Anu Silfverberg: Sinut on nähty

 

Puolisollani on varmaan "hauskaa" aina, kun luen Anu Silfverbergiä. Sehän on siis sellaista, että minä luen, puoliso puuhailee mitä nyt puuhaileekaan, ja minä keskeytän hänen puuhansa jatkuvasti lukeakseni ääneen parhaita kohtia. Ja niitä parhaita kohtiahan on aina paljon. Rakastan Silfverbergin tapaa kirjoittaa ja ajatella.

Uusimmassa kirjassaan Sinut on nähty Silfverberg käsittelee katsetta, elokuvaa, sukupuolten presentaatioita ja naisen asemaa elokuvassa. Elokuvan rinnalla Silfverberg tarkastelee nuorten tyttöjen fanikulttuuria ja lapsuuden leikkejä, joissa sukupuoleen suhtauduttiin mutkattoman joustavasti. Hän pohtii seksuaalista häirintää ja raiskauksen esittämistä taiteessa. Mukana kulkevat Silfverbergin kokemukset naistutkimuksen opiskelusta, naisten väliset ystävyyssuhteet, nuoruuden ensimmäiset seksikokemukset ja yritykset sopia naiseuden muottiin. Katseen kohteena ovat mm. E.T., Lars von Trier, Kate Winslet, Frozen, Kieślowski, Girls, Tauno Palo ja Labyrintti.

Silfverberg on samanaikaisesti terävä, vihainen ja hirvittävän hauska. Hän saattaa purkaa turhautumistaan kiroten ja noituen ja kirjoittaa seuraavassa luvussa koskettavasti yhdessä jaetun taiteen merkityksestä. Sarkastiset heitot, tarkat huomiot ja rehelliset tunnustukset seuraavat toisiaan. Silfverberg käsittelee tunnistamisen riemua ja teoksia, joista hän on löytänyt itsensä; teoksia, joita hän on rakastanut, mutta jotka eivät enää tunnu samalta; hän kertoo rakkaudestaan keskeneräisiä ja eksyneitä, aina valkoisten miesten esittämiä hahmoja kohtaan; hän katsoo toiveikkaasti tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat jo lapsena tottuneet monimuotoisempaan sukupuolen esittämiseen kuin mihin me saimme tottua.

Silfverberg pohtii myös, onko feminismi pilannut häneltä elokuvat. Onko rakkaus elokuvaa kohtaan mahdollista pelastaa sen jälkeen, kun on alkanut katsoa filmejä feminististen silmälasien läpi? Voiko taideteos olla hyvä, jos se on moraalisesti ongelmallinen?

Voiko katse olla samanaikaisesti krittinen ja rakastava? Moni tuntuu ajattelevan, että teoksen kritisointi jostakin näkökulmasta tarkoittaa koko teoksen arvon kieltämistä. Taideteoksen kritisointi on sen haukkumista. Mutta minusta taideteoksen ei tarvitse olla virheetön, eikä taideteosta kohtaan tunnetun rakkauden ehdotonta. Taideteoksella voi olla muita ansioita, joiden vuoksi on valmis antamaan anteeksi esimerkiksi ohuen ohuet naishahmot. Tai voi olla, että teos kuvaa oivaltavasti sukupuolten välisiä valtasuhteita mutta unohtaa muut valtasuhteet. Ja rakkaudella on toki rajansa: on eri asia sietää kapeaa naiskuvaa kuin suoranaista naisvihaa.

Rakastin tätä kirjaa myös siksi, että se sai muistelemaan ja miettimään omia elokuvakokemuksiani. Mietin, kuinka paljon minäkin rakastan Taivaalliset olennot -elokuvaa ja sitä, kuinka ainutlaatuisen tunnistettavasti se kuvaa  tyttöja ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Mietin Mike Leigh'n elokuvaa Career Girls, joka kuvaa lähes yhtä ainutlaatuisesti vähän vanhempien tyttöjen välistä ystävyyttä, ja jonka naishahmoissa on myös sitä epätäydellisyyttä ja repaleisuutta, joka on yleensä varattu elokuvissa miehille. 

Mietin, olivatko lapsuuteni suosikkielokuvat Sound of Music ja Hotelli Firenzessä minulle niin tärkeitä osittain siksi, että naiset olivat niissä suurissa rooleissa. (Sound of Music ei toki ole mikään feministinen klassikko tai oman aikansa Frozen, mutta uskon saaneeni laulavasta Julie Andrewsta jotain samanlaista energiaa kuin nykyajan lapset saavat Elsasta.)

Ja mietin Kieślowskia, jota 90-luvulla väritrilogian ilmestymisen aikaan oikeasti palvottiin. Opiskelijabileissä ihmiset aloittivat keskusteluja sanomalla "Eikö Kieślowski olekin nero?" Päädyin usein väittelemään Kieślowskista, koska hänen elokuvansa ärsyttivät minua niin valtavasti. Ärsytti se eteerinen haahuilu, ja aivan erityisesti inhosin Veronikan kaksoiselämän kohtausta, jonka Johanna Rojola tässä kirjassa tiivistää osuvasti näin: "Nyt herkästi ja esteettisesti hiukan itkee. Mikäs sille mahtaa jos alkaa toisen itkeminen panettaa." Ja tunnen tyydytystä siitä, että Kieślowskin "upea naiskuva" saa vihdoinkin kuulla kunniansa.

Myös Omppu, Kirjakimalainen ja helmikekkonen  ovat kirjoittaneet kirjasta.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Teos, 2020 

Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu

 

Jos sydämesi sykkii retkeilylle, luonnossa samoamiselle, kauniille maisemille tai kansallispuistoille, lue Tomi Kontion Kansallispuistojen kutsu! Kontio päätti eräänä päivänä, että hän käy poikansa kanssa kaikissa 40:ssä Suomen kansallispuistossa. Retkeilyharrastuksen pohjalta syntyi myös tämä kirja, jossa Kontio esittelee kansallispuistoista 31, edeten etelästä pohjoiseen, Nuuksiosta Lemmenjoelle.

"Suomen erämaissa kuljetaan ikuisen toistumisen kehässä: metsää, suota, metsää, suota. Kiinnekohtia ei ole. On vain soilla rämpimistä ja ryteiköissä taivaltamista. Eksyminen tutussa ja toisteisessa on paradoksi, joka luonnehtii paitsi suomalaista maisemakokemusta myös suomalaisuutta yleisemmin."

Kirja on suorastaan ahmittavaa luettavaa: tekee mieli edetä vielä seuraavaan kansallispuistoon, ja jos vielä yhden jaksaisi. Mielenkiinto pysyy yllä, koska Kontio antaa jokaiselle puistolle persoonallisen käsittelyn. Kontio saattaa kertoa yhdestä puistosta retkeilyvinkkejä, toisesta historiaa. Monet luvut kuvaavat isän ja pojan kokemuksia, välillä tunnelmoiden, usein humoristisesti, kommelluksia ja retkeilyn haasteita unohtamatta. Jotkut puistot innostavat Kontion kertomaan anekdootteja Kurt Vonnegutista tai Akseli Gallen-Kallelasta – toiset saavat pohtimaan ihmisluontoa tai filosofisia kysymyksiä. Välillä Kontio vuodattaa runollisesti, välillä myhäilee pilke silmäkulmassa.

"Kun pääsin joen rantaan, pienelle sammalen ja varpujen peittämälle tasanteelle, jota teräväkulmaiset lohkareet reunustivat, en voinut kuin puhaltaa keuhkot tyhjäksi ilmasta ja istua sammaleisen kiven päälle ja parahtaa ääneen:

- Voi helvetti miten kaunista, ei jumalauta, saatana."

Olen itse laskujeni mukaan käynyt yhdeksässä kansallispuistossa (ja käväissyt Lemmenjoella, mutta sitä en voi rehellisesti kuitenkaan laskea kansallispuiston valloitukseksi). Kansallispuistojen kutsu sai haaveilemaan ainakin Torronsuosta (koska suo!), Selkämerestä (koska majakka!) ja Pyhä-Häkin aarniometsistä. Ja olisipa hienoa retkiluistella Linnansaaressa ja uida Tiilikkajärven hiekkarannoilla! Ja turistilaumojen uhallakin pitäisi tietysti joskus päästä kokemaan Lapin ruska.

Kirjan viehättävyyttä lisää runsas kuvitus, joka saa huokailemaan luonnon ihmeellisyyttä. Myös valokuvat ovat Kontion ottamia. Yhdessä kuvat ja teksti herättävät armottoman patikointikuumeen – halun päästä kuuntelemaan mäntyjen huminaa ja hengittämään metsän tuoksua.

Yksi hienoista kansallispuistokokemuksista: Leivonnmäen kansallispuiston harju.

 

Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu

Kansi: Timo Numminen

Avain, 2020

Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtosen Putkinotko oli jo viime vuonna yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, mutta en silloin saanut tartuttua tähän järeään klassikkoon. Pidin kirjan kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinossa tänäkin vuonna, ja tällä kertaa se päätyi luettavaksi asti.

Lukukokemus oli palkitseva, vaikka Putkinotkon lukeminen otti minulta aikansa – kirjan parissa kului kaksi kuukautta. Syynä ei ollut se, että kirja olisi ollut vaikeaselkoinen, tai etten olisi viihtynyt sen parissa. Järkälemäinen ja verkkaisesti etenevä Putkinotko ei vain aina tuntunut houkuttelevimmalta lukuvalinnalta, kun väsynyt mieli kaipasi viihdykettä. Onneksi Putkinotko sopi vallan hyvin luettavaksi vähitellen, eivätkä pienet tauot lukemisessa mitenkään haitanneet tämän aika lailla juonettoman tarinan seuraamista.

Putkinotko on yhdenpäivänromaani, joka kuvaa savolaisen vuokraviljelijä Juutas Käkriäisen perheen elämää yhden kesäisen päivän ajan. Juutas on laiska ja jääräpäinen jörrikkä, jonka saamattomuutta kuvaa se, että hän nukkuu perheineen saunassa, koska ei ole saanut korjattua tuvan seinien puuttuvia hirsiä. Juutaksen vaimo, toimelias Rosina, yrittää patistaa Juutasta viinanpolttoon, koska se olisi helppo keino ansaita perheelle tuloja – jos Juutas vain saisi aikaiseksi tarttua toimeen. Käkriäisten vuokraisäntä Aapeli Muttinen ei puolestaan tiedä, millä keinoin hän saisi Käkriäiset hoitamaan tilaansa: hän on kokeillut uhkauksia ja lupauksia, mutta Putkinotko tuntuu Juutaksen hoidossa vain rapistuvan.

Lehtonen kuvaa ihastuttavan tarkkanäköisesti ja elävästi romaaninsa henkilöt. Hän onnistuu rakentamaan henkilöhahmon pieninkin keinoin, ja esimerkiksi Käkriäisten kymmenen lasta ovat kaikki tunnistettavia persoonia. Juutas on niin kovakalloinen, kerskaileva ja itsepäinen, että hän saattaisi jäädä pelkäksi karikatyyriksi, mutta Lehtosen käsittelyssä tässä metsäläisessä on inhimillisyyttä.

Rosina Käkräinen on henkilöhahmoista kenties koskettavin ja moniulotteisin: pintakerroksena Rosinassa on kova ääni ja toimeliaisuus, mutta Lehtonen näyttää meille myös sen, kuinka tarkasti Rosina tuntee jokaisen lapsensa, Rosinan katkeruuden ja vihan, ja Rosinan huolen siitä, että hän on jälleen raskaana. Mieleen jää viipymään kuva väsyneestä ja alakuloisesta Rosinasta, joka viipyilee iltatoimissaan saadakseen hetken aikaa ajatella monia murheitaan.

Kirjan tunnelma vaihtelee koomisesta touhukkuudesta tummempiin sävyihin ja kauniisiin tuokiokuviin. Verkkaisen kesäpäivän tunnelma on Lehtosen käsittelyssä niin käsinkosketeltava, että lukija voi tuntea ihollaan heinäkuisen lämmön ja haistaa keskikesän tuoksut. Lehtosen teksti on herkullista ja moniulotteista, vaihdellen rehevästä, töksähtelevästä dialogista runollisiin maisemakuvauksiin. Kielessä on viehättävää vanhahtavuutta, mutta hengeltään Putkinotko tuntuu yllättävän ajattomalta.

Kirjan loppuun kootut, Putkinotkon julkaisun jälkeen kirjoitetut epilogit jätin lukematta. Putkinotkon avoin loppu oli niin hieno, etten halunnut kuulla edes kirjailijan näkemystä siitä, mihin elämä henkilöhahmot kuljetti.

Putkinotkosta ovat kirjottaneet myös Elina ja Jokke. Kirsi ja Tiina kirjoittavat kirjan lisäksi Teatteri Jurkan Putkinotko-tulkinnasta.

Joel Lehtonen: Putkinotko
SKS, 2012/1920
Ilmestynyt alunperin kahtena osana
Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920
 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

Tara Westover: Opintiellä

Kiinnostuin Tara Westoverin Opintiellä-muistelmista parista syystä. Ensinnäkin minulla on loppumaton kiinnostus erilaisia suljettuja aatteellisia yhteisöjä kohtaan. Westoverin varhaista elämää hallitsivat useammatkin erilaiset ääriaatteet. Westover kasvoi mormoniperheessä, joka uskonnon lisäksi harjoitti vainoharhaisen isänsä johdolla survivalismia ja homeopatiaa ja vastusti muun muassa länsimaista lääketiedettä ja koululaitosta. Perhe valmistautui maailmanloppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, vastusti hallituksen kontrollia ja noudatti isän tulkintoja Raamatusta ja Mormonin kirjasta.

Toinen syy kiinnostukseeni olivat kommentit, joissa kirjaa kehuttiin oppimisen ja koulutuksen ylistykseksi. Täysin puutteellisesta kotikasvatuksestaan huolimatta Westover pääsi opiskelemaan – ensin mormoniyliopistoon ja sen jälkeen Cambridgeen. Herkistyin jo etukäteen opintojen maailman avautumisesta.

Todellisuudessa Opintiellä kertoo ennen kaikkea Westoverin ongelmallisesta, väkivaltaisesta ja valtaa väärin käyttävästä perheestä, ei niinkään aatteista tai oppimisestakaan. Westover kuvaa tarkasti perhettään koetelleita onnettomuuksia ja kohtaamaansa perheväkivaltaa. Kokemukset ovat järkyttäviä, mutta niiden yksityiskohtien lukemisesta tulee auttamatta hiukan tirkistelevä olo. Yksityisen perhehelvetin rinnalla kirjan yleisemmät teemat jäävät vähemmälle huomiolle.

Westoverit ovat mormoneja mutta omassa yhteissössäänkin ulkopuolisia. Heidän uskonnollisuuttaan tuntuu värittävän toisaalta isän vainoharhaisuus, toisaalta erityisesti naisiin kohdistuva siveellisyyden vaatimus. Uskonnon teema näkyy eniten siinä, kuinka perheen miehet käyttävät uskontoa lyömäaseena – Westover ei kirjassaan juurikaan käsittele mormonismia tai uskonnollisuutta yleisemmällä tasolla tai sitä, mitä ne hänelle itselleen merkitsevät.

Olin odottanut kirjassa erityisesti osuutta, jossa Tara pääsee opiskelemaan. Pettymyksekseni opintoja kuvaavat osuudet jäivät kirjassa aika vaisuiksi, eikä odottamaani oppimisen ylistystä tullutkaan. Koulutuksen merkitys on silti kiistaton: se merkitsee Taralle vapautumista perheen vallasta, maailman avautumista, oman historian ymmärtämistä. Opiskelulla ja koulutuksella on valtava merkitys, mutta silti kirjasta jää puuttumaan jonkinlainen innostava tunne opiskelun ilosta. Westoverille koulutuksen merkitys onkin ehkä jossain muualla. Ilman koulutusta ihminen on alttiimpi kontrollille, valheille, muunnelluille totuuksille – koulutettu ihminen voi muodostaa oman totuutensa, vaikka se olisikin vaikeaa ja tuskallista.

Opinitellä oli kieltämättä mukaansa tempaavaa luettavaa. Westoverin selviytymistarina koukuttaa, vaikka läheskään kaikki sen yksityiskohdat eivät kiinnosta. Kirjallisuutena Opintiellä ei tee suurta vaikutusta, vaikka Westover aivan pätevästi kirjoittaakin. Teemat ovat kuitenkin kiinnostavia, ja ne kannattelevat tarinaa loppuun asti.

Opintiellä ovat olleet myös Kirjakko ruispellossa, Kirjaluotsi, Kirsi ja Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi, 2018

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Ihminen on taitava olento. Taitava luomaan ja taitava tuhoamaan. Välillä ihminen tuhoaa tarkoituksella, välillä välinpitämättömästi, välillä vahingossa. Ihminen sopeutuu varsin ketterästi erilaisiin olosuhteisiin ja raivaa samalla tieltään muita lajeja. Ilmastonmuutos, merien happamoituminen ja vieraslajien leviäminen: kaikkiin näihin löytyy selitys ihmisen toiminnasta.

Elizabeth Kolbert kuvaa Kuudennessa sukupuutossa käynnissä olevia muutoksia ympäristössä ja eliölajeissa. Muutoksia, joiden taustalla on tavalla tai toisella ihmisen toiminta. Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat niin nopeasti eteneviä, ettei luonto ehdi sopeutua niihin. Ehtiikö ihminenkään sopeutumaan – entä haluaako ihminen reagoida aiheuttamiinsa muutoksiin?

Olin vähän vältellyt Kuudennen sukupuuton lukemista, koska pelkäsin sen olevan hirvittävän ahdistava, ja jossain vaiheessa omat voimavarani eivät riittäneet kovin masentavien kirjojen lukemiseen. Kolbert kirjoittaa kuitenkin aika kepeästi, mikä oli minulle pieni pettymys nyt, kun kirjaan vihdoin tartuin. Olisin halunnut ahdistua enemmän, vaikka ahdistusta pelkäsinkin! Mutta ehkä on hyvä, ettei Kuuden sukupuutto ole kovin hyytävä ja synkkä, koska tällaisena se kenties tavoittaa enemmän lukijoita.

Kolbert on kirjoittanut itsensä kirjaan mukaan melko näkyvästi. Hän kulkee tutkijoiden ja luonnonsuojelijoiden mukana tutustumassa näiden työhön. Hän matkustaa eri puolille maailmaa nähdäkseen koralliriuttoja, lepakoita, sammakoita ja muita uhanalaisia lajeja. Mieleeni tuli useamman kerran, että dokumenttielokuvassa nämä kohdat olisivat varmasti olleet vaikuttavia, mutta kirjassa ne olivat minusta välillä hiukan pitkästyttäviä.

Pysäyttäviäkin hetkiä kuitenkin on, kuten kuvaus luolista, joissa maa on kuolleiden lepakoiden peitossa. Luolat ovat lepakoiden talvehtimispaikkoja, mutta kylmässä viihtyvä sieni on tappanut miljoonia lepakoita Yhdysvalloissa, jonne sieni on kulkeutunut Euroopasta. Eurooppalaiset lepakot ovat kehittyneet samaan aikaan sienen kanssa, eikä se vaivaa niitä, mutta yhdysvaltalaisille lepakoille sieni on tappava. Yhdysvaltoihin sieni on olettavasti kulkeutunut ihmisten mukana.

Tieteenhistoriallinen osuus oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista. Sukupuutto on käsitteenä suhteellisen tuore. Suurin osa tietää, kuinka paljon vastustusta ja naureskelua evoluutioteoria aikoinaan herätti, mutta ihan samalla tavalla kiisteltiin sukupuuttoteoriasta – jota kritisoi esimerkikisi muuan Charles Darwin.

Kuudes sukupuutto on tyyliltään hyvin perinteinen tietokirja, eikä Kolbertin kirjoitustyylissä ole mitään erityisen persoonallista. Kirjan ansiot eivät olekaan tyylissä tai rakenteessa vaan yksinkertaisesti aiheessa. Aiheessa, jota kohti ei ehkä haluaisi katsoa, mutta jota pitäisi tarkastelle pitkään ja perusteellisesti.

Kuudes sukupuutto oli yksi viime vuoden hyllynlämmittäjistäni. Sain kirjan Arjalta (kiitos!), ja seansaitsee lähteä eteenpäin luettavaksi, eli tämä hyllynlämittäjä lähtee hyllystäni kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Laura ja Henna.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (The Sixth Extinction. An Unnatural history, 2014)
Suom. Pirkko Vesterinen
Kansi: Timo Mänttäri
Atena, 2016

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

"Meni kotiin koulun jälkeen, keitti teetä, istuutui lukemaan Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelsin. Henkeä ahdisti, päätä särki vaimeasti, teki mieli nukkua. Kuvitteli erilaisia tapoja henkensä riistämiseksi, kirjoitti Saralle kortin: "Ei mitään erityistä kerrottavaa." Vihkojen korjausta. Ruoanlaitto. Tiski. Vesi. Puut. Pyykinpesu. Sänkyyn."

Ulla-Lena Lundbergin varhaiset romaanit, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna julkaistiin pari vuotta sitten yhteisniteenä. Hyvä ratkaisu kustantajalta, koska näin Annan tarinan seuraaminen lapsuudesta vanhuuteen sujuu helposti. Yhteisniteessä on myös tavattoman kaunis ja tyylikäs kansi.

Anna varttuu Kuninkaan torpassa, Kökarin saarella. Isän kuolema Annan varhaislapsuudessa on jättänyt parantumattomat arvet, mutta siitä huolimatta Annasta kasvaa avoin ja iloinen nuori nainen. Tuo iloinen luonne kiinnittää tukholmalaisen taiteilijan ja hurmurin, Staffan Gabrielssonin huomion, kun tämä saapuu Kökarille maalaamaan ulkosaaristoa.

Kuninkaan Anna piirtää nopean luonnoksen Annan lapsuudesta, mutta keskittyy ensisijaisesti Annan ja Staffanin rakkaustarinaan. Lundberg kuvaa ihastuttavasti sekä saariston arkea että Annan sisäistä maailmaa: verkkojen nostamiset ja laskemiset, varhaiset aamut ja iltapäivälevot, silakkamarkkinat ja myrskytuulet rytmittävät elämää, ja Anna tarkkailee ja elää tätä kaikkea luontevasti ja alati kiinnostuneena.

Kirjan romanssi ei sykähdyttänyt minua samalla voimalla kuin muu tarina. Kenties siksi, että Staffan jää henkilöhahmona jokseenkin ulkokohtaiseksi, vaikkei Lundberg häntä yksiulotteisesti kuvaakaan. Nolostelin myös seksikohtauksia, jotka särähtivät korvaani harlekiinimaisilta. Kokonaisuudessaan kirjassa oli kuitenkin valloittavaa raikkautta ja syvää tunnetta, joka sai ahmaisemaan sen melkein yhdeltä istumalta.

Kökarin Anna on laveampi kokonaisuus kuin Kuninkaan Anna. Siinä missä ensimmäinen kirja keskittyy muutamaan vuoteen, toinen osa kuljettaa Annan varhaisesta aikuisuudesta aina vanhuuteen asti. Kirja ei pysykään aivan kasassa, ja erityisesti loppupuolella tarina jää laahaamaan ja takertuu turhilta tuntuviin juonenpätkiin. Nuoren kirjailijan hapuilua on myös Lundbergin tarpeessa selittää asioita auki sen sijaan että lukijan annettaisiin tehdä omat johtopäätöksensä.

Paikoitellen Kökärin Anna oli raskasta luettavaa, koska se kuvaa ihmistä, joka on pohjimmiltaan syvän surun läpitunkema mutta on päättänyt hymyillä läpi surunsa. Tämä oli kuitenkin hyvää raskautta, ja minua viehtätti Lundbergin taito kuvata yksinäisyyttä ja kaipausta.

Vaikka näissä Anna-kirjoissa oli puutteensa, niiden parissa oli helppo viihtyä. Meri ja saaristo kutsuvat mukaansa, Annan hahmossa on voimaa, ja Lundbergin teksti virtaa paikoitellen itkettävän kauniisti. Suosittelen suolaisten tuulten ja katkeransuloisten rakkaustarinoiden ystäville.

Yhteisniteen ovat lukeneet myös Aino, Maria ja Elina, Kuninkaan Annasta ovat kirjoittaneet Jonna ja jaana, joka on lukenut myös Kökarin Annan.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Alkuteokset Kungens Anna (1982), Ingens Anna (1984)
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
Kansi: Helena Kajander
Gummerus, 2014

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."

Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.

Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.

H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.

Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?

Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.

H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.

Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, Nanna, Katja, tuijata, Kirsi ja bleue.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani

Tunnustan suhtautuneeni hiukan ennakkoluuloisesti tähän Minna Eväsojan Melkein geishaan, kun ensimmäisiä kertoja kuulin kirjasta. Ajattelin, että tässä yritetään nyt kirjoittaa vastinetta (ehkä jopa kopiota) Mia Kankimäen Asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tuumin, ettei Eväsoja voi mitenkään pärjätä Kankimäelle tässä kirjavertailussa.

Onneksi kuitenkin päätin ylittää ennakkoluuloni ja antaa Geishalle mahdollisuuden. Eväsojan kirja ansaitsee kyllä tulla luetuksi, vaikka se ei ihanuudessa Asioille todellakaan pärjää. Mutta vaikka Kankimäen ja Eväsojan kirjojen lähtökohdat ovat samanlaiset – Japaniin hurahtaneet suomalaisnaiset kirjoittavat Japanista omien kokemustensa kautta – kirjat ovat muuten aika erilaisia. Molemmille on siis tilaa meidän Japanista kiinnostuneiden lukemistossa.

Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa, ja hän on asunut pitkiä aikoja Japanissa, opiskellen mm. teetaidetta. Hän siis oletettavasti tuntee Japanin suunnilleen niin hyvin kuin muukalainen voi vieraan maan ja kulttuurin tuntea. Geishassa Eväsoja kuvaa kokemuksiaan pienin, anekdoottimaisin kappalein: kirjan 45 lukua käsittelevät mm. tohveleiden käyttöä, sairastamista, talojen lämmitystä, teetaidetta, sakea, juhlia, sukupuolten välisiä eroja ja luontoa.

Eväsoja kuvaa paljon kulttuurieroja: kuinka omituisilta monet japanilaiset tavat ja näkemykset tuntuvat suomalaisesta, ja kuinka paljon ihmetystä suomalaisnainen voi toisaalta japanilaisissa herättää. Viehättävimmillään kirja on kuitenkin silloin, kun luovutaan kummastelusta ja erikoisuuksien esittelystä ja keskitytään vain kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne on koettu. Eväsoja kirjoittaa toteavasti ja rauhallisesti, ja vähäeleistä tyyliä kuorruttaa usein lakoninen huumori. Kirjan tunnelmassa on jotakin viehättävää, jotakin mikä vie ajatukset mielikuvien Japaniin: teehetkiin, putoaviin kirsikankukkiin ja hillittyyn käytökseen.

Kirjassa on aika paljon toistoa, mikä näinkin lyhyessä ja pienimuotoisessa kirjassa hiukan häiritsi. Kokonaisuus oli kuitenkin miellyttävää luettavaa. Eväsoja ei kirjoita mitenkään erityisen omaperäistä tekstiä, mutta kiinnostavaa kerrottavaa hänellä riittää. Ja halu päästä joskus Japaniin nousi kirja lukemisen jälkeen välittömästi taas pintaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Lukuneuvoja, Suketus, Jenni, Kirjahilla ja Arja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016

Peter Høeg: Susanin vaikutus

"Kukaan ei enää muista sitä, mutta ensimmäisen kerran eurooppalaiset biologit varoittivat luonnon saastumisesta 60-luvun puolivälissä.Sen jälkeen tilanne on pahentunut eksponentiaalisesti. Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä sitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella."

Jostakin syystä Peter Høeg kiehtoo minua kirjailijana, vaikken ole aikaisemmin lukenut hänen tuotannostaan kuin Lumen tajun, johon suhtaudun ristiriitaisin tuntein. Pidin kirjan mietiskelevästä puolesta, mutta sen trillerimäinen loppu turhautti ja suorastaan suututti minua. Olisin kovasti toivonut, että Høeg olisi  kirjoittanut kauniin ja hiljaisen kirjan päähenkilönsä ajatusmaailmasta, ja petyin kun kirja ei vastannut odotuksiani. Kuitenkin kirjassa oli myös paljon sellaista, mistä pidin, ja halusin antaa Høegille toisenkin mahdollisuuden. Nyt, monta vuotta myöhemmin, Susanin vaikutus alkoi kiinnostaa, ja kohtasin taas Høegin.

Susanin vaikutuksessa on paljon samaa kuin Lumen tajussa. Päähenkilönaiset ovat hiukan erikoislaatuisia poikkeusyksilöitä, jotka sotkeutuvat monimutkaisen ja väkivaltaisen murhamysteerin kiemuroihin. Molemmat kirjat ovat outo yhdistelmä polveilevaa pohdiskelua ja uskottavuuden rajoja hipovaa toimintaa. Ja molemmat kirjat jättivät jälkeensä hämmentyneen olon: en oikein tiedä, mitä ajatella Høegin kirjoista, tai pidänkö niistä, mutta kylmäksi hänen kirjansa eivät jätä.

Susanin vaikutuksessa on hienoja elementtejä, kuten salaperäinen Tulevaisuuskomissio ja synkeän klaustrofobinen tunnelma. Mutta en oikein osaa suhtautua Høegin kirjojen juonenkuljetukseen, joka pahimmillaan tuo mieleen keskinkertaiset toimintaelokuvat. Elokuvissa epäuskottavat juonenkäänteet ja täpärät läheltä piti -tilanteet voi kuitenkin olla helpompi hyväksyä, kun taas kirjoissa ne helposti ärsyttävät minua.

Ja kuitenkin Susanin vaikutuksessa oli sellaista hurjaa rönsyilyä ja suuruudenhulluutta, joka veti minua puoleensa. Tuntuu kuin Høeg haluaisi kattaa kirjassaan koko maailman: rakkauden ja vanhemmuuden, rahan ja vallan vääristyneet suhteet, fysiikan lait, poliittisen korruption, ekokatastrofin ja kuolevaisuuden. Sanottavaa on paljon, mutta se uhkaa hukkua juonen kiemuroihin. Nautinkin kirjasta eniten, kun en kiinnittänyt niin paljon huomiota tarinaan vaan keskityin vain ajatuksiin ja kieleen. Ehkä Høegia pitää lukea niin – ainakin minun.

Susanin vaikutuksesta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Omppu, tuijata, Suketus, Katja, Jonna, Kaisa Reetta, MarikaOksa ja Elina.

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014)
Suom. Katriina Huttunen
Kansi: Jussi Karjalainen
Tammi, 2015 

Virpi Mikkonen: Kiitos Hyvää Pikaruokaa

Takana kiireinen työpäivä, on nälkä ja väsy, ja jotain ruokaa pitäisi saada nopeasti. Toiveissa olisi siis pikaruokaa, mutta terveellistä  – sellaista jota voi huoletta syödä vaikka joka päivä.

Virpi Mikkosen Kiitos Hyvää Pikaruokaa pyrkii vastaamaan kiireisen arjen ruokahaasteisiin. Kirjassa on yli 80 ohjetta, joiden luvataan olevan sekä helppoja että terveellisiä. Kaikki ohjeet ovat gluteenitonta kasvisruokaa, ja suurin osa ohjeista on vegaanisia. Ohjeet on jaettu kolmeen osaan: aamupaloihin, lämpimiin aterioihin ja makeisiin herkkuihin.

Aamupalafanina tulen aina hyvälle tuulelle aamiaisvinkeistä ja -ohjeista. Vaikka aamupalapyörää ei keksisikään täysin uudelleen, on aina hauskaa saada pientä variaatioita tuttuihin puuroihin ja voileipiin. Mikkosen kirjassa ihastuttavat esimerkiksi yksinkertaisen nerokkaat paprikamunakkaat ja kolmen kaalin aamupalasalaatti. Moni aamupalaohje sopii myös jälkiruuaksi tai osaksi päivällistä.

Kaikkien kirjan ohjeiden luvataan valmistuvan korkeintaan puolessa tunnissa. Monet ohjeet ovatkin niin simppeleitä, että tämä aikaraja varmasti täyttyy, mutta ihan kaikkien reseptien kohdalla en usko ainakaan ensikertalaisen onnistuvan 30 minuutissa. Esimerkiksi omassa keittiössäni kesäkurpitsalasagnen valmistumiseen meni lähemmäs tunti – mutta ruuasta tuli kyllä erinomaisen herkullista!

Mikkosen kirja on minusta vallan ihastuttava ja inspiroiva. Osa ohjeista on jopa huvittavan yksinkertaisia, mutta niinpä kynnys niiden kokeilemiseen on myös hyvin matala. Ja mukana on myös haastavampia ohjeita kunnianhimoisempia ohjeita varten. Kirja on lisäksi hyvin kaunis ja tyylikäs: reseptien lisäksi Mikkonen vastaa kirjan harmonisista valokuvista. Herkullista kirjaa tekee mieli selailla ihan vain silmänruokana.

Virpi Mikkonen (teksti, reseptit ja kuvat): Kiitos Hyvää Pikaruokaa, Helppoja reseptejä terveelliseen arkeen
Kannen kuva: Riikka Kantinkoski
Graafinen suunnittelu: Annukka Alasko
Otava, 2015 

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

"Salla avaa suunsa, mutta sieltä ei tule ääntä. Sallan suusta ei tule yhtään ääntä nyt eikä koskaan. Salla ei enää koskaan kuule omaa ääntään tai puhu kenellekään. Kalat muuttavat asumaan Sallan pään sisälle, kalat ovat sellaisia, ne imevät äänet pois. Sallan puhe on kalojen ruokaa, kalat syövät Sallan sisältä ja heiluttavat laiskasti mustia pyrstöjään."

Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunaisen meren novelleissa käsitellään rikkonaisia perheitä. Lasten ja vanhempien suhteita määrittävät näissä tarinoissa suru, menetys, poissaolo ja ikävä. Isät, äidit ja lapset lähtevät tai katoavat erilaisista syistä: kuolemat, erot ja riidat vievät perheenjäsenet kauas toisistaan. Valonpilkahduksina näissä tummissa tarinoissa on mukana toiveita sovituksesta ja haavojen parantumisesta.

Monessa tarinassa läheisen poissolo on kuin valtava aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Muistoilla, kuvitelmilla, tarinoilla. Syyllisyyden tunne tai katumus repivät poissaolon aukkoa yhä suuremmaksi. Toisissa tarinoissa ihmiset ovat kyllä fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, jossakin muualla.

Rasi-Koskinen osaa harhauttaa lukijaa. Kuvitelmat ja tosi sekoittuvat niin lukijan kuin novellien henkilöhahmojen mielessä. Arkiselta ja turvalliselta näyttänyt paljastuu harhaksi ja suojamuurit, joita henkilöt rakentavat ympärilleen, paljastuvat pilvilinnoiksi. Ihminen voi huomata heräävänsä painajaisesta – tai painajaiseen. Lukijana astun mukaan Rasi-Koskisen maailmoihin, luulen tietävänsä minne kirjailija minua johdattaa, mutta joudun yllättymään kerta toisensa jälkeen.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat novelleissa usealla eri tasolla. Rasi-Koskinen rakentamissa maailmoissa on usein jotakin hiukan outoa ja nyrjähtynyttä. On hukutettuja kyliä, joissa vesi hipoo puiden latvoja ja maailmanlopun maisemia, joista ihmiset ovat kadonneet. Viimeinen-novellissa äiti yrittää suojella lastaan vihamieliseltä maailmalta, jossa on muitakin "jäljelle jääneitä". Äiti opettaa lapselle, että aina pitää olla varuillaan, aina pitää piiloutua, lumeen ei saa jättää jälkiä. Lapsella on vanhan ihmisen kasvot. Kokoelman päättävä Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa puolestaan alkaa varsin arkisena tarinana isästä, joka hurahtaa mehiläisten kasvattamiseen, mutta loppua kohti tarina ottaa absurdeja kierroksia.

Rasi-Koskisen novellit ovat kerroksellisia ja monitasoisia. Pinnalta melko yksinkertaiset tarinat paljastavat salaisuutensa pikku hiljaa. Tarkoituksellisen hämäriä tai vaikeita nämä tarinat eivät ole, vaikka lukijan tulkinnalle jätetäänkin tilaa. Yksinkertaisuus antaa myös tilaa tunteille. Koskettavan tarinan lähtökohdaksi ei tarvita paljon: siihen riittää pieni poika, joka lähtee salaa kotoaan juhliakseen isänpäivää biologisen isänsä kanssa.

Vaaleanpunaisen meren ovat lukeneet myös Karoliina, Kaisa ja Katri.

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2014

Antti Tuomainen: Parantaja

"Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi. Sen tuoksussa oli jotakin hapanta, melkein pilaantunutta. Seisoin hetken porttikongissa yrittäen päättää seuraavista askelistani, miettiä missä olin ja mihin olin menossa."

Eilen alkaneen dekkariviikon innoittamana päätin tarttua hyllyssä jo muutaman vuoden lukemista odottaneeseen Parantajaan, jota voisi luonnehtia dystooppiseksi jännäriksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Helsinkiin, joka on ilmastonmuutoksen seurauksena muuttunut sateen runtelemaksi ekokatastrofialueeksi. Ilmastopakolaiset, kulkutaudit ja tulvat ovat ajaneet hyväosaisimmat ihmiset pois kaupungista, jossa laittomuudet ja väkivalta rehottavat. Rikoksia tapahtuu niin paljon, ettei poliisi ehdi tehdä juuri muuta kuin kirjata ne ylös. Ihmiset turruttavat mielensä merkityksettömällä viihteellä ja skandaaliuutisilla.

Kaiken tämän keskellä Tapani Lehtinen etsii kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja, joka on ennen katoamistaan tehnyt juttua Parantajaksi kutsutusta ekoterroristista, joka murhaa teollisuuyritysten johtajia, poliitikkoja ja muita vaikuttajia joita pitää pääsyyllisinä ilmastonmuutokseen. Jouluun on kaksi yötä, sade putoaa verhona Helsingin ylle, ja Tapani vaeltaa läpi pimeän kaupungin etsien vaimoaan – ja Parantajaa.

Tuomaisen kirjan vaikuttavinta antia on tulevaisuuden Helsingistä maalattu kuva. Sateen piiskaama, pimeä kaupunki on vihamielinen ja uhkaava. Pelon keskellä turvaa haetaan vartijoista, metallinpaljastamista ja turvakameroista, joiden tuoma turvallisuus on kuitenkin vain näennäistä. Ihmiset yrittävät suojata itseään parhaaksi katsomallaan tavalla: jotkut tarrautuvat menneisyyteen ja yrittävät kieltää maailman muuttumisen, toiset uskovat vain vahvimman selviävän taistelussa. Tapani uskoo rakkauteen.

Dystopia-puoli on siis Parantajassa kohdillaan. Jännäri-osuus ei sen sijaan vakuuttanut minua aivan samalla tavalla. Kirja ei rehellisesti sanottuna ollut minusta erityisen jännittävä tai edes tunnelmaltaan tiivis. Ekoterroristi Parantaja olisi voinut olla hyvinkin hyytävä hahmo mutta on lopulta aika vaisu pääkonna. Tapanin tutkimukset puolestaan ovat melkoista haahuilua, ja oikeille jäljille tunnutaan päätyvän kovin helposti. Johannan löytäminen on Tapania kuljettava voima, mutta lukijalle vaimon etsiminen ei muodostu samanlaiseksi johtotähdeksi, kenties siksi että Johanna itse jää hahmona kovin etäiseksi.

Parantaja oli minusta niin tarinaltaan kuin kerronnaltaankin melko tavanomainen jännäri. Joko juoni tai kieli olisi kaivannut jonkinlaista lisäpotkua – hiukan enemmän tunnetta tai persoonallisuutta. Ekokatastrofi-teema kuitenkin kantaa hyvin, ja sen ansioista kirjan luki mielenkiinnolla, vaikka se ei muuten suurta jälkeä jättänytkään.  

Parantajan ovat lukeneet myös esimerkiksi Annami, Elina, Jori, Booksy, Minna ja Ville-Markus.

Antti Tuomainen: Parantaja
Kansi: Jussi Kaakinen
Helsinki-kirjat, 2010

Eleanor Catton: Harjoitukset

"Me opittiin että kaikki maailmassa jakautuu kahteen: hyvään ja pahaan, miehiin ja naisiin, totuuteen ja valheeseen, lapseen ja aikuiseen, mielihyvään ja tuskaan. Me opittiin että opolla oli kartta, kartta jonka avulla kaikki vaikuttaisi järkevältä. Avain. Vähän niin kuin teatteriohjelmassa, jossa lukee toisella puolella näyttelijöiden nimet ja toisella hahmojen nimet – siisti jako, joka erottaa kuvitelman todellisuudesta. Me opittiin että esityksen ja esittäjän välillä, totuuden ja valheen välillä on jako – aina on jako. Me opittiin että mitään välitilaa ei ole."

Välitiloja ei ole, opetetaan Abbey Crangen high schoolin tytöille Eleanor Cattonin Harjoituksissa. Mutta juuri välitiloissa Cattonin esikoisromaanissa liikutaan. Totuus ja valhe, todellisuus ja kuviteltu, aito kokemus ja esitetty tunne sekoittuvat jatkuvasti, eikä lukijalle ole lainkaan selvää, missä rajat kulkevat. Harjoituksissa käsitellään myös nuoruuden ja aikuisuuden välistä rajatilaa, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä rajoja sekä luottamuksen ja hyväksikäytön rajoja – eikä mitään selkeitä rajaviivoja tai vastauksia ole.

Romaanin keskiössä on high schoolin 17-vuotiaan oppilaan ja koulun musiikinopettajan välinen suhde, jota ei kuitenkaan kuvata missään vaiheessa suoraan. Suhde tapahtuu ihmisten puheissa, kuvitelmissa ja juoruissa, se esiintyy lehtien skandaalinkäryisissä otsikoissa, ja läheisen teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin tekemässä näytelmässä. Hig schoolin tytöt tuntevat tapauksen muuttaneen heitä kaikkia: jokainen tyttö on nyt potentiaalinen viettelijä tai viettelyn uhri. Tytöt avautuvat ajatuksistaan ja tunteistaan saksofoninsoiton opettajalleen, joka puolestaan ohjailee mielessään tyttöjä, asettelee heitä rooleihin ja peilaa tapahtumia omiin kokemuksiinsa. Ja samaan aikaan tapahtumat ja henkilöt saavat uuden muodon näyttelijäopiskelijoiden tulkinnassa. Mutta onko kaikki loppujen lopuksi kuvitelmaa, tai näytelmää, tai peliä?

Catton sekoittaa tarinassaan toden ja kuvitellun kiehtovasti. Harjoitusten tarina kiinnostaa ja kutsuu mukaansa, mutta Catton häiritsee jatkuvasti lukijaa eikä päästä tätä uppoutumaan kuviteltuun todellisuuteen. Perinteisen tarinan säännöt rikotaan, eikä Catton tarjoa lukijalle selkeää kuvaa siitä, mitä tapahtui tai keitä hänen henkilöhahmonsa ovat. Henkilöt ottavat rooleja ja vaihtavat niitä, taustamusiikki soi ja spottivalot ohjaavat katsetta, kohtauksia toistetaan näkökulmaa vaihtaen. Näyttämöllisyys, esittäminen ja replikointi jatkuvat silloinkin, kun tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle.

Kirja nostaa esiin kysymyksen identiteetin ja kokemusten luonteesta. Onko olemassa aitoja ja alkuperäisiä kokemuksia vai esitämmekö itseämme ja tunteitamme? Entä kuinka paljon taide ja viihde muovaavat tapaamme olla maailmassa? Toimimmeko ja ajattelemmeko riippumattomina yksilöinä vai ohjaavatko erilaiset roolit ja odotukset tekojamme ja ajatuksiamme? Missä määrin esitämme itseämme ystävinä, naisina tai miehinä, uhreina tai sankareina?

Luulen, että Harjoitukset voi joidenkin lukijoiden mielestä olla ärsyttävä ja turhanaikaisesti kikkaileva kirja. Ja jos lukija ei pidä avoimista lopuista ja solmimattomista langanpäistä, hän ei luultavasti pidä Harjoituksista. Minä kuitenkin ihastuin Cattonin kirjaan, ja tunsin sen parissa suurta lukuiloa. Pidin siitä, kuinka Catton kutsui lukijan mukaan kuvitteluleikkiin ja rikkoi sitten jatkuvasti oman leikkinsä sääntöjä. Pidin siitä, kuinka tarinallisuuden rikkominen nosti kirjan teemat esiin ja houkutteli ajatukset liikkeelle. Ja pidin siitä, että kaiken vieraannuttamisen ja keinotekoisuuden korostamisen keskellä kirja tuli myös lähelle ja kosketti.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, Taika, MarikaOksa ja Hanna.

Eleanor Catton: Harjoitukset (The Rehearsal, 2008)
Suom. Tero Valkonen
Kansi. Eija Kuusela
Siltala, 2010/2014 

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantaiesseiden esipuheessa Arnkil kirjoittaa romantiikasta periytyvästä ajatuksesta, jonka mukaan taideteosta voi kasvattaa kirjoittamalla siitä. Näin viedään eteenpäin teoksessa piileviä ajatuksia, avataan reittejä taiteeseen, jatketaan leikkiä. Juuri tätä taiteesta kirjoittaminen (tai puhuminen) parhaimmillaan taitaa olla. Ei arvostelua tai arvottamista vaan pohdintaa, joka tuo teokseen ja sen kokemiseen jotakin enemmän: kirkastaa ajatuksia ja johdattaa uusien mahdollisten tulkintojen pariin.

Arnkil liikkuu esseissään taiteen kentällä laidasta laitaan: rockista vallankumoukselliseen elokuvaan, analyyttisestä henkilökohtaiseen, kevyestä painavaan. Tekstejä yhdistää ennen kaikkea kokemuksellisuus. Arnkil ei kätke omia henkilökohtaisia muistojaan tai ajatuksiaan joita teoksiin tai niiden tekijöihin liittyy, ja juuri tämä tuo teksteihin raikkautta ja syvyyttä. Toisissa teksteissä Arnkil pysyttelee etäämmällä, toisissa hän taas tulee hyvinkin lähelle lukijaa, kuten kirjan varmasti koskettavimmissa esseessä Reko. Siinä Arnkil muistelee nuorena kuollutta ohjaajaa ja kirjailijaa Reko Lundánia – ystävänä, lukijana, kustannustoimittajana. Teksti on sekä kunnianosoitus Lundánin taiteelle että ystävän kaipaava muistokirjoitus.

Moni Launtaiesseiden teksteistä houkuttelee tutustumaan niissä esiteltyihin teoksiin. (Miksi en ole nähnyt Lars von Trierin Melancholiaa? Ja Hannu Raittilaa täytyisi selvästi lukea!) Toisissa tapauksissa taas essee itsessään riittää. Guy Debordia käsittelevä In girum imus nocte et consumimur igni on äärettömän mielenkiintoinen teksti yhteiskunnallisesta ja kumouksellisesta taiteesta (ja sen mahdottomuudesta), mutta en silti haluaisi Arnkilin tavoin viettää viikonloppua elokuva-arkiston Debord-maratonia seuraten. Essee sen sijaan oli kokoelman antoisimpia.

Kaikki kirjan esseet olivat kiinnostavia, myös ne joiden aiheista en etukäteen tiennyt mitään. Toki teksteistä kuitenkin löytyy erilaisia tasoja silloin, kun aihe on tuttu ja läheinen. Siksi säästelinkin lukiessani viimeiseksi kahta esseetä. Toinen oli jo aikaisemmin mainitsemani Reko, toinen oli Skavabölen poikia käsittelevä Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa). Vaikka Arnkil kirjoittaa Zaida Bergrothin elokuvaversiosta ja omat muistoni ovat Q-teatterin alkuperäisistä näytelmistä, kokemukset teoksesta tuntuivat kohtaavan ja kommunikoivan. Essee nosti esiin muistoja ja sai melkein tavoittamaan niitä fyysisiä tuntemuksia, joita Skavabölen pojat aikoinaan herätti, minussa ja selvästi myös Arnkilissä. Taideteos siis tosiaan jatkoi elämäänsä launtaiesseen kautta.

Muissa blogeissa: Donna Mobilen Leena oli lukemisen jälkeen täydellisen piristynyt ja iloinen; Hannan mielestä Arnkil on samanaikaisesti pehmeä ja terävä; "Mahtavaa", sanoo puolestaan Helmi K.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel
Siltala, 2014 

Helen Walsh: Englantilainen tragedia

"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

"124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä."

Vuonna 1873 Cincinnatissa Bluestone Roadin talossa numero 124 entinen orja Sethe elää tyttärensä Denverin kanssa eristettyä elämää. Ihmiset karttelevat taloa, jota pienen vauvan haamu pitää raivoisassa otteessaan. Eräänä päivänä taloon kuitenkin saapuu mies Sethen menneisyydestä. Paul D on Sethen tavoin entinen orja ja mies jonka olemuksessa on jotakin siunattua: Paulin seurassa naiset uskaltavat itkeä. Vähän myöhemmin taloon ilmestyy kuin tyhjästä myös kaunis mutta outo nuori nainen, Rakkain. Paulin ja Rakkaimmaan saapuminen herättää henkiin menneisyyden, jonka kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet unohtaa.

Minun kansani, minun rakkaani vie 1800-luvun Yhdysvaltoihin, orjuuden vuosiin sekä sisällissodan jälkeiseen aikaan. Orjuuden julmuus kauhistuttaa, vaikka Morrison ei mässäile kurjuudella. Usein hän kuvaa pahimmat asiat ikään kuin sivusilmällä vilkaisten, jättäen paljon lukijan täydennettäväksi. Tapahtumat ovat niin järkyttäviä, ettei niitä voi jäädä tuijottamaan, mutta ne piirtyvät silti häiritsevän selkeinä kuvina mieleen.

Kirja ei päästä lukijaa helpolla. Minun kansani, minun rakkaani on sekä teemoiltaan että kieleltään painavaa luettavaa. Morrisonin teksti ei sinänsä ole erityisen vaikeaselkoista, mutta tekstin ja kerronnan rytmiin tottuminen vei silti aikansa. Tarina etenee lukuisten takautumien kautta, ja kerronnassa realismi vaihtuu välillä unenomaiseen runollisuuteen tai yliluonnollisiin sävyihin. Mutta kun teksti sitten vie mukanaan, se vie voimakkaasti eikä päästä otteestaan.

Morrison ei romantisoi tai sorru helppoon syyllistämiseen. Hän ei tee mustista orjista pyhimyksiä tai marttyyrejä vaan kokonaisia ihmisiä. Hän kuvaa tarkkanäköisesti ihmisluontoa niin pahimmillaan kuin parhaimmillaankin. Ihmisen voi ajaa julmuuteen yhtä lailla valta tai kärsimys, rakkaus tai viha. Mutta julmuuden ja kärsimysten rinnalla kirjassa kaikuu myös armon, rakkauden ja anteeksiannon sanoma.

Minun kansani, minun rakkaani on upea, tärkeä kirja, joka jätti minut lähes sanattomaksi. Kirja, joka alkaa hiljaisesti, kietoo vähitellen pauloihinsa ja menee lopulta ihon alle, vavisuttaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Kirja, joka jättää jälkensä lukijaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, bleue, Sara, Katja, Salla, Sanna ja Juhani.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1988

Kjell Westö: Kangastus 38

Olen iloinen, sillä Kjell Westö on uudistunut. Olin melkoisen pettynyt Westön edelliseen romaaniin Älä käy yöhön yksin, joka tuntui minusta laiskalta uusintaversiolta ihanasta Leijat Helsingin yllä -esikoisesta. Sen sijaan Kangastus 38 on virkistävällä tavalla erilainen kuin miehen aikaisemmat romaanit, vaikka kirjassa toki on mukana paljon tuttuja elementtejä. On 1900-luvun historiaa: nyt liikutaan Suomen sisällissodan muistoissa sekä toisen maailmansodan kynnyksellä – vuodessa 1938 siis. On musiikkia ja urheilua ja runsaasti viittauksia kulttuurihistoriaan. On tiettyjä Westölle tyypillisiä henkilöhahmoja: lempeitä humanisteja, herkkiä sieluja jotka sortuvat liian kovaan todellisuuteen törmätessään ja kovia arvoja edustavia, kylmiä miehiä. On ystäviä, jotka vanhetessaan ajatutuvat toisistaan yhä kauemmas. Tuttujen teemojen sekaan on kuitenkin lisätty paljon ennen näkemätöntä, ja koko kirja tuntuu sekä rakenteeltaan että hengeltään uudelta.

Nuoruus ja aikuistuminen ovat usein olleet Westön kirjoissa kantavia voimia. Kangastus sen sijaan on selkeästi keski-ikäinen kirja. Vaikka päähenkilöt muistoissaan palaavat nuoruuteensa, painopiste on nelikymppisten maailmassa.  Asianajaja Claes Thune ja hänen konttoristinsa Matilda Wiik kantavat kumpikin mukanaan elämän tuomia pettymyksiä ja historian painoa. Erilaisista elämänpiireistä tulevat Thune ja Wiik löytävät toisistaan jonkinlaiset sielunsisarukset: he aistivat toistensa yksinäisyyden ja surun. He haparoivat kohti yhteyttä, vaikka kumpikaan ei omista syistään halua paljastaa liikaa sisimmästään. Melankolia ja jonkinlainen väsymys leimaavat niin henkilöhahmoja kuin koko kirjaakin: se on tunnelmaltaan utuinen, verkkainen ja haikea.

Kangastus on muihin Westön kirjoihin verrattuna tiivis paketti – sivujakin on vain kolmisen sataa. Kaleidoskooppimaisen rakenteen ja rönsyilevien sukupolvitarinoiden sijaan Westö kohdistaa nyt katseensa muutamaan henkilöhahmoon ja lyhyeen ajanjaksoon. Verkkainen tahti ja kauniisti virtaavat lauseet tuovat kuitenkin kerrontaan ilmavuutta. Teksti hengittää luontevasti ja vapautuneesti. Kirja on monella tapaa Westön kaunein teos, vaikka sen kauneus onkin kovin surumielistä.

"Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus". Näin Matilda Wiik sanoo Thunelle, ja oikeudenmukaisuus onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista. Keitä kohtelemme oikeudenmukaisesti ja mistä syistä? Millaiset teot rikkovat oikeudenmukaisuuden vaatimusta – yksilöiden välisissä suhteissa tai laajemmassa mittakaavassa? Millaisilla syillä epäoikeudenmukaiset teot oikeutetaan? Ja miten tulisi toimia epäoikeudenmukaisuutta todistaessaan? Voiko vääryyttä vastaan taistella vain voimakeinoin – riittääkö lempeä humanismi? Westö tarkastelee näitä kysymyksiä historian kautta, mutta ne ovat ajattomia; tärkeitä kysyä tänäkin päivänä.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Minna, Joana, Suketus sekä jaana.

Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38).
Suom. Liisa Ryömä
Otava, 2013 

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Elokuussa vuonna 1914 taiteilijapariskunta Viktor Janssonille ja Signe Hammarsten Janssonille syntyi tytär, joka sai nimekseen Tove. Vuonna 2014 Tove Jansson on epäilemättä yksi Suomen tunnetuimpia ja rakastetuimpia taiteilijoita, jonka syntymän satavuotisjuhlaa vietetään monin tavoin. Maaliskuussa avataan Ateneumin juhlanäyttely, jota ainakin minä odotan jo malttamattomana. Kirjabloggaajat viettävät myös Tove-vuotta: Les! Lue! -blogin Reeta on haastanut niin suomalaiset kuin norjalaisetkin kirjabloggaajat lukemaan ja bloggaamaan Jansson-aiheisesti. Omalta osaltani avaan haasteen tällä viime vuonna ilmestyneellä Jansson-elämänkerralla.

Olen lukenut paljon niin Janssonia kuin Janssonistakin. Muumi-kirjat olen lukenut ties kuinka monta kertaa sekä lapsena että aikuisena, ja nyt juhlavuoden aikana olen suunnitellut lukevani ainakin yhden Muumi-kirjan ruotsiksi. Janssonin aikuisille suunnattuja kirjojakin olen lukenut useampia. Kesäkirjan ja Kuvanveistäjän tyttären olen lukenut (tai uudelleenlukenut) lähivuosina, mutta muut kirjat luin varhaisaikuisuudessa, jolloin ne jäivät aika kaukaisiksi. Ehkä olin kirjoille tuolloin liian nuori, koska muistelen kirjojen tuntuneen etäisiltä ja jotenkin ahdistaviltakin. Haluankin lukea tänä vuonna myös Janssonin aikuisten kirjoja uusin silmin.

Erik Kruskopfin vuonna 1992 ilmestynyt kirja Kuvataiteilija Tove Jansson tutustutti minut aikoinaan Janssoniin kuvataiteilijana. Ihastuin paitsi Janssonin maalauksiin myös Kruskopfin kirjaan, jonka luin 90-luvulla useampaankin kertaan. Muutama vuosi sitten luin Boel Westinin elämänkerran  Tove Jansson: Sanat, kuvat, elämä, joka on eritttäin perusteellinen ja mielenkiintoinen, mutta perusteellisuudessaan välillä hiukan kuivakka selvitys Janssonin elämän eri puolista. Myös Vivica Bandlerin ihastuttava omaelämäkerta Vastaanottaja tuntematon kertoo paljon Tovesta ja erityisesti Toven ja Vivican suhteesta.

Tuoko Karjalaisen kirja sitten jotain uutta näkökulmaa Janssoniin? Eipä juuri, mutta kyllä kirjalla on ehdottomasti ansionsa. Karjalaisen kirja on monipuolisempi kuin Kruskopfin kuvataiteeseen keskittyvä kirja, ja luettavampi ja helpommin lähestyttävä kuin Westinin teos. Karjalaisen kirjasta on hyvä aloittaa tutustuminen Janssonin elämään ja taiteeseen, ja Tove-entusiastille kirja on kotoisaa ja viehättävää luettavaa.

Toven elämä, sanat ja kuvat ovat kirjassa hyvässä tasapainossa. Karjalainen käy läpi tärkeimmät elämäntapahtumat ja valottaa miellyttävästi ja tirkistelemättä myös Toven persoonallisuutta. Kuvat saavat kirjassa kenties hiukan enemmän huomiota kuin kirjallinen tuotanto. Muumit kulkevat luonnollisesti matkassa mukana, mutta Karjalainen tuo hyvin esiin sen, että Janssonin elämäntyö oli paljon muutakin kuin Muumeja, samoin kuin  taiteilijan täydellisen kyllästymisen peikkoihin. Muumiväsymys oli välillä niin pahaa, että Tove kirjoitti voivansa vaikka "oksentaa muumipeikon päälle".

Karjalaisen teksti on helppolukuista, ja siitä välittyy tutkijan lämmin asenne tutkittavaa kohtaan. Hetkittäin tekstissä on kuitenkin pientä töksähtelyä ja luettelomaisuuden tuntua, ja toistoakin on jonkin verran. Kirjan rakenteesta pidin: tarina etenee toisaalta kronologisesti, toisaalta temaattisesti. Erityistä kiitosta ansaitsee kuvitus: mukana on runsaasti kuvia niin luonnoksista, maalauksista, kuvitustöistä kuin Tovesta ja tämän läheisistäkin. Kirjaa voikin selailla loputtomasti kuviin uppoutuen, niin lukemisen lomassa kuin sen jälkeenkin. Karjalaisen kirjalla on ehdottomasti paikkansa Jansson-kirjallisuuden joukossa. Niille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin Toven elämään ja tuotantoon, suosittelen lämpimästi myös Westinin elämänkertaa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Elina, Katja, Maria, Katri, Maija ja Tiina.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta.
Ulkoasu: Timo Numminen
Tammi, 2013