Lomalla ja töissä, aamupäivä Seilissä

Vietin viikon mökillä Rymättylässä (Naantalia). Viikonloppujen lisäksi matka koostui kahdesta etätyöpäivästä ja kolmesta vuosilomapäivästä. Saavuin mökille lauantaina iltapäivällä ja poistuin sieltä perjantaina aamupäivällä. Mies ja koira saapuivat maanantai-iltana ja lähtivät kotiin keskiviikkoaamuna. Tiistai oli lomapäiväni.

Tämä oli tuttu, joskin peruskorjattu mökki, josta minulla oli paljon lämpimiä muistoja edellisestä kerraltani.

Seilin saari oli yksi tärkeimpiä (vaikkei ensimmäinen) reissukohteitani. Seilin saareen pääsee Rymättylästä Hangan yhteyslaiturin kautta. Seiliin ei tavisihmiset saa viedä ajoneuvoja, joten jätin auton yhteyslaiturin luona olevalle pysäköintialueelle.

Seili on ollut matkalistallani jo joitakin aikoja. Pääosin kiinnostukseni liittyi saaren historiaan.

Seilin yhteyslaituri näytti mereltä katsottuna tältä.

Kävelin saarta läpi isolla vauhdilla kahdestakin syystä. Ensiksikin kuvittelin jotenkin jotain karttaa selattuani nähtävyyksiä ja tekemistä olevan enemmänkin. Olin itselleni tyypillisesti sekoittanut kartat toisiinsa 🙄. Toiseksikin olin unohtanut hyttyskarkoitusaineet autoon (mantereelle). Ja hyttysiä riitti 😞.

Fyyri eli sairaalan taloudenhoitajan ja päällysmiehen virkatalo

Metsäkauriskin löytyi saarelta

Saaren kirkko

Yhteyslaiturin luona

Opastuksien suhteen saarella olisi kehittämisen varaa. Saaren päärakennukseen ei suoranaisesti ollut mitään ohjeistusta. Piti osata ymmärtää, että Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen viittojen seuraaminen johtaisi perille 🤔.

Kesäkioski ei kesäkuusta huolimatta ollut vielä auki. Ja Seilin päärakennuksen näyttelykin oli uudistamisvaiheessa. Ihan ei oltu paikalla valmiita vielä kesävieraiden vastaanottamiseen.

Hieman historiaa

Vuonna 1619 Ruotsin kuningas päätti rakennuttaa leprasairaalan Seiliin. Kaikkiaan Seilissä  on hoidettu vähintään 663 leprapotilasta.

Lepra (spitaali) alkoi kadota Suomesta 1700-luvulla. Spitaalisten jälkeen Seilissä keskityttiin erityisesti mielisairaiden hoitoon. Saarelle lähetettiin 1600-luvulta lähtien ihmisiä melko kevyinkin perustein, kuten vammaisuuden tai "älyllisen ja moraalittoman kehittymättömyyden" perusteella.

Noina aikoina uskottiin, että mielisairaat ovat paholaisten haltuun ottamia. "Houruinhuoneeseen" suljettujen henkilöiden huolenpito muodostui käytännössä vankilamaisista olosuhteista, vaatteista, ruoasta ja viinasta. Seilin saarella poltettiin viinaa lääkkeeksi potilaiden hoitoon. Tuotanto kasvoi niin suureksi, että väkijuomaa myytiin myös muille saaristolaisille.

Vuodesta 1755 alkanut Seilin mielisairaalatoiminta kesti vuoteen 1962 asti. 1900-luvulla hoidettavana oli ainoastaan naispotilaita. Seilissä on hoidettu 192 mielisairaalan potilasta.

Seilin mielisairaala lakkautettiin vuonna 1962 ja mielisairaalan rakennukset siirtyivät Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen käyttöön.

Mielisairaalan potilaan huone - tässä ovi avoinna

Selissä on nähtävissä mielisairaalan aikainen potilaan huone. Sänky on kapea ja jykevä ovi lienee ollut kiinni suurimman osan ajasta. Seinien väritys ja kuviot oli valittu niin, että niiden oletettiin rauhoittavan potilaita.

Lisätietoa:

https://www.visitseili.fi/fi/historia/ (VisitSeili.fi - historia)

https://yle.fi/a/74-20088760 (Yle: Viina oli Seilin saaressa lääke synteihin ja mielenterveysongelmiin – synkän historian saari on nyt matkailukohde)

Sota-ajan syövereissä, kuovi ja valkohäntiä

Kirjoittelin eilen taas Paavon kirjeitä Vienolla puhtaaksi muutaman kirjeen verran. Kirjeet olivat vuodelta 1939. Innostuin ihmettelemään ajan kuvaa ja mietin, josko netistä löytyisi kuvia Lahdesta tuolta ajalta. Googlettelemalla löysin tieni kansalliseen digikirjastoon (digi.kansalliskirjasto.fi). Vuoden 1939 loppuun asti sieltä löytyy paljon kaikkien ulottuville jaettua painetun sanan arkistoa digitoituna.

Historia näyttää ihan erilaiselta, kun sitä lukee sen ajan lehdistä kirjoitettuna. Siinä pääsee tavallaan paikan päälle, mukaan sen ajan hetkeen. Ilman mitään jälkiviisauksia ja kokonaiskuvia.

(Etelä-Suomen Sanomat, 14.11.1939, nro 132, s. 1
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1061458/articles/81566041?page=1
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)

Aika vilahti illalla kuin siivillä, kun aloitin tähän kirjastoon tutustumista. Harmi, että vuodesta 1940 alkaen materiaali ei ole yleisesti saatavilla. Vaan silti aivan mahtavaa materiaalia! Kaikkia sanomalehtiä tuolta ei löydy, mutta ikkuna menneeseen on tuolla kuitenkin auki ainakin toistaiseksi.

Maanantain luontohavaintoreissulta jäi muistoiksi kevään ensimmäiset kuvat kuovista. Sillä on kyllä vaan aivan vastaansanomattoman upea nokka! Se oli soluttautunut ison hanhiparven joukkoon, mutta satuin sen kuitenkin huomaamaan.

Pellolla käyskenteli myös valkohäntäpeuroja/-kauriita. Kummin tahansa tuon sanoo, joku ilmestyy aina moittimaan väärästä lajinimestä. Mutta valkohäntiä siis.

Minä hehkun kevään mukana. Tämä tuntuu taas olevan vuoden parasta aikaa. Alkukesästä koen varmasti taas saman tuntemuksen, kuten myös loppukesästä ja alkusyksystä. Toki muutkin vuodenajat ovat mukavia ja kivoja, mutta eniten nautin siitä, kun ympärillä tapahtuu ja asiat muuttuvat. Luonnon kiertokulun muutokset ovat vielä sen verran ennakoitavia, että ne eivät kuluta omaa jaksamista vaan päin vastoin.

Ihanaa epävakaista toukokuun jatkoa. Nyt tapahtuu 🥰

Kirje Paavolta Vienolle ja kevättä ilmassa

En tiedä, mitä odotin papan ja mummin kirjekasaan sukeltaessani, mutta en ainakaan tätä. Toisaalta vähänpä tiesin heidän elämästään. Satu-serkultani kuulin viime kesänä varmasti enemmän kuin koko aikaisempana elämänäni yhteensä. Kun saan vähän enemmän näitä kirjeitä skannattua, Satu saa tiedostot heti käyttöönsä.

Tässä ei ole skannattu versio, vaan ihan kännykällä otettu kuva papan kirjeestä.

Tämän olen jo kirjoittanut puhtaaksikin (mikäli käsialaa osasin aina oikein tulkita).

***

Vehkosaarella 5/4 -40 - (Kirje Paavolta Vienolle)

Rakkaani

Heipä hei taas täältä saarilta. Täällä sitä taas ollaan. Matka sujui aika hyvin, juna lähti Lahdesta klo 11.15 ja tuli Lappeenrantaan klo 19 ja loppu matka päästiin hevosessa. Täällä on kaikki ennallaan, ei ole sen varmempaa tietoa tullut koska tämä paska loppuisi. Ne neljä ikäluokkaa, jotka nyt pääsee pois on niitä vanhoja äijiä elikä karvalakki urhoja niin kuin täällä sanotaan. Äijät täällä kiroilee kun ei meitä päästetä pois ja kun ei puhuta mitään mitä varten meitä täällä pidetään. Kyllä se oli ihan näin ja niin kun laskivat ne vanhat kormut pois sillä nehän olisi saaneet jäädä tänne meidän tilallemme. Mutta ehkä me ei olla vielä tarpeiksi rähkitty täällä. Vaikka eihän täällä  työ tapa kun kukaan ei viitsi tehdä mitään. Mutta eiköhön se kohta tule meidänkin vuoro. 

Kun Sinä rakas saat sitä tupakkaa, niin lähetä sitten paketti ja silliä voit vähän lähettää ja jonkun käntyn tapaista. Kun saat sen valokuvan, niin lähetä se tänne. Ei tässä nyt osaa kirjoittaa tämän enempää. Kuinkas ne pienet enkelit ikävöi isiä, ikävä se kyllä on Sinullakin jos on minullakin mutta minkäs sille voi.

Voikaa hyvin omat rakkaani ja näkemiin.

Monin terveisin Isipappa

Einolta terveisiä, kävin tänään Einoa katsomassa kun hän on ihan naapurina kun ei ole kuin 800 m matkaa. Siellä hän vain katseli kun toiset pelasi korttia. Eikä täällä sen kummempaa olekkaan.

Nyt olen taas siirtynyt entiseen kompaniaan ja osoite on nyt

xxx

Niin kuin aikaisemmin.

Sano pojille, että isillä on taas hevonen ja sama Erkki.

Aimolta terveisiä

***

Taustatietoa hieman:

Talvisota sodittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 30.11.1939-13.3.1940.

Pappani Paavo oli kirjettä kirjoittaessaan 28-vuotias, vaimonsa Vieno täytti muutamaa päivää myöhemmin 30 vuotta. Pienet enkelit olivat heidän poikansa Ari 4,5 vuotta, Juha, 3,5 vuotta ja Eero 2,5 vuotta.

Palaan tähän samaan teemaan varmaan vielä toistekin, kunhan ehdin kahlaamaan kirjeitä eteenpäin.

Maanantaina lunta oli vielä pelloilla, toisaalta syysvilja oli jo vauhdikkaassa kasvussa.

Tänään istuin työpäivän jälkeen pihalla hyvän tovin lämpimässä ja kuuntelin lintujen laulua 💖.

Kauniita ja lämpöisiä kevätpäiviä sinulle 🥰

Vanha valokuva lapsuudestani

 Mummi, minä ja isä. Kuva on otettu kännykällä vanhasta valokuvasta.

Näyttää olevan minun syntymäpäiväjuhlani. En saa laskettua kuvasta kynttilöiden määrää. Neljä tai viisi vuotta?

Kuva on meiltä kotoa. Tunnistan maton ja kahvikupit.

Isä oli 29,5 vuotta, kun synnyin. Hänen ikänsä voi arvioida siitä.

Kakku on varmasti äidin leipoma. Äiti leipoi hyviä kakkuja. Oikealla näkyy minun pikkukuppini. Muistan sen ihan ihmeellisen hyvin. Onkohan se vielä tallessa?

Ihailen tässä nyt kovasti kuvassa päälläni olevaa neuletakkiani. En tietenkään muista siitä mitään, mutta se näyttää todella hienolta meidän työläisperheemme elintasoon nähden.

Kuvan mummi on isän äiti, hänen luonaan olin paljon hoidossakin isän käydessä töissä heidän kotinsa lähellä. Mieleen on jäänyt niistä ajoista vain pelkästään hyviä muistoja. Ne olivat minulle hyviä aikoja.

Löysin tämän kuvan äidin ja isän kotoa selatessani valokuvia. Kukaan ei tätä siellä tarvitse, joten ajattelin ainakin lainata sitä niin kuin muutamaa muutakin kuvaa. Niistä voi teettää valokuvaamossa hyvin uudet kuvat tai kerätä niitä vaikka kuvakirjaksi.

Joka vanhoja muistaa...

Karhulinnan linnoitus ja juoksuhaudat

Rauman reissun toinen historiaan liittyvä kohde oli ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettu Karhulinnan linnoitus juoksuhautoineen. Kohde löytyi Meriraumalta asutuksen keskeltä, silti piilosta. Opastus jäi yhteen nimikylttiin, mutta onneksi alue oli pieni ja juoksuhautojen löytäminen osoittautui lopulta helpoksi jutuksi.

Linnoitus ja sen 160 metriä pitkä juoksuhaudasto ovat venäläisten rakennuttamia mahdollista saksalaisten maihinnousua estämään. Itse rakennustyö on tehty suomalaisvoimin. Työstä maksettiin hieman tavallista parempaa palkkaa, joten se oli varmasti ihan kutsuva mahdollisuus.

Juoksuhautojen lisäksi jäljellä oli kahden suojahuoneen montut. Lisää Karhulinnasta mm. täältä ja täältä.

Juoksuhautoja.

Toinen suojahuoneista on ollut tässä.

Lisää juoksuhautoja.

Alla olevasta kuvasta näkee, kuinka lähellä viereistä omakotiasutusta ollaan. Läheisille kerrostaloille on sentään muutama sata metriä.

Tänään on ollut kelien puolesta erinomainen päivä hoitaa arkisia tehtäviä, jotka muuten eivät houkuttelisi. Näitäkin päiviä tarvitaan :-)

Hautaröykkiöillä Lapissa ja muita seikkailuja

Kovalevy sanoin sopimuksensa irti kesken varmuuskopioinnin juuri ennen matkaa. Kesti yksi ilta ja hieman seuraavaa aamua hoksata, että tietokone on sinänsä kunnossa. Vain ulkoinen kovalevy, jonne talletan kuvani, oli poissa pelistä. Muistikortteja ei siis voinut tyhjentää, sillä varmuuskopiointi oli jäänyt pahasti kesken. Kovalevyä oli turha jäädä murehtimaan, uutta muistikorttia ostamaan ja sitten matkaan.

Matkakohteena oli vanha Rauma. Aurinkoiseksi ennustetun päivän sääennuste vaihtui viime metreillä ja menomatkalla ajoimme usemmankin kunnon vesisateen läpi. Lämpötila valahti 18 asteeseen ja vaihdoin matkalla shortsit farkkuihin.

Löysimme lounaspaikaksi ravintola Wanhan Rauman Kellarin. Niin oli löytänyt monen monta muutakin. Maanantaina lounasaikaan meiltä kysyttiin jonkin aikaa jonottamisen jälkeen, oliko meillä pöytävarausta. No eipä ollut tullut mieleen. Vapaana oli enää yksi kymmenen hengen pöytä, siihen olisi varmasti tullut sitten monia muitakin asiakkaita. Päätimme kunnioittaa metrin turvaväliä ja sirryimme sovinnolla hiljaisempaan ravintolaan syömään.

Lounaan, vanhaan Raumaan tutustumisen, Karhulinnan ja Rihtniemen lintotornin vierailujen jälkeen päätimme matkapäivän suuntaamalla Lappiin Sammallahdenmäelle. Lapin kunta on siis nykyään kuntaliitosten jälkeen osa Raumaa. Päivä oli kuumentunut ja jo ennen Rihtniemeen rantautumista vaihdoin kuumat farkut takaisin shortseihin :-)

Sammallahdenmäkin on pronssikautinen hautaröykkiöalue, joka on päässyt UNESCOn maailmanperintölistalle jo vuonna 1999. Suojellulla alueella on peräti 36 hautaröykkiötä. Alueesta lisää täältä.

Opastus ja viitoitus oli melkoisen näkymätöntä ja olimme jo luovuttaa, kunne löysimme ensimmäisen pienen polun merkin. Sitten löysimme myös hautaröykkiöitä, jotka olivat ihan vaikuttavan kokoisia. Haudat ovat olleet aikoinaan aivan meren rannan tuntumassa ja maamerkkejä muille merenkävijöille. Nyt paikalta ei näkynyt enää merelle.

Tämä aamu ja päivä on mennyt kuvien siirtämisessä uudelle ulkoiselle kovalevylle osin varmuuskopiolevyltä ja osin muistikorteilta. Koska melkein jokaisesta kuvauskerrasta on jäänyt läpikäymättömiä ja käsittelemättömiä kuvia, joiden pariin olen suunnitellut palaavani kylmillä ja sateisilla keleillä, kansiota piti siirtää aika monta. Ja se vei aikaa. Lisäksi viimeisin varmuuskopiointi oli jäänyt kesken, joten niiden kansioiden osalta piti tarkistaa vielä ristiin tiedostot muistikorttien kanssa, jotta kaikki kuvat olisivat tallessa. Ja sitten piti tietenkin tehdä tuo viimeisin varmuuskopiointi uudelleen, jotta muistikortit pääsee vihdoin alustamaan uudelleenkäyttöä varten.

Tämän päivän piti olla läpeensä sateinen päivä ja täydellinen tällaiselle puuhalle, mutta aurinkopa päätti jo puolesta päivästä alkaen tilanteen aikalailla toisella lailla. Hiki on, mutta kuvat on pelastettu ainakin melkein kaikki.