Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY
Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.
Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.
Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. helmikuuta 2017
sunnuntai 12. kesäkuuta 2016
Prince Caspian
C.S. Lewis
1951
190 s./Lions
Neljä osaa luettu, kolme jäljellä.
Ei tässä ehkä ihan viharakkaus-suhteesta voi puhua, mutta Narnian tarinoiden lukeminen pikkuhiljaa käy kuitenkin jollain tasolla vähän henkisestä työstä. Oikeastihan tarinat ovat jokainen olleet kivoja fantasiaseikkailuja, mutta kun ei oikein ole kohdeyleisöä enää, niin kirjoihin on aina todella vaikea saada tartuttua.
Kävin kirjahyllyt aika rankalla kädellä läpi muutama kuukausi takaperin ja luovuin isosta osasta lukemattomia kirjoja ja asetin näille Narnian englanninkielisille yksittäisille kirjoille sen ehdon, että ne on saatava luettua lähikuukausina. Tyttären kanssa näitä ei tule kuitenkaan luettua vielä kymmeneen vuoteen ainakaan niin turha jyväjemmailla niin pitkään ja muutenkin haluaisin projektin Narnian tarinat loppuun.
Tällä kertaa kekkasin, että yksittäinen kirja on hyvä kaveri puolen tunnin junamatkalle ja nyt kun olen lähiviikkoina käynyt Helsingissä ja takaisin, niin olen lukenut pari kappaletta per matka ja lopulta rykäisin kirjan loppuun yhtenä iltana. Samalla tavalla yritän kesän aikana saada tahkottua loput kolme.
En ole nähnyt Prinssi Caspianin tarinaan liittyvää elokuvaa, mutta ensimmäisestä Narniaan sijoittuvasta Hollywood-leffasta pidin kovasti. Olen kuitenkin nähnyt loppukohtauksen liittyen Prinssi Caspianiin ja näin ollen odotin kirjalta lähinnä tunteikasta loppua. Peter, Susan, Edmund ja Lucyhan kutsutaan takaisin Narniaan, jotta he voisivat auttaa Prinssi Caspiania pääsemään Narnian oikeutetuksi kuninkaaksi. Kun tehtävä on suoritettu ja lasten on aika palata takaisin omaan maailmaansa, Aslan-leijona kertoo, että Peter ja Susan eivät palaa enää koskaan Narniaan, sillä he ovat jo lähellä aikuisuutta. Kirjassa kohtaus kuitenkin kuitattiin muutamalla rivillä ja that's that.
Mutta joo, kirjaan liittyen ei muuten ollut sen suurempia odotuksia ja prinssin tarina oli aika perinteinen ja yllätyksetön verrattuna esimerkiksi edelliseen osaan The Horse and His Boy. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä viimeset osat tuovat kokonaisuuteen ja onko Lucylla ja Edmundilla millaiset roolit niissä.
1951
190 s./Lions
Neljä osaa luettu, kolme jäljellä.
Ei tässä ehkä ihan viharakkaus-suhteesta voi puhua, mutta Narnian tarinoiden lukeminen pikkuhiljaa käy kuitenkin jollain tasolla vähän henkisestä työstä. Oikeastihan tarinat ovat jokainen olleet kivoja fantasiaseikkailuja, mutta kun ei oikein ole kohdeyleisöä enää, niin kirjoihin on aina todella vaikea saada tartuttua.
Kävin kirjahyllyt aika rankalla kädellä läpi muutama kuukausi takaperin ja luovuin isosta osasta lukemattomia kirjoja ja asetin näille Narnian englanninkielisille yksittäisille kirjoille sen ehdon, että ne on saatava luettua lähikuukausina. Tyttären kanssa näitä ei tule kuitenkaan luettua vielä kymmeneen vuoteen ainakaan niin turha jyväjemmailla niin pitkään ja muutenkin haluaisin projektin Narnian tarinat loppuun.
Tällä kertaa kekkasin, että yksittäinen kirja on hyvä kaveri puolen tunnin junamatkalle ja nyt kun olen lähiviikkoina käynyt Helsingissä ja takaisin, niin olen lukenut pari kappaletta per matka ja lopulta rykäisin kirjan loppuun yhtenä iltana. Samalla tavalla yritän kesän aikana saada tahkottua loput kolme.
En ole nähnyt Prinssi Caspianin tarinaan liittyvää elokuvaa, mutta ensimmäisestä Narniaan sijoittuvasta Hollywood-leffasta pidin kovasti. Olen kuitenkin nähnyt loppukohtauksen liittyen Prinssi Caspianiin ja näin ollen odotin kirjalta lähinnä tunteikasta loppua. Peter, Susan, Edmund ja Lucyhan kutsutaan takaisin Narniaan, jotta he voisivat auttaa Prinssi Caspiania pääsemään Narnian oikeutetuksi kuninkaaksi. Kun tehtävä on suoritettu ja lasten on aika palata takaisin omaan maailmaansa, Aslan-leijona kertoo, että Peter ja Susan eivät palaa enää koskaan Narniaan, sillä he ovat jo lähellä aikuisuutta. Kirjassa kohtaus kuitenkin kuitattiin muutamalla rivillä ja that's that.
Mutta joo, kirjaan liittyen ei muuten ollut sen suurempia odotuksia ja prinssin tarina oli aika perinteinen ja yllätyksetön verrattuna esimerkiksi edelliseen osaan The Horse and His Boy. Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä viimeset osat tuovat kokonaisuuteen ja onko Lucylla ja Edmundilla millaiset roolit niissä.
tiistai 16. helmikuuta 2016
The Horse and His Boy
C.S. Lewis
1954
175s./Lions
Tanskalaisen Ib Michaelin trilogian myötä minulle iskostui hyvin ajatus siitä, että saman sarjan kirjojen väliin ei kannata jättää liikaa väliä, joten nyt tuli pieni kiirus jatkaa ikuisuusprojektiksi muuten jämähtävää Narnian tarinat -sarjaa.
Olen nyt siis edennyt sarjan kolmanteen osaan. Kirjassa vilahtaa aikaisemmasta ja tunnetuimmasta osasta tutut High King Peter, King Edmund, Queen Susan ja Queen Lucy, mutta pääosassa on tällä kertaa sekalainen seurue, joka matkaa kohti Narnian vapaita maita. Nuori poika Shasta aloittaa pitkän ja vaarallisen matkansa puhuvan hevosen Breen kanssa ja pian he kohtaavat Aravisin ja Hwinin, joilla on sama määränpää. Vaarallisilta tilanteilta ei vältytä, mutta päivä päivältä Narnia tulee lähemmäksi.
Aluksi lueskelin vähän takellellen. Englanniksi lukemisesta on taas ehtinyt vierähtää tovi ja lukeminen ei muutenkaan oikein idean tasolla lähtenyt käyntiin, kun mielessään ajatteli, että mitä tätä sarjaa kokonaan kahlaamaan kun toinen osa eli The Lion, the Witch and the Wardrobe on kuitenkin se paras. Vaan kolmas osa osoittautuikin aikas kivaksi tarinaksi!
The Horse and His Boy on mukavan erilainen tarina verrattuna kahteen edelliseen osaan, melkeinpä voisi sanoa itsenäinen osa isosta kokonaisuudesta. Mielenkiintoiseksi tarinan teki myös se, että tarinan alussa oltiin jo valmiiksi Narnian maailmassa eikä vaatekaapilla ollut tällä kertaa osaa eikä arpaa tarinan kulussa. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut osa Narnian tarinoita, jota oli ilo lukea ihan näin aikuisenkin näkökulmasta.
1954
175s./Lions
Tanskalaisen Ib Michaelin trilogian myötä minulle iskostui hyvin ajatus siitä, että saman sarjan kirjojen väliin ei kannata jättää liikaa väliä, joten nyt tuli pieni kiirus jatkaa ikuisuusprojektiksi muuten jämähtävää Narnian tarinat -sarjaa.
Olen nyt siis edennyt sarjan kolmanteen osaan. Kirjassa vilahtaa aikaisemmasta ja tunnetuimmasta osasta tutut High King Peter, King Edmund, Queen Susan ja Queen Lucy, mutta pääosassa on tällä kertaa sekalainen seurue, joka matkaa kohti Narnian vapaita maita. Nuori poika Shasta aloittaa pitkän ja vaarallisen matkansa puhuvan hevosen Breen kanssa ja pian he kohtaavat Aravisin ja Hwinin, joilla on sama määränpää. Vaarallisilta tilanteilta ei vältytä, mutta päivä päivältä Narnia tulee lähemmäksi.
Aluksi lueskelin vähän takellellen. Englanniksi lukemisesta on taas ehtinyt vierähtää tovi ja lukeminen ei muutenkaan oikein idean tasolla lähtenyt käyntiin, kun mielessään ajatteli, että mitä tätä sarjaa kokonaan kahlaamaan kun toinen osa eli The Lion, the Witch and the Wardrobe on kuitenkin se paras. Vaan kolmas osa osoittautuikin aikas kivaksi tarinaksi!
The Horse and His Boy on mukavan erilainen tarina verrattuna kahteen edelliseen osaan, melkeinpä voisi sanoa itsenäinen osa isosta kokonaisuudesta. Mielenkiintoiseksi tarinan teki myös se, että tarinan alussa oltiin jo valmiiksi Narnian maailmassa eikä vaatekaapilla ollut tällä kertaa osaa eikä arpaa tarinan kulussa. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut osa Narnian tarinoita, jota oli ilo lukea ihan näin aikuisenkin näkökulmasta.
lauantai 26. joulukuuta 2015
4x joulukirja
Kävin muutama viikko sitten lapsuudenkodissani läpi vanhoja keräilylaatikoita. Aikoinaan on tullut keräiltyä yhtä sun toista tarroista kirjepapereihin. Silloin mietin, että en taida tänä päivänä keräillä mitään, mutta sitten minulla välähti: mieheni kanssa keräillään lautapelejä ja itsekseni pyrin kerryttämään joulukirjakokoelmiani. Tänä vuonna joukon jatkoksi on ilmaantunut Tatun ja Patun joulukirjaa, Ankkalinnan joulukertomusta ja Richard Scarryn joulukirjaa. Näiden lisäksi luin myös lapsuudesta tutun Mikin joulukirjan. Kokoelmaa täytyy seuraavina vuosina kerryttää entisestään sillä tajusin juuri, että kunhan tytär on vähän vanhempi, meillä pidetään joulusatukalenteri eli tähdätään siis 24 eri joulusatuun, jotta kalenteriin on tarpeeksi materiaalia.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
torstai 25. syyskuuta 2014
Koiramäen talossa
Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava
En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.
Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.
Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)
Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Alice's Adventures in Wonderland
Lewis Carroll
1865
162 s.
Pitkin syksyä olen edennyt hitaanlaisesti Projekti Gutenbergin sivuilta löytyvän englanninkielisen Liisa Ihmemaassa -kirjan kanssa.
Tarinan lukeminen englanniksi ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin mitä alun perin kuvittelin... Mielikuvitukselliset sanat ja tapahtumat pyörivät ruuhkajunassa päässä ja Disneyn tuttu animaatioversiokin muistuttaa alkuperäistä tarinaa vain joltain osin, joten muistikuviin elokuvasta oli turha tukeutua. Kokonaisuus olisi varmasti ollut selkeämpi, jos olisin malttanut lukea kirjan suomeksi, mutta hetkeksi jotenkin vain hurmaannuin tuosta kännykällä lukemisesta. Se kuitenkin loppukoon lyhyeen, mieluummin laatu korvaa määrän, joten tästä lähin katson junassa vaikka maisemia.
Pidin Liisan seikkailuista kyllä paljon, sopivan hassua dialogia ja kohtaamisia hullunkuristen otusten kanssa. Klassikkoasema on ehdottomasti ansaittua ja tätä kirjaa lukisin erityisen mielelläni mahdollisen tulevan jälkipolvenkin kanssa. Tarina on ajaton ja silti viehättävän vanhanaikainen. Tarinan edetessä ei tiedä mitä on luvassa ja koko ajan saa yllättyä.
Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että vaikka pienenä tyttönä näin Disneyn elokuvan lukuisia kertoja, eniten pidin alkukohtauksesta, jossa ollaan vielä maan pinnalla ja loppukohtauksesta, jossa Liisa herää unilta. Minua kiehtoi nimenomaan se, millainen elämä Liisalla oikeasti oli, missä hän asui ja millaista hänen arkensa oli. Tarinahan raottaa pelkästään Liisan persoonallisuutta ja se kaikki muu jäi aina hirveästi vaivaamaan minua.
Hmm. Digiboksilla on tallennettuna uusin Liisa Ihmemaassa -elokuva, taidankin katsoa tässä ihan lähipäivinä.
1865
162 s.
Pitkin syksyä olen edennyt hitaanlaisesti Projekti Gutenbergin sivuilta löytyvän englanninkielisen Liisa Ihmemaassa -kirjan kanssa.
Tarinan lukeminen englanniksi ei ollutkaan ihan niin helppoa kuin mitä alun perin kuvittelin... Mielikuvitukselliset sanat ja tapahtumat pyörivät ruuhkajunassa päässä ja Disneyn tuttu animaatioversiokin muistuttaa alkuperäistä tarinaa vain joltain osin, joten muistikuviin elokuvasta oli turha tukeutua. Kokonaisuus olisi varmasti ollut selkeämpi, jos olisin malttanut lukea kirjan suomeksi, mutta hetkeksi jotenkin vain hurmaannuin tuosta kännykällä lukemisesta. Se kuitenkin loppukoon lyhyeen, mieluummin laatu korvaa määrän, joten tästä lähin katson junassa vaikka maisemia.
Pidin Liisan seikkailuista kyllä paljon, sopivan hassua dialogia ja kohtaamisia hullunkuristen otusten kanssa. Klassikkoasema on ehdottomasti ansaittua ja tätä kirjaa lukisin erityisen mielelläni mahdollisen tulevan jälkipolvenkin kanssa. Tarina on ajaton ja silti viehättävän vanhanaikainen. Tarinan edetessä ei tiedä mitä on luvassa ja koko ajan saa yllättyä.
Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että vaikka pienenä tyttönä näin Disneyn elokuvan lukuisia kertoja, eniten pidin alkukohtauksesta, jossa ollaan vielä maan pinnalla ja loppukohtauksesta, jossa Liisa herää unilta. Minua kiehtoi nimenomaan se, millainen elämä Liisalla oikeasti oli, missä hän asui ja millaista hänen arkensa oli. Tarinahan raottaa pelkästään Liisan persoonallisuutta ja se kaikki muu jäi aina hirveästi vaivaamaan minua.
Hmm. Digiboksilla on tallennettuna uusin Liisa Ihmemaassa -elokuva, taidankin katsoa tässä ihan lähipäivinä.
lauantai 11. toukokuuta 2013
Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren
1945 suom. 2005
117 s./WSOY
Nyt ole sitten lukenut elämäni ensimmäisen Pepinkin. Kokemus ei ollut maailmoja ravisuttava, sori vain te kaikki Lindgren-fanit. Olen tietenkin hieman pettynyt, koska kirja jätti minut niin kylmäksi - valitsinhan Pepin avaamaan Legendaarisia naisia -teemakuukauden. Wikipedia muuten tiesi kertoa, että Astrid Lindgren on luokiteltu 12 maailman luetuimman kirjailijan joukkoon ja että Tukholman kaupunginkirjaston lainatuin lastenkirja on Peppi Pitkätossu. Aikamoista!
No mutta. En tosiaan taida olla Peppi-tyttöjä ja ehkä on myös välillä hyväksyttävä se tosiasia, että jotkut kirjat pitäisi lukea nimenomaan lapsena. Tai aikuisena lasten kanssa. Tai erittäin lapsenmielisellä tuulella. Niin tai näin, olosuhteet eivät olleet kohdillaan. Kirjaversio tuli tutuksi vasta nyt, mutta pienenä katselin kyllä Peppi-elokuvia. Lapsuudenystävien kanssa leikimme elokuvien ja tv-sarjojen inspiroimana vaikka mitä, mutta Pepin roolista en muista tapelleeni kenenkään kanssa, joten pahoin pelkään, ettei liikkuva kuvakaan tehnyt pieneen katselijaan vaikutusta. Ehkä se on kuitenkin ymmärrettävää, olemmehan niin erilaisia Pepin kanssa ja hän on ehkä makuuni liian poikamainen, vilkas, räväkkä ja energinen.
Osallistun kirjalla Kiinteisöhaasteeseen ja muutan huvilasta kartanoon. Kuuden kirjan jälkeen olenkin sitten tavoitettavissa linnasta. Huvikumpu on suorastaan legendaarinen koti ja siksi olinkin yllättynyt miten tuntemattomalta se kuitenkin kirjan luettuani tuntuu. Isossa talossa on hyvin tilaa Pepille ja herra Tossavaiselle - ja välillä hevosellekin. Matkalaukussa on kasa kultakolikoita ja parhaat ystävät asuvat naapurissa. Välillä on kivaa leipoa ja jättää keittiö siivottomaan kuntoon, mutta joskus päivän hauskin puuha voikin olla veden kaataminen lattialle ja sotkujen siivoaminen luistelemalla harjasten päällä. Kaikki on mahdollista kun äiti on enkeli ja isä merellä seikkailemassa. Naapurin lapsista Huvikumpu on maailman hauskin paikka ja Peppi maailman hauskin tyttö. Nyt en kuitenkaan itse liity fanijoukon jatkeeksi.
Kiinteistöhaaste
maanantai 11. helmikuuta 2013
Taikatalvi
Tove Jansson
1957 suom. 1957
121 s./WSOY
Talviteemassa olen päässyt vihdoin ns. fiilistelyvaiheeseen. Senhän jo melkein arvaakin, mitä kirjassa tapahtuu, kun yhdistetään jännitys ja lumimyrsky (viittaus kirjoihin, joita toistaiseksi olen lukenut kuukauden teemaan liittyen), mutta muumikirjallisuuden parissa pääsin hieman toisenlaisiin mielenmaisemiin. Tässä vaiheessa vuotta lumikinoksissa tarpominen alkaa kieltämättä uuvuttaa pientä kulkijaa ja ajatukset vaeltavat helposti tuleviin keväisempiin päiviin. Vaikka periaatteessa pidän talvesta aika paljonkin - ja suorastaan rakastan siihen liittyvää synkistelyä -kaipaan helmikuussa jo pientä vertaistukea kevään odottamiseen. Taikatalvi osuikin siis juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä sen voimin jaksan taas ihastella ulkona vallitsevaa vuodenaikaa ja suunnitella miten saisin siitä mahdollisimman paljon irti arkikiireiden keskellä. Toisaalta iloitsen suunnattomasti siitä, että useina iltoina saan jäädä seuraamaan lumimyräkkää omalta kotisohvalta käsin lempparivillasukat jalkoja lämmittäen.
Olen lapsena katsonut muumeja sen verran antaumuksellisesti, ettei Taikatalvi tarjonnut yllätyksiä muutamia hahmoja lukuunottamatta. Muumipeikko herää talviuniltaan aivan liian aikaisin eikä onnistu enää saamaan unenpäästä kiinni ja näin Muumipeikosta tulee sukunsa ensimmäinen talven kokenut muumi. Talvisin Muumilaaksossa vaeltavat täysin toiset hahmot kuin kesäisin. Nyt kaikkein ujoimmatkin uskaltavat lähteä liikenteeseen talven hiljaisuudessa. Muumipeikko kaipaa kovasti vanhaa hyvää ystävää, jonka kanssa kokea kaikki uusi ja ihmeellinen, ja onneksi hurjapäinen Pikku-Myy sattuu olemaan hereillä. Yhdessä he tutustuvat Tuu-tikkiin, joka asuu uimahuoneessa näkymättömien päästäisten kanssa; urheiluhulluun Hemuliin ja kaipauksen kourissa kärvistelevään Surku-koiraan. Jossain pimeässä Mörkökin vaeltaa ja kauhea Pakkasrouva tuo lupauksen lähestyvästä keväästä.
Taikatalvi on ihana kirja, jonka haluaisin joku päivä osaksi kirjakokoelmaani, jotta voisin palata siihen tarvittaessa vaikka joka talvi. Muumilaakso talvella - siinä ehdottomasti paikka, jonne haluaisin matkustaa jos se olisi mahdollista.
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
1957 suom. 1957
121 s./WSOY
Talviteemassa olen päässyt vihdoin ns. fiilistelyvaiheeseen. Senhän jo melkein arvaakin, mitä kirjassa tapahtuu, kun yhdistetään jännitys ja lumimyrsky (viittaus kirjoihin, joita toistaiseksi olen lukenut kuukauden teemaan liittyen), mutta muumikirjallisuuden parissa pääsin hieman toisenlaisiin mielenmaisemiin. Tässä vaiheessa vuotta lumikinoksissa tarpominen alkaa kieltämättä uuvuttaa pientä kulkijaa ja ajatukset vaeltavat helposti tuleviin keväisempiin päiviin. Vaikka periaatteessa pidän talvesta aika paljonkin - ja suorastaan rakastan siihen liittyvää synkistelyä -kaipaan helmikuussa jo pientä vertaistukea kevään odottamiseen. Taikatalvi osuikin siis juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä sen voimin jaksan taas ihastella ulkona vallitsevaa vuodenaikaa ja suunnitella miten saisin siitä mahdollisimman paljon irti arkikiireiden keskellä. Toisaalta iloitsen suunnattomasti siitä, että useina iltoina saan jäädä seuraamaan lumimyräkkää omalta kotisohvalta käsin lempparivillasukat jalkoja lämmittäen.
Olen lapsena katsonut muumeja sen verran antaumuksellisesti, ettei Taikatalvi tarjonnut yllätyksiä muutamia hahmoja lukuunottamatta. Muumipeikko herää talviuniltaan aivan liian aikaisin eikä onnistu enää saamaan unenpäästä kiinni ja näin Muumipeikosta tulee sukunsa ensimmäinen talven kokenut muumi. Talvisin Muumilaaksossa vaeltavat täysin toiset hahmot kuin kesäisin. Nyt kaikkein ujoimmatkin uskaltavat lähteä liikenteeseen talven hiljaisuudessa. Muumipeikko kaipaa kovasti vanhaa hyvää ystävää, jonka kanssa kokea kaikki uusi ja ihmeellinen, ja onneksi hurjapäinen Pikku-Myy sattuu olemaan hereillä. Yhdessä he tutustuvat Tuu-tikkiin, joka asuu uimahuoneessa näkymättömien päästäisten kanssa; urheiluhulluun Hemuliin ja kaipauksen kourissa kärvistelevään Surku-koiraan. Jossain pimeässä Mörkökin vaeltaa ja kauhea Pakkasrouva tuo lupauksen lähestyvästä keväästä.
Taikatalvi on ihana kirja, jonka haluaisin joku päivä osaksi kirjakokoelmaani, jotta voisin palata siihen tarvittaessa vaikka joka talvi. Muumilaakso talvella - siinä ehdottomasti paikka, jonne haluaisin matkustaa jos se olisi mahdollista.
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
maanantai 3. joulukuuta 2012
Semilukumaraton: lasten romaaneja
Pidennetty viikonloppuvapaa mahdollistaa lukumaratonin lasten romaaneilla. Kovin kilpailuhenkiseksi en aio heittäytyä, sillä hankin kirjastosta vain viisi kirjaa. Yhteistä kirjoille on se, että olen niitä jo pidemmän aikaa katsellut sillä silmällä, että olisi hauska tietää millaisia tarinoita ne pitävät sisällään, millaiselle lukijalle ne sopivat ja täsmääkö kirjan takakansiesittely kirjan kanssa. Useinhan myyjä on nimenomaan tuon takakansitekstin varassa, kun kaikkia kirjakaupan kirjoja ei oikein voi itse lukea;)
Tämän tekstin alle ilmestyy kirjoja sitä mukaa, kun ehdin niitä lukemaan. Yhden kuitenkin luin jo eilen ennen nukkumaanmenoa, joten aloitetaan sillä.
---
Aaveita ja avaruusolentoja
Tuula Kallioniemi
2011/2012
89s. Otava
Reuhurinteen alakoulusta kertova kirja on tuntunut herättävän kiinnostusta samaan tapaan kuin Ellat ja Risto Räppääjät. Nuorille lukijoille kirjoja hankkivat tykästyvät nopeasti ideaan, että kirjassa seikkailee monen ikäisiä lapsia, joten kirja sopii niin eka- kuin kolmasluokkalaisellekin. Usein lastenkirjan hankinnassa nimittäin törmätään ongelmaan, että jo esim. kolmannella luokalla olevalle tytölle ei missään nimessä haluta antaa Ella-kirjaa, koska Ella on vasta toisella luokalla. Tässäkään kirjassa lasten iät eivät tule missään vaiheessa edes puheeksi, tuskin Ella-kirjoissakaan, mutta olen huomannut, että kirjaa hankkiville se on to-del-la tärkeää. Nyt voin hyvillä mielin ainakin tästä sarjasta todeta, että lasten ikävuosia ei alleviivata.
Luin ensimmäistä kertaa Tuula Kallioniemen kirjaa, ja täytyy myöntää, että olen ehkä hieman pettynyt. Moni on kuvaillut Reuhurinnettä huikean hauskaksi sarjaksi, mutta minua ei juuri naurattanut. Muistot omilta ala-astevuosilta kyllä heräsivät eloon, ja moni Reuhurinteen luokassa sattunut kommellus tuntui tutulta. Kallioniemi osaa kyllä sukeltaa ala-asteen maailmaan ja esimerkiksi niihin hetkiin, kun ihastuu luokkatoveriin tai kun menee kouluun uusi takki päällä, eikä ole ihan varma onko takki hieno vai ei:) Lapset varmasti kaipaavat vähän rymistelyäkin, mutta minusta muutaman vähän yli menevän kohtauksen olisi voinut korvata tavallisella toimivalla huumorilla. Ihmettelin hieman turbaanipäistä naista, joka tulee haastattelemaan koulun opettajaa lehteen, mutta päätyy kiipeämään katolle - ja tietenkin putoamaan sieltä. Pian selviää, että nainen on ollut aikoinaan opettajan oppilas, ja kiipeillyt silloinkin kovasti katoilla ja pudonnut silloinkin. Pakko sanoa, että en tiedä ketään vanhaa ala-asteen rämäpäätä, joka kokisi aikuisiällä pakottavaa tarvetta kiivetä koulun katolle heilumaan kesken työtehtävän:D
Pakko vielä laittaa muutama ihmetyksen sana: kirja on mielestäni ilmestynyt kirjakaupan hyllyille joskus alkusyksystä tai kesällä. Kirjan tekijätiedoissa kuitenkin vilahtaa 2011 ja painosvuosi 2012. Miksi? Takakansiteksti puolestaan kertoo, että Kaahailua ja kepposia (2011) aloitti Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan, vaikka hyllyssä on kaksi teosta, jotka sisältävät yhteensä viisi kirjaa Reuhurinteen ala-asteesta, jotka ovat ilmestyneet jo 1990-luvun loppupuolella? What? Eikö niissä ole samannimiset henkilöt mukana, vai mistä tässä oikein on kyse?
Onko muita Reuhurinnettä lukeneita? Ovatko alkuperäiset kirjat jotenkin riemukkaampia? Ehkä vika on minussa, mutta kun sanotaan, että kirja on hauska, ajattelen heti Bertin päiväkirjoja, joille naurettiin aikoinaan vedet silmissä.
Salaistakin salaisempi pölynimuri
Måns Gahrton & Johan Unenge
2010 suom. 2012
131 s./Tammi
Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta on ilmestynyt viime vuosien aikana jo muutama osa. Valitsin luettavakseni kuitenkin uusimman niistä, vaikka nimensä perusteella se ei kuulostanut mysteerinsä puolesta yhtä kiinnostavalta kuin aikaisemmat osat. Rantasten perhe ylläpitää pientä ja idyllistä hotellia Ruotsin maaseudulla. Yleensä hotellilla ei juuri ole asiakkaita, ja silloinkin kun niitä ilmestyy, jotain salaperäistä tapahtuu ja kaikki menee pieleen. Nyt perheen lapset ovat kuitenkin innoissaan, kun hotellille saapuu imurien kanssa työskentelevä joukkio, joiden on tarkoitus testata salaista imuriaan haastavissa olosuhteissa. Näin ollen Ingo ja Isadora pääsevät sotkemaan hotellia niin paljon kuin sielu sietää - eikä kukaan ole myöhemmin vihainen. Onnistuuko imuri siistimään lasten jäljet?
Aihe ei tosiaan mieltäni juurikaan kutkuttanut, mutta tarina oli aika sympaattinen ja menevä. Rantasten perheenjäsenet ovat kaikki kivoja tuttavuuksia, teksti helposti luettavaa ja kuvitus tuo oman mukavan lisänsä tarinaan. Ilahduin, kun perheen äiti esiteltiin suomalaiseksi Ritvaksi, jonka mielestä kaikki on Suomessa paremmin kuin Ruotsissa. En näe syytä miksi en tätä sarjaa suosittelisi eteenpäinkin. Enemmän mysteereitä haluaville kannattaa suositella sarjan aikasempia osia, joista olikin kaikista pieni esittelyteksti kirjan lopussa. Jännitysgenreen vasta tutustuville sopii kuitenkin tämä veikeä imuri-tarina.
Onko kellään omakohtaisia kokemuksia lasten kanssa Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta? Uskoisin, että olisin itse tykännyt pienempänä lukea tätä sarjaa.
Meidän luokka nousukiidossa
Tittamari Marttinen
2012
173 s./Tammi
Marttisen kirja on kaikkea sitä mitä toivoin Reuhurinteen ala-asteesta kertovan kirjan olevan. Varsin mukava tuttavuus siis! Kirjan nimikin sen jo paljastaa: kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva kirja, jossa kurkistetaan yhden luokan arkeen. Tällä luokalla on vain kuusi oppilasta, joka on ehkä hieman outoa, mutta toisaalta henkilöhahmojen vähyys tekee tarinan seuraamisesta huomattavasti helpompaa. Oppilaille sattuu kaikenlaista, kun ensin tehdään hommia lentokentällä, sitten suunnistetaan kaupungissa ja etsitään kadonnutta vaaria, käydään elokuvissa ja innostutaan koirista.
Pidin kirjan leppoisasta tunnelmasta. Tarinat eivät ole mitenkään hillittömän hauskoja, mutta oppilaat ovat positiivisia ja sanavalmiita tyyppejä ja kirja kaikin puolin vauhdikas. Kirja sisältää kuusi tarinaa, jotka ovat mukavasti sopusoinnussa keskenään, kaikki sopivat hyvin kokonaisuuteen. Reuhurinne-kirjaa lukiessa tarinat tuntuivat jotenkin irrallisilta toisiinsa nähden. Opiskelin itse opettajan johdolla, joka vannoi tyttöjen ja poikien yhteisen ajanvieton nimeen, ja olikin hauska lukea, miten tytöt ja pojat kaveeraavat keskenään perin luonnollisesti.
Olipa hyvä, että tartuin tähän kirjaan, nyt tätä suosittelee rohkeasti eteenpäin lapsille lukemista etsiville:)
Urho - Aaveiden meri
Tapani Bagge
2012
163 s./Tammi
Hauskaa, kirja jonka suhteen minulla ei juuri ollut odotuksia, ja jonka lukemisesta en ollut edes varma, osoittautuikin semilukumaratonin parhaimmaksi lukukokemukseksi:) Suosittelen kirjaa kaikille seikkailun nälkäisille lukijoille, sopii niin ääneenluettavaksi kuin itsekseen kahlattavaksi.
Urho on 8-vuotias poika, joka on erittäin viisas ikäisekseen. Hänen äitinsä on keksijä, ja tällä kertaa sekalainen seurakunta, johon kuuluu mm. Urhon luokkakavereita ja rehtori, onkin päätynyt seilaamaan perheen sukellustalolla toiselle puolelle maapalloa. Kaikki lähti siitä kun Nicolas-pingviini halusi kyläilemään Etelä-Mantereelle, mutta sitten joukkio joutui myrskyssä Bermundan kolmion kautta Aaveiden merelle.
Seikkailua ja jännittäviä hetkiä kirjasta ei puutu. Tällä kertaa lukija tutustutetaan mm. merilohikäärmeeseen ja meren keskellä ajelehtivaan tuntemattomaan saareen, jonka viidakon kätköistä löytyy yllätys jos toinenkin. Henkilöhahmot kirjassa ovat oikein mukavia, pikkuvanha Urho ei ärsytä tippaakaan, vaan aikuinenkin lukija odottaa mielenkiinnolla, mitä tuo kävelevä sanakirja seuraavaksi kertoo maailman menosta. Urhon ystävät ovat tavallisia tyttöjä ja poikia, ja he tasapainottavatkin kivasti kokoonpanon dynamiikkaa. Tarinan aikuiset puolestaan ovat tavalliseen tapaan hieman höpsöjä, rehtori nyt ainakin.
Tähän onkin hyvä päättää lasten romaaneihin tutustuminen tältä erää, monta vinkkiä rikkaampana onkin hyvä palata töihin minilomalta.
Tämän tekstin alle ilmestyy kirjoja sitä mukaa, kun ehdin niitä lukemaan. Yhden kuitenkin luin jo eilen ennen nukkumaanmenoa, joten aloitetaan sillä.
---
Aaveita ja avaruusolentoja
Tuula Kallioniemi
2011/2012
89s. Otava
Reuhurinteen alakoulusta kertova kirja on tuntunut herättävän kiinnostusta samaan tapaan kuin Ellat ja Risto Räppääjät. Nuorille lukijoille kirjoja hankkivat tykästyvät nopeasti ideaan, että kirjassa seikkailee monen ikäisiä lapsia, joten kirja sopii niin eka- kuin kolmasluokkalaisellekin. Usein lastenkirjan hankinnassa nimittäin törmätään ongelmaan, että jo esim. kolmannella luokalla olevalle tytölle ei missään nimessä haluta antaa Ella-kirjaa, koska Ella on vasta toisella luokalla. Tässäkään kirjassa lasten iät eivät tule missään vaiheessa edes puheeksi, tuskin Ella-kirjoissakaan, mutta olen huomannut, että kirjaa hankkiville se on to-del-la tärkeää. Nyt voin hyvillä mielin ainakin tästä sarjasta todeta, että lasten ikävuosia ei alleviivata.
Luin ensimmäistä kertaa Tuula Kallioniemen kirjaa, ja täytyy myöntää, että olen ehkä hieman pettynyt. Moni on kuvaillut Reuhurinnettä huikean hauskaksi sarjaksi, mutta minua ei juuri naurattanut. Muistot omilta ala-astevuosilta kyllä heräsivät eloon, ja moni Reuhurinteen luokassa sattunut kommellus tuntui tutulta. Kallioniemi osaa kyllä sukeltaa ala-asteen maailmaan ja esimerkiksi niihin hetkiin, kun ihastuu luokkatoveriin tai kun menee kouluun uusi takki päällä, eikä ole ihan varma onko takki hieno vai ei:) Lapset varmasti kaipaavat vähän rymistelyäkin, mutta minusta muutaman vähän yli menevän kohtauksen olisi voinut korvata tavallisella toimivalla huumorilla. Ihmettelin hieman turbaanipäistä naista, joka tulee haastattelemaan koulun opettajaa lehteen, mutta päätyy kiipeämään katolle - ja tietenkin putoamaan sieltä. Pian selviää, että nainen on ollut aikoinaan opettajan oppilas, ja kiipeillyt silloinkin kovasti katoilla ja pudonnut silloinkin. Pakko sanoa, että en tiedä ketään vanhaa ala-asteen rämäpäätä, joka kokisi aikuisiällä pakottavaa tarvetta kiivetä koulun katolle heilumaan kesken työtehtävän:D
Pakko vielä laittaa muutama ihmetyksen sana: kirja on mielestäni ilmestynyt kirjakaupan hyllyille joskus alkusyksystä tai kesällä. Kirjan tekijätiedoissa kuitenkin vilahtaa 2011 ja painosvuosi 2012. Miksi? Takakansiteksti puolestaan kertoo, että Kaahailua ja kepposia (2011) aloitti Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan, vaikka hyllyssä on kaksi teosta, jotka sisältävät yhteensä viisi kirjaa Reuhurinteen ala-asteesta, jotka ovat ilmestyneet jo 1990-luvun loppupuolella? What? Eikö niissä ole samannimiset henkilöt mukana, vai mistä tässä oikein on kyse?
Onko muita Reuhurinnettä lukeneita? Ovatko alkuperäiset kirjat jotenkin riemukkaampia? Ehkä vika on minussa, mutta kun sanotaan, että kirja on hauska, ajattelen heti Bertin päiväkirjoja, joille naurettiin aikoinaan vedet silmissä.
Salaistakin salaisempi pölynimuri
Måns Gahrton & Johan Unenge
2010 suom. 2012
131 s./Tammi
Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta on ilmestynyt viime vuosien aikana jo muutama osa. Valitsin luettavakseni kuitenkin uusimman niistä, vaikka nimensä perusteella se ei kuulostanut mysteerinsä puolesta yhtä kiinnostavalta kuin aikaisemmat osat. Rantasten perhe ylläpitää pientä ja idyllistä hotellia Ruotsin maaseudulla. Yleensä hotellilla ei juuri ole asiakkaita, ja silloinkin kun niitä ilmestyy, jotain salaperäistä tapahtuu ja kaikki menee pieleen. Nyt perheen lapset ovat kuitenkin innoissaan, kun hotellille saapuu imurien kanssa työskentelevä joukkio, joiden on tarkoitus testata salaista imuriaan haastavissa olosuhteissa. Näin ollen Ingo ja Isadora pääsevät sotkemaan hotellia niin paljon kuin sielu sietää - eikä kukaan ole myöhemmin vihainen. Onnistuuko imuri siistimään lasten jäljet?
Aihe ei tosiaan mieltäni juurikaan kutkuttanut, mutta tarina oli aika sympaattinen ja menevä. Rantasten perheenjäsenet ovat kaikki kivoja tuttavuuksia, teksti helposti luettavaa ja kuvitus tuo oman mukavan lisänsä tarinaan. Ilahduin, kun perheen äiti esiteltiin suomalaiseksi Ritvaksi, jonka mielestä kaikki on Suomessa paremmin kuin Ruotsissa. En näe syytä miksi en tätä sarjaa suosittelisi eteenpäinkin. Enemmän mysteereitä haluaville kannattaa suositella sarjan aikasempia osia, joista olikin kaikista pieni esittelyteksti kirjan lopussa. Jännitysgenreen vasta tutustuville sopii kuitenkin tämä veikeä imuri-tarina.
Onko kellään omakohtaisia kokemuksia lasten kanssa Hotelli Kultainen mysTeeri -sarjasta? Uskoisin, että olisin itse tykännyt pienempänä lukea tätä sarjaa.
Meidän luokka nousukiidossa
Tittamari Marttinen
2012
173 s./Tammi
Marttisen kirja on kaikkea sitä mitä toivoin Reuhurinteen ala-asteesta kertovan kirjan olevan. Varsin mukava tuttavuus siis! Kirjan nimikin sen jo paljastaa: kyseessä on koulumaailmaan sijoittuva kirja, jossa kurkistetaan yhden luokan arkeen. Tällä luokalla on vain kuusi oppilasta, joka on ehkä hieman outoa, mutta toisaalta henkilöhahmojen vähyys tekee tarinan seuraamisesta huomattavasti helpompaa. Oppilaille sattuu kaikenlaista, kun ensin tehdään hommia lentokentällä, sitten suunnistetaan kaupungissa ja etsitään kadonnutta vaaria, käydään elokuvissa ja innostutaan koirista.
Pidin kirjan leppoisasta tunnelmasta. Tarinat eivät ole mitenkään hillittömän hauskoja, mutta oppilaat ovat positiivisia ja sanavalmiita tyyppejä ja kirja kaikin puolin vauhdikas. Kirja sisältää kuusi tarinaa, jotka ovat mukavasti sopusoinnussa keskenään, kaikki sopivat hyvin kokonaisuuteen. Reuhurinne-kirjaa lukiessa tarinat tuntuivat jotenkin irrallisilta toisiinsa nähden. Opiskelin itse opettajan johdolla, joka vannoi tyttöjen ja poikien yhteisen ajanvieton nimeen, ja olikin hauska lukea, miten tytöt ja pojat kaveeraavat keskenään perin luonnollisesti.
Olipa hyvä, että tartuin tähän kirjaan, nyt tätä suosittelee rohkeasti eteenpäin lapsille lukemista etsiville:)
Urho - Aaveiden meri
Tapani Bagge
2012
163 s./Tammi
Hauskaa, kirja jonka suhteen minulla ei juuri ollut odotuksia, ja jonka lukemisesta en ollut edes varma, osoittautuikin semilukumaratonin parhaimmaksi lukukokemukseksi:) Suosittelen kirjaa kaikille seikkailun nälkäisille lukijoille, sopii niin ääneenluettavaksi kuin itsekseen kahlattavaksi.
Urho on 8-vuotias poika, joka on erittäin viisas ikäisekseen. Hänen äitinsä on keksijä, ja tällä kertaa sekalainen seurakunta, johon kuuluu mm. Urhon luokkakavereita ja rehtori, onkin päätynyt seilaamaan perheen sukellustalolla toiselle puolelle maapalloa. Kaikki lähti siitä kun Nicolas-pingviini halusi kyläilemään Etelä-Mantereelle, mutta sitten joukkio joutui myrskyssä Bermundan kolmion kautta Aaveiden merelle.
Seikkailua ja jännittäviä hetkiä kirjasta ei puutu. Tällä kertaa lukija tutustutetaan mm. merilohikäärmeeseen ja meren keskellä ajelehtivaan tuntemattomaan saareen, jonka viidakon kätköistä löytyy yllätys jos toinenkin. Henkilöhahmot kirjassa ovat oikein mukavia, pikkuvanha Urho ei ärsytä tippaakaan, vaan aikuinenkin lukija odottaa mielenkiinnolla, mitä tuo kävelevä sanakirja seuraavaksi kertoo maailman menosta. Urhon ystävät ovat tavallisia tyttöjä ja poikia, ja he tasapainottavatkin kivasti kokoonpanon dynamiikkaa. Tarinan aikuiset puolestaan ovat tavalliseen tapaan hieman höpsöjä, rehtori nyt ainakin.
Tähän onkin hyvä päättää lasten romaaneihin tutustuminen tältä erää, monta vinkkiä rikkaampana onkin hyvä palata töihin minilomalta.
lauantai 1. joulukuuta 2012
Blogistanian kuopus
1. Timo Parvela & Virpi Talvitie - Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen 3 pistettä
2. Maria Turtschaninoff - Helsingin alla 2 pistettä
3. Veera Salmi - Puluboin ja ponin kirja 1 pistettä
2. Maria Turtschaninoff - Helsingin alla 2 pistettä
3. Veera Salmi - Puluboin ja ponin kirja 1 pistettä
maanantai 24. syyskuuta 2012
Ruben ja Harman kartano
Netta Walldén
2012
172 s./WSOY
Kylän poliisit ovat tunnetusti kiinnostuneempia herkullisista donitseista kuin rikollisten jahtaamisesta. Niinpä Rubenin on tullut aika aloittaa omat tutkimuksensa, kun tuntematon, sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut vanhempi mies käyskentelee lähiseudulla ja tarkkailee naapuruston taloja vaivihkaa. Samalla pitäisi selvittää mitä on tapahtunut torin juhlahumussa kadonneille aikuisille ja näiden mukana olleille lapsille. Onneksi Rubenilla on pikkusisko, joka on aina valmis auttamaan.
Suunnittelin vielä muutama viikko sitten puolimaratonia lastenkirjallisuudella, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan halua nähdä yhtäkään lastenromaania. Ruben ja Harman kartano ei toki ollut ihan niin pitkästyttävä, että voisin syyttää sitä olotilastani, mutta todella huonoon aikaan onnistuin kyseiseen teokseen tarttumaan. Minä ainakaan en voi loputtomasti lukea lastenkirjallisuutta väsähtämättä. Joku päivä minulla on mahdollisesti pieniä kuuntelijoita, joiden kanssa on kiva sukeltaa lastenkirjallisuuden syövereihin yhdessä, mutta yksin lukiessa mitta tulee nopeasti täyteen.
Takaisin Harman kartanoon. En odottanut kirjalta juuri mitään, mutta pettyneeksi kai voisi olotilaani kuvailla. Olisin halunnut pitää tarinasta, olinhan törmännyt moneen positiiviseen arvosteluun Walldénin kirjoista. Onnistuin kuitenkin kyllästymään kaikkeen jo ihan alkuvaiheessa. Ruben ei ole kovin mieleenjäävä päähenkilö, ja ärsyynnyin nopeasti lapsensa hylänneisiin aikuisiin. Herra Harman aivoitukset jaksoivat kuitenkin kiinnostaa ihan tarinan loppuun saakka. No, kun on tällainen mörökölli-fiilis kirjaan liittyen, niin ei sitä poiskaan oikein osaa loihtia. Pieleen mennyt lukukokemus, ei mahda minkään. Teilaukseksi tätä ei kuitenkaan kannata laskea, lukijalla oli vain huono lastenkirjaviikko.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategorialla lastenkirjallisuus.
2012
172 s./WSOY
Kylän poliisit ovat tunnetusti kiinnostuneempia herkullisista donitseista kuin rikollisten jahtaamisesta. Niinpä Rubenin on tullut aika aloittaa omat tutkimuksensa, kun tuntematon, sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut vanhempi mies käyskentelee lähiseudulla ja tarkkailee naapuruston taloja vaivihkaa. Samalla pitäisi selvittää mitä on tapahtunut torin juhlahumussa kadonneille aikuisille ja näiden mukana olleille lapsille. Onneksi Rubenilla on pikkusisko, joka on aina valmis auttamaan.
Suunnittelin vielä muutama viikko sitten puolimaratonia lastenkirjallisuudella, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan halua nähdä yhtäkään lastenromaania. Ruben ja Harman kartano ei toki ollut ihan niin pitkästyttävä, että voisin syyttää sitä olotilastani, mutta todella huonoon aikaan onnistuin kyseiseen teokseen tarttumaan. Minä ainakaan en voi loputtomasti lukea lastenkirjallisuutta väsähtämättä. Joku päivä minulla on mahdollisesti pieniä kuuntelijoita, joiden kanssa on kiva sukeltaa lastenkirjallisuuden syövereihin yhdessä, mutta yksin lukiessa mitta tulee nopeasti täyteen.
Takaisin Harman kartanoon. En odottanut kirjalta juuri mitään, mutta pettyneeksi kai voisi olotilaani kuvailla. Olisin halunnut pitää tarinasta, olinhan törmännyt moneen positiiviseen arvosteluun Walldénin kirjoista. Onnistuin kuitenkin kyllästymään kaikkeen jo ihan alkuvaiheessa. Ruben ei ole kovin mieleenjäävä päähenkilö, ja ärsyynnyin nopeasti lapsensa hylänneisiin aikuisiin. Herra Harman aivoitukset jaksoivat kuitenkin kiinnostaa ihan tarinan loppuun saakka. No, kun on tällainen mörökölli-fiilis kirjaan liittyen, niin ei sitä poiskaan oikein osaa loihtia. Pieleen mennyt lukukokemus, ei mahda minkään. Teilaukseksi tätä ei kuitenkaan kannata laskea, lukijalla oli vain huono lastenkirjaviikko.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategorialla lastenkirjallisuus.
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Muumipeikko ja pyrstötähti
Tove Jansson
1946 suom. 1955
144 s./WSOY
Leimuava pyrstötähti syöksyy avaruuden halki kohti Muumilaaksoa, ja filosofina kunnostautunut Piisamirotta ennustaa kaiken päättyvän maailmanloppuun. Neuvokas Muumipeikko lähtee vanhempiensa kannustamana etsimään Tähtitornia, jossa viisailta tähtitieteilijöiltä voisi tiedustella tilanteen vakavuutta. Mukaan pitkälle matkalle lähtee Muumipeikon hyvä ystävä Nipsu. Päivien edetessä ystävykset kohtaavat niin Hemulin, Nuuskamuikkusen, Niiskuneidin kuin Niiskunkin. Yhdessä he kohtaavat seikkailun jos toisenkin, milloin lihansyöjäpensas aikoo syödä Niiskuneidin ja milloin taas jättimäinen mustekala hyökkää Muumipeikon kimppuun. Kaikesta kuitenkin selvitään ja lopuksi koko konkkaronkka päätyy Muumilaaksoon, jossa he ottavat Pyrstötähden vastaan Nipsun luolassa majaillen.
Täytyy myöntää, että luettuani kirjan ihmettelen hitusen sitä, miksi juuri tämä teos on päätynyt komeilemaan must-read-listoille. Muumipeikko ja Pyrstötähti on mielestäni toistaiseksi lukemistani muumikirjoista juonivetoisin ja Tove Janssonin lempeät elämänviisaudet jäävät harmillisesti kaiken menon ja meiningin varjoon. Ihania oivalluksia on toki tämäkin kirja pullollaan, kun niitä etsimällä etsii, mutta tarinassa keskitytään kuitenkin aika lailla uusien hahmojen esittelyyn ja heidän keskinäisen erilaisuutensa kuvailuun. Ja siihen seikkailun rytäkkään. Minä haluan muumikirjani vähäisemmällä toiminnalla höystettynä, kiitos!
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (lastenkirjallisuus) sekä Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen. Saan myös pitkästä aikaa ruksittua muutamilta 100 kirjaa -listoilta kirjan luetuksi.
perjantai 7. syyskuuta 2012
Puluboin ja Ponin kirja
Veera Salmi
2012
126 s./Otava
Mitä tapahtuu kun Puluboi Palttasaal Palmu päättää lentää kotoaan Hakaniemen torin laidalta Avalaan Suuleen Maailmaan? Hän kohtaa siellä Ponin, joka itse asiassa onkin pieni ihmistyttö. Ja sen jälkeen tapahtuu vaikka mitä. Hämeentie tarjoaa toinen toistaan kummallisempia seikkailuja nuorelle tulokkaalle, joka yrittää pärjätä ilman äitiä ja muuta perhettä ja löytää itselleen vaimon, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Poni puolestaan pakenee kodin painostavaa ilmapiiriä, sillä hänen vanhempanasa eivät ole liian innoissaan siitä, että tyttö on mielummin Poni kuin tuleva ekaluokkalainen.
Enpä ole ennen vastaavaa kirjaa lukenut, eikä tämän tyyppisiä tarinoita taida ihan joka päivä markkinoille putkahtaa. Yllä oleva kuvaus toki kuulostaa melko perinteiseltä lastenkirjan juonenkululta, mutta sen lisäksi Puluboin ja Ponin kirja tarjoaa hervotonta menoa, kun hömelö r-kirjaa pelkäävä pulu päästelee suustaan milloin mitäkin! Puluboi räppää, lauleskelee, kakkaa viattomien ohikulkijoiden päälle, haukkuu epävarmoissa tilanteissa muita kakkapäiksi, tarjoaa mainoskatkoja lukijalle pitkin tarinaa ja esittää itsestään tietovisakysymyksiä. Puluboista ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä, vaikka myönnän, että minulla oli ennakkoluuloja tarinaa kohtaan. Poni tarjoaa omalla kertojavuorollaan hieman hillitympää menoa vastapainoksi Puluboin räävittömille jutuille.
Luettuani kirjaa kymmenkunta sivua olin hieman epävarma siitä, kuka tähän kirjaan tulee tarttumaan. Kirjan luettuani voin todeta pitäneeni tarinasta, tai ainakin Puluboin hahmosta, mutta olen edelleenkin hieman kujalla siitä, että minkäikäinen lapsi on kohderyhmänä tässä... Aliarvioin ehkä lapsilukijoita, mutta jäin pohtimaan minkä ikäinen lapsi osaa lukea "väärää suomea" (r-kirjaimet vaihdettu l-kirjaimeen Puluboin osuuksissa) ja siinä samalla vielä tajuaa kaikki huumoripläjäykset. Aikuisen lukiessa tarina varmasti on hauska, mutta aikuisenkin pitää osata heittäytyä Puluboin rooliin. Tai sitten harkita kuuntelevansa tarina äänikirjana. En itse oikein tunne ala-asteikäisiä lapsia, joten en osaa sanoa millaisella tasolla huumorinkukka kukkii... Lukekaahan joku perheellinen tämä, ja kertokaa mitä lapset tykkäsivät! Aikooko joku muu enemmän lastenkirjallisuutta lukeva tarttua tähän?
Puluboi ja Ponin kirja oli ensimmäinen laatuaan kokeilussa, jossa luen kirjaa töissä ruokataukojen aikana. Yleensä olen päätynyt selailemaan iltapäivälehdet, mutta nyt päätin kokeilla yhtä ennakkokappaletta, jota en ollut kokenut niin mielenkiintoiseksi että olisin jaksanut sitä kotiin asti raahata. Mutta lupaavan alun ainakin sain tässä pikkuprojektissa, seuraavana vuorossa Netta Walldénin Ruben ja Harman kartano.
2012
126 s./Otava
Mitä tapahtuu kun Puluboi Palttasaal Palmu päättää lentää kotoaan Hakaniemen torin laidalta Avalaan Suuleen Maailmaan? Hän kohtaa siellä Ponin, joka itse asiassa onkin pieni ihmistyttö. Ja sen jälkeen tapahtuu vaikka mitä. Hämeentie tarjoaa toinen toistaan kummallisempia seikkailuja nuorelle tulokkaalle, joka yrittää pärjätä ilman äitiä ja muuta perhettä ja löytää itselleen vaimon, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Poni puolestaan pakenee kodin painostavaa ilmapiiriä, sillä hänen vanhempanasa eivät ole liian innoissaan siitä, että tyttö on mielummin Poni kuin tuleva ekaluokkalainen.
Enpä ole ennen vastaavaa kirjaa lukenut, eikä tämän tyyppisiä tarinoita taida ihan joka päivä markkinoille putkahtaa. Yllä oleva kuvaus toki kuulostaa melko perinteiseltä lastenkirjan juonenkululta, mutta sen lisäksi Puluboin ja Ponin kirja tarjoaa hervotonta menoa, kun hömelö r-kirjaa pelkäävä pulu päästelee suustaan milloin mitäkin! Puluboi räppää, lauleskelee, kakkaa viattomien ohikulkijoiden päälle, haukkuu epävarmoissa tilanteissa muita kakkapäiksi, tarjoaa mainoskatkoja lukijalle pitkin tarinaa ja esittää itsestään tietovisakysymyksiä. Puluboista ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä, vaikka myönnän, että minulla oli ennakkoluuloja tarinaa kohtaan. Poni tarjoaa omalla kertojavuorollaan hieman hillitympää menoa vastapainoksi Puluboin räävittömille jutuille.
Luettuani kirjaa kymmenkunta sivua olin hieman epävarma siitä, kuka tähän kirjaan tulee tarttumaan. Kirjan luettuani voin todeta pitäneeni tarinasta, tai ainakin Puluboin hahmosta, mutta olen edelleenkin hieman kujalla siitä, että minkäikäinen lapsi on kohderyhmänä tässä... Aliarvioin ehkä lapsilukijoita, mutta jäin pohtimaan minkä ikäinen lapsi osaa lukea "väärää suomea" (r-kirjaimet vaihdettu l-kirjaimeen Puluboin osuuksissa) ja siinä samalla vielä tajuaa kaikki huumoripläjäykset. Aikuisen lukiessa tarina varmasti on hauska, mutta aikuisenkin pitää osata heittäytyä Puluboin rooliin. Tai sitten harkita kuuntelevansa tarina äänikirjana. En itse oikein tunne ala-asteikäisiä lapsia, joten en osaa sanoa millaisella tasolla huumorinkukka kukkii... Lukekaahan joku perheellinen tämä, ja kertokaa mitä lapset tykkäsivät! Aikooko joku muu enemmän lastenkirjallisuutta lukeva tarttua tähän?
Puluboi ja Ponin kirja oli ensimmäinen laatuaan kokeilussa, jossa luen kirjaa töissä ruokataukojen aikana. Yleensä olen päätynyt selailemaan iltapäivälehdet, mutta nyt päätin kokeilla yhtä ennakkokappaletta, jota en ollut kokenut niin mielenkiintoiseksi että olisin jaksanut sitä kotiin asti raahata. Mutta lupaavan alun ainakin sain tässä pikkuprojektissa, seuraavana vuorossa Netta Walldénin Ruben ja Harman kartano.
tiistai 28. elokuuta 2012
Avaruuden ihmeet
Stowell & Allen
2009 suom. 2011
99 s./Gummerus
Mitä tähtitiede on? Missä tähtitieteilijät työskentelevät? Missä on ulkoavaruus? Onko Marsissa elämää? Mikä pitää maailmankaikkeuden kasassa? Millaista on nykyinen avaruusmatkailu? Minkä muotoinen on maailmankaikkeus? Näihin ja kymmeniin muihin kinkkisiin kysymyksiin vastaa lasten tietokirja Avaruuden ihmeet.
Värikkäästi ja oivaltavasti kuvitettu teos on hivellyt ainakin minun näköhermojani ilmestymisestään lähtien. Kirja sisältää paljon oikeita valokuvia, mutta kansikuvassakin näkyvät piirretyt pikku-ukot ovat aika symppiksiä. En voi juurikaan kehuskella olevani avaruusnörtti, joten kirjallinen sisältö tuotti ihanan monia ahaa-elämyksiä. Jaksan esimerkiksi aina kummastella sitä, miten meille näkyvän tähden valo voi oikeasti olla jo kaukaista menneisyyttä, että kyseistä tähteä ei välttämättä ole enää ollut miljooniin vuosiin.
Kirja on jaettu 8 kappaleeseen, joista eniten mieleeni jäivät Elämää avaruudessa, jossa perehdytään astronauttien elämään ja työskentelyolosuhteisiin avaruudessa sekä Maailmankaikkeuden tarina, jossa kerrotaan miten kaikki alkoi ja mitä ehkä tapahtuu, kun kaikki loppuu. Äärettömän mielenkiintoisia juttuja lyhyesti ja ytimekkäästi esitettynä! Kirjassa edetään loogisesti aihe kerrallaan, niin että kokonaisuus on helppo hahmottaa, mutta lisäksi sivulla vilisee paljon hauskoja nippelitietolokeroita.
Harmittaa, että olen lukijana sellainen kaiken heti unohtava. Avaruusaihetta on jo peruskoulussakin sivuttu useaan otteeseen, mutta tieto ei yksinkertaisesti jää päähäni samalla tavalla kuin monella muulla - ei vaikka kokisin aiheenkin mielenkiintoiseksi. Olen joka tapauksessa unohtanut jo suurimman osan tiedoista, jotka hämmästyttivät minua kirjan edetessä. Minulta on esimerkiksi mennyt täysin ohi se tieto, että Pluto ei nykyään olekaan enää planeetta vaan kääpiöplaneetta. Ja monet avaruusaiheiset toimintaelokuvat nähneenä pysähdyin ihmettelemään sitä faktaa, että avaruudessa ei ääntä kuulu, kun ei ole ilmaa, joka ääntä kuljettaisi, mutta niin se vain aina räjähtelee kovasti noissa toimintaelokuvissa:) Ja virtsakin kierrätetään avaruusasemalla juomavedeksi! Kaikenlaista ja vielä paljon muuta!
Suosittelen kyllä kovasti teosta avaruusaiheiseen tiedonnälkään, tätä on varmasti lapsen hauska tutkia yhdessä aikuisen kanssa ja suunnata sitten vaikka ulos tiirailemaan tähtiä kaukoputken avulla.
Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen. Ei taida kestää kauan ennen kuin tartun taas haasteen tiimoilta uuteen avaruusaiheiseen kirjaan:)
2009 suom. 2011
99 s./Gummerus
Mitä tähtitiede on? Missä tähtitieteilijät työskentelevät? Missä on ulkoavaruus? Onko Marsissa elämää? Mikä pitää maailmankaikkeuden kasassa? Millaista on nykyinen avaruusmatkailu? Minkä muotoinen on maailmankaikkeus? Näihin ja kymmeniin muihin kinkkisiin kysymyksiin vastaa lasten tietokirja Avaruuden ihmeet.
Värikkäästi ja oivaltavasti kuvitettu teos on hivellyt ainakin minun näköhermojani ilmestymisestään lähtien. Kirja sisältää paljon oikeita valokuvia, mutta kansikuvassakin näkyvät piirretyt pikku-ukot ovat aika symppiksiä. En voi juurikaan kehuskella olevani avaruusnörtti, joten kirjallinen sisältö tuotti ihanan monia ahaa-elämyksiä. Jaksan esimerkiksi aina kummastella sitä, miten meille näkyvän tähden valo voi oikeasti olla jo kaukaista menneisyyttä, että kyseistä tähteä ei välttämättä ole enää ollut miljooniin vuosiin.
Kirja on jaettu 8 kappaleeseen, joista eniten mieleeni jäivät Elämää avaruudessa, jossa perehdytään astronauttien elämään ja työskentelyolosuhteisiin avaruudessa sekä Maailmankaikkeuden tarina, jossa kerrotaan miten kaikki alkoi ja mitä ehkä tapahtuu, kun kaikki loppuu. Äärettömän mielenkiintoisia juttuja lyhyesti ja ytimekkäästi esitettynä! Kirjassa edetään loogisesti aihe kerrallaan, niin että kokonaisuus on helppo hahmottaa, mutta lisäksi sivulla vilisee paljon hauskoja nippelitietolokeroita.
Harmittaa, että olen lukijana sellainen kaiken heti unohtava. Avaruusaihetta on jo peruskoulussakin sivuttu useaan otteeseen, mutta tieto ei yksinkertaisesti jää päähäni samalla tavalla kuin monella muulla - ei vaikka kokisin aiheenkin mielenkiintoiseksi. Olen joka tapauksessa unohtanut jo suurimman osan tiedoista, jotka hämmästyttivät minua kirjan edetessä. Minulta on esimerkiksi mennyt täysin ohi se tieto, että Pluto ei nykyään olekaan enää planeetta vaan kääpiöplaneetta. Ja monet avaruusaiheiset toimintaelokuvat nähneenä pysähdyin ihmettelemään sitä faktaa, että avaruudessa ei ääntä kuulu, kun ei ole ilmaa, joka ääntä kuljettaisi, mutta niin se vain aina räjähtelee kovasti noissa toimintaelokuvissa:) Ja virtsakin kierrätetään avaruusasemalla juomavedeksi! Kaikenlaista ja vielä paljon muuta!
Suosittelen kyllä kovasti teosta avaruusaiheiseen tiedonnälkään, tätä on varmasti lapsen hauska tutkia yhdessä aikuisen kanssa ja suunnata sitten vaikka ulos tiirailemaan tähtiä kaukoputken avulla.
Osallistun kirjalla Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen. Ei taida kestää kauan ennen kuin tartun taas haasteen tiimoilta uuteen avaruusaiheiseen kirjaan:)
torstai 31. toukokuuta 2012
Viisikko aarresaarella
1942 suom. 1942
143 s./Tammi
Kesäloma on jo alkanut, ja perinteinen perheloma häämöttää kulman takana, kunnes selviää ettei Dick, Leo ja Anne vanhempineen voikaan viettää lomaansa yhdessä. Lapset päätetään lähettää tuntemattoman serkkunsa luokse kesäviikkoja viettämään. Perillä lapset tutustuvat tuimaan setäänsä, mukavaan tätiinsä ja kummalliseen serkkuunsa. Pauli-serkku on nimittäin tyttö, joka inhoaa Paula-nimeään ja haluaisi enemmän kuin mitään muuta olla poika. Lapset kuitenkin ystävystyvät hankalan alun jälkeen, ja seikkailut odottavat Paulin omalla saarella. Vanhan tarinan mukaan saarelle on kätketty kultaharkkoja, eikä lasten auta muu kuin yrittää löytää aarre ennen muita siitä kiinnostuneita.
Äskettäin lukemani Five Go to Mystery Moor aiheutti pienimuotoisen Viisikko-kuumeen, ja oli pakko jatkaa neljän lapsen ja koiran seikkailujen parissa. Valitsin kirjastosta tosiaan sarjan ensimmäisen osan, jota monet myös parhaimmaksi muistelevat. Olikin varsin hauskaa lukea, miten lapset ensimmäisen kerran kohtaavat ja ystävystyvät. Muistaakseni tuossa aikaisemmin lukemassani Viisikko-kirjassa ei käynyt ilmi lasten sukulaissuhteita, joten nyt sain vihdoin muistitukea siihen, ketkä ovat serkkuja ja ketkä sisaruksia.
Olin lievästi sanottuna pöyristynyt, kun olin lukenut kirjaa jonkun matkaa. Siis ensinnäkin tässäkin kirjassa keskityttiin sivutolkulla kuvailemaan Pauli/Paulan elämänfilosofiaa poikatyttönä. Samoja jorinoita on turhauttavaa lukea uudelleen, mutta ketuttaa myös se, että muut lapset jäävät aika yksiulotteisiksi Paulin rinnalla. Siinä missä Paulilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja se kumpaan vaaka aina kallistuukin, vaikuttaa koko porukan dynamiikkaan. Mutta muut lapset sitten vaan olla möllöttävät ja jäävät seinäruusuiksi... Nyt kun olisi vielä haastateltavana lapsi, joka olisi lukenut koko sarjan. Olisi hauska päästä tenttaamaan, että onko noihin asioihin kiinnittynyt huomio ollenkaan nuoremmalla lukijalla.
Toisekseen tässäkään ei syöty niin paljon kuin olisin toivonut. Tai kyllähän lapset söivät, mutta ruokia ei kuvailtu mukavan monisanaisesti. Nyt enemmänkin ihmettelen, miten ihmiset eivät muista Viisikko-sanan kuullessaan niitä kymmeniä sivuja, joilla käydään läpi Paulin itsepäistä tyttövihaa, vaan muistavat aina ne ruokajutut.
Ja kolmanneksi, siis tässä oli ihan sama pelastumisratkaisu pahisten kynsistä kuin tuossa nummiseikkailu-kirjassa! Tökeröä:D Toivottavasti kukaan ei pistä pahakseen, kun kerron, että molemmissa kirjoissa pahikset haluavat nalkkiin jääneiden lasten kirjoittavan toisille lapsille, joita eivät siis ole vielä onnistuneet sulkemaan tyrmään, viestin, joka houkuttelisi loputkin lapset ansaan. Ja molemmissa kirjoissa Pauli kirjoittaa viestin, jonka allekirjoittaa Paulana, ja lapset tajuavat, että nyt ei ole asiat ihan kunnossa, Pauli ei koskaan viittaisi itseensä Paulana. Olen niin pettynyt!:D Nyt minun on ehkä luettava koko sarja, että pääsen tekemään tutkimusta siitä, miten paljon Blyton on kierrättänyt ideoitaan saman sarjan sisällä.
Ylläolevien asioiden takia en ehkä juuri nyt ole enää niin innoissani tästä sarjasta, mutta ehkä unohdan suivaantumiseni muutamassa viikossa, ja olen taas kohta ulkona nauttimassa kesäsäästä Viisikko-kirja kädessä:)
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan pisteen alakategoriassa Iso-Britannia.
torstai 10. toukokuuta 2012
The Famous Five - Five Go to Mystery Moor
Enid Blyton
1954
190 s.
Suomalaisittain Viisikko salaperäisellä nummella on sarjan kolmastoista osa, ja siinä seikkaillaan tosiaan nummimaisemissa. Anne, George ja Timmy ovat viettäneet viikon kesälomastaan Kapteeni Johnsonin Ratsastuskoululla, ja yllättäen myös pojat Dick ja Julian saapuvat paikalle. Läheinen nummi kiehtoo lapsia, varsinkin kun he kuulevat sen salaperäisestä menneisyydestä. Mustalaiset ovat jälleen suuntaamassa nummen keskiosiin, eikä Viisikko voi vastustaa kiusausta lähteä seuraamaan karavaaneja. Mikä on mustalaisten ja nummen salaisuus?
Toki olen Viisikkoni pienenä lukenut, ja niistä pitänyt. Lueskelin mielelläni myös Blytonin muita sarjoja, ja minulla on sellainen tunne, ettei Viisikko-sarja edes ollut suosikkini. Niin kuin niin monella muullakin, vahvin muistikuvani Viisikosta on heidän ruokahalunsa - ja eriskummalliset ruoka-aikansa! Muistikuvani tietävät kertoa, että kerran lapsijoukko löysi aarteen paikasta X, mutta silti he päättivät juoda iltapäiväteen ennen löydökseen tutustumista:) Olin suorastaan pöyristynyt, kun tässä kirjassa ei juurikaan syöty tai kuvailtu eväskorin sisältöä. Luin pienenä siskonmiehen kirjoja, joihin oli kätevästi alleviivattu kaikki ruokasanat, joten ne todellakin hyppäsivät sivuilta lukukokemusta vauhdittamaan. Luulisi, että nummilla vaeltelu saisi nuorten ihmisten vatsat kurnimaan, mutta ei. Nyt sain tyytyä muutamiin teehetkiin, enkä saanut edes tietää, mitä Viisikon leivän välissä on!
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli mukava. Näihin seikkailuihin on aina mukava heittäytyä mukaan. Tänä päivänä ei juuri taideta antaa lasten lähteä yksin mihinkään, hyvä kun uskaltaa lasten telttailla pihalla. Viisikko-sarjan edustama maailma ulkoilma-aktiviteetteineen ja omatoimisine lapsineen tuntuu olevan todella kaukana tästä päivästä. Tai no, en ole kyllä asunut Englannin nummilla, ehkä siellä uskalletaan vieläkin päästää lapset keskenään telttaretkelle:)
Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin minua hieman häiritsi Georgen poikamaisuuden alleviivaaminen. En tosiaankaan muista, tapahtuuko sama asia sarjan jokaisessa osassa, vai ohitetaanko kyseinen luonteenpiirre välillä olankohautuksella. Jos sitä ruoditaan joka kerta yhtä antaumuksella, niin huh, miten puuduttavaa. Tässä Viisikko-tarinassa on tosiaan toinenkin poikatyttö, joten ehkä se on yksi kirjan teemoista ja muissa osissa keskitytään sitten muihin asioihin...
Onko muilla ehdotonta Viisikko-sarjan suosikkiosaa? Minua harmittaa, etten muista kyseisestä sarjasta juuri mitään, joten suosikkiosaakaan minulla ei ole. Sen sijaan esimerkiksi Neiti Etsivä -sarjasta osaisin luetella kaikki suosikkini:D Kesällä tulen varmasti yhden suomenkielisenkin Viisikon lukemaan, varsinkin Aarresaarella kuulostaa nimensä perusteella jännittävältä!
Nappaan Viisikko-kirjalla pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan jo toistamiseen Englannin. Saanpas ylivedettävää myös Naiskirjailijoiden 100 -listalta.
1954
190 s.
Suomalaisittain Viisikko salaperäisellä nummella on sarjan kolmastoista osa, ja siinä seikkaillaan tosiaan nummimaisemissa. Anne, George ja Timmy ovat viettäneet viikon kesälomastaan Kapteeni Johnsonin Ratsastuskoululla, ja yllättäen myös pojat Dick ja Julian saapuvat paikalle. Läheinen nummi kiehtoo lapsia, varsinkin kun he kuulevat sen salaperäisestä menneisyydestä. Mustalaiset ovat jälleen suuntaamassa nummen keskiosiin, eikä Viisikko voi vastustaa kiusausta lähteä seuraamaan karavaaneja. Mikä on mustalaisten ja nummen salaisuus?
Toki olen Viisikkoni pienenä lukenut, ja niistä pitänyt. Lueskelin mielelläni myös Blytonin muita sarjoja, ja minulla on sellainen tunne, ettei Viisikko-sarja edes ollut suosikkini. Niin kuin niin monella muullakin, vahvin muistikuvani Viisikosta on heidän ruokahalunsa - ja eriskummalliset ruoka-aikansa! Muistikuvani tietävät kertoa, että kerran lapsijoukko löysi aarteen paikasta X, mutta silti he päättivät juoda iltapäiväteen ennen löydökseen tutustumista:) Olin suorastaan pöyristynyt, kun tässä kirjassa ei juurikaan syöty tai kuvailtu eväskorin sisältöä. Luin pienenä siskonmiehen kirjoja, joihin oli kätevästi alleviivattu kaikki ruokasanat, joten ne todellakin hyppäsivät sivuilta lukukokemusta vauhdittamaan. Luulisi, että nummilla vaeltelu saisi nuorten ihmisten vatsat kurnimaan, mutta ei. Nyt sain tyytyä muutamiin teehetkiin, enkä saanut edes tietää, mitä Viisikon leivän välissä on!
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli mukava. Näihin seikkailuihin on aina mukava heittäytyä mukaan. Tänä päivänä ei juuri taideta antaa lasten lähteä yksin mihinkään, hyvä kun uskaltaa lasten telttailla pihalla. Viisikko-sarjan edustama maailma ulkoilma-aktiviteetteineen ja omatoimisine lapsineen tuntuu olevan todella kaukana tästä päivästä. Tai no, en ole kyllä asunut Englannin nummilla, ehkä siellä uskalletaan vieläkin päästää lapset keskenään telttaretkelle:)
Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin minua hieman häiritsi Georgen poikamaisuuden alleviivaaminen. En tosiaankaan muista, tapahtuuko sama asia sarjan jokaisessa osassa, vai ohitetaanko kyseinen luonteenpiirre välillä olankohautuksella. Jos sitä ruoditaan joka kerta yhtä antaumuksella, niin huh, miten puuduttavaa. Tässä Viisikko-tarinassa on tosiaan toinenkin poikatyttö, joten ehkä se on yksi kirjan teemoista ja muissa osissa keskitytään sitten muihin asioihin...
Onko muilla ehdotonta Viisikko-sarjan suosikkiosaa? Minua harmittaa, etten muista kyseisestä sarjasta juuri mitään, joten suosikkiosaakaan minulla ei ole. Sen sijaan esimerkiksi Neiti Etsivä -sarjasta osaisin luetella kaikki suosikkini:D Kesällä tulen varmasti yhden suomenkielisenkin Viisikon lukemaan, varsinkin Aarresaarella kuulostaa nimensä perusteella jännittävältä!
Nappaan Viisikko-kirjalla pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan jo toistamiseen Englannin. Saanpas ylivedettävää myös Naiskirjailijoiden 100 -listalta.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
2012
125 s./Tammi
Suuren seikkailun jälkeen taivaansiniseen taloon on muuttanut Maukan ja Väykän lisäksi Karhu Murhinen. Pelottavasta nimestä huolimatta kyseessä on päästäinen, joka haluaa elää lyhyen elämänsä täysillä, kokea kaiken mahdollisen. Kahden vuoden aikana Murhisen elo muuttuu lapsuuden leikeistä seesteiseksi vanhuudeksi, ja saapa pieni päästäinen elämänsä aikana vastauksen muutamaan tärkeään kysymykseenkin.
Myönnetään tosiasiat samantien: minä nieleskelin itkua melkein koko kirjan ajan! Osasin kyllä odottaakin tämän tyyppistä lukukokemusta, sillä takakansitekstin lause "Se on lohdullinen ja täyteläinen kertomus siitä, kuinka päästäinenkin voi elää karhun elämän." nostatti jo kyyneleet silmiin. Ja voin sanoa, että kirjan lopun häämöttäessä nenäliinoja kului useampi.
Tarina on tuttuun tapaan täynnä lämminhenkistä ja hulluakin huumoria, mutta uskaltaisin veikata, että se on myös kirjasarjan osista syvällisin ja koskettavin. Jostain syystä juuri nyt oli itsellekin todella tärkeää saada lukea kirjasta, että jokaisen elämä on arvokas ja pieninkin meistä voi elää elämänsä täysillä, omilla ehdoillaan. Itsestäänselvyyksiä, joita aikuisenkin on hyvä pysähtyä joskus miettimään. Menen myös niin pitkälle, että väitän Parvelan kirjan olevan sukua esimerkiksi Janssonin Muumi-kirjoille, joita moni aikuinen lukee niiden filosofisten mietteiden takia. Minusta Karhu Murhisen elämäntarina pohdituttaa ja pysäyttää samalla tavalla. Oli hienoa huomata, että lapsille suunnattu kirja voi olla aikuisellekin tärkeä lukukokemus.
Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Ehdottomasti! Tässä vaiheessa vuotta joudun jopa pelkäämään, että olen löytänyt vuoden suosikkini. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä, kun yritän kuvata teille, miten ihastuttavasta kirjasta on kyse. Olen jo harkinnut sen hankkimista omaan kirjahyllyyni parin Muumikirjan ja Nalle Puhin tarinoiden seuraksi. Tämä nimittäin voisi olla minulle se paljon puhuttu lohtukirja.
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja alakatoegoriaan lastenkirjallisuus.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Vernerin matka maailmalle
Tommi Kinnunen & Pirkko Talvio-Jaatinen
2010
65 s./Nemo
Nyt on aika esitellä suurin kirjoihin liittyvän syntini, joka on Vernerin matka maailmalle -kirjan lukemisen toistuva lykkääminen. Kyseinen teos on löytynyt hyllystämme siitä lähtien kun hankin sen joululahjaksi miehelleni vuonna 2010. Kirjasta tekee arvokkaan se seikka, että se on lukioaikaisen kaverimme ideoima ja kuvittama. Verneri oli aikoinaan kova hitti kaveriporukassamme ja suuri osa omistaakin kyseisen kirjan. Mieheni luki kirjan heti, mutta minun kun on niin vaikea tarttua niihin teoksiin, jotka löytyvät omasta takaa, niin lukeminen on vain siirtynyt ja siirtynyt. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoi onneksi tähän ongelmaan!
Kirjassa tutustutaan wadivaakkujen yhdyskuntaan, jonka nuorin jäsen on Verneri. Se on kuoritutunut munastaan hieman liian myöhään, ja joutuukin löytämään tien Afrikkaan ihan itsekseen, sen lentotaito kun ei ole kehittynyt samaa tahtiin muiden wadivaakkujen kanssa. Vaan eipä hätää, Verneri tutustuu onneksi moneen reiluun ja ystävälliseen tyyppiin, joiden avulla matka maailman toiselle puolelle taittuu mukavissa merkeissä.
Kuvitus kirjassa on runsasta, riemastuttavan veikeää ja värikästä - juuri sellaista kuin Kinnusen odottaakin tehtailevan! Aikuinenkin katsoja jää tarkastelemaan piirrosten yksityiskohtia tarinan edetessä. Kirja oli minulle kovasti mieleen. Pidin siitä, ettei synkkiä hetkiä juuri ollut, vaan tarinan pahis oli korkeintaan konduktööri, joka ei suvainnut liputta matkustavia tyyppejä junassaan:) Sympaattisen Vernerin matka Afrikkaan saa lukijan ehdottomasti hyvälle tuulelle ja ehkä toivomaan, että itsekin matkustellessaan onnistuisi tapaamaan samankaltaisia tyyppejä kuin kirjan päähenkilö.
Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä! En ole kummoinen lastenkirjallisuuden tuntija, mutta kyllähän sitä aina sen verran osaa sanoa, että viihtyikö tarinan parissa vai ei. Mielestäni kirjan aihe, kuvitus, päähenkilö ja sivuhenkilöt, tapahtumat ja lupsakka kerrontatapa lämminhenkisen huumorin sävyttämänä vetosivat tähän lukijaan. Aikuisena lukijana pidin myös siitä, että tarina on pitkähkö eli siihen sai kulutettua arki-illasta yhden jos toisenkin tunnin. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään hutaisten kasaan kyhätty lastenkirja, vaan laadukkaan tarinan kanssa on selkeästi nähty vaivaa.
Onko lukijoiden joukossa henkilöitä, joille Vernerin matka maailmalle olisi tuttu? Mitä kautta satuit nappaamaan Vernerin mukaan luettavaksi? Lukuhetken jälkeen minulle nousi suorastaan pakkomielteeksi lahjoa jota kuta tuttua tällä kirjalla. Kummipojalla tämä jo on, mutta taidan tietää ainakin muutaman lapsiperheen, joilla on Vernerin mentävä aukko kirjahyllyssä...
2010
65 s./Nemo
Nyt on aika esitellä suurin kirjoihin liittyvän syntini, joka on Vernerin matka maailmalle -kirjan lukemisen toistuva lykkääminen. Kyseinen teos on löytynyt hyllystämme siitä lähtien kun hankin sen joululahjaksi miehelleni vuonna 2010. Kirjasta tekee arvokkaan se seikka, että se on lukioaikaisen kaverimme ideoima ja kuvittama. Verneri oli aikoinaan kova hitti kaveriporukassamme ja suuri osa omistaakin kyseisen kirjan. Mieheni luki kirjan heti, mutta minun kun on niin vaikea tarttua niihin teoksiin, jotka löytyvät omasta takaa, niin lukeminen on vain siirtynyt ja siirtynyt. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoi onneksi tähän ongelmaan!
Kirjassa tutustutaan wadivaakkujen yhdyskuntaan, jonka nuorin jäsen on Verneri. Se on kuoritutunut munastaan hieman liian myöhään, ja joutuukin löytämään tien Afrikkaan ihan itsekseen, sen lentotaito kun ei ole kehittynyt samaa tahtiin muiden wadivaakkujen kanssa. Vaan eipä hätää, Verneri tutustuu onneksi moneen reiluun ja ystävälliseen tyyppiin, joiden avulla matka maailman toiselle puolelle taittuu mukavissa merkeissä.
Kuvitus kirjassa on runsasta, riemastuttavan veikeää ja värikästä - juuri sellaista kuin Kinnusen odottaakin tehtailevan! Aikuinenkin katsoja jää tarkastelemaan piirrosten yksityiskohtia tarinan edetessä. Kirja oli minulle kovasti mieleen. Pidin siitä, ettei synkkiä hetkiä juuri ollut, vaan tarinan pahis oli korkeintaan konduktööri, joka ei suvainnut liputta matkustavia tyyppejä junassaan:) Sympaattisen Vernerin matka Afrikkaan saa lukijan ehdottomasti hyvälle tuulelle ja ehkä toivomaan, että itsekin matkustellessaan onnistuisi tapaamaan samankaltaisia tyyppejä kuin kirjan päähenkilö.
Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä! En ole kummoinen lastenkirjallisuuden tuntija, mutta kyllähän sitä aina sen verran osaa sanoa, että viihtyikö tarinan parissa vai ei. Mielestäni kirjan aihe, kuvitus, päähenkilö ja sivuhenkilöt, tapahtumat ja lupsakka kerrontatapa lämminhenkisen huumorin sävyttämänä vetosivat tähän lukijaan. Aikuisena lukijana pidin myös siitä, että tarina on pitkähkö eli siihen sai kulutettua arki-illasta yhden jos toisenkin tunnin. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään hutaisten kasaan kyhätty lastenkirja, vaan laadukkaan tarinan kanssa on selkeästi nähty vaivaa.
Onko lukijoiden joukossa henkilöitä, joille Vernerin matka maailmalle olisi tuttu? Mitä kautta satuit nappaamaan Vernerin mukaan luettavaksi? Lukuhetken jälkeen minulle nousi suorastaan pakkomielteeksi lahjoa jota kuta tuttua tällä kirjalla. Kummipojalla tämä jo on, mutta taidan tietää ainakin muutaman lapsiperheen, joilla on Vernerin mentävä aukko kirjahyllyssä...
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
The Lion, the Witch and the Wardrobe
1950
171 s./Lions
Olen tänä vuonna pyrkinyt lukemaan enemmän englanninkielisiä kirjoja ylläpitääkseni kielitaitoani. Nyt tämä projekti sai mieluista jatkoa Narnia-sarjan kenties tunnetuimmalla osalla Velho ja leijona. Niin kuin totesin jo ensimmäistä osaa lukiessani, kirjassa on runsaasti kuvitusta ja tarina etenee mukavan joutuisasti. Tällaiset seikat tekevät teoksesta mukavan välipalakirjan. Pidempään kirjaan keskittymiskykyni ei riittäisikään, onhan kyseessä kuitenkin minulle ennestään tuttu tarina.
Olen tosiaan nähnyt muutamanvuosi sitten tehtaillun elokuvan jo monta kertaa ja se on minusta aivan ihana. Mitään uutta kirjaversio ei tunnu lukijalle tarjoavan, joten elokuvan käsikirjoittaja on ollut positiivisen uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Saan tosin kiittää huonoa muistiani, että pääsin muutaman kerran yllättymäänkin kirjaa lukiessani. Unohdan näköjään juonet todella nopeasti, koska en myöskään muista muutama kuukausi sitten lukemastani sarjan ensimmäisestä osasta juuri mitään. Onkohan englanniksi lukemisella jotain tekemistä asian kanssa? Olen joka tapauksessa usein skeptinen sen suhteen,että jaksaisin lukea kirjan sen jälkeen kun olen tahkonnut monta kertaa elokuvaversiota. Tuttua tarinaa kun voi olla hieman liian pitkästyttävä lukea, kun taistelukohtaukset esimerkiksi voivat kirjassa kestää kymmeniä sivuja.
Monille Velhon ja leijonan tarina on varmasti tuttu, mutta kerrattakoon, että tässä osassa sisarukset Lucy, Susan, Edmund ja Peter vierailevat ensimmäistä kertaa Narniassa ja päätyvät ottamaan osaa taisteluun, jolla yritetään lopettaa Narniassa vallitseva ikuinen talvi. Kirjan henkilöhahmoja en kokenut kovinkaan moniulotteiseksi ja mielikuvani heistä ovat enimmäkseen peräisin elokuvasta. Edmundin toivoisin jatko-osissa kasvavan ihmisenä (lapsena) sen verran, että häntä ei joka kerta houkuteltaisi pahisten puolelle.
Osallistun tällä kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen ja päätän samalla koo haasteen omalta osaltani. Saattaa toki olla mahdollista, että joulun tienoilla tartun vielä Englannista peräisin olevaan kirjaan, mutta se ei ainakaan tällä hetkellä tunnu kovin todennäköiseltä. Haasteen seurassa on ollut erittäin mukavaa ja palaankin siihen ja luettuihin kirjoihin vielä omassa postauksessa.
P.S. Illalla julkaisen synttärikilpailun voittajan, vielä ehtii päivän aikana osallistua täällä.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Muumilaakson marraskuu
Tove Jansson
1970 suom. 1970
161 s./WSOY
Muumilaaksossa valmistaudutaan ottamaan vastaan taas yksi kylmä ja pimeä talvikausi. Hemuli huomaa kaipaavansa Muumipapan älykästä seuraa, Viljonkka haluaa lähteä virkistävälle vierailulle jokapäiväisen suursiivouksen keskeltä, Tuhto tuntee itsensä yksinäiseksi ja toivoo löytävänsä kodin Muumiperheen parista ja Ruttuvaari puolestaan haluaa päättää itse omista menemisistään ilman määräileviä sukulaisia. Kaikkien tiet vievät Muumien luokse, mutta talo onkin tyhjillään ja Muumiperhe matkustanut pois.
En yhtään ihmettele, että moni luonnehtii Muumilaakson marraskuuta lohtukirjakseen tänä pimeänä vuodenaikana. Minkä valloittavan pikkutarinan kirja pitääkään sisällään! Pidän syksyisen mielenmaiseman kuvailusta ja yritin tarjota itselleni kirjan lukemiselle parhaimmat mahdolliset puitteet. Surukseni täytyy myöntää, että täydellisiä lukuhetkiä en kuitenkaan onnistunut saavuttamaan: milloin päätä särki ja ajatukset olivat ihan toisaalla ja milloin ei vain oikein ollut kovin filosofinen olo. Ihanaksi minä kuitenkin kirjan koin ja nyt kun se löytyy ihan omasta kirjahyllystä, voin palata siihen jonain parempana hetkenä.
On muuten mukava huomata, miten erilaisia piirteitä hahmoista löytyy, kun on aikaisemmin tuntenut vain tv-sarjan muumihahmot. Ja Janssonin viljelemä lämminhenkinen huumori jaksaa kyllä ihastuttaa. Kotoisan moni asia tässä syksyisessä tarinassa osuu kohdalleen omien syksyfiilisten kanssa, että kirjasta ei voi kuin pitää.
Osallistun tällä kirjalla Lumiomena-blogin Katjan ideoimaan satuhaasteeseen.
"Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perämmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeää ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät."
Tilaa:
Kommentit (Atom)