F. Scott
Fitzgerald: Kultahattu (Alkuteos The Great Gatsby 1925) Suomentanut Marja
Niiniluoto. Otava 2004 (5. painos).
Kultahattu ei
ollut sitä mitä odotin, ja toisaalta jos joku olisi kysynyt mitä odotan, en
olisi osannut vastata. Takakannessa kirjaa kuvataan ”romaaniksi 20-luvun
levottomasta jazz-sukupolvesta”, joten ehkä odotin kasapäin hämyisiä
jazzklubeja. Ehkä odotin jotakin sellaista elämäniloa, jota Fitzgeraldeissa
esitetään olleen elokuvassa Midnight in Paris. (Loogista kyllä, perustin
käsitykseni 20-luvun amerikkalaisesta klassikosta Woody Allenin vuonna 2011 ohjaamaan
elokuvaan, jossa ei kyseistä teosta edes käsitellä. Ihmisen mieli
toimii välillä jännittävästi.)
Minulla oli
kuitenkin tunne, että pidän tästä kirjasta kovasti. Kyseinen tunne on kyllä
ollut viime aikoina väärässäkin, mutta täytyihän sen välillä osua oikeaan,
vähintään sattumakin sen jo määrää!
Jotta muut ehkä
säästyisivät epämääräisiin mielikuviin perustuvilta ennakko-oletuksilta,
kerrataanpa lyhyesti mistä on kyse: kirjassa Nick aloittelee uraansa
osakekauppiaana ja tutustuu vuokraamansa kesäasunnon naapurissa majailevaan
satumaisen rikkaaseen herra Gatsbyyn. Gatsby on melko salaperäinen hahmo, mutta
koska Nick sattuu tuntemaan Gatsbyn nuoruudenrakastetun Daisyn, miehistä tulee
ajan mittaan ystäviä. Nick on kirjan kertoja, tapahtumia sivusta seuraava
tarkkailija. Tosin hänkään ei ehkä pysty pysyttelemään niin tasapuolisena ja
kaikkia kohtaan yhtä hyväntahtoisena kuin toivoisi, mutta tiettyyn
ulkopuolisuuteen hän koko ajan pyrkii. Ehkä siksi muut uskovat hänelle helposti
salaisuuksiaan.
Tarina on kaunis
mutta surullinen. Joitakin henkilöitä käy sääliksi, joitakin ei tippaakaan
vaikka ehkä pitäisi. Kenenkään ei voi oikein väittää toimivan ihmissuhteiden
saralla oikein, paitsi ehkä kertoja-Nickin. Hän tosin paneutuu omaan elämäänsä
melko vähän ja lienee muutenkin epäluotettava taho arvostelemaan omaa
toimintaansa. Toisaalta Nick ei arvostele kenenkään muunkaan toimia. Hän vain
kertoo niistä ja antaa niiden sitten olla sellaisenaan.
Pidän
kertojarakenteesta todella paljon. Nick selostaa tapahtumia lukijalle koko
tapahtumaketjun päätyttyä, mutta pysyttelee enimmäkseen kronologiassa.
Kertojanäänessä on jotakin hurmaavan vanhanaikaista, sellaista mikä saa
uppoutumaan syvälle lukemaansa maailmaan ja toivomaan, että kaikki kirjat
kirjoitettaisiin yhtä ihanalla tavalla. Nickissä kertojana on jotakin hyvin
lähelle tulevaa, sillä tarinasta syntyy pikkuhiljaa vaikutelma, että Nick
kertoo tarinaa vain minulle, että minä lukijana olen tarkkaan valittu uskottu. Tällainen
läheisyyden tunne aiheuttaa ainakin minussa ihanan lämpimän tunteen!
Kultahattu
päätyi myös omaan hyllyyn tultuaan sopivasti kirpparikierroksella vastaan.
Tämän kirjan aion varmasti lukea uudelleen, ja katsoa myös tulevan elokuvan.
Carey Mulligan on yksi ehdottomia suosikkinäyttelijöitäni eikä Leonardo
DiCapriossakaan näin vanhemmilla päivillä mitään vikaa ole!