Juha Itkonen
2008
253 s./Otava
Lukupiirin kanssa tutustuimme tällä kertaa Itkosen novellikokoelmaan. Moni tarttui ensimmäistä kertaa kyseisen kirjailijan kirjaan, mukaanlukien minä. Lukukokemuksen jälkeen en voi sanoa olevani erityisen ihastunut kirjailijaan, mutta ei kirja missään nimessä huonokaan ollut. Novellikokoelma oli sellainen mukavan keskiverto, josta löytää jotain hyvää ja jotain huonoa ja joka unohtuu pian kokonaan.
Takakansiteksti kuvaa novelleja väkeviksi kertomuksiksi aikamme ihmisistä. Kuulostaa hienolta teoriassa, mutta liika väkevyys myös uuvuttaa lukijan helposti. Olisinkin kaivannut enemmän yksityiskohtaista arjen kuvailua. Sitä, että kirjailija on taiturimaisesti onnistunut taltioimaan pienen mutta merkittävän hetken jonkun hahmon elämässä, johon sitten saattaa lukijana ehkä parhaimmassa tapauksessa samaistua. Tällä kertaa liika oli liikaa.
Novelleissa käsitellään olematonta isäsuhdetta, lesbovanhempia, eron jälkeistä tunne-elämän järkkymistä, alaikäiseen sekaantumista, perhedynamiikan muuttumista lapsensaannin jälkeen, vanhoja ihastuksia... Toisin sanoen ihmiselämän suurimmat kuviot tulevat tutuiksi. Sikäli tietysti toimiva kokonaisuus, koska kaikki novellit tarjoavat elämää suurempia hetkiä ja tunteita (hyvässä ja pahassa).
Novellit vaikuttivat minuun eri tavoin, joten lukukokemus oli siinä mielessä monipuolinen. Osa kosketti (Hetki minun jälkeeni, Sama sana), osa herätteli omia muistoja mieleen (Tamminen, Muilutus), osa pisti miettimään nykypäivän maailmanmenoa (Kaupankäyntiä, Ei minun elämäni, Ei), osa ärsytti (Fucking Thailand, Florida). Ei siis voi sanoa, että novellit olisivat jättäneet kylmäksi. Ehkä se iänkaikkinen suomalaisuus taas paistoi tästä niin läpi, että se jäi kaivertamaan negatiivisessa mielessä. Taidan kuitenkin uskaltaa lukea Itkosta joskus uudelleenkin...
Onko Itkosella joku kirja, mikä olisi ihan pakko lukea?