviämiseen, mikä ei vahingoita muita, on oikein hyvä tapa.

Älä usko ketään, joka yrittää syyllistää sinua syksy- tai talvisuhteestasi. Arvosta häntä, joka tarjoa sinulle helpottavia ratkaisuehdotuksia. Ja isosti iloitsen sinun puolestasi, joka innostut lumesta, jäästä, kylmästä, kehnoista sääolosuhteista ja viimasta poskillasi. Ihanaa, että näet talven toisin kuin minä 💖.

Talvea (tai jo kevättä) odotellessa nautitaan olostamme, tehdään mitä halutaan ja viis veisataan muiden arvosteluista. Tehdään hetkistämme tärkeitä ja merkityksellisiä. Suunnataan mahdollinen energiamme meille (tai muille) suotuisiin kohteisiin. Levätään niin paljon kuin sielu ja kroppa tarvitsevat tai kaipaavat. Tehdään jotain odottamatonta ja tasapainotellaan sopivasti rohkeuden ja mukavuuden välimailla 💖

Ihanaa ja armollista marraskuuta!

P.S. Kirjoitan otsikon tavallisesti ihan viimeiseksi, kun huomaan, mitä muuta olen kirjoittanut. 'Virnistää' on sana, jonka nappasin aktiivikäyttöön lapsena kirjasta Koko kaupungin Vinski (Aapeli). Päättelin, että virnistys on positiivinen sana, mutta äiti otti kirjaa lukematta asiaan kannan, että kyse on kiroilusta tai ainakin jostain siihen verrattavasta kielestä. Näin jälkeen päin ajateltuna asetelma taisi olla aika lailla periaatteellinen. Kyseenalaistin oman tulkintani kuitenkin vahvasti ja termi jäi kokonaan pois sanavarastostani. Silloin ei ollut Wikipedioita tai internettiä. Nyttemmin tunnen vahvuutta, kun vihdoin arvaan käyttää termiä osana omia kirjoituksiani. Myöhäistä, muttei kuitenkaan liian myöhäistä omien hartioiden kohottelua 💪.

Roskahirviöitä, kantarellikuume ja nettikauppaturhautumista

Pari päivää sitten todistin ihan elävässä elämässä ensimmäistä kertaa sen, mitä tiedän ihan liian monestikin tapahtuvan. Ajoimme mustan farmariauton perässä kaupunkialueella liikennevalojen välissä. Edessä olevasta autosta avattiin ikkuna ja sieltä heitettiin tyhjä hampurilaisketjun paperipussi tielle 😳. Oli sunnuntai-iltapäivä hieman ennen kello 17:ää. Auton kyydissäolijoiden ja kuskinkin ikä näytti vaihtelevan jossain teini-ikäisten ja parikymppisten välillä. Sinne ne jäivät liikennevaloihin mussuttamaan hampurilaisiaan, kun ajoimme viereistä kaistaa toiseen suuntaan. Olipa pysäyttävä kokemus nähdä roskahirviöt livenä - nehän näyttivät ihan tavallisilta (vaikkakin nuorilta) ihmisiltä! Silti tulee mieleen, etteihän kenelläkään hiemankaan yhteiskuntakelpoisella ihmisellä voi vähän niin kuin keskellä päivää tulla impulssi noin hölmöön toimintaan 😳. Toivottavasti omat jälkeläiset ovat älynneet aikoinaan paremmin. Nyt aikuisina eivät ainakaan toimisi noin ameebamaisesti.

Ymmärrän jotenkin, että 13-vuotias kokee olevansa rebel, kun käyttäytyy jotenkin noin kaikkia normiajatuksia uhaten. Se on onneksi ohimenevää. Tai vielä parikymppinen taantuu piristeiden myötä tuon 13-vuotiaan tasolle ja edelleen luulee olevansa oikein cool. Mutta näin vain tapahtui näissäkin olosuhteissa. Elämä osaa olla monimuotoisempaa kuin kuvittelinkaan 🙈.

Odotan kylmiä kelejä, jotta hirvikärpäsmetsiin arvaisi mennä suppilovahveroiden perään. Hirvikärpäsiä on ollut niin paljon, että olen jättänyt osan metsistä odottamaan kylmiä kelejä, jolloin hirvikärpäset kohmettuneina liikkuvat hitaammin. Kylmiä kelejä odotellessa siis.

Tavallaan odottelen myös ensimmäisiä lumia. Kantarellit eivät säilytä rakennetaan jäätymisen jälkeen. Sen jälkeen niiden perään ei kannata vilkuilla. Kyllähän niitä keräisi, mutta niiden siivoamista en ole oppinut tekemään niin ergonomisesti, etteikö selkä kipeytyisi. Onko sinulla mitään ergonomista sienien siivoamisvinkkiä?

Minulta on myös kysytty, vieläkö kantarelleja löytyy. Kyllä niitä löytyy (yllättävän paljon). Päätin lopettaa tutuilla kantarellipaikoillani käymisen ja kartoittaa sen sijaan tuleville kesille mahdollisia uusia sienimetsiä. Tähän aikaan vuodesta valoisat kuusimetsät ovat helppoja sienien tarkkailupaikkoja. Niissä ei ole juurikaan lehtipuista pudonneita lehtiä maata täyttämässä, mutta aikaisemmin syksyllä näköesteenä olleet heinät ovat asettuneet maanläheiseen asentoon. Erityisesti kantarellit näkyvät nyt todella helposti. Ja niitä löytyikin tutkimusreissulla melkein pilvin pimein 😞.

Jos uudesta metsästä löytyy kantarelleja tähän aikaan vuodesta oikein runsaasti, olet löytänyt paikan, jossa kukaan ei käy sienestämässä kesän aikana. Minä tallennan tällaiset paikat aina kännykän maastokarttasovelluksen muistiin seuraavaa vuotta varten. Minun suuntavaistollani ja -muistillani en löytäisi noita paikkoja enää uudelleen.

Kartoitusreissulta jäi mukaan ällistyttävän iso määrä kauniita kantarelleja. Suppiksia en ryhtynyt edes silmäilemään, muuten en olisi päässyt metsistä kotiin koskaan.

Sattuneesta syystä olen tarjoillut sieniä myös niille lähi-ihmisilleni, jotka keskimääräistä useammin ovat olleet kiinnostuneita sienilahjoituksista. Kiitos heille - siivottavien ja pakastettavien sienien määrä on pienentynyt ratkaisevasti juuri heidän ansiostaan 💖.

Tunnelmia syyskuun lomalta: Oravi

Sahanlahti resort - Puumala.

Mussalo - Kotka.

Lopuksi vielä pientä (?) turhautumista nettiostosten tekemisestä. Kyseessä tässä on vain yksi ainoa nettikauppa, jolle olen tehnyt vaatetilauksen (saman) kahdesti. Ensin odottelin muutaman viikon ja aloin ihmettelemään todella pitkää odotusaikaa. Kun kävin tarkistamassa tilanteen, näkyi, ettei tilaus ollut koskaan mennyt läpi. Noihin vaatteisiin pitkäaikaisen hakurumban jälkeen kovasti ihastuneena tein tilauksen uudelleen. Se oli helppoa, koska tuotteet löytyivät vielä ostoskoristani. Kaikki näytti sujuvan ihan ok, mutta pari viikkoa myöhemmin tilanteen tarkistettuani oltiin taas lähtöasetelmissa.

Murrr.

Vaikka olin kovasti ihastunut noihin vaatteisiin, se energia oli nyt käytetty. En tehnyt enää uutta tilausta. Ja täällä minä olen edelleen kaksi puseroa kahdesti tilanneena enkä vieläkään ole yhdenkään uuden vaatteen omistaja. Lähityön lisääntyessä vaatteet tulisivat ihan tarpeeseen. Nähtävästi matkustaminen isojen kauppojen äärelle vähän kauemmas on edessä. Ja aikaakin saa varautua käyttämään paljon. Jollei nyt netistä sattuisi jostain muusta kaupasta löytymään jotain sopivaa 🤔.

Uusien vaatteiden hankkiminen on minulle aina vähän puolivastentahtoinen velvollisuus, jotteivät muut kyllästyisi aina samoihin vaatteisiini. En nauti vaatteiden hankkimisesta. Mutta olisi ihanaa, jos vaatekaapissa olisi aina riittävästi mukavia, nautinnollisia ja tuoreita/iättömiä käyttövaatteita. Muuten kääriydyn aina päivästä toiseen samoihin lempivaatteisiini, joita saattaa olla kaapissani useampi kappalekin. Minua ei häiritse, vaikka päälläni olisi aina samanlaiset (mukavat) vaatteet. Tuntuu kuitenkin, että yhteiskunta odottaa jotain enemmän.

Miten sinä sopeudut (vai sopeudutko?) työelämän pukeutumisvaateisiin?

Ihanaa alkanutta lokakuuta! 💖

Kantarelleja (vaikka en suunnitellut), hirvikärpäsiä ja työelämän säätämistä

Lupasin ja painotin itselleni, että tänä viikonloppuna ei sienestetä. Nyt vain levätään henkisesti ja fyysisesti aikaisempien työviikkojen rasituksista. No, eilen päädyin sitten lähimetsään heti aamusta. Lähimetsälenkit kestävät vain pari tuntia ja se oli myös homman juju. Kaipasin metsäilyä, ulkoilmaa ja liikkumista, joten ulos piti lähteä. Ja lähelle.

Tänään yritin kovasti pysyä kotona. Mutta pistettyäni pyykit koneeseen ja astianpesukoneen pyörimään ja tehtyäni pojalle pitkästä aikaa makkarapastan aikaa jäi vielä vaikka mihin. Lähdin siis metsään vähän kauemmas.

Kantarellit eivät enää löydy niin tiheissä ryppäissä, kuin aikaisemmin kesällä. Mutta niitä löytyy etenkin sateiden jäljiltä. Siellä ne luuraavat sammalen alla. Välillä enemmän ja välillä taas vähemmän näkösällä.

Tänään keräsin vuoden ensimmäiset suppilovahveroni. Ei niitä paljon tullut kerättyä, mutta ihan hyvä alku kuitenkin. Suppilovahverot kuivatan.

Hirvikärpäset häiritsevät nyt myös tuossa isommassa tutussa metsässä, joissa niistä on aikaisempina vuosina ollut melkoisen vähän haittaa ja harmia. Onneksi pieni lähimetsä on lähes vapaa hirvikärpäsistä. 

Hermojani koeteltiin tänään kovasti hirvikärpästen kanssa. Hirvikärpäslakista ja jatkuvasta valkealta neuletakiltani öttiäisten nitistelystä huolimatta niitä löytyi minusta vielä autossa (en lähtenyt heti liikkeelle, vaan jäin odottelemaan tilanteen edistymistä). Yksi irtautui vaatteista vielä kotona puseroa riisuessani.

Tänä vuonna vain yksi hirvikärpänen on (ymmärtääkseni) pistänyt minua. Pistoskohta kutiaa ja kihelmöi ajoittain, vaikka pistoajankohdasta on jo ainakin viikko. Sen lisäksi tunnen kutkutusta ja pikkunäppylöitä muutamasta muustakin paikasta, johon hirvikärpänen on iskenyt aikaisempina vuosina.

Takertuvien koukkujalkojen etsiminen ja irrottaminen kropasta on yksi asia. Ihan toinen juttu on sitten jo se, kun hirvikärpänen pistää. Minun kroppani (tai mieleni) tuntuu muistavan pistokset todella pitkään. Hirvikärpästen haamukävelyistä puhumattakaan.

Töiden kanssa olen umpikiireisessä tilanteessa - asioiden parissa, joista nautin ihan täysillä. Tasapainottelen innostuksen, työtulvan ja uuden oppimisen aiheuttaman aivoruuhkan keskellä. Olen ihanasti uuden äärellä maailman kiinnostavimmassa tilanteessa. Ja juuri nyt olosuhteet olisivat erinomaiset piiputtamaan oma jaksaminen ihan täysin. Sitä yritän välttää. Väsyneenä, hieman stressaantuneena, innostuneena ja onnellisena tasapainottelen väsymyksen ja panostamisen kanssa.

Yritän panostaa palautumiseen. Innostus ja puurtaminen tulevat kyllä itsestään jostain sieltä.

Toivotan syyskuun tervetulleeksi 🥰. Ja sinulle toivotan ihanaa syyskuun alkua 💖.

Pixie-koiran ulkoilmanautinnot ja kuivan kelin onnistunut sienireissu

Tekemättömyys ilman huonoa omaatuntoa kuuluu loman tehtävälistaan. Se on vaikeaa. Mikä tahansa oheispuuha puhdistaa omaatuntoa aivan mahdottomasti. Mutta silloin se ei enää ole tekemättömyyttä.

Pixie-koiralle tekemättömyys kuuluu osaksi ihan arkeakin. Sinne väliin aina jotain kivan tuntuista touhua hetkeksi ja sitten voi taas vain olla ja nautiskella.

Lomalla vuokramökillä Pixie nautti aivan erityisesti ulkona olemisesta. Paikkojen tutkimisesta ja tuulien haistelemisesta. Ulkona kuuluu sen mielestä haistella antaumuksellisesti ja sitten vain nautiskella jälkitilasta.

Kävin etätyöpäivän jälkeen vielä lähimetsässä rentoutumassa (sienet mielessäni ja silmäkulmassani). Tänään oli kuumaa ja hiostavaa. Vettä ei ole tullut pientä näköissadetta lukuun ottamatta ehkä pariin viikkoon. Sateet loppuivat kuin seinään, kun päädyin tilaamaan kenkienkuivaajan. En ole koskaan uskonut moisen vehkeen tarpeellisuuteen, ennen kuin loman lopulla ja työrupeaman alussa kastelin molemmat retkikenkäni toistuvasti niin perusteellisesti, ettei vanha hyvä sanomalehtipaperikuivaus enää ehtinyt riittävän kuivaan tulokseen. Tilasin siis kenkienkuivaajan ja sateet loppuivat oitis siihen.

Sateen jälkeen olen kolunnut tuttuja sienipaikkojani läpi ja kerännyt sieniä ihan mukavasti. Nyt kuitenkin uskoin kuivuuden ja kuumuuden tyssänneen sienikauden ainakin toistaiseksi. Mies onneksi kannusti lähtemään metsään, kun etätyöpäivän jälkeen levottomana mietin sopivaa touhukohdetta. Pukeuduin mahdollisimman kevyesti ja peittävästi, jottei tulisi kauhean kuuma eivätkä hyttyset pääsisi iholle asti.

Ihmeekseni sieniä oli noussut ihan kiitettävästi. Eivät ne mitään jättiläisiä olleet, mutta hyvässä keräämiskunnossa kuitenkin. 25 asteen kostea lämpö oli karkottanut kaikki 'kilpailevat' sienestäjät lähialueelta ja pääsin sienestämään ihan rauhassa. Kaupunkimetsässä on usein moni muukin samalla asialla.

Punnitsen sienisaaliin aina heti kotiin tultuani. Punnitustulos ei ole sikäli tarkka, että se sisältää sienien pitkiä varsia ja väkisin mukaan hivuttautuvia metsän tarpeitakin. Tämän kerran punnitustulos oli 1,2 kiloa, mikä tarkoittaa siivottuna sienisaaliina ehkä noin viittä litraa. Aikamoinen kuivan kelin saalis ahkeraan käytetystä lähimetsästä!

Ollaan kuumassa loppukesässä - nautitaan siitä! Loppukesän iloksi yöt viilenevät eikä kuumuus tunkeudu niin pysyvästi sisätiloihin.

Minulla on siis menossa loppukesä. Sitä seuraa henkilökohtaisessa elämässäni syyskesä, josta sitten siirrytään syksyyn. Syyskesä edellyttää jo syksyn värejä ihan isommassa määrin. Ei siis vielä nyt.

Työelämässä jaottelen vuoden vanhasta tottumuksesta kevääseen ja syksyyn. Minun työni on kauan ajoittunut kevätkauteen, joka alkaa vuoden vaihteen jälkeen ja jatkuu kesälomiin sekä syyskauteen, joka alkaa kesälomien jälkeen ja loppuu joulun aikaan.

Millaisia vuodenaikoja sinun elämässäsi on ja milloin ne alkavat ja loppuvat?

Lumiset ja jäiset sienet, Lahdessa ensimmäistä kertaa koronan jälkeen

Lumi tuli, vielä löytyy sieniä

Lumi satoi maahan ohuena jo viime viikolla. Keskiviikkoaamuna lähdin toimistolle miehen autolla, sillä minun autossani ei ollut vielä talvirenkaita. Pakkanen taisi narskuttaa noin viittä astetta.

Lumi on pysynyt maassa ja tänään on lisäksi sadellut toinen hentoinen pakkaslumikerros.

Viikonlopun sienireissu oli todennäköisesti tämän vuoden viimeinen. Vaikka lunta oli metsässä vain vähän, kaikki näytti eksoottisen erilaiselta ja paikoin sieniä ei voinut erottaa ohuen lumikerroksen alta ollenkaan. En edes yrittänyt. Keskityin niihin paikkoihin, joissa sammal oli vielä hyvin näkyvissä.

Sieniveitsellä ei tehnyt mitään, sienet olivat tukevasti jäässä. Varret napsahtelivat poikki tai lähtivät kokonaan irti maasta. Hienoista sokkokeräämistä tuossa maastossa pääsi tekemään, sienten kuntoa pääsi tarkastelemaan vasta kotona hetken sulamisen jälkeen.

Revin hyväkuntoiset suppikset pieniksi leivinpaperin päälle kuivumaan.

Metsässä törmäsin myös kahteen kantarelliin! Tämä ensimmäinen näkyi hieman heikommin.

Tämä toinen näkyi lumen pinnalle hieman paremmin. Molemmat olivat kauniita, mutta jäätyneitä.

Yritin etsiä tietoa netistä ja annoin itseni ymmärtää, ettei kantarelli enää jäätymisen jälkeen ole hyvää syötävää. Hauskoja löytöjä silti!

Metsäreissu oli kaiken kaikkiaan ihana ja virkistävä. Aurinkokin paistoi kauniisti, vaikka niin matalalta, ettei siitä valosta paljoa huomannut metsän pohjalle asti. Se oli kiitollisuutta kasvattava retki!

Kuka muka mahtuisi (tai edes haluaisi mahtua) muottiin?

Jottei kiitollisuus kasvaisi ihan yli äyräiden, kävin itseni kanssa viikonloppuna myös kärttyistä keskustelua. En siis varta vasten tarkoituksella kiitollisuuden vastapainoksi, mutta näin nyt vain kävi.

Ärsyynnyn, kun minua yritetään tunkea johonkin muottiin. Jupisen noita epäonnistuneita ja masentavia muottiin tunkemiskeskusteluja pitkään ja erittäin huonoihin aikoihin vuorokaudesta. Minulla on (kuten varmaan arvasit) tässä viime aikoina ollut parikin heikkolaatuista ennakkoluulojen ja -asenteiden värittämää keskustelua ja niitä nyt kuljettelen mielessäni.

Erityisen äkäisesti mieltäni pistelee kaksi näkökulmaa:

1) Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu

2) Koska A, niin B.

1) "Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu", väittää tavallisesti henkilö, joka ei tunne minua eikä tiedä minusta juuri mitään. Tiedän, että monesti kyse on vain tavasta ilmaista asia. Silti sen tilalle olisi mahdottoman kunnioittavaa opetella jokin hieman kevyempi fraasi, kuten "ymmärrän, että sinulla voi olla vaikeaa" tai vaikkapa "voin vain yrittää kuvitella, mitä käyt läpi". Itse en ole ollenkaan varma, osaanko välttää jo tuon "minä tiedän, miltä sinusta tuntuu" -fraasin sudenkuopat. Yritän kovasti opetella ilmaisemaan ajatuksiani jotenkin muuten.

Kun toinen muka tietää, miltä minusta tuntuu, kyse on aina jostain psyykkisestä asiasta: stressistä, huolesta, uupumuksesta tai pienestä kriisistä. Psyykkiset asiat ovat olevinaan niin helppoja niputtaa jonkin otsikon alle ja välttää sen jälkeen niistä puhuminen. Tai alkaa kertoa omasta 'vastaavasta' kokemuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei tarvitse pysähtyä aidosti kuuntelemaan ja nöyrtyä sen ääreen, että jokaisen jokainen kokemus on aina ainutlaatuinen. Kukaan ei voi tietää oikeasti, miltä toisesta tuntuu tai mitä hän kokee.

Tämä on helpompi ehkä kuvata sitä kautta, että miettii vastaavaa toimintatapaa jonkin fyysisen, helpommin näkyvän asian kohdalla. "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut ihan saman", kun kaverilta on kuollut isä, naapurin jalka on katkennut, tuttava on juuri synnyttänyt, serkulla on ripuli, kummityttärellä alkoi kuukautiset tai vaikkapa lapsen koulukaverin äidiltä on irronnut isovarpaan kynsi, kuulostaisi ihan älyttömältä, sillä eihän mitään tuollaista voi verrata jonkun muun kanssa.

Ja erityisesti: kukaan hyvä ystäväni ei väittäisi moista, vain nuo puolitutut.

Jos et siis tunne minua, älä tule kertomaan minulle, että tiedät, miltä minusta tuntuu. Ethän edes tiedä, mitä olen käymässä läpi.

2) Koska A, niin B. Syyn ja seurauksen suhde on kiehtovaa niputtaa yhteen ja se voi hyvinkin helpottaa omaa elämää. Mutta edelleenkään emme ole samanlaisia keskenämme. Minusta ainakin on kovasti kiehtovaa, miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat ulospäin saman kaltaisiin tilanteisiin niin kovin eri tavoin. Elämän tilanteeseen reagoimiseen kun ei yleensä ole mitään oikeaa ja väärää toimintatapaa.

Tästä aiheesta olen käynyt pari huonosti toiminutta keskustelua muutaman viikon aikana - olen siis kokenut tulleeni luokitelluksi jonkin ominaisuuteni tai toimintatapani mukaan milloin heikoksi ja väsyneeksi, milloin laiskaksi ja karttelevaksi. Ihan vain sen perusteella, mitä olen maininnut elämästäni. Laiskaksi ja heikoksi leimaaminen nostaa punan poskilleni ja ärsyttää ihan pahkeisesti. Ne toimintatavat eivät kuulu tyyliini.

Summa summarum: Johtopäätösten tekeminen saattaa olla mukavaa, mutta niitä ei kannata aina lausua ääneen, etenkään, jos kyse on toisesta ihmisestä. Erityisen kunnioittavaa olisi antaa kullekin tilaa olla oma uniikki itsensä ja kuunnella erilaisuutta empatialla - tai edes yrityksellä ymmärtää hieman enemmän.

Vierailu vanhusten luona Lahdessa

Taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä muutaman asteen pakkaskelissä, kun lähdin aamulla Lahteen vanhempia tapaamaan. Otin taaskin miehen auton, sillä omassa autossa on edelleenkin vain kesärenkaat. Niillä olisi ollut vaikeaa.

Isä oli hereillä, mutta lepäämässä omassa sängyssään. Hieman sekava, mutta jollei tunnistanut kuka olin, ainakin ymmärsi minut läheiseksi henkilöksi. Se helpotti sitä keskustelua, mitä oli tällä kertaa tarjolla. Isälle kelpasi tuomani suklaa, vaikka hänen veljensä on toisesta suklaapaketista päätellen käynyt siellä myös aivan hiljattain.

Isä on parantunut koronasta hienosti. Muisti ja keskittymiskyky vain vähän harhailevat.

Äiti oli päivähuoneessa sinne saapuessani. Kun pääsimme äidin omaan huoneeseen, hän halusi sänkyyn ja nukahti siihen saman tien. Odottelin vieressä vajaan tunnin, mutta keli huononi ja kotiin piti ajaa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Jätin äidin suklaalevyn hänen yöpöytänsä laatikkoon. Virittelin hänen kännykkänsä käyttökuntoon ja olen tässä illan aikana yrittänyt soittaa siihen, kun emme ehtineet juurikaan juttelemaan.

Äiti, isä, sanomalehdet, Pixie ja sieniä 😳

Tulossa on mahdottoman kiireinen ja kirjava työviikko. Työn lisäksi sinne ei muuta mahdukaan kuin palautumista. Minusta on mahtavaa päästä uusien työhaasteiden pariin. Toivon vain tulevani myös kuulluksi kiireisen aikataulun ja tulospaineiden ristitulessa. Haaste on upea, mutta jos aikataulupaine on sellainen, että työn joutuu tekemään keskinkertaisesti, oma fiilis jää rankasti miinuksen puolelle. Huomenna toivottavasti selviää, mitä minua ylemmät miettivät urakastani ja tavoitteistani.

Elämä olisi paljon mukavampaa ja miellyttävämpää, jos en olisi niin kovin työorientoitunut. Tai jos ainakin pääsisi keskittymään edes johonkin omaan osaamisen vahvuusalueeseensa. Mutta näillä nyt mennään. Ja nukutaan epävarmuudessa juuri tilanteen mukaisesti 👍. Tai siis minä nukun.

Viime maanantaina kävin äidin luona palvelutalossa. Äiti oli ollut koko päivän superaktiivinen ja kun minä saavuin hänen luokseen, päästiinkin nopeasti rennompaan olotilaan. Äiti rentoutui vihdoin ja nukahti samoin tein.

Heräsi välillä sen verran, että halusi jalkoihinsa hänelle tuomani kisu- tai pupuliukuestesukat. Laitoimme ne jalkoihin ja lepo sai jatkua.

Isällä on korona, eikä häntä päässyt tällä kertaa tapaamaan.

Äidin ja isän kotona oli taas täysi sanomalehtivillitys. Laitoin jo pari kuukautta sitten edunvalvojalle sanomalehden laskun mukana viestin, että lehden voisi perua. Mutta hän ei ollut perunut lehteä. Onneksi sain katkaistua tilauksen puhelimitse. Jäin taas miettimään, miksi moinen edunvalvoja on edes toimessaan. Hän tietää, ettei edunvalvottavan kotona ole ketään lukemassa lehteä, mutta hän antaa tilauksen jatkua. Ja minä pääsen käymään kerta kerran jälkeen lehdet tarkasti läpi, jotta mahdollisesti sekaan joutuneet laskut löytyisivät ajoissa. 😡

Pixie-koiran kanssa otettiin tällä kertaa videokuvaa. Ei mitään muuta ihmeellistä kuin Pixie 💖

Ja tässä Pixie syksyisen lehmuksen alla. Ihan sävy sävyyn menevät 👍.

Suppilovahveroita alkaa vihdoin löytyä. Toki suhteessa edellisiin syksyihin aika niukasti. Mutta kun on tarkkana kuin porkkana ja jaksaa kävellä kilometrejä toisensa jälkeen, niin niitä todellakin löytää joistakin tutuista metsistä. Ehkä hieman eri paikoista kuin aikaisemmin, mutta löytyy kuitenkin 💖.

Ja siellä täällä näkyy aina muutama kantarellikin 💖.

Ehkä tämä ylihektinen työelämäkin näillä eväillä tästä sujuu. Lokakuu on vielä aivan mahtavaa aikaa 💖.

Kiihkeä mennyt viikko, sieniltä ei säästytty tänäkään viikonloppuna 🥳

Kulunut viikko on ollut mahdottoman vaihteleva. Onneksi iloa ja upeita hetkiäkin on mahtunut mukaan. Viikonlopun piti olla vähintään yhtä vaihteleva ja täyteläinen, mutta perjantaina sain tiedon, että iäkäs isäni onkin sairastunut koronaan. Hänen luokseen ei pääse käymään ainakaan pariin viikkoon, joten väljensin sovinnolla täpäkäksi suunnittelemani viikonlopun aikataulua, Lahden vierailu siirtyy nyt reilulla viikolla eteenpäin.

Eilisen päivän vietin tyttären kanssa Helsingissä. Meillä aika kuluu aina kuin siivillä, niin kävi tälläkin kertaa. Käydessämme lounaalla törmäsimme luontokatokapinaan. Luontokatokapina on käynnissä 5.-14.10. Sillä on kolme vaatimusta: 1. Suojellaan metsää 2. Irti tehoeläintuotannosta ja 3. Kannetaan vastuumme. Lisää tietoa: luontokatokapina.fi.

Lattialla makaavat ihmiset tummissa vaatteissaan ja kyltteineen olivat vaikuttava näky. Samanaikaisesti kuului kaiuttimista taustatietoa.

Äiti-tytär-aika teki taas todella hyvää 💖

Tytär nappasi meistä muutamat selfiet kauppareissulla - taustalla myynnissä on jatkojohtoja sun muita vermeitä. Se ei haitannut 🥰.

Tälle päivälle vapautui aikaa metsäilyyn ja sienten perässä juoksemiseen. Suppilovahveroita löytyy minun sienipaikoistani edelleenkin melkoisen vähän vuodenaikaan nähden. Kantarelleja löytyi sen sijaan odotusten vastaisesti vielä melkein kilo, vajaa kolme litraa.

Kahden metsän välillä jouduin jonottamaan siltatyömaan kapealla kohdalla väliaikaisissa liikennevaloissa. Ihan autojonon vieressä oli varis aterioimassa haaskalla. Se oli tarkkana kuin porkkana, mutta arvioi vieressä etanan nopeudella etenevän autojonon nopeuden riittävän turvalliseksi ruokailun jatkamiseksi. Räpsäisin tuosta hauskasta tyypistä jonottaessani kuvan.

Toivotan sinulle (niinkuin itsellenikin) positiivista, iloista ja hyödylliseltä tuntuvaa alkavaa viikkoa. Hyödyn ei tarvitse kohdistua muihin. Oman itsensä hyvinvointiin kohdistuvat hyöty on itse asiassa ihan sieltä parhaasta päästä. Kun satsaa omaan aitoon hyvinvointiinsa, on tavallisesti iloksi ja avuksi muillekin, ihan siinä itsestään. Hyvä poikii hyvää. Omasta hyvästä olosta on oikein hyvä aloittaa 💖🥰.

Mahtavaa alkavaa viikkoa!

Kantarellien jäljillä (taas kerran)

Tänään työpäivän jälkeen ulkona oli 12 astetta lämmintä ja taivas oli pilvessä. Neulepusero ei tuntunut riittävän lämpimältä metsälenkille, joten puin sen päälle lisäksi kosteuden kestävän ulkoilutakin. Hyvä niin, sillä ensin tarvitsin kaiken tuon lämmön. Sitten tuli liikkuessa lämmin ja takki pääsi roikkumaan vyötärölle. Lopulta sade yllätti ja takki pääsi taas pian sateen suojaksi. Kerrankin tukka oli kuivana kotiin päästyäni. Aikaisemmilla kerroilla kuuma keli on hikoiluttanut minut = harjukiipeilijän niin, että tukkakin on kostunut hikoilusta. Tänään selvisin reissusta kuivin päin sateesta huolimatta 👍.

Kantarelleja löytyy lähimetsästä joka päivä, kiitos sateiden. Ja nehän on tietenkin kerättävä talteen ja pakastettava. Paitsi jos niitä on ihan liikaa omaan käsittelykykyyn nähden, voin tarjota niitä muutamalla läheiselle ihmiselle. Kantarellien kanssa olen tarkka. Pihi oikeastaan. Niitä tarjoan vain harvoille ja valituille.

Kantarellien kuluttajia löytyy omasta perheestäkin ihan yllin kyllin, joten pakastin täyttyy välittömän herkuttelun lisäksi.

Kuvina taas kännykkäkuvia.

Tungosta pannulla. Alussa tuoksu on hennon sitruunainen, kypsymisen edistyessä kypsemmän metsäinen. Makea.

Olen harrastanut ja keräillyt sieniä ehkä reilut viisi vuotta. Noviisi siis vielä. Aloitin suppilovahveroista ja ihmettelin kovasti, mistä niitä voisi löytää. Kysyin sienikaverilta neuvoja hyvän sienipaikan löytämiseen ja sain ystävällisiä, mutta jokseenkin hyödyttömiä neuvoja. Silloin en tiennyt vielä, että sienipaikkoja ja niiden sijainteja ei jaeta. Sittemmin olen viisastunut siinä(kin) suhteessa.

Olen karttoja tutkaillen ja metsiä läpi kävellen moneenkin kertaan opetellut sitä, mistä sieniä voi löytää. Olen tehnyt itselleni tyypillisesti todella paljon taustatyötä ja sitten olen jalkautunut todella, todella moneen paikkaan. Ehkä muutamaa sataa käveltyä maastokilometriä kohden löytyy jokin kohtuullinen sienipaikka. Ei mikään sienitaivas, mutta käveltävä kohde. Kilometrisieniä siis. Jokaista hyvää sienipaikkaa kohden talsin keskimäärin toista tuhatta tai jopa tuhansia kilometrejä. Vaihtelevaa maastoa, hyttysiä, hirvikärpäsiä, sadetta ja hellettä yms. Ei mitään helppoja askeleita siis.

Tämän tästä joku tuttu tai muu vastaava ilmoittaa minulle (kun olen heille keräämiäni sieniä ilmaiseksi toimitellut), että jos he vain tietäisivät sienipaikkani, he kävisivät keräämässä sienet ihan itse. Tässä kulkee se sienestäjän ja ei-sienestäjän välinen ymmärryksen raja 😠.

Jos minä aktiivisienestäjänä olen kävellyt mahdottomat metsämatkat ja käyttänyt niihin aikaa ison harrastuksen verran löytääkseni hyvän sienipaikan, niin MIKSI IHMEESSÄ minä kertoisin kaverille ihan tuosta vain parhaan sienipaikkani sijainnin ja löytäisin sen jälkeen sienipaikan aina tyhjäksi kerättynä? Eiväthän ne minun sienipaikkani ainakaan niin runsaita ole, että niistä riittäisi useammalle aktiivikerääjälle satoa.

Tässä kohtaa minun ja joidenkin tuttavieni logiikat eroavat toisistaan ja sitä seuraavaa keskustelua en jaksa käydä.

Ihan hyvää tekee kaikille keräilystä kiinnostuneille aloittaa harrastus ihan alusta. Niin kuin melkein kaikki muutkin tekevät. Jos haluat itsellesi kullan kalliin huippusalaisuuden, sinun pitää joko löytää se tai sitten maksaa siitä maltaita. Ilmaiskyytejä on harvoin tarjolla.

Siitä huolimatta metsät pursuavat ainakin Hämeessä kultaisista kantarelleista. Suosittelen metsään menemistä. Jos sieniä ei löydy, sielu rikastuu senkin edestä.

Keräilyä ja säilömistä, ihmettelyä sairaaloiden ja hoivakodin käytäntöjen sekä sääntöjen kanssa

Viimeinen lomapäivä tältä erää. Yritin hieman himmailla, ettei menisi suorittamiseksi.

Eilen tein kesän merkittävimmän teon: keräsin marjoja. Se ei ole minulle ollenkaan tyypillistä, mutta en tehnytkään sitä intohimosta, kuten kantarellien keräilyt, vaan huomionosoituksena perhettä kohtaan. Tytär nauttii marjoista kaikkein eniten, mutta pienet erät keräsin myös miehelle ja pojalle. Ja vielä hieman pakkaseen.

Ylitin joltisestikin mukavuusalueeni, mutta ei mennyt pakkopullan eikä masennuksen puolelle. Olo tuntui ihan sankarilta rupeaman jälkeen!

Keräsin mustikoita ensimmäistä kertaa ikinä marjapoimurin avulla. Lapsena kerättiin kaikki marjat käsin ja se on jäänyt jotenkin normiksi. Mutta nyt piti optimoida marjojen määrä käytettyyn (hyttys-) aikaan ja siksi marjanpoimuri. Olin katsellut aikaisemmin lyhyen videon hyvästä keruutekniikasta. Hyvin se meni, vaikka olikin koko ajan kova kiire metsästä pois.

Metsävadelmat olivat kuivan maan kasvatteja: pieniä, suunnilleen hyttysen pakaran kokoisia. Parhaat marjat löytyivät puskien keskeltä ja sinne ulottaessa pääsi kosketuksiin monen, monen piikin kanssa. Tuskaisa ja hidas kerääminen tuotti toivottavasti toivottua makuelämystä.

Tässä tyttären osuus marjoista, mies ja poika saivat tyytyä pienempiin maistiaisiin. Jos toivetta tulee, kerään heille seuraavalla kerralla hieman enemmän.

Marjojen keruu oli yhden päivän urotyö (ei siis niin paljon kulunut aikaa, mutta muita urotöitä ei sille päivälle mahtunut). Kantarellivimmaa olen yrittänyt pitää kurissa sillä, että yhdellä autolla tehdyllä reissulla ei tyydytä vain yhteen keruupaikkaan, vaan urakoidaan vähän enemmän. Ja sillä, että suurin osa aiemmin kerätyistä sienistä pitää olla siivottuna ja pakastevalmiina ennen seuraavien keräämistä. Rajoitus on ollut tarpeellinen ja hyödyllinen.

Tänä aamuna ja aamupäivänä siivosin, pilkoin ja pannutin melkein kaiken sunnuntain metsäreissulta kerätyn sienisaaliin. Ovat nyt pakastimessa määrämittaisissa pakastepusseissa.

Kaksi isoa pannullista pilkottuja kantarelleja ja yksi vajaa noita pikkukantarelleja.

Yksi iso lautanen täytti paistinpannun kokonaan. Toki massa ja tilavuus vähentyivät nesteen haihtumisen myötä.

Pixie-koira tykkää ihan täysillä pannutetun kantarellin perään! Se maastoutui oven luokse ja seurasi silmä tarkkana prosessin etenemistä. Aina välillä se sai jotain 'ylijäämiä' 💖

Ja sitten muihin aiheisiin: Hoivakoti.

Isän muuttaessa hoivakotiin en saanut tietoa juuri mistään. Äiti ja veli hoitivat kaiken. Minulle vain ilmoitettiin, että olen nyt dokumenteissa hänen lähiomaisensa, mikä oli minulle ihan ok. Jotain informaatiota olisin hoivakodin käytännöistä ja säännöistä kaivannut. En hoksannut kysyä.

Äidin muuton lähestyessä sain ystävällisen virkailijan avustuksella saman infon muutosta kuin edunvalvojakin. Nyt viimeistään huomaan, että omia huonekaluja ja muita tavaroita voi ilman muuta tuoda asiakkaan huoneeseen. Sääli, ettei isällä ole huoneessaan mitään muuta omaa kuin vaatteet ja minun tuomani kuvat ja torkkupeite. Äidin kanssa pitää käydä tarkasti läpi, mitä hän haluaa kotoa mukaansa.

Kaiken kaikkiaan minua vaivaa ja ihmetyttää eri sairaaloiden ja hoitolaitosten erilaiset ohjeet ja säännöt. Ja erityisesti se, ettei niistä viestitä omaisille oikeastaan mitenkään. Sairaalahenkilöstö odottaa jotain ja huokailee hermostuneesti, kun homma menee pieleen. Voisiko jotenkin tehdä yhteistyötä?

Konkreettisena esimerkkinä: äidilläni on ollut viikon sisällä kaksi aikaa erikoislääkärille, johon hänet on pitänyt erikseen viedä. Molempina aamupäivinä minulle on soitettu kuntoutussairaalasta ja kysytty, voinko tänään mennä äidin kanssa sairaalakäynnille. Jos aikataulut olisivat minulla tiedossa etukäteen, olisin voinut monilta osin järjestellä omaa aikatauluani niin, että pääsisin mukaan. Muutaman tunnin varoitusajalla tuleva soitto sadan kilometrin päähän ei juuri jätä mahdollisuuksia.

Tästäkin olisi mukava tietää: Miten omainen voi saada tiedon potilaan/asiakkaan terveysajoista, jotta hän voisi sovittaa sen mahdollisuuksien mukaan omaan kalenteriinsa? Mitä minun täytyisi tehdä saadakseni informaation ajoissa?

Ja vielä: Miten saada tietoa omaisen edunvalvojalta ajantasaisesti. Ainakin isän edunvalvoja soittelee vain veljelleni. Minä saan veljen hyväntahtoisuuden mukaan sitä tietoa, mitä minun katsotaan tarvitsevan. Mikä on edunvalvojan ja omaisen tehtäväjako ja roolitus? Kuvittelin edunvalvojan ottavan aktiivisen roolin näissä, mutta en tiedä, mitä edunvalvontahakemukseen on kirjattu. Jotenkin olen ihan ilman hukassa kaiken tämän keskellä.

Asioilla on taipumuksena järjestyä. Niin käy varmasti nytkin.  Mutta kun tietoa ei jaeta, minun täytyy varmaankin hakea sitä itse, oikein määrätietoisesti. Nähtävästi jokainen omainen joutuu selvittelemään nämä tiedot ihan itse? Mitä turhaa ohjeistamaan 🙄

Kesäpäivä täynnä luontoa ja sisältöä 🥰

Kantarelleja riittää nyt mahdottoman hyvin (ainakin täällä Hämeessä). Ja niitä löytyy melkein mistä metsästä vain. Jos sienestys ei ole oma vahvuusalue, juuri nyt kannattaa opetella kantarellin eli keltavahveron tunnusmerkit ja lähteä sen perässä valoisiin kuusi-/koivu-/sekametsiin. Kantarelli on tietenkin parhaimmillaan tuoreena, mutta jos sitä löytää sankoin joukoin, niiden pakastaminen pannulla kuumentamisen ja nesteiden haihduttamisen jälkeen on paras vaihtoehto.

Metsässä kannattaa tarkkailla keltaisia välähdyksiä maan pinnassa. Usein kantarelli jää jumiin sammaleen ja heinien alle ja siitä pääsee näkyviin vain pieni murto-osa. Varoituksen sana silti: sienestäminen voi koukuttaa ja addiktoida.

Eilisen saalis 1,5 kiloa kantarelleja oli mittausten mukaan 5,5 litraa. Osa löytyi satoisasta paikasta, osan perässä piti kävellä pitkiäkin matkoja. Niin kuin näkyy, näissä riittää pientä siivoamista sammaleiden, heinien ja mullan jäljiltä.

Tänään aamulla kokeilin sienten pikkelöintiä. Pikkelöidyt sienet säilyvät hyvinä reseptistä riippuen parista viikosta jopa vuoteen.

Pikkelöintiliemen 1-2-3-reseptin lisäksi tuli mukaan pari minuuttia ryöpätyt pikkusienet, yksi halkaistu valkosipulin kynsi ja kolme tuoreen timjamin oksaa.

1-2-3-liemessä on yksi osa (väkiviina)etikkaa, kaksi osaa sokeria ja kolme osaa vettä. Tekeytymiseen kuluu vuorokausi ja sitten on parista viikosta vuoteen aikaa nauttia pikkeli. Meillä vuorokausi tulee täyteen siis huomenaamulla.

Neidonkorentokoiraita parveili ja esiintyi runsaasti yhdellä päivälenkilläni. Yhtäkään naarasta en nähnyt, mutta todennäköisesti ne lymyilivät lähellä vielä odottelemassa oikeaa hetkeä.

Varoitan myös itselläni alkaneesta sieniaddiktiosta. Ajatukseni kierähtävät sieniin hetkessä. Vielä en näe niistä unia 👍.

Upeaa heinäkuun loppua! Kesä sen kuin paranee 💖