Metsät eivät ole enää sienimetsiä ja työn tekeminen ei ole enää samaa kuin ennen

Eilen kävin uudella sienimetsällä, joka ei sitten ollutkaan mikään sienimetsä. Ihan vain kovasti harvennettu ja kaadettu metsä. Vaikeakulkuinen, kuusikko oli melkein vaihtunut heinikoksi ja tie perille oli vaivalloinen. Päätin, etten enää tuolla tarkkuudella yritäkään löytää sienisovelluksesta sienipaikkoja. Ehkä käytän sovellusta korkeintaan otollisten seutujen kartoittamiseen.

Kantarellikartta, jossa on vaihtoehtoina myös mm. suppilovahverot ja herkkutatit, ei ota mitenkään huomioon metsähakkuita, joita eteläisessä Suomessa riittää ihan turkaisen paljon. Google mapsin satelliittikuvat ja -näkymät ovat vanhentuneita hetkessä eikä niissä näy alas hakattuja metsiä.

Metsäretkeltä jäi haaviin  toista litraa yksittäisiä kantarelleja ja kourallinen puolikuivahtaneita kosteikkovahveroita. Tulipa käytyä. Jos metsä olisi ollut kaunis, olisi käteen jäänyt luontoterapiaa. Nyt tuli nostatettua sykettä vaativissa maastoissa ja kerrytettyä askelia.

Työelämässä olen huomannut, että tällainen vanhanaikainen 'Tee kaikki loppuun asti kävi miten kävi' -mentaliteetti ei ole enää oikein palkitseva. Kukaan ei tunnu arvostavan sitä ja samaan aikaan piiputan itseni sillä hamaan tappiin.

Jos olisin palkintohakuinen, suorittaisin työtä vain tavoite- ja tuloshakuisesti. Mutta nyt haluan tehdä asiat oikein, jättää kanssaihmisille hyvän fiiliksen ja saada aikaan kaikkia sopusuhtaisesti tyydyttäviä lopputuloksia. Hyvän kompromissin kääntöpuolena on se, ettei kukaan ole oikeasti siihen todella tyytyväinen. Kaikki haluaisivat kovasti jotain muuta PALJON lisää.

Olen kovasti pyöritellyt mielessäni sitä, kuinka kauan ja miten haluan jatkaa töiden tekemistä. Oikeastaan olen päätynyt pohtimaan sitä kahdesta syystä. Ensinnäkin olen saanut nuoremmilta kollegoiltani (epävirallisia) tiedusteluja eläkkeelle siirtymisestäni. Se on ollut enemmän kuin hämmentävää. Vaikka itse tein ikäni näkyväksi juhlistamalla 60-vuotissyntymäpäivääni töissä, en silti odottanut mitään henkilökohtaisia avauksia. En ole oikeasti ennen juhliani miettinyt yhtään tarkemmin eläkkeelle siirtymistäni. Enkä mitenkään odottanut, että joku perheeni ulkopuolinen alkaisi kiinnostua aiheesta ihan näkyvästi.

Minun eläkkeeni 'alaikä' on muistaakseni 65 v ja 1 kk. Siihen on aikaa. Työorientoituneena olen ajatellut tekeväni enemmän tai vähemmän töitä myös (myöhemmin tapahtuvan) eläköitymiseni jälkeen.

Ja toiseksikin: Nykyinen työtahti on kuitenkin vaativaa eikä jätä mitenkään erityisen paljon aikaa ja energiaa muusta elämästä nauttimiseen. Voisin hyvinkin työskennellä 70-vuotiaaksi asti, mutta en tällaisella työtahdilla. Aika alkaa olla arvokasta, kun elämä etenee. En usko, että elämäni olisi hyvää ja arvokasta, jos työskentelisin kiivaasti ja käyttäisin kaiken vapaa-aikani vain palautumiseen samaan aikaan, kun puolisoni olisi eläkkeellä ihan itsekseen.

Jos aikoisin työskennellä pitkään (ikävuosissa), edellytyksenä olisi työkuorman vähentäminen ja vapaa-ajan lisääminen. Ihan oikeasti. Tällä hetkellä keräämäni palaute on se, että vähennetyllä työajalla työskenteleminen ei toimi oikeasti. Oikeassa elämässä työlistalla ovat ihan samat työt kuin täysipäiväisenäkin työskennellessä. Ne vain pitäisi saada tehtyä aikaisempaa nopeammin.

Aika siis näyttää, miten tämän asian kanssa edetään.

Yllä kuvat Porin Siikarannasta ja sen lähiseudun metsäkauriista.

Valokuvaamaan pitäisi ehtiä jatkossa enemmän. Se on henkireikäni ja sytytyspisteeni. Kun sienestysaika hiipuu valon vähenemisen myötä, olisi aika löytää muita arjen valopilkkuja.

Käpytikka, huonosti nukuttuja öitä ja oman tiensä kulkijoita moottoriteillä

Turha on odotella hyvin nukuttuja öitä ja niiden jälkeisiä virkeitä päiviä blogin kirjoittamiseen. Niitä ei nyt ole ollut tarjottimella, joten näillä mennään ja ollaan olevinaan tyytyväisiä 👍.

Ensin luontoasiaa: käpytikka on halunnut koetella pihassamme niin terijoensalavan kuin omenapuunkin kestävyyttä. Terijoensalavassa saa minun puolestani tuo koputella, mutta omenapuu pitää jättää rauhaan. Neuvottelemme näistä paraikaa.

Käpytikka ei ole ryhtymässä lakkoon eikä sinne päinkään. Himokkaat vierailut pihapuissa sen kuin jatkuvat.

Tänään kävin etelässä toimistolla. Matkoilla näin laulujoutsenia (yksittäin, parissa ja pienessä parvessa), töyhtöhyyppiä ja metsäkauriita pelloilla ruokailemassa. Nyt on niin mahdottoman keväistä jo, ihan innostun 🥰.

Lähipiha on sulanut jo melkein täysin. On se vaan ihanaa 💖.

Ajomatkalla Helsinkiin ja takaisin tapasin taas monenlaisia kulkijoita. Takanani kaupunkialueella tuli mopedi, joka vilkutti jatkuvasti oikealle. Jännittyneenä seurasin tilannetta peruutuspeilistä. Siitä olisi voinut syntyä ikävä tilanne. Ei onneksi käynyt niin. Vilkuttelin vihjeeksi hetkeksi itsekin oikealle paikassa, jossa risteyksiä ei ole, mutten saanut kuskia huomaamaan virhettään.

Hetkeä myöhemmin naapurikaistalta eteeni sujahti auto, jolla ei ollut yhtään mitään vilkkuja päällä. Nyt oli varovaisuudesta hyötyä 👍.

Kotiin päin tullessa risteysalue oli tukkeutua liikennevalojen vuoksi. Jäin sääntöjen mukaan odottamaan risteysalueen ulkopuolelle, jotta risteysalueen liikenne voisi sujua kaikesta huolimatta. Liikenneympyrästä paikalle suhahti kuitenkin kuski autonsa kanssa ja hän päätti hyödyntää (risteysalueen) tilan oman ja edelläni kulkevan auton välissä. Hän siis tukki liikenteen risteyksessä. Hänen jälkeensä paikalle saapunut risteyksen yli yrittänyt autoilija joutui jäämään odottelemaan, että liikennevalot  puhdistaisivat reitin hänellekin.

Ja vielä paluumatkallakin kaistoja vaihdeltiin ilman vilkkuja ja ohituskaistalla ohiteltiin mistään nopeusrajoituksista välittämättä. Liian kovat nopeudet vaativat aina muulta liikenteeltä varovaisuutta ja ennakoimista, jotta vaarat vältettäisiin.

Mitä liikenteen ongelmille pitäisi sinun mielestäsi tehdä?

Hyvää juhannusta, luonto kukoistaa

Kesäpäivänseisaus oli eilen, keskiviikkona. Vuoden valoisin kohta on saavutettu eivätkä päivät tästä onneksi enää pitene.

Tänään kävin palauttamassa lomapäivälläni isän pyörätuolin ja rollaattorin apuvälinekeskukseen. Yksi asia on taas hoidettu alta pois.

Sunnuntaiaamun luontoretkikuvia on jäänyt odottelemaan parempaa hetkeä. Olkoon nyt yksi hieman parempi hetki.

Kuovin näin jälleen tälläkin pellolla käyskentelevän. Olen jokseenkin hurmaantunut kuovista.

Metsäkauris laidunsi pellolla ojan pientareella. Ihana sekin.

Juhannukseksi saamme ainakin hetkeksi koko perheen kasaan ja syömään yhdessä. Kaikki on sen suhteen enemmän kuin hyvin.

Rentouttavaa ja virittävää juhannuksen aikaa!

Hyvä päivä ja metsäkauriit

Uusi rytmitys vanhempien kanssa lisää selvästikin voimavarojani. Siinä on eroa, elääkö koomaväsymyksessä joka toisen vai joka kolmannen viikonlopun. Lisäksi aion jatkossa varata Lahti-viikonloppuihin yhden loma- tai vapaapäivän. Silloin pääsen myös itse viettämään viikonloppua. Tiedän, että kaikki sukulaiset eivät tästä harventuneesta tahdistani ole riemuissaan, mutta minun on tyydyttävä siihen, mihin pystyn ja jaksan.

Äidin edunvalvoja soitti minulle ennen kuin minä ehdin soittaa hänelle. Se oli helpottava puhelu! Sain useammankin käytännön asian selvitettyä samassa puhelussa. Ehkä tämä tästä 👍.

Tämän päivän työrupeama jäi positiivisen puolelle ihan kunnolla. Pääsin jopa lopettelemaan työpäivän ihan ajoissa ja jaksoin sen jälkeen lähteä ulos ulkoiluttamaan kameraa.

Päivä oli upea aamusta iltaan. Oli ilo päästä kävelemään kevääseen. Kamera oli mukana varmuuden vuoksi. Aina, kun lähtee matkaan ilman kameraa, harmittaa niin vietävästi. Kuvattavaa on olevinaan silloin vaikka kuinka paljon.

Tänään näin ihan päivän valossa metsäkauriita 💖. Näin ensin jonkin ruskean liikkuvan matalana. Epäilin rusakkoa (joka sekin olisi ollut ihan mukava kuvattava), mutta urospuolinen metsäkauris kaikkine sarvineen sieltä lähestyi. Myöhemmin perään lähti myös naaras.

Ja sitten naaras.

Tähän päivään mahtui monta mukavaa kokemusta. Näin myös käpytikat, mustarastaan ja punarinnan. Kyllä se kevät on vain täällä, vaikka vähän myöhässäkin 💖.

Levollista ja lempeää pääsiäistä!

Innostava esitys ja keväinen kuva kauriista

Olen viettänyt kaksi aktiivista päivää projektipäivillä. Osa puheenvuoroista on ollut erinomaisia, osa vähän tavanomaisempia. Onneksi aina joukossa on muutama säväyttäväkin juttu :-) Tämän toisen päivän aloituksen otsikkona oli Project Happiness. Esitys oli todella inspiroiva ja innostava. Puhujana oli Onnellisuuden ja elämänlaadun lähettiläs Leo Bormans. Alla tietoa enemmän.

Asia oli tuhtia tavaraa siitä huolimatta, että otsikon alle olisi mahtunut kovin kevyttäkin puhuttavaa. Ja puhuja itse oli todella karismaattinen ja vaikuttava esiintyjä.

Tiivistelen tähän muististani jotain minua koskettanutta.

Onnellisuus (jonkun aiheen supertutkijan mukaan) tiivistettynä tuhanteen sanaan - ja sitten kuitenkin vain kahteen sanaan on: toiset ihmiset.

Onnellisuus ei tavallisesti ole materiaa, vaan kokemuksia. Onnellisuuteen liittyy usein yllätyksellisyys, positiivista palautetta ja muita ihmisiä.

Onnellisuus on pitkälti valinta. Onnellisuudesta (tutkimusten mukaan) 50 % on geneettistä, 10 % tulee olosuhteista ja 40% johtuu teoistamme ja valinnoistamme. Tuohon 40 prosenttiin voi siis vaikuttaa aivan erinomaisesti ja siksi onnellisuus on pitkälti juuri oma valinta.

Omaa onnellisuutta voi parantaa mm. positiivisella elämäntyylillä ja sosiaalisella pääomalla, esimerkiksi ystävyyksillä.

Onnellisuudella on monia eri tasoja, mutta tavallisimmin siihen kuuluu kuitenkin mukaan myös arkipäivän surut ja huolet. Onnellisuus ei ole olotila, jossa vain ollaan ja leijutaan.

Leo Bormans haastoi meidät miettimään, mikä tekee meidät onnelliseksi meidän työssämme. Ja olemmeko onnellisia työssämme. Voinko olla työssäni oma itseni? Voinko kehittyä työssäni siksi ihmiseksi, joksi haluan tulla? Voinko tehdä mielekästä yhteistyötä muiden ihmisten kanssa? Ja onko työlläni merkitystä?

Tätä aihetta aion taas penkoa internetin syövereistä lisää heti, kun aikatauluun tulee sille sopiva kolo.

Mieleeni palautui taas kerran, miten huikea ero on tavallisella ammattiesiintyjällä ja karismaattisella ihmisten kohtaajalla. Koulutan ihan kohtuullisen paljon oman työni puitteissa ja nuo esiintymis- ja vaikuttamistaidot ovat siksi(kin) niin lähellä sydäntä.

Mikä on viimeksi pysäyttänyt sinut silkasta ihailusta ja vaikuttuneisuudesta?

Lopuksi melkein vuodenaikaan sopiva kuva metsäkauriista viime huhtikuun alkupuolelta. Upeaa loppuviikkoa!

Herkkä kohtaaminen :-)

Rämpiessäni metsäkaistaleen läpi seuraavalle niittylle, näin tämän upean olennon, joka näytti mielestäni aika isolle. En kuitenkaan ole saanut sen tuntomerkkejä sopimaan mihinkään muuhun kuin metsäkauriiseen, joten ei tuo sitten mikään iso ollutkaan. Sen säkäkorkeus on 65-75 cm ja paino 15-35 kg! En vieläkään ymmärrä, miten havaintoni oli niin vääristynyt :-(

Tulkitsen kuvia niin, että tämä on nuorehko yksilö (yksinkertaiset sarvet) ja se on vaihtamassa punertavan ruskeaa kesäkarvaansa harmaaksi talvikarvaksi.

Tämäkin kohtaaminen tapahtui siis Saarenmaalla, missä eläimiä näki jatkuvasti milloin missäkin :-)

Olipas ehdottomasti tuon rämpimispätkän paras hetki :-)