Valo valtameren yllä

M.L. Stedman
2012 suom. 2013
422s. / Karisto

Olipa intensiivinen lukukokemus! Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko tuli ahmittua aika lailla sydän rinnassa takoen, ja tällainen käytös ei ole ollenkaan luonteenomaista minulle!

Stedmanin esikoisromaanissa tutustutaan nuoreen pariskuntaan, joka elää eristäytyneellä majakkasaarella Australian rannikolla. Isabel ja Tom ovat yrittäneet usean vuoden ajan saada lasta, mutta viimeinenkin raskaus on päättynyt huonosti. Kun pian tämän jälkeen rannalle ajautuu soutuvene, jossa ainoa eloonjäänyt on pieni vauva, päätös on tehtävä nopeasti: ilmoitetaanko tapahtuneesta rannikolle sillä riskillä, että mahdollisesti orvoksi jäänyt lapsi joutuu kurjiin oloihin lastenkotiin vai pidetäänkö lapsi ja kasvatetaan hänet rakastavassa kodissa meren tyrskyjen keskellä.

Valo valtameren yllä on ollut ilmestymisestään asti lukulistallani, mutta mitä enemmän aikaa ehti kulumaan, sitä enemmän alkoi tuntumaan, ettei kirjaan välttämättä tulisi koskaan tartuttuakaan. Onneksi kirja kuitenkin tuli vastaan kun etsin kesäkuukausiksi lukemista kirjastossa, en olisi halunnut missään nimessä jäädä ilman tätä lukukokemusta, varsinkin kun kesäksi ei ole lukupinossa kovinkaan monta lukuromaania.

Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että oma elämäntilanne saattaa vaikuttaa tarinan vetovoimaan enemmän tai vähemmän. Jonain muuna hetkenä Isabelin ja Tomin tarina olisi voinut vaikuttaa minusta liiankin dramaattiselta (vähän samaan tapaan kuin Kerro minulle jotain hyvää -elokuvasta on sanottu, että se on niiiin tehty itkettämään...), mutta nyt lukuromaanin teemat menivät ihon alle ja pääsin todella eläytymään äidinrakkauden koetuksiin unohtaen muun maailman. Ehdottomasti minulle yksi kirjavuoden kohokohdista.

Valoa valoa valoa


Vilja-Tuulia Huotarinen
2011
175 s./Karisto

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä rakastuu samoihin aikoihin, kun Tsernobylissa räjähtää ydinvoimala. Mariia kertoo Mimistä rönsyillen samalla sinne tänne ja tarjoten lukijalle hieman vaativamman, mutta palkitsevan lukukokemuksen.

Muuta en oikein osaakaan varsinaisesta tarinasta sanoa. Kai tämä kirja vain kuuluu niihin tapauksiin, joihin jokaisen olisi hyvä tutustua itsekseen. Omia tuntemuksiani kirjasta on myös ollut hieman vaikea hahmottaa, vaikka olen miettinyt pääni puhki. Tykkäsin ja en tykännyt. Mitä enemmän kertaan kirjan aiheuttamia tuntemuksia, sitä jakomielitautisemmalta minusta tuntuu.

Onhan se ensinnäkin mukavaa, että sellaisia kirjoja kirjoitetaan, jotka tuntuvat enemmän ainutlaatuisilta ja vähemmän jonkun aikaisemmin kirjoitetun kirjan kopioilta. Toisaalta taas muistan erittäin hyvin nuoremman minän ärsyyntymisen näistä "erilaisia nuoria" käsittelevistä kirjoista. Siis kun kaikki on aina niin pirun hankalaa ja sitten pitää jo miettiä tästä maailmasta poistumista. Ei siis se, etteikö "erilaiset nuoret" (mitä se sitten kaikessa laajuudessaan aina tarkoitaakaan) olisi tervetulleita nuortenkirjoihin ja ei sekään, etteikö heistä lukeminen välillä olisi ihan mielenkiintoistakin. Ja sitten on vielä se vastareaktio, joka iskee, kun kaikenlaista ainutlaatuista on ympätty samaan kirjaan. On rikkinäisiä nuoria neitoja, kaunista ja runollista kieltä, erityisen persoonallinen tapa kertoa tarina, tarkkaan harkittu tekstin asettelu.... Huh. Minuun iski vain tästä kaikesta armoton väsymys.

Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla tarina kerrotaan: kaikkea ei olekaan tarkoitus paljastaa ja kesken tarinan Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa laittamalla tämän ajattelemaan yhtä sun toista. Virkistävää, vaikka toisaalta jotenkin niin ärsyttävää. No, kaikkien ei ole tarkoitus tykätä kaikista kirjoista ja tällä kertaa minä ja Valoa valoa valoa emme löytäneet samaa aallonpituutta. Tunnistan kuitenkin kirjan ansiot ja se on varmasti Junior Finlandiansa ansainnut. Ja siis kun minäkin kyllä pidin kirjasta, mutta hieman varautuneesti kuitenkin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla kirjan kohderyhmään kuuluvan lukijan mietteitä tarinasta. Onko jonkun muun vielä tarkoitus lukea Huotarisen kirja? Tämä on muistaakseni ensimmäinen Finlandia Juniorilla palkittu kirja, johon olen tutustunut...  

Kirja voitti vuoden 2011 Finlandia Junior -palkinnon.

Hautanummi

Belinda Bauer
2010 suom. 2011
351 s./Karisto

Kahden naisen lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavakseen melko uuden jännitysgenreen kuuluvan kirjan. Emme ole vielä ehtineet puhumaan yhdessä kirjasta, mutta odottelen jälleen innolla tietoa Terhin lukukokemuksesta. Oman lukukokemukseni voisi tiivistää sanaan "hyvä".


12-vuotias Steven on turhautunut. Hänen mitä luultavimmin sarjamurhaajan kynsiin joutunut enonsa on ollut kuolleena jo vuosikymmeniä. Silti Stevenin äiti ja isoäiti tuntuvat odottavan pientä kadonnutta poikaa kotiin. Äiti ei ehdi keskittyä vanhempaan poikaansa omien ongelmiensa takia eikä isoäiti puolestaan osaa näyttää rakkauttaan tyttärenpojalleen. Steven viettääkin jokaisen liikenevän hetken nummilla kaivelemassa kuoppia löytääkseen enonsa haudan. Summittainen kaivaminen ei tuota tulosta ja hän päättää ottaa yhteyttä sarjamurhaajaan, joka istuu pitkää tuomiotaan vankilassa.

Hautanummi on melko erilainen jännityskertomus, joka nojaa paljon Stevenin perheolojen kuvailuun. Näin ollen henkilöhahmot ovat enemmän lihaa ja verta kuin yleensä tämän genren kirjoissa. Tarinan edetessä lukija pääsee kurkistamaan myös sarjamurhaajan ajatusmaailmaan, joka minun mielestäni on yksi mielenkiintoisimpia asioita koko kirjassa enkä muista että olisin juuri koskaan törmännyt näin "laadukkaaseen" sarjamurhaajan saappaissa olemiseen. Lukiessa minusta tuntui, että kirjailija todella tietää mistä puhuu. 

Kirjan etukannessa komeileva teksti "... ja piinaavaan pelottava" ei nyt ehkä ole ihan naulan kantaan ilmaistu, mutta toisaalta tällainen lapsia raiskaava ja tappava sarjamurhaaja on paljon uskottavampi ja näin ollen ahdistavampi pahis kuin moni muu jännityskirjoissa seikkaillut kollegansa. Tarinaa lukiessa ei ilmene lainkaan ongelmia uskoa, että juuri Stevenin kaltainen poika saattaa hyvinkin elää jossain maailmankolkassa kärsien sarjamurhaajan tämän perheelle aiheuttaneesta surusta. Tai että sarjamurhaaja voi hyvinkin olla juuri sellainen miksi Bauer on herra Averynsa kirjoittanut. Tuo kaikki ehkä sitten omalla tavallaan luo sen piinaavan pelottavan ilmapiirin?

Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Oli virkistävää lukea kaunokirjallisella otteella kirjoitettu jännityskertomus, mutta en toki haluaisi kaikkien jännäreiden ottavan mallia tästä. Kyllä jännärit ovat parhaita juuri sellaisena joina ne yleensä tarjoillaan: ripeä tahti, paljon tapahtumia, mielenkiintoinen sarjamurhaaja ja melko ohuet henkilöhahmot. En usko, että Hautanummi jää kovinkaan pitkäksi aikaa mieleeni, mutta suosittelen sitä kyllä lukijoille, jotka ovat lukeneet liikaa tavallista jännitystä ja haluavat lukea jotain hieman erilaista. 

Saanut Gold Dagger -palkinnon vuonna 2010: "Vuoden paras Britanniassa julkaistu englanninkielinen rikosromaani."

P.S. Aloitan tällä kirjalla uuden TB:n alakategorian valloituksen eli Modern Thrillers saa ensimmäisen kirjansa.

Piruettiystävyys

Kirsti Kuronen
2010
196 s./Karisto


14-vuotiaan Ellin elämä on yhtä kamppailua suorituspaineiden kanssa. Koulussa pitäisi olla kympin oppilas, balettiharrastuksessa pitäisi menestyä ja muutamasta kilostakin pitäisi hankkiutua eroon. Kavereiden kanssa ei oikein voi olla oma itsensä ja kotonakin äiti kehottaa aina vain parempiin ja parempiin suorituksiin. Ilman Dorista Elli ei jaksaisi kaikkea, vaikka välillä onkin raskasta seurata kauniin ja itsevarman Doriksen menestymistä.

Piruettiystävyys on aiheeltaan mielenkiintoinen ja koskettavakin nuortenkirja. Omista teinivuosista on aikaa kymmenisen vuotta, mutta lukiessa yläastevuodet tulivat kummasti lähemmäksi. Kyllähän tuo teiniaika tuppaa olemaan sellaista omituista aikaa: peilikuva on vääristynyt ja jostain syystä sitä yrittää olla kaikkea sitä mitä ei ole, sen sijaan että olisi vain rennosti se kuka on. Kuronen onnistuu hyvin kuvaamaan teini-iän henkeä ja niitä ajatuksia mitä vääristynyt omakuva herättää.

Kirja taitaa olla sellainen, jonka jokainen tyttö voisi lukea yläasteiässä. Nuoren tytön ajatusmaailmasta on kirjoitettu niin yleismaailmallisesti, että samaistuminen on helppoa vaikkei jakaisikaan Ellin intohimoa balettiin. En sitten tiedä miten tällainen hieman alleviivaava tarina toimisi niillä perfektionismiin taipuvilla tytöillä. Toisiko se lohtua, laittaisiko se ajattelemaan oman elämän koukeroita ja ehkä höllentämään tahtia? Tarinaa täytyy myös kehua siinä esiintyvän melko hurjan juonenkäänteen takia, jonka tyyliseen en ole ennen törmännyt nuortenkirjaillisuuden puolella. Varmaan juuri tämä hieno ekstra saa minut muistamaan kyseisen kirjan hieman pidempään.

Kurosen käyttämästä teinikielestä en vakuuttunut sataprosenttisesti. Yleensähän juuri tuo teinikieli taitaakin olla se missä vanhemman kirjailijan on vaikeinta onnistua. Minä en tosin tiedä miten tämänpäivän teinit keskustelevat toisilleen, mitkä ovat niitä pinnalla olevia hokemia ja mitkä ovat menneisyyttä. Toisaalta teinikieli elää koko ajan, joten kirjaan painettu versio taitaa aina olla osaksi vanhentunutta. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi edes niin väliä... Täytyy varmaan tänään jäädä Prisman pääoville hengaamaan hetkeksi ja kuuntelemaan mitä sulosanoja teinit toisilleen iskevät perjantai-illan kunniaksi;D


Topelius-palkinto kirjasta vuonna 2011: "Korkeatasoinen nuortenkirja, jossa teksti on mutkatonta ja nuorisokuvaus luontevaa."