Elämäni tärkeimmät isät

Tänä vuonna isänpäivä pohditutti minua tavallista enemmän. Koronan jälkeinen viheliäinen väsymys rajoittaa tekemisiäni kuitenkin ärsyttävän paljon eikä ajatusten kääntäminen blogikirjoitukseksi käänny niin helposti kuin terveenä.

Kaivelin vanhoja perhevalokuvia uusin silmin. Pikkulapsiajalta löytyi jonkin verran kuvia minusta isän kanssa. Äidin kanssakin pari. Isompana yhteiskuvat ovat jääneet juhlien aikaisiin yhteispönötyksiin. Ehkä se kuului tuohon aikaan.

Isälläni oli läheiset välit omiin vanhempiinsa ja se näkyi mielestäni myös hänen suhteessaan omaan perheeseensä. Tätä omaa isäsuhdettani olen tässä isänpäivän ympärillä taas pyöritellyt. Etenkin läheiset välit isän viimeisinä alzheimerin taudin sävyttäminä aikoina tuntuvat nyt erityisen tärkeiltä.

Eniten isänä ihailen kuitenkin omaa puolisoani, joka on tehnyt melkoisen sukupolviloikan oman isänsä isäajoista uuteen isäaikaan. Mieheni isä oli monellakin mittakaavalla oikein hyvä isä, mutta kuului silti minun vanhempieni kanssa siihen ikäluokkaan, johon sodat ja sotien jälkeinen elämä jätti väistämättä ison leimansa.

Lasten ollessa pieniä elimme vanhan rintamamiestalon remontin keskellä. Se oli yksi elämänvaihe muiden joukossa. Siinä kasvatettiin silloin samalla meidän perheemme resilienssiä ja yhteenkuuluvuutta.

Poika kuljettaa tässä isän perässä omilla minikottikärryillään tiilen murikkaa. Tytär seisoo kaikkien ohjeiden vastaisesti rattaissaan hieman vaarallisesti. Tytär on tässä alle kaksivuotias ja poika sitten varmaankin kolmen vuoden kieppeillä. Ikäeroa heillä on aika täsmälleen puolitoista vuotta. Mieheni tekee siinä ihan oikeita remonttitöitä eikä ole vain poseeraamassa 🤭.

Kiitos teille molemmille. Jo edesmenneelle omalle isälleni ja omien lapsieni rakkaalle isälle, jonka ansiosta lapsilla on kahden melkoisen tasapainoisen aikuisen ihmisen mallit ja turva omalla matkallaan 💖

Isän siunaustilaisuus, suku ja kaipuu

Isän hautajaiset olivat tänään. Paikalla olivat kaikkein lähimmät, tärkeimpänä vieraana Juha, isän ainoa elossa oleva veli.

Päivä oli raskas ja antoisa. Ihanaa, että koko oma perheeni oli paikalla. 🥰

Keräännyimme paikalle eri paikoista. Minä, mieheni ja poikamme saavuimme Hämeenlinnasta. Tytär saapui Helsingistä. Juha on paikallisia. Veli vaimoinensa ovat ulkomailta, nyt mökkeilemässä Keski-Suomessa.

Hyvästi isä, ikävä on iso 🤍.

Runsaiden sateiden jälkeen aion suunnata itseni metsiin. Toivon löytäväni sieniä, mutta myös kaikkea muuta kesän etenemisestä kertovaa.

Lomaa on jäljellä muutama päivä. Siinä on oikein kylliksi 💖

Isän kuolinpesän asioita ja paluumatkaa kesäisessä luonnossa 🥰

Sateista ja kylmää viikkoa luvattiin aikaisemmin, mutta nyt sää näyttää mukavalta ja kohtuulliselta. Sateita on tullut, mutta niitäkin tarvitaan. Mukavampaa, että sateet saapuvat sopivasti rytmittyen kuin jatkuvana vuotavana putkena suoraan taivaalta. Näin on oikein hyvä.

Tänään kävin Lahdessa hakemassa edunvalvontatoimistosta isän papereita ja avaimia. Ilmoitin saapumisestani etukäteen, mutta asian hoitaminen oli jotenkin sekavaa. Tieto ei ollut kulkenut ja edunvalvojakaan ei ihan muistanut, mihin oli vanhempieni asunnon avaimia jakanut. Hänen varaansa on laskettu isän taloudellisten asioiden hoitaminen ja hän unohtaa luovuttaneensa asunnon avaimet johonkin!? Autonkin avaimet oli luovutettu jollekin nuorelle miehelle (joka kuulemma on asiantuntija). Autossa mahdollisesti ollutta vanhempieni omaisuutta ei oltu varmistettu (ymmärtääkseni) ennen sitä talteen. Olen vihainen ja ärtynyt. Harmi, sillä edunvalvoja tuntui oikein mukavalta ihmiseltä. Mukavuus ei kuitenkaan riitä, jos luottamus rakoilee 😡.

Lahdesta takaisin ajaessani pysähtelin ja tein mutkia matkalla. Keli näytti minun silmiini äärettömän kauniilta ja halusin kuvata sitä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja samaan aikaan tummat pilvet kerääntyivät taivaalle kuin kutsuakseen valon tanssiin kanssaan. Valon, pilvien ja sateen keskenään leikittely ei ole koskaan samanlaista. Vuoropuhelu ja askeleet menevät aina hieman eri tavoin. Joskus sataa paljon, joskus ei yhtään. Välillä aurinko loistaa isosti, joskus se jää varjoon.

Äärimmäisen keskikesän jälkeen luonnossa alkaa taas tapahtua minun silmissäni. Jokainen hetki on erilainen. Ja jokainen erilainen kuvakulma muuttaa kaiken. Tylsyys on ohi 💖.

Tässä maistiaisia kotimatkaltani.

Toki meille tulee isompiakin teitä. Kun on aikaa, ajelen mieluummin kauniita maisemareittejä ihan rauhassa ja kiireettömästi. Kiireisiä valtareittejä en jaksa edes kuvata.

Ihanaa keskikesän heinäkuuta 💖. Onneksi meillä ei kärvistellä sellaisissa kuumuuksissa kuin Keski-Euroopassa. Tämä lämpö on minulle ihan hyvä, eikä lomamatkoja etelään ole meillä varattuna tällekään kesälle. Mutta lämmönvaalijat saattavat kovastikin kaivata kuumempaa.

Millainen lämpötila on sinun mielestäsi paras kesän lomalämpötila ja miksi?

Lepää rauhassa, isä

Eilen aamulla kesken aamupalaverin sain soiton hoivakodista - isän vointi oli heikentynyt nyt lopullisesti, aikaa olisi jäljellä vain vähän. Uurastin päivän pakolliset työtehtävät läpi mahdollisimman nopeasti (juuri tällä kertaa niitä todella pakollisia työtehtäviä sattui olemaan) ja lähdimme sitten poikani kanssa kesken työpäiviemme isän luo. Poikakin halusi nähdä isoisänsä vielä viimeisen kerran. Kun ajomatkaa oli jäljellä puoli tuntia, sain hoivakodista toisen soiton: isä oli juuri menehtynyt rauhallisesti ja hoitajien läsnäollessa. Se tuntui enemmän kuin iskulta vasten kasvoja, mutta kerroin kuitenkin olevamme matkalla sinne. Matkan luonne muuttui aika perustavanlaatuisesti.

Olin kovasti keskittynyt siihen, ettei perillä saa olla surullinen, vaan vahva ja lempeä isän vuoksi. Nyt kyyneleitä ei voinut pidätellä, toisaalta se ei myöskään enää haitannut.

Isä näytti lähes vain nukkuvalta. Hänen ihonsa oli vielä lämmin ja pehmeä. Oli hyvä päästä hyvästelemään hänet vielä ihan ajan kanssa. Hänelle oli laitettu kaunis muistopöytä sängyn viereen. Pöydällä oli keinokynttilän lisäksi heidän hääkuvansa ja sunnuntaina isälle viemäni lähiviehe.

Pojasta oli reissulla mahtava tuki ja ilo. Toisaalta hän ei lähtiessään ollut valmistautunut kohtaamaan isoisäänsä tätä viimeistä kertaa kuoleman jälkeen. Ruumiin näkeminen ei ole tässäkään iässä mitään arkista ja tuttua puuhaa, puhumattakaan kolmekymppisestä nuoresta aikuisesta. 

Ruusu oli ihan aito ruusu. Täytyy muistaa kiittää jossain vaiheessa hoivakodin henkilökuntaa isän parivuotisesta hyvästä hoitotaipaleesta.

Lepää rauhassa, isä.

Isä voi heikosti, tehtiin uistimesta muistelukalu

Kävin isän luona. Jo viikolla soittivat, että isällä on kuumetta eikä hän voi hyvin. Soittelin tässä välillä väliaikatietoja eivätkä ne olleet rohkaisevia. Isän lämpö oli tippunut siedettävään lämpöön yli 39 asteen kuumeilun jälkeen, mutta hän oli edelleen väsynyt ja kovasti voipunut.

Aika alussa kokeilin isän käsien ja jalkojen lämpötilaa, ne olivat kuumat. Kaivoin raajat peiton alta ilmavampaan ympäristöön. Noin kuumat raajat eivät tarvinne enää lisälämmityksiä.

Huoneen tuuletusikkuna oli hieman raollaan. Avasin sen apposen auki tuomaan tuulahduksia ulkoa ja avaamaan kuuloreitin lintujen ahkeralle laulamiselle.

Olin mietiskellyt positiivisia herätteitä isälle jo ennen kuumeen saapumista. Kalamiehenä hän saattaisi reagoida kalastusaiheisiin virikkeisiin. Niinpä poikani tuunasi uistimestaan isälleni vaarattoman version ilman koukkuja. Mieheltäni sain vieheeseen avaimenperän, jonka avulla viehe pysyy helpommin löydettävissä. Tältä se näytti valmiina.

Isä oli vaisussa ja väsyneessä kunnossa, mutta esittelin silti hänelle tämän lähi-käsi-uistimen. Vaikka kalastamaan ei pääsekään, viehe tuossa lähellä, (ihan käden ulottuvilla,) pitää ajatuksen lämpimänä ja lähellä. Tämä oli vierailun ainoa hetki, jolloin isä reagoi oikein isosti. Akselilla positiivinen-negatiivinen tulkitsen reaktion positiiviseksi. Puhe ei häneltä kuitenkaan onnistunut. Viehe jäi hänen peitolleen siihen ihan viereen 💖.

Tuli tunne, että vanhoja hyviä muistoja kannattaa penkoa ja konkretisoida tähän hetkeen. 🥰

Vielä palaan isän voipuneeseen olemukseen. Oli ilo jossain vaiheessa huomata, että isällä oli hiljattain hänelle hankkimani kalastusaiheinen t-paita päällänsä 🥰. Tuntuu siltä, että hoivahenkilökunta miettii ihan oikeasti isän parasta hyvinvointia 🌺💖.

Ihanaa kesäkuun jatkoa, iloa kesääsi 😘. Murheita emme voi rajoittaa, mutta iloa voimme lisätä. Niin itsemme kuin lähimmäistemmekin kohdalla 🥰🌺🧡.

Isän vointi vaihtelee, lomamatkasta esittelyssä Kalajoen hiekkasärkät

Sain muutama päivä sitten hoivakodista tekstiviestin isän kuvan kera. Olivat käyneet ulkoilemassa ja isä ainakin kuvasta päätellen nautti ulkoilusta ja säästä oikein olan takaa.

Tuli oikein hyvä mieli tästä 🥰.

Eilen illalla soittivat hoivakodista - isälle oli noussut korkea kuume. Tänään sain seurantasoiton, kuume oli laskenut ja ruokakin maistuu taas. Olipa helpotus. Tulevan perjantaisen lomapäivän ohjelmassa on käydä Lahdessa tervehtimässä isää, viedä äidin perunkirjoitukseen tarvittavia materiaaleja isän edunvalvojalle ja palauttaa vihdoin ja viimein äidin apuvälineet sinne, minne ne kuuluvatkin.

Sitten takaisin lomamuistoihin 🥰. Vuorossa on kuuluisa Kalajoki ja sen hiekkasärkät. Kalajoen hiekkasärkät ovat olleet myös pitkään reissulistallani. Nyt vihdoin oli niiden vuoro.

Löytämältämme pysäköintipaikalta johti rantaan puiset raput ja pitkospuut. Jo ensi silmäyksellä näkee sitä, mistä hiekkasärkillä on oikein kyse.

Helsinkiin on täältä pitkä matka. Se on ihan makuasia, kumpi on kaukana ja kummasta.

Liikkeellä oli muitakin talvitakkisia ihmisiä, vaikka päivä osoittautui lopulta melkoisen lämpimäksi jopa meren rannalla.

"Dyynien syntymisen edellytyksenä ovat kulkeutumiseen sopiva hiekka, riittävän kuiva ilmasto ja riittävän voimakkaat tuulet. Kasaantumista edesauttaa rantavehnä. Hiekkasärkkien syntyyn ovat vaikuttaneet maankohoaminen, vallitseva tuulen suunta ja aallokko. Nykyisen Hiekkasärkkien alueen lentohietikon syntymisen syynä on arveltu olleen 1800-luvun puolivälin rajut metsänhakkuut, jotka käynnistivät herkillä hiekkakankailla hietikon liikkeellelähdön. Hiekka peitti sisämaan metsikön alleen ja kerrostui metrien paksuisiksi kerroksiksi. Alueella on myös riehunut 1830-luvulla metsäpalo. Vuoden 1869 isojakokartan mukaan metsää oli tuhoutunut tulipalossa myös laajoilta alueilta nykyisten raviradan ja myöhemmin Jukuparkin tienoilta.", kertoo Kalajoen historia -blogi.

"Kalajoen seutu vapautui veden vallasta vasta kivikauden loppupuolella, minkä vuoksi kunnan alueelta on tavattu vain joitakin kivikautisia löytöjä. Vakinaisesti asutus sai alkunsa, kun muutamat eräkävijät asettuivat Kalajoen ja Himanganjoen suulle. Seudun vanhimmat kylät ovat Pohjankylä, Eteläkylä ja Raumankari, jotka on perustettu todennäköisesti 1300- ja 1400-luvuilla. Väestön pääelinkeinoja olivat aluksi maatalous, kalastus ja hylkeenpyynti. Kalaa pyydettiin isoimmista joista ja merestä. 1400-luvulla merestä kohonneesta Maakallasta kehittyi 1500-luvulla tärkeä kalastustukikohta, jonne rakennettiin kymmeniä kalamajoja ja aittoja." kertoo Kalajoen kunnan historiasivu.

Tuonne kauas meren keskelle kävelin. Hiekka oli kaikkialla pehmeää ja pettävääkin. Nyrjäytin varpaani jossain vaiheessa. Vasta illalla huomasin kipeää varvasta tarkastaessani, että oli tumman sinipunainen.

Tyllejä tapasin ainakin kaksin kappalein matkallani. Lähelle en päässyt enkä edes yrittänyt. Toisella on vähän mustempi silmän seutu kuin toisella.

Ehkä tämä oli yksi matkamme teemoista: hienojakoista hiekkaa ja paljon. Sitä oli jo Hailuodossa, sitä löytyi Kalajoelta ja siihen jumitimme matkailuautomme Himangalla /ja pääsimme pulasta traktorin avustamana). Hiekkaa löytyi myös Mustasaaresta ja olisi sitä löytynyt Poristakin, jos olisimme sinne asti laskeutuneet. Vaan sinne ei tällä kertaa matka jatkunut.

Täältä matkasimme kuitenkin vielä tuonne Mustasaareen ennen kotiin palaamista.

Haapsalun piispanlinnaa ja vierailua isän luona

Haapsalun piispanlinna tuli ohitettua matkakuvauksesta maaliskuussa melkein kokonaan Ihan ensimmäisessä kirjoituksessani sieltä jaoin kännykällä kuvattuja kuvia lähinnä linnan sisätiloista. Ihme, että niitäkin (sisätiloja) oli vielä jäljellä. Nyt on vihdoin ja viimein aika palata tuon reissun kuviin ja tunnelmiin.

Haapsalun piispanlinna on rakennettu 1200-luvulla rakennettu ja se toimi 1600-luvun loppuun asti paikallisten viranomaisten valtapaikkana. Päälinnoituksessa on museo, jonka kautta pääsee myös eteläsiivessä sijaitsevaan katedraaliin. Se on mainittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1279. "Linna vaurioitui pahoin Liivinmaan sodan aikana vuosina 1558–1582. Pienen linnan muurit ja ulompi linnoite jäivät osittain tuhoutuneiksi. 1600-luvulla Viroa tuolloin hallinneet ruotsalaiset eivät enää käyttäneet linnaa puolustusrakennuksena. Suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1710 Venäjä valloitti Viron ja Pietari Suuren käskystä linnan muurit tuhottiin osittain. Tästä lähtien linna on ollut käytännössä raunioina." (Wikipedia).

Tässä linnaa muurien ulkopuolelta.

Muurien sisäpuolella näytti tältä. Vallihauta?

Piispanlinnassa vietettiin samaan aikaan jumalanpalvelusta.

Lasten leikkipaikka kaiken keskellä.

Tästä pääsee sisään maksulliselle museoalueelle. Mahtavat nuo rakennetut kulkureitit raunion seinillä.

Ikkuna-aukosta näkyi kaupunkia.

Tässä olen rohkaistunut kuvaamaan noilla rakennetuilla kulkureiteillä. Ihan vähään aikaan ei ole tullut vierailtua korkeilla paikoilla - rakennelmien huteruus alkoi kasvaa mielessäni ja oli kieltämättä paikoin ihan turvaton olo. Ihan turvallisiahan nuo rakennelmat ovat, mutta nyt pääsi mielikuvitus laukkaamaan.

Kaunistahan kaikki on tulta ylhäältä käsin 💖.

Opastetaulu oli pihalla kaikkien luettavana ja tutustuttavana.

Tässä vielä lyhyt videoklippi piispanlinnan raunioiden reunoilta:

Kävin suunnitelmieni mukaisesti vierailemassa isäni luona. Isä oli hyvällä tuulella ja ihan harvinaisen skarppina. Esittelen itseni aina hänen luokseen mennessäni. Tällä kertaa (niin kuin aina välillä) hän tokaisi, että "kyllähän minä sen muistan". Siis että olen hänen tyttärensä. Alzheimerin taudissa elämä ei kulje eteenpäin ainakaan maallikon näkökulmasta mitenkään suoraviivaisesti. Jokin päivä ja hetki voi olla kovastikin sekava ja hämyinen. Toisena päivänä ja hetkenä ajatus tuntuu kulkevan kirkkaasti ja selkeästi.

Isä muisti "kaverinikin". Tytär on ollut parilla viime kerralla mukana ja isä muisti sen, että minulla on ollut kaveri mukana. Kerrattiin yhdessä, että se kaveri oli tyttäreni, joka ei päässyt nyt mukaan, vaan jäi Helsinkiin.

Vierailun lopussa isä vielä totesi, että minulla on hyvä tytär. Tämä liittyi selvästi aikaisempaan keskusteluun. Nyt oli muisti tavallista skarpimmassa kunnossa 💖.

Isä oli muutenkin hyväntuulinen ja ihan uhkui hyvää fiilistä. Olipa pelkästään ilo käydä hänen luonaan 🥰.

Isän kanssa välillä jo naurettiin, kuinka vaikeaa oli ottaa kuva, johon molemmat mahtuisimme. Isä katsoi kännykän kameraan oikeaan suuntaan ihan yhtään ohjaamatta.

Isän puhe on todennäköisesti ainakin osittain lääkityksen vuoksi hieman puuroista, mutta ihan hyvin tulemme juttuun ja ymmärrämme toisiamme. Pienet katkokset ymmärryksessä eivät haittaa. Jotkut asiat eivät sitten olekaan tärkeitä. Ja aina voi selittää lisää, jos ei tule heti ymmärretyksi.

Ja vielä yksi aihe: Blogger. Ainakin omassa toiminnassani näytän olevan Bloggerin ykkösvihollinen. Minun kommenttejani on siirretty roskapostiin oikein urakalla. Yli 200 roskapostikommenttia muutamassa päivässä! Joukossa oli muutama muunkin kommentti, mutta minä näytin olevan blogiyhteiskunnan vihollinen numero yksi ainakin tuossa statistiikassa. En ollut vielä lukenut Rikkaruohoelämää Betweenin vinkkejä kommenttien ryhmäelvytykseen, joten elvyttelin kommentit yksi kerrallaan. Jo on aikoja eletty.

Vaan niin kauan kuin kone tekee nämä valvonnat, saa varautua milloin minkäkinlaiseen yllätykseen. Kone on huono ymmärtämään vivahteita.

Ihanaa Vapun jatkoa ja toukokuun alkua!

Miten ajattelit aloittaa toukokuusi?