Tarzan, apinain kuningas

Edgar Rice Burroughs
1912 suom. 1971
278 s./Kauppakirjapaino

Mitä tapahtui ja kenelle?
Afrikan länsirannikolle julmasti hylätty pariskunta saa pojan, joka jää orvoksi ja varttuu lopulta aikamieheksi apinoiden parissa. Tarzan saavuttaa vuosien kuluessa suuren taistelijan maineen ja päätyy viidakon valtiaaksi. Aatelisveri vetää kuitenkin sivistyksen pariin ja Tarzan huomaakin olevansa hyvin kiinnostunut ihmisrodusta ja omasta syntyperästään. Loppu on historiaa kun viidakkoon putkahtaa Jane-niminen nuori nainen...

Lukuhistoriani poikakirjallisuuden parissa?
En muista lukeneeni mitään poikakirjallisuuden klassikkoja pikkutyttönä (en lukenut pienenä myöskään kovinkaan monta tyttökirjallisuuden klassikkoa...), joten nyt vähän vanhempana on pitänyt tilkitä näitä sivistykseen jääneitä aukkoja. Verrattuna esimerkiksi Huckleberry Finnin seikkailuihin tai Aarresaari-tarinaan, Tarzan oli yllättävän nopeatempoinen eikä lainkaan tylsä. Tarina on mielestäni kestänyt todella hyvin aikaa. Enpä olisi uskonut!

Lukukokemuksesta?
Kehyskertomus on minulle tuttu vanhoista mustavalkoisista Tarzan-elokuvista ja Disneyn piirrosleffasta, joka on itse asiassa yksi suosikeistani mitä tulee Disneyn animaatioleffoihin. Kirjaversio on kuitenkin paljon raaempi ja synkempi kuin mitä olin osannut odottaa. Vaikka Tarzanin tarina itsessään on jo kiehtova, myös pimeän Afrikan kuvailu ja ylipäätään 1900-luvun alun näkökulma pitävät lukijan mielenkiinnon yllä. Ja nythän lähinnä ketuttaa, kun Tarzanin seikkailuista on kirjoitettu yli parikymmentä kirjaa ja minä haluaisin tietää millainen viidakon kuninkaan koko elämäntarina on!

Kuukauden nuortenkirja: Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney
2007 suom. 2011
217 s./WSOY
Viime aikoina lukuaikaa on tuntunut olevan aikaisempaa vähemmän ja olen tietoisesti pyrkinyt valitsemaan nuortenkirjallisuuden parista lyhyitä tarinoita, jotta aikaa jäisi lukuteemojenkin suorittamiseen. Neropatin päiväkirja oli osuva valinta siinä mielessä, että sen luki muutaman työpäivän päätteeksi ihan jo junaa odotellessa.

Jeff Kinneyn sarjakuvaa ja perinteistä (mutta ilmaisultaan lyhyen ytimekästä ja huumoripainoitteista) päiväkirjasettiä yhdistelevä nuortenromaani oli hauska lukukokemus aikuisemmallekin lukijalle. Yläastevuodet eivät ole vielä niin kaukana menneisyydessä etteikö monia kirjassa esitettyjä tilanteita ja tunteita tunnistaisi ja muistaisi itsekin. Gregin tilitys arkipäivän sattumuksista on hullunkurista luettavaa, mutta myös sopivan lapsellista. Suosikkini kaikista älyttömyyksistä on ehkä oman kummitustalon perustaminen dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Gregin ja tämän "kaverin" Rowleyn aikaansaannos vaan kun ei ehkä ole sitä luokkaa, että siitä viitsisi muutamaa dollaria maksaa... :)

Työpaikalla olen huomannut, että Neropatti-sarja on niittänyt suosiota varsinkin vähän lukevien poikien keskuudessa. Monet vanhemmat, jotka eivät ole vielä olleet valmiita luovuttamaan jälkikasvunsa olemattoman kirjainnostuksen takia ovat myös tarttuneet mielellään Kinneyn kirjoihin. Mietinkin, että lukeekohan kovin moni himolukija, joka on ahminut esimerkiksi Harry Potterit jo heti lukemaan opittuaan, näitä kirjoja ollenkaan missään vaiheessa nuoruuttaan... IYläasteikäiset näitä ovat mielestäni eniten haalineet. Niin tai näin, hauska taas vähän tietää enemmän, millaista huulta näissä nuoremmille lukijoille tarkoitetuissa kirjoissa heitetäänkään. Melkein tekisi mieli lukea jatkoa - ihan vain vaikka siksi, että saisin tietää ovatko Greg ja Rowley enää "kavereita":)

Kurkkasin muuten Wikipediasta tietoa kirjailijasta ja sain tietää, että Neropatti on aluksi niittänyt suosiota netin puolella ja laajan kiinnostuksen takia se vihdoin päätettiin tehdä kirjaversioksikin. Mielenkiintoista, että tämä on ollut isohko ilmiö ainakin Yhdysvalloissa - minäkin olen nimittäin ehkä hieman ylenkatsonut koko sarjaa aikaisemmin ja tuominnut sen sarjaksi, jota lukee vain ne, jotka eivät jaksa lukea "tavallisia" kirjoja...

Kuukauden nuortenkirja: Aarresaari

R.L. Stevenson
1883 suom. 1909
292 s./7 cd levyä
WSOY 2006

Nyt olen hieman aikataulusta myöhässä, mutta saanen vielä esitellä huhtikuun nuortenkirjan Aarresaari. Teos on poikakirjallisuuden suuri klassikko ja onpa kirjaa pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana seikkailuromaaninakin.

Tarinan päähenkilönä on nuori poika Jim Hawkins, joka pitää äitinsä kanssa vaatimatonta majataloa. Eräänä päivänä taloksi asettuu vanha ja rähjäinen merirosvo, joka tuntuu koko ajan olevan hieman varuillaan ja peloissaan. Kun mies myöhemmin kuolee, Jim löytää hänen tavaroidensa joukosta salaperäisen kartan. Pian on selvää, että vaarallinen merirosvojoukkio tietää kartasta ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Jimin ei auta muu kuin uskoutua muutamalle herrasmiehelle aarteesta ja kohta matkan esivalmistelut onkin jo tehty. Miehistöä kuitenkin tarvitaan runsaasti ja yllättäen satamasta löytyykin monta kiinnostunutta miestä mukaan. Liian myöhään Jim ystävineen tajuavat, että laivan miehistöllä on pahat mielessä ja verinen jahti aarteesta alkaa.

Aarresaari on niitä klassikoita, joiden perusidea on ollut selvillä jo kauan - tässä tapauksessa on saari ja siellä aarre ja moni halajaa aaretta itselleen - mutta muuten tarinan sisältö tuli yllätyksenä. Ihan mukava poikien seikkailuromaani Aarresaari on, mutta odotin kieltämättä hieman enemmän menoa ja meininkiä. Odotin mielenkiintoisia henkilöhahmoja, paljon kaikenlaista kieroa vehkeilyä ja erilaisia jännittäviä arvoituksia, joiden selvittäminen veisi koko ajan lähemmäksi aarteen kätköpaikkaa. Tarina kuitenkin koostui pääosassa siitä, että rehti miehistön osa saa sattuman kautta tietää epärehellisistä miehistä ja kun saareen vihdoin päästään, joukko jakaantuu kahtia niin, että rehdeillä on kartta. Pian pyssyt paukkuvat ja saartotilanteita syntyy. Virallinen aarteenmetsästys kestää muutaman sivun verran.

Kun odottaa vähintään voodoo-noidan antamia varoituksensanoja seikkailijoille; kauhutarinoita siitä miten muiden aarteenetsijöiden on käynyt ja aivonystyröiden tositoimiin joutumista, ei pettymykseltä voi oikein välttyä. Odotukset olivat kutakuinkin Jack Sparrow meets Indiana Jones meets Peter Pan meets Roope Ankan rahasäiliö. Tarina jonka kuuntelin olikin vähän laimeampi ja vakavampi. Mutta kyllä tästäkin selvitään!

---

Seuraavaksi blogissani onkin luvassa elokuvakooste parilta edelliseltä kuukaudelta, uuden teemakuukauden lanseeraus aiheella Legendaariset naishahmot ja kevään 24 tunnin lukumaratonille treenaminen. Lukukuukaudesta tulee varmasti mitä mainioin, kunhan ensin selviän tästä vappujuhlinnan aiheuttamasta pöhnästä...

Robinson Crusoe

Daniel Defoe
1719 suom. 1847
700 s./12 cd-levyä
WSOY 2007

Löysin muutaman vuoden tauon jälkeen äänikirjat uudelleen. Sairastellessani helmikuun lopulla äänikirja osoittautui verrattomaksi kumppaniksi hetkiin, kun kirja ei millään tuntunut pysyvän kädessä. Flunssailun jälkeenkin oli usein mukavaa rentoutua heittäytymällä pitkäkseen sängylle ja kuuntelemalla Lars Svedbergin miellyttävää (ja unettavaa) ääntä. Mies puuhasteli usein omiaan vieressä, ja kuunteli sivukorvalla tarinan etenemistä, joten myöhemmässä vaiheessa oli mukava keskustella Robinson Crusoen seikkailuista toisen kanssa. Kaiken kaikkiaan kokemus oli niin positiivinen, että olen hankkinut Aarresaaren jo hyllyyn odottamaan seuraavaa äänikirjahetkeä.

Robinson Crusoe on aina kuulunut niiden klassikoiden joukkoon, jotka olen tiennyt lukevani jossain vaihessa elämääni. Minua on luonnollisestikin kiinnostanut, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu täydellisessä erityksessä, miten erilaiset taidot hioutuvat ajansaatossa ja minkälaisella tekemisellä päivänsä täyttää. Aloitin kirjaversion lukemisen muutama vuosi sitten, mutta innostus lopahti nopeasti, koska tarinan alussa kerrataan melko yhdentekeviä hetkiä päähenkilön elämästä ennen kuin saari astuu kuvioihin. Toki jotain on hyvä tietää Crusoen menneisyydestäkin, mutta klassikkomaisesti yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä ja päähenkilön vaiheet ovat moninaiset ennen kuin kohtalokas haaksirikko tapahtuu.

Klassikoiden lukeminen on antoisaa jo siinä mielessä, että yleensä alussa on jo valmiiksi tietoinen kirjan perusideasta, mutta tiiliskiven kokoisessa tarinassa on oltava toki paljon muutakin kuin se minkä valmiiksi tietää. Tiesin, että Crusoe viettää vuosikausia saarella, mutta 28 vuotta yllätti silti. Tiesin, että alkuasukaspalvelija Perjantai astuu jossain vaiheessa kuvioihin, mutta yllätyin siitä, että se tapahtuu niin loppuvaiheessa tarinaa. Yllätyin myös siitä, miten paljon seikkailuja päähenkilö kokee ennen saarelle joutumista, miten hyvä elintaso hänellä lopulta saarella on ja miten pitkällinen koko pelastusoperaatio lopulta on.

Kun tarina vihdoin viimein alkoi - eli kun Crusoe haaksirikkoutui Etelä-Amerikan pohjoisrannikon edustalla olevalle saarelle joskus 1600-luvulla - nautin kuuntelijana varsinkin tavallisen arjen kuvailusta. Oman kodin tekeminen ja sen turvaaminen, saareen tutustuminen ja sen eri osissa samoilu, ruoan hankkiminen ja elintason jatkuva parantaminen olivat kaikki todella mielenkiintoisia aiheita, joiden yksityiskohtaiseen kuvailuun en missään vaiheessa väsynyt. Odotin kuitenkin myös Crusoen sielunelämän tarkkanäköistä kuvailua, mutta se jäi jotenkin vaisuksi. Miten vuodesta toiseen jatkuva yksinäisyys vaikuttaa ihmiseen, miltä epätoivo tuntuu ja miten pelkojen kanssa oppii elämään sekoamatta? Siinäpä olisi ollut jutunjuurta monen levyllisen verran, mutta vaikka aiheita jonkin verran sivuttiinkin, syvällinen analyysi yksinäisyydestä ja sen vaikutuksista jäi puuttumaan.

Tietynlaisen syvällisyyden puuttuminen johdattaakin aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen eli ketutuksen tunteeseen. Kun aikoinaan on kirjoitettu klassikoksi päätyvä kirja ainutlaatuisesta aiheesta, sitä ei oikeastaan kukaan voi kirjoittaa uudelleen. Defoen tarina ei mielestäni ole paras mahdollinen, mitä aineksista olisi voitu kursia kasaan, mutta minkäs teet. Kukaan tuskin haluaa uuttakaan haaksirikkotarinaa kirjoittaa, koska sitä tietenkin pidettäisiin ikuisesti Robinson Crusoe -kopiona. Harry Pottereista inspiroitunut kirjailija voi kyllä sijoittaa tarinansa tapahtumat velhokouluun ja yrittää muilla keinoilla tehdä tarinasta mahdollisimman erilainen, jotta se ei olisi täydellinen Potter -kopio. Mutta laitapa uusi mies saarelle tekemään periaatteessa samoja asioita kuin Crusoe, mutta hieman erilaisella lähestymistavalla... Ei tule mitään! Defoe ei tosiaan juurikaan päähenkilönsä mielenliikkeitä avannut lukijalle, vaan Crusoe vaikuttaa henkisesti supervahvalta ihmiseltä, joka pian ymmärtää ettei pelastusta ole luvassa lähiaikoina ja päättää elellä saarella niin mukavasti kuin mahdollista. Tarinan aihe on jo itsessään niin mielenkiintoinen, etten myöskään oikein ymmärrä tarvetta pitkitettyyn pelastusoperaatioon, joka oli monen levyllisen pituinen. Minulle olisi riittänyt, että saarelle olisi yllättäen ilmestynyt esimerkiksi varakas huviseurue, joka olisi kohdannut Crusoen ja lopulta vienyt tämän sivistyksen pariin. Ja klassikosta kun on kyse, niin tietenkään tarina ei voi loppua pelastukseen, vai sitten käydään vielä muutaman levyllisen verran läpi vaiheita, jotka seurasivat pelastunutta miestä muutamien vuosien ajan.

Crusoen tarinaa kuunnellessani tajusin vihdoin, mikä vanhemmissa klassikoissa yleensä uuvuttaa minut jo heti alkuunsa: tarinan kronologinen eteneminen. Kun suurin osa lukemistani tarinoista etenee aikatasojen vaihdellessa useasti, kronologinen eteneminen voi tuntua hyvinkin tylsältä. Pidän siitä, että henkilöhahmot, jotka elävät nykyisyydessä, kertaavat itsekseen menneisyyttään ja sitä kautta lukija oppii tuntemaan henkilön kokonaisuutena ja kiinnostus pysyy yllä. Kuunneltuna Robinson Crusoe ei tietenkään ollut niin puuduttava, mutta osaan kuvitella, että tarina olisi kevyempi lukea, jos Crusoe saarella ollessaan välillä muistelisi lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukija oppisi hänestä lisää pikkuhiljaa saaren arjen keskellä. No, epäreiluahan tällainen nilittäminen on 2000-luvun lukijalta, kun aikatasojen kikkailu ilmestyi kirjallisuuteen vasta Defoen ajan jälkeen. Osaako muuten kukaan lukija sanoa, missä tunnetussa romaanissa olisi ensimmäistä kertaa pistetty kronologisesti etenevä tarina hyllylle ja kokeiltu uutta tyyliä?

Daniel Defoen kirja kiinnosti siinä määrin, että kävin taas lukemassa mm. Wikipediasta taustatietoja kirjasta. Robinson Crusoe oli Defoen esikoiskirja ja aikoinaan maailman ensimmäinen "best seller". Kirjan alkukielinen nimi on hämmentävän pitkä: The Life and Strange Surprising Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: who lived Eight and Twenty Years, all alone in an uninhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, wherein all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver'd by Pirates. Written by Himself:D Defoe kirjoitti myös jatkoa Crusoen tarinaan, jossa hän palaa saarelle katsomaan siirtokuntaa, jonka hän muodosti laivakapinallisista pelastumisensa aikoihin.

Kiinteistöhaaste - (8) eli huvila pystyssä

Huckleberry Finnin seikkailut





Mark Twain
1884 suom. 1904
322 s./Wsoy

Ensimmäisen kerran 1904 suomennettu Huckleberry Finnin seikkailut on poikakirjallisuuden suurimpia klassikoita. "Sarjan" muissa osissa seikkailee Huckin ystävä Tom Sawyer ja minusta onkin mielenkiintoista, että jatko-osa on tällä kertaa tunnetumpi kuin ensimmäinen osa. Vai onko se? Minä olen mielestäni aina tiennyt Huckleberry Finnistä, mutta Tom Sawyer on ollut ihan mr nobody.


Kirja onnistui vauhdittamaan viikonlopun sairasteluani oikein mainiosti. En aluksi ollut klassikkotuulella, mutta pääsin tunnelmaan nopeasti ja viihdyin siitä lähtien Huckin seurassa oikein hyvin. Päähenkilöhän on aikamoinen velikulta, jonka tempaukset lukija antaa mielellään anteeksi kerta toisensa jälkeen. Eräänä päivänä Huck karkaa kotoa ja lyöttäyy yhteen karanneen orjan Jimin kanssa. Mississippi-jokea pitkin matkatessaan he kohtaavat kaikenlaisia ihmisiä ja joutuvat pinteeseen uudelleen ja uudelleen.

Huckleberry Finn on mielestäni oikein virkistävä päähenkilö. Ehdottomasti tuhmeliini, mutta hyvällä sydämellä varustettuna. Kaikkia ei ole luotu elämään sisäsiististi pyhävaatteet päällä, joidenkin täytyy päästä seikkailemaan. Huckin sielunelämää tarkastellaan muutamaan otteeseen hieman lähemmin, ja se tekee hänestä entistä mielenkiintoisemman henkilöhahmon, josta on helppo pitää. Kun Huck on esimerkiksi aikeissa tehdä jotain kiellettyä, hän miettii aina ensin vaikuttimiaan. Hän kyllä tietää oikean ja väärän eron, mutta päätyy usein kyseenalaistamaan yleisesti oikeana valintana pidetyn vaihtoehdon.  

Nuorempana tyttönä luin mielelläni tyttökirjallisuuden klassikoita, mutta en tiedä mitä olisin tästä tykännyt silloin. Huckleberry Finnin seikkailut on ehdottomasti hyvänmielenkirja, vaikka kaikenlaisia väkivaltaisuuksia kirjassa tapahtuukin. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun Huck vietti muutamia hetkiä Grangefordin perheen seurassa. Perheen kymmeniä vuosia kestänyt vihanpito toisen rikkaan perheen kanssa ei voinut päättyä muuten kuin erittäin huonosti. Toisaalta taas naureskelin ääneen huijarilurjuksille, joiden kanssa Huck ja Jim jakavat lauttansa yhdessä vaiheessa tarinaa. Kirjan parasta antia olikin juuri tämä mitä-tahansa-voi-sattua-ja-sattuukin -meininki.

Mississippi-joen ympäristön elämäntavan kuvailu suorastaan hengästytti. Joskus lukiessa tulee todella vahva tunne, että olisinpa tuolla kirjan esittelemässä maailmassa juuri nyt. Suuren osan Huckin seikkailuista jättäisin suosiolla väliin, mutta päästäpä syvään etelään ihailemaan jokimaisemaa höyrylaivoineen kaikkineen. Mutta nyt on väärä vuosisatakin, mahtaisiko kirjan tunnelmaa enää edes aistia siellä tänä päivänä. 

Suketuksen kanssa muuten vedettiin tämäkin klassikko läpi. Hänen arvionsa kirjasta ilmestyy lähipäivinä.

3 etsivää ja kauhujen linna




Robert Arthur
1964 suom. 1972
162s./Gummerus

Ennen joulua kaipasin jotain kevyttä lukemista. Aikuisten osastolta mikään ei oikein tuntunut iskevän tähän pieneen lukunälkään. Aikahan on tunnetusti kortilla ennen joulua, joten mihinkään tiiliskiveen ei tehnyt mieli tarttua. Niinpä päädyin kokeilemaan 3 etsivää -sarjan ensimmäistä osaa. Ilmeisesti kyseessä ei ole ihan yhtä suosittu sarja kuin esimerkiksi Viisikot, Neiti Etsivät tai muut vastaavat. Ainakaan itse en muista olleeni tietoinen kyseisestä sarjasta pienempänä, kun kulutin oikein huolella kirjastojen palveluita. Poikakaveri on joskus kehunut tätä sarjaa minulle ja koin, että tämän aika oli vihdoin tullut. Ja olihan tämä tutustumisen arvoinen kirja. Minua on aina kiehtonut tarinat, kirjat ja elokuvat kauhutaloista ja -linnoista, joten heittäydyin ihan mielenkiinnolla mukaan kirjan tapahtumiin, vaikka vähän nuoremmille lukijoillehan tämä on tarkoitettu:)

Kirja tarjosi hyvää vanhanajan jännitystä. (Muutaman kerran nousi ihokin kananlihalle!) Tarina itsessään ei tunnu lainkaan aikansa eläneeltä, koska tapahtumat pidetään erittäin "neutraalina": mikään asia ei oikeastaan viittaa siihen, että tapahtumat sijoittuisivat nimenomaan 1960-luvulle. Niinpä en näe syytä, miksi tätä ei nykylapsikin voisi lukea tuntematta itseään nössöksi. Toisaalta tässä kuitenkin on selkeästi nähtävissä vanhanajan tyyli, jota ei enää taida näkyä tämänpäivän nuorten jännityskirjoissa. Nykyisin pitää olla pientä ihmissuhdedraamaa, perusjännitys on vaihdettu tositoimintaan ja tarinan pitää olla moderni ja tätä aikaa alleviivaava. Mutta oikeasti minulla ei ole mitään haisua, että onko oikeasti näin. Tässä siis puhuu ennakkoluulo. Voin olla väärässäkin:)

Kirjassa kolmen pojan kopla päättää perustaa etsiväkerhon. Yksi on toiminnan mies, yksi on porukan aivot ja yksi on kirjatoukka. Henkilöitä kuvaillaan juuri sen verran, että jokaisesta etsivästä saa selkeän kuvan ja sitten keskitytään jännitykseen. Aikuisten jännityskirjoissa pidän tuota tapaa liian pinnallisena omaan makuuni, mutta nuorten jännityskirjaan se tuntuu sopivan. Ensimmäiseksi työtehtäväkseen etsivät saavat oikean kauhulinnan etsimisen rikkaalle Hollywood-tuottajalle tämän seuraavaan projektiin. Pojat löytävätkin linnan, jolla on kamala menneisyys ja alkavat tutkia paikan asioita tarkemmin.

Tykkääkö kukaan muu välillä heittäytyä lukemaan jotain lapsekasta aikuiselämän tohinassa? Minulla itselläni tulee välillä suorastaan pakottava tarve lukea joku lapsuuden lempikirja, kuten yksittäinen Neiti Etsivä tai Nummelan Ponitalli -kirja. Niiden suhteen osaan olla tarvitessa hyvinkin ymmärtäväinen: kysehän on nuortenkirjasta eikä kaiken tarvitse olla ihan niin loogista aina:) Hyvä mieli on tärkeintä.

P.S. Oli kyllä tarkoitus lukea Nummen Karkkipäivä, mutta kun sitä ei ollut saatavilla niin piti ottaa suunnitelma-B käyttöön.