Kuvia kurjista ja hyvän tekemisen pohdintaa

Jos aloitan kevyesti kurjista. Siis linnuista. Lauantaiajelulla nähtiin melkoisen monta kurkipariskuntaakin. Kyllä siinä silmä ilostui ja mieli lämpeni. En tiedä, kuinka kauan vanhan kansan tai lintutietäjien mielestä kurjesta on kesään, mutta ei tässä kauan nokka enää tuhise.

Keli oli komean aurinkoinen ja tausta onkin taas lämpöväreilyn koristelema, vaikkei tuolla varsinaisesti kuuma ollutkaan.

Olen jo useamman kerran nähnyt niin sinivuokkoja kuin leskenlehtiäkin. Käytiin eilen koiran kanssa katselemassa tuttuja, runsaita ja takuuvarmoja sinivuokkopaikkoja, mutta nehän olivatkin jääneet lammen luona olleen hulevesityömaan alle. Ihan pari hassua sinivuokkoa vain näimme. Tuli vähän surullinen olo. Ja pian mielessä jo kaikui potentiaalisen nettitrollin paasaus siitä, että ei saa nillittää ja että omalla maalla saa tehdä mitä haluaa. Syvälle ovat syöpyneet tuollaiset nettitrollien hokemat, joita jotkut ajattelemattomat viljelevät ihan normaalissa elämässäkin. Ja taas tuli vielä vähän lisää paha mieli. Mutta hyvin me selvisimme koiran kanssa vuokottomasta metsästä takaisin ja mieli oli ehtinyt kotiin palatessa jo palata raiteilleen 👍.

Tänään kävin työpäivän jälkeen kävelemässä ihan itsekseni vähän eri reitin. Ihan vasta loppumetreillä tarkkasilmäisenä löysin sinivuokkoja ja sitten hieman lisääkin. Sieltä täältä keräämällä sain kotiin snapsilasiin minikimpun kevätmieltä tuomaan. Noukiskelin kukat niin, ettei mihinkään jäänyt aukkoja eikä paljaita paikkoja - yhden sieltä ja toisen täältä. Jäi hyvä omatunto noukintaoperaatiosta.

Sitten vielä jo pitemmän aikaa mielessäni pyörittelemäni aihe: Hyvän tekeminen. Tämä on aihe, josta vallitsee melkoisen isoa yhteistä ymmärrystä: Hyvän tekeminen muille tekee hyvää myös itselle.

Olen närästellyt sellaisten kertomusten äärellä, joissa jotain henkilöä on kohdeltu ankarasti, koska hän on... sellainen kuin on. Tai että jotain henkilöä pitäisi kohdella erityisen hyvin, koska hän on... kuka on.

Koen nuo molemmat selitykset ontuviksi ja epämiellyttäviksi. Jos kohtelemme muita sen mukaan, millainen tai missä asemassa hän mielestämme on, vastaamme vain omiin mielikuviimme. Ja monesti teemme ihan väärin. Etenkin tuo ankarasti kohteleminen tuntuu kovasti tutulta. On paljon kilttejä ja mukavia ihmisiä, jotka eivät osaa aina ilmaista itseään täydellisesti. On ihan eri asia, että ei omaa hyviä vuorovaikutustaitoja kuin se, että haluaa maksaa kokemansa potut pottuina.

Tutkimusten mukaan hyvän tekeminen muille tosiaan tekee hyvää myös itselle. Siinä mielessä olen löytänyt ilon tehdä pieniä (mielestäni) hyviä tekoja ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia. En tee mitään vain siksi, että toinen ilahtuisi, tykkäisi, antaisi anteeksi tai muuta vastaavaa. Teen jotain hyvää siksi, että haluan. Siksi, että sen (hyvän) tekeminen on sellaista, jota itse arvostan. Kenenkään muun ei tarvitse edes tietää. Olen vain tyytyväinen siihen, että tein 'oikein'.

Minä voin paremmin, kun olen itselleni parempi ihminen. Pienet asiat ovat helpoimpia ja niitä voi toistaa loputtomasti. Niissä en pihistele. Niihin pystyn nytkin, kun elämä tuntuu kovin kalenteroidulta ja velvollisuuksien varaamalta. 

Hyvän tekeminen voi olla pieniä yksityiskohtia, huomioimista, arvostamisen eleitä tai muuta vastaavaa. Heitän tässä haasteen eteenpäin muillekin kuin blogini vakiokommentoijille: Tee vaikkapa kerran kuussa jokin hyvä juttu jollekin ihan ekstrana. Ja ihan oman itsesi vuoksi. Ja ole läsnä, ota vuorovaikutus vastaan, jos sellaista tulee. Kokeile muutama kuukausi: Mikä fiilis jää itsellesi? Ja millaisia vuorovaikutustilanteita koit? Kaikki vuorovaikutus ei välttämättä ole aina juuri sillä hetkellä pelkkää plussaa, meille hitaammille homman juju saattaa avautua vasta vähän myöhemmin. Siksi hankaliin vuorovaikutustilanteisiin ei kannata juuttua, vaan toivotella vaikkapa mukavat kevään jatkot ja sitten siirtyä eteenpäin.

Etenkin tästä jälkimmäisestä osiosta otan erityisen mielelläni kommentteja: Mistä olet eri mieltä, mitä haluaisit lisätä ja millaisia kokemuksia sinulla itselläsi on?

Ihanaa keväisen huhtikuun jatkoa! Otetaan kurjista mallia - iloitaan keväästä 🥰

Iltaihminen ja kevätloman muistoissa liitelyä

Aamu- vai iltaihminen -kysymys on aikaisemmin kuulostanut minusta samalle kuin aamu- vai iltavirkku -kysymys. Minähän en ole keskimäärin mikään virkku. Virkku olen vain innostuessani ja onnellisena. No, ehkä vihaisenakin, mutta sitä joutuu onneksi kokemaan harvemmin.

Viime aikoina olen huomannut mielialakäyräni kohoavan selvästi aamusta iltaan. Innostuminen ja hyväntuulisuus eivät kovinkaan usein kuulu aamuohjelmaani. Puolen päivän jälkeen positiivisuutta alkaa jo riittää ja päivän jälkeen arvostan elämääni oikein kovasti. Siinä mielessä olen iltaihminen, jos puhutaan positiivisuudesta ja onnellisuudesta.

Miten sinä?

Polvistuminen ei vieläkään onnistu kivutta toukokuun alussa koetun kalliokontaktin jälkeen. Ehkei lääkäristäkään ole tässä vaiheessa enää mitään apua.

Kuvia kevätlomalta Porvoosta ja lintukuvia sieltä ja varmaankin osin myös Porkkalanniemeltä. Sekalaisia tunnelmia loman alusta.

Porvoon leirintäalue oli pitkän matkan päässä kauniilla paikalla. Ahtaasti, vähäisellä ranta-alueella ja kovin yhteisöllisesti. Yhteisöllisyys tuntuu huonolta vain silloin, kun se sulkee itsen ulkopuoliseksi.

Rantaviivaa olin etsimässä, mutta se oli varattu käytännössä kapeaa kaistaletta lukuun ottamatta vuokramökeille. Onneksi toukokuun alussa vain muutamalla mökillä oli asukkaita ja rannoilla pääsi kulkemaan melko vapaasti. Osa mökeistäkin oli todella lähellä toisiaan, enkä tiedä, vuokrataanko niitä erikseen vai yhdessä.

Tätä pääsi kuvaamaan ihan luvalliselta alueelta.

Tässä vieraillaan jo tuolla hetkellä asumattomien mökkien rannoilla.

Tänne pääsi rantaa pitkin kulkemalla, väliin jäi vuokramökki.

Lintukuvat lienevät Porkkalanniemeltä. Ensin alla meriharakka.

Merimetso.

Ja merikotka.

Ja kurki.

Nyt on kevään loma muutamia kuvia lukuun ottamatta esitelty. Tuntuu vieläkin hyvältä kuukauden jälkeen.

Loma opettaa aina rentoutumaan. Pyrin vaalimaan sitä taitoa aina jokaisen minilomankin jälkeen. Yritän muistaa pysähtyä, se parantaa myös tuottavuuttani. Pyrin pysymään oravanpyörän ulottumattomissa sen kiivaasta kutsusta huolimatta. Ja yritän pitää mielessä arvoni ihan kaikessa, mitä teen. Jokaisen loman jälkeen jokin asia paranee hieman - ihan pysyvästikin, kun oikein jaksaa pysyä linjassaan.

Kesä on mahtavaa aikaa (kunhan ei ole mahdoton helle tai raekuuro) töissä ollessakin. Päivät ovat pitkiä ja valoa riittää. Työpäivän jälkeen ehtii vielä melkein mitä vain. Kunhan ei vain ala suorittaa vapaa-aikaakin.

Ihanaa kesän alkua!

Isä sai torkkupeittonsa ja paluumatkalla näkyi kurkia

Tämän päivän velvollisuudet on suoritettu. Lisäksi päikkärit, F1-kisoja ja päivän yhteinen tv-hetki miehen kanssa. Seuraamme tällä hetkellä sarjaa nimeltä Wisting. En yhtään muista, miltä alustalta sitä katsomme, mutta kyseessä on norjalainen poliisitrillerisarja. 

Kävin siis Lahdessa. Ensin kävin isän luona hakemassa hänen postinsa = laskunsa ja vierailemassa kahden kesken. Vein isälle uuden torkkupeiton. Hän suhtautui siihen ensin neutraalisti ja kerrottuani, että olen tehnyt sen ihan itse häntä varten, hän oli kovasti tyytyväinen. Kukat eivät tulleet keskusteluun millään tavalla 👍.

Isä tervehtii minua iloisena, kun saavun paikalle, mutta hän ei tavallisesti heti muista, kuka olen. Esittelyiden jälkeen päästään eteenpäin 💖. Tässä huomaa sen, kuinka voimakas on ihmisen tunnemuisti. Isä selvästi muistaa tuttuuden, turvallisuuden ja ilon, muttei saa mieleensä minun henkilöllisyyttäni. Mutta se ei haittaa, positiivinen 'esitunnistaminen' avaa ovet kaikelle jatkokeskustelulle. Hän ei selvästikään tervehdi kaikkia 'tuntemattomia' yhtä suurella sydämellä ja ilman varauksia. Kohtaaminen on siis jotakuinkin aina oikein mukavaa.

Isä väsyi nopeasti ja kävi sängylle lepäämään. Levittelin uuden torkkupeiton hänen suojakseen. Hän ei näyttänyt rennolta, mutta oli kovasti tyytyväinen.

Äiti halusi myös vierailla isän luona, joten laskujen hoitamisen jälkeen lähdimme hoivakotiin. Äidillä tuntui kaikessa kuluvan tavallista enemmän aikaa. Lähtö sujui hitaasti.

Käynti oli lyhyt, isä oli levoton, eikä malttanut olla kauaa paikallaan. "Olikos tämä nyt tässä?" hän kysyi useammankin kerran. Hoivakodissa omaisten pitää tällä hetkellä pysyä asukkaan omassa huoneessa, joten liikkeelle lähteminen tarkoittaa käytännössä vierailun loppumista. Vierailun henki oli kuitenkin hyvä.

Näiden vierailujen aikana pitää aina olla herkkänä ja keskittyä. Sivutuotteena pääsee kelaamaan omaa historiaansa niiltä osin kuin haluaisi kaiken vain unohtaa. Nämä ovat raskaita reissuja minulle. Stressaan etukäteen ja palautuminen vie aikaa. Toki palauduttuani olen aina astetta vahvempi ja viisaampi. Kunhan sille palautumiselle on riittävästi aikaa.

Se on upeaa, että oma perheeni ymmärtää, millainen urakka tämä minulle on. Saan upeasti tukea ja osaan nykyään varata itselleni ylimääräistä omaa aikaa näiden tapaamisien yhteyteen.

Paluumatkalla ajoin osittain sivuteillä. Lintujen muutto käy kuumana ja lintuparvia näkee pellolla jos toisellakin. Ajatuksena oli, että sivutiellä voisi olla parempi mahdollisuus pysähtymiseen.

Kurkia. Ruokailua ja parisuhteen vahvistamista 💖.

Osa näyttää melkein valkoisilta. Edellisen vuoden poikasia? Kaulalaikkukin on harmaa, ei musta. 

Ihanaa viikonlopun jatkoa! Minulla viikonloppu tavallaan vasta alkaa. Lomailen myös maanantain 💖.

Kevään kurkia ja isän torkkupeitto edistyy

Tänään ja eilen oli jo ihan oikeasti lämmintä! Lumipeite on sulanut kiitettävästi ja sulaa maatakin on ilmestynyt näkyviin päivä päivältä enemmän. Tänään jo innostuin koiran kanssa lenkillä ajatuksesta, että siirtäisimme patiolle jo pari puutarhatuolia ja viettäisimme siellä kevään avaushetken valkoviinitipallisen kera. Sitten iski tajuntaan todellisuus. Patiohan on vielä ihan lumen peittämä! Ei menty siis patiolle kevätfiilistelemään ja tuolitkin ovat vielä edelleen tiukasti varaston suojissa.

Eilisen aikana näin kurkia kauempaa ja lähempää. Tämä kurkipari ruokaili kohtuullisen lähellä pikkutietä ja niistä sain napsittua säällisiä kuvia. Muut kurkikuvat olivat epätoivoisen ylioptimistisena otettu todella kaukaa. Niitä ei nyt sitten onneksi tarvittu 👍.

Nokat kävivät syvällä lumesta sulaneessa pellossa ja ruokaakin näytti löytyvän.

Isän torkkupeitto edistyy. En onneksi osannut aavistaakaan, millainen työ sen toteuttaminen olisi. Ei tähän kukaan tervejärkinen ihminen ryhtyisi minun mielestäni 😰. Mutta nyt ei voi jättää keskenkään.

Tilkut on nyt yhdistetty riveiksi ja rivit yhteen kokonaiseksi peitoksi. Lankojen päättelemisiä on ollut ihan liian paljon. Jos joskus teen tämän uudelleen, suunnittelen niin, ettei lankojen ylimääräisiä päättelemisiä juurikaan tule. Virkkaan peitolle vielä reunuksen ja sitten höyrytän peiton sileäksi. Nyt se on vielä ruutujensa summa. Ja kun ruudutkin ovat kahdella eri mallilla kahdelta eri aikakaudelta, yhteensovittaminen ei ole ollut mutkatonta.

Kuvittelin torkkupeitosta tulevan kevyen, mutta kyllähän se mokoma painaa. Ehkä tuollainen painavampi torkkupeitto saattaisi myös rauhoittaa hieman enemmän? Isällä on ollut nyt paljon levottomuutta ja vaikeuksia jaksaa pysyä paikoillaan.

Iloa pääsiäisen jälkeiseen elämään! Toivotaan, että kevät avautuu nopeasti ja miellyttävästi!

Pysähtyminen palkitsee, kurjet kokoontuvat jo

Pysähtyminen on jäänyt viime aikoina minulla aika vähiin. Sienimetsään meneminen on rauhoittavaa, muttei pysähtymistä. Siinä olen jatkuvassa valppaustilassa ja jos etsimiäni sieniä löytyy, innostun valtavan paljon. Joka reissulta saan mukaani valtavasti hyvää mieltä ja olen aina vähän parempi ihminen, kun palaan metsästä kotiin. Nyt huomaan kuitenkin, että tarvitsen myös selkeitä pysähtymisen hetkiä. Ilman innostusta, pettymystä, ahdistusta tai pohdintaa. Täytyy ottaa tästä taas opikseen. Niin hyvää se pysähtyminenkin minulle tekee. Ehkei niinkään paljon juuri sillä pysähtymisen hetkellä, vaan enemmänkin myöhemmin, kun huomaan alitajuntani tuoneen minulle uusia, hyvää tekeviä asioita mieleeni.

Toki silläkin on merkitystä, miten ja millä viritän itseäni, miten ruokin ajatuksiani ja mihin käytän aikani. Mutta alitajunta tarvitsee ennen kaikkea aikaa tukeakseen kaikkea muuta. Tänään vuosilomapäivälläni taas havaitsin sen. Ilman kummoisia tavoitteita (onneksi) ulkoilutin kameraa ja sieniveistä (ensin kameraa, sitten veistä). Maiseman kuvaaminen ei ole aina niin tuottavaa, parannettavaa on vielä paljon, mutta en kiirehdi sen kanssa. Maisemaa kuvatessani katson ympärilleni eri tavalla. Meno- ja paluumatkalla näkee asiat aivan eri suunnasta ja eri valossa. Tavallaan hyvin simppeliä, mutta aina sitä jaksaa yllättyä. Muutama metri taaksepäin tai eteenpäin merkitsee paljon. Joudun kokeilemaan paljon löytääkseni mielestäni parhaan kuvakulman. Ja samalla ihailen maiseman muuttumista ja eri yksityiskohtien korostumista. Samaa yritän toistaa omassa elämässänikin.

Ikävän oloiset jutut rajaan julmasti kuvien ulkopuolelle. Sitä samaa yritän hieman opetella omassa elämässänikin. Sen sijaan, että mieli hakeutuisi aina niihin muutamaan ikävään asiaan tai ihmiseen, pyrin rajaamaan ne mielestäni pois tilaa viemästä. Yritän zoomata voimavaroihin, hyviin asioihin ja läheisiin ihmisiin.

Sunnuntaiaamuna kävin kameran kanssa aamuajelulla. Yhdellä pellolla oli ainakin toista sataa kurkea, tässä muutama niistä. Ne valmistautuvat lähtöön. Löysin ne puhtaasti kuuntelemalla metelin suuntaa 😂. Viestintä on vauhdissa ja kovaäänistä.

Kuvia kurjista ja vapaapäivän kepeää holtittomuutta (?)

Hektisen kolmipäiväisen työviikon jälkeen nukuin melko heikosti. Hyvä puoli oli se, että minulla oli vapaapäivä ja pystyin helposti kääntämään huonot puolet hyviksi. Heräsin ennen kuutta ja puoli tuntia valvottuani totesin, että saman tien voisin lähteä matkaan tutkimaan kameran kanssa luontoa. Mikä mahdollisuus!

Ensimmäisessä kohteessani näin mahdottoman paljon perhosia. Nokkosperhosia oli ihan ruuhkaksi asti, mutta muitakin perhosia näkyi mukavasti. Täytyy taas tarkistaa Luontoportin sivuilta perhosten lajit ennen julkaisua.

Seuraavalla ajopätkällä pääsin pysähtymään tien varteen. En ensin tiennyt, mitä kuvaamaan, mutta pianpa tuo selvisi, että pellolla oli kurkiperhe. Aluksi näin vain neljä ruskeaa puikulaa 😅.

Vanhemmat ja kaksi poikasta. Äippä taisi olle se, joka lähti nopeasti toisen poikasen kanssa kauemmaksi. Isoja nuo poikaset ovat jo! Jaksavat todellakin lentää pois syksyn tullen 💖.

Melkein aikuisen kokoisia! Vain pään väritys kertoo, että ovat tämän vuoden poikasia.

Tämä oli rohkea aikuinen, arvelen koiraaksi eli poikasten isäksi.

Komea ilmestys poikanenkin jo 💗.

Äippä vartioi poikasten lähellä muuten matalana, mutta kaula pitkänä.

Olipa hienoa, että nukuin huonosti ja tuli lähdettyä matkaan! Takaisin tultuani söin lounaan ja kävin koiran kanssa perusteellisille päiväunille. Vapaapäivänä siihen oli erinomainen mahdollisuus!

Ihanaa heinäkuun alkua!

Koronarokote ja mahdollinen sinkkukurki

Huomenna saan koronarokotteen. Olo on helpottunut ja toiveikas. Tulevaisuus näyttää jotenkin valoisammalta, vaikken ole kokenut tuntevani mitään erityisen isoa korona-ahdistusta. Monista tilanteista selviää kumman hyvin haastamalla itsensä sopeutumaan. Niin on tälläkin kerralla käynyt. Olen keskittynyt niin paljon mahdollisuuksiin ja hyviin hetkiin, etten ole suuremmin tiedostanut omaa kaipuutani vapaampaan elämään. Nyt, kun rokoteaika on varattu, tunnen kuitenkin melkoista helpotusta.

Samaan aikaan mietiskelen kuitenkin sitä, että mitä sitten, jos me molemmat, mies ja minä, saamme vaikkapa kovan kuumeen jälkiäisinä. Miten pitäisi varautua? Jonkinlainen varasuunnitelma on viritteillä pojan kanssa vähintäänkin koiran hoidosta, jos tilanne äityisi hankalaksi. Lisäksi tulehduskipulääkkeitä pitää varata riittävästi ja muutenkin hoitaa talous siihen kuntoon, ettei muutamaan päivään tarvitse välttämättä käydä ostoksilla. Minua ei pelota, mutta hallitsen mielelläni niitä riskejä, joihin pystyn vaikuttamaan.

Asiasta kukkaruukkuun: Maaliskuun 27. päivä Sääksmäen sillan luona vesi oli jäässä ja jää täynnänsä pilkkijöitä. Tänään jäästä ei ollut näkyvissä jälkeäkään. Silkkiuikut valmistelivat jo pesiänsä, harjoittivat soidinmenojansa ja riitelivät naapuriensa kanssa oikein urakalla.

Kotimatkalla näin yksinäisen kurjen. Jäin miettimään, oliko se oikeasti yksinäinen ja todellakin yksinäinen. Yksinäinen se oli siinä mielessä, että se oli ainoa näkyvissä oleva kurki tuolla pellolla. En tiedä, onko se pariutunut ja pari jossain muualla. Eli onko se parisuhteessa vai sinkku.

Jos se oli sinkku, edelleenkään en tiedä, kokiko se itsensä ja olonsa yksinäiseksi vai oliko sillä ehkä sankarimainen retkeilijäfiilis, kuten minulla yksin luonnossa liikkuessani. Huomaan luotoretkilläni joskus saavani ihmetteleviä katseita. Yksin luonnossa liikkuva ihminen herättää kysymyksiä. Yksin luonnossa liikkuva nainen näyttää herättävän monesti säälin tuntemuksia. Ihan suotta. Oikein hyvin me voimme 💖.

Miten sinä suhtaudut koronarokotteeseen? Ja miten heihin, jotka ottavat rokotteen ja toisaalta heihin, jotka jättävät rokotteen ottamisen väliin?

Mahtavaa kevään jatkoa!

Joulun ja valon odotusta

Huomenna, maanantaina, on vuoden lyhyin päivä ainakin valoisuuden suhteen. Suunta on siis vain parempaan päin 😄.

Töiden kevennys ja joulun ajan juhlinta tulevat todella tarpeeseen. Jos kevennys ei osu ihan jouluun, niin toivottavasti johonkin tänne synkkyyteen kuitenkin.

Minkään loman elvyttävä ja palauttava vaikutus ei kestä kokonaista vuotta, ei edes puolikasta. Pieniä minilomia tarvitaan siis pitkin vuotta, toivottavasti sinulla on työssäsi siihen mahdollisuus.

En kuvannut mitään tänäkään viikonloppuna, sillä en nähnyt mitään riittävän mielenkiintoista riittävän hyvässä valossa innostuakseni kuvaamaan sitä. Sen sijaan puuhailin joulua edistäviä pieniä puuhailujani rennolla otteella ja hyvällä mielellä täällä sisällä.

Pidän joulun valmistelusta melkein enemmän kuin itse joulusta. Siksi käytän jouluvapaani mieluummin ennen joulua, en sen jälkeen (jouluvapaa tarkoittaa vuosilomista joulun aikaa varten pihistettyjä lomapäiviä).

Uskomattoman vanhat kurkikuvat löysivät tiensä näytölleni. Ja sitä kautta tänne tuomaan odotuksen fiiliksiä - kyllä se luonnon vuosikello tästä!

Upeaa joulun ja valon odotusta!

Urapohdiskelua ja syksyn kurkia

Jos perheemme sairaalajäsen voikin jo paremmin, työpaikalta sataa ristiriitaista palautetta. Päätän uskoa enemmistön ja samalla lähemmistön palautteeseen. Uskon, että haluni ja panostukseni muiden auttamiseen ja tukemiseen oikeasti merkitsee. Jos sitä ei kukaan arvostaisi, leikkaisin sen heti työlistaltani. Minäkin haluan priorisoida. Tässä on ollut pureskeltavaa.

Tarvitsen metsälenkin jokaisen uuvuttavan päivän jälkeen. Ja sitten palaudun. Hyvä, että Suomi on näin monien metsien maa :-)

Tämän iltapäivän jälkeen keskityn taas omiin tavoitteisiini, omiin kykyihini (vaikkeivät kaikki niihin uskoisikaan) ja omaan hyvään olooni. Jos joku ei tykkää, niin se ei haittaa, kun todella tärkeät henkiöt tykkäävät. Yritän auttaa ja auttaa muita vaikuttamaan. Jos siinä vähänkin onnistun (vaikkei se sinänsä työnkuvaani kuulukaan), olen tyytyväinen.

Kurkiperhe lounastamassa puidulla pellolla kannustakoon meitä näkemään elämän kohokohdat - erityisesti luonnossa.

Tämän päivän turhautumisten jälkeen mietin tarkoin, mitä voisin lopulla työelämälläni tehdä. Jotain hyödyllistä, innostavaa tai jopa pysyvää? 

Mietintäjakso alkakoon. Ihanaa viikonloppua!

Syksyn odotusta, kevään kurki

 Odotan innokkaasti syksyn värejä ja tuoksuja. Tätä tasaista vihreää on kestänyt jo aika kauan. Kirpeät aamutkin tulisivat tarpeeseen, pääsisi metsään vähän rauhallisempaan hirvikärpässumaan :-)

Samaan aikaan elämä on täynnä ruuhkaa. Sielu kaipaa metsään rauhoittumaan, mutta aina se ei onnistu. Luulin, että ruuhkavuodet liittyvät siihen, kun lapset ovat pieniä ja nuoria, mutta kyllä se ruuhka jatkuu edelleen vain. Lisää ruuhkaa tulee elämään jokainen vuosi.

Toisaalta: kun ei ehdi metsään, täytyy tyytyä vanhoihin luontokuviin ja hakemaan hyvää fiilistä sieltä. Vastaan tulee aina jotain, mitä silmä ei ole tallentanut tai muisti napannut. Luontoelämysten ylivuoto pääsee oikeuksiinsa kiireessä ja heikossa kelissä :-)

Lääkäri määräsi minulle lisää suppiskävelyjä metsään ;-) Nyt sitten on ihan pakko mennä aina, kun tilanne vain sallii :-)

Toukokuinen luontoelämys Turun saaristosta - kurki kynnetyllä pellolla. Makusteli rauhassa ja minä sain kuvata ihan yhtä rauhassa. Tuntuu hyvältä vieläkin :-)

Julmalta näyttää kurjen katse tässä, mutta ihan hyvillä mielin se oli matkassa :-)

Upeaa, kaunista ja mahtavaa syyskuun jatkoa!

Vilinää ja vilskettä :-)

Haistan syksyn tuoksun mietona, mutta varmana. Pidän siitä, mikä tuntuu melkein häpeälliseltä tunnustaa, sillä niin moni kokee syksyn ensisijaisesti luopumisen aikana. En minä talvea odota, mutta elokuun jälkimmäinen puoli ja syyskuu ovat upeata aikaa.

Kun viljat on puitu, pelloilla näkyy taas lintuja. Eilen kävin pellon reunalla taas makustelemassa. Täytyy myöntää, että hyvä keli ei haitannut lainkaan ;-)

Linnut olivat kaukana, mutta havaittavissa. Hyvään kohtaan päästyäni seisoin kauan paikallani. Linnut saapuivat vähitellen hieman lähemmäs ja seurasin kovasti kiitollisena kaikkea ympärilläni tapahtuvaa kuhinaa.

Kaukana, kaukana pellon toisella puolella oli kurkiperhe ruokailemassa. Vanhemmat ja kaksi tämän vuoden poikasta, toinen lepäilee melkein näkymättömissä.

Töyhtöhyyppiä on näkynyt jo jonkin aikaa. Nyt ne ovat oikein kunnolla näkösällä. Kaukana tosin.

Nokkosperhonen oli löytänyt erinomaisen ohdakkeen ja ruokaili sen parissa kauan :-)

Töyhtöhyypät tekivät välillä massapyrähdyksiä ja vaihtoivat paikkaa.

Västäräkkiemo, niin luulisin (taitaa vaihtaa jo talvipukuun?) lenteli pellolla poikasten kanssa.

Talvipukuinen emo?

Tämä on poikanen.

Pellolla oli myös keltavästäräkkejä. Eivät tulleet lähelle poseeraamaan ;-)

Nuoret kottaraiset ovat jotenkin niin koskettavia. Vaikka pysyivätkin kaukana ;-)

Upeaa viikonloppua!

Millä mielin sinä suhtaudut lähestyvään syksyyn?