Iris Murdoch: Meri, meri

Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981

Iris Murdoch: Kello

"Toby seisoi jonkin aikaa paikallaan ja katseli. Hän mietti mitä mahtaisi tapahtua, jos hänet löydettäisiin; hänen kuvitelmansa vaihtelivat kirkuen häntä pakoon juoksevista nunnista nunniin, jotka ryntäisivät hänen kimppuunsa kuin bakkantit. Hän ei tiennyt, kumpi mielikuva oli pelottavampi, tai, kuten hän hämmästyksekseen havaitsi pohtivansa, kumpi oli miellyttävämpi. Seisoessaan siinä paikan hermoja raastavassa äänettömyydessä hän alkoi vähitellen tuntea yhä suurempaa inhoa ajatellessaan mitä oli tehnyt."

Toby on nuorukainen, joka odottaa ensimmäisen Oxford-vuotensa alkamista. Michael on opettaja, joka on aikoinaan haaveillut papinurasta mutta luopunut unelmastaan kun hänen suhteensa kuolupoikaan paljastui. Dora on nuori vaimo, joka on juuri päättänyt palata takaisin dominoivan ja aggressiivisen miehensä luokse. Näiden kolmen tiet kohtaavat Imberissä, maallikkoyhteisössä joka on perustettu benediktiiniläisluostarin yhteyteen. Maallikkoyhteisö toimii yhteistyössä luostarin kanssa, ja sen jäsenet pyrkivät elämään yksinkertaista ja hengellisiä arvoja korostavaa elämää, työntekoon ja uskonnollisiin harjoituksiin keskittyen. Yhteisön rauha kuitenkin järkkyy, kun vaietut salaisuudet, salassa punotut juonet ja ihmisten väliset kemiat alkavat vähä vähältä purkautua.

Iris Murdoch luo kirjoissaan aivan omanlaisen maailman. Näin uskallan sanoa luettuani kaksi hänen kirjaansa: keväällä lukemani Hyvä oppilas ja tämä Kello ovat selvästi tunnistettavissa saman kirjailijan tuotoksiksi. Vaikka kirjoissa ei varsinaisesti tapahdu mitään yliluonnollista, on niiden tunnelmassa jotakin hiukan epätodellista, hiukan unenomaista. Uskonto ja moraalikysymykset näyttelevät tärkeää osaa molemmissa kirjoissa, ja yhteistä kirjoille ovat myös risteilevät ihmissuhteet, seksuaalisuus, syyllisyys ja salaperäiset, maailmasta eristetyt yhteisöt.

Kello on Hyvää oppilasta tiiviimpi, niin sivumäärältään kuin rakenteeltaankin. Kellossa henkilöiden elämää taustoitetaan jonkin verran, mutta periaatteessa kirjan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti ja paikallisesti hyvin pienen marginaalin sisälle. Tämä tekee kirjan tunnelmasta hyvin tiiviin ja ajoittain jopa painostavan. Tapahtumia tarkastellaan vuorotellen Tobyn, Doran ja Michaelin näkökulmasta - muut yhteisön jäsenet nähdään aina ulkopuolelta, ja he jäävät osittain arvoituksellisiksi hahmoiksi.

Kirjan kolme päähenkilöä ovat kukin omalla tavallaan eksyksissä elämässään. Michaelia painavat hengellisten ja ruumiillisten taipumusten ristiriitaisuudet; Tobyn nuoruus ja idealistisuus joutuvat törmäyskurssille todellisuuden kanssa; Dora kamppailee löytääkseen oman tahtonsa aviomiehen ja yhteisön painostuksen alla. Murdoch ei peittele henkilöhahmojensa virheitä ja erehdyksiä eikä kuvaa heitä varsinaisesti sympaattisiksi: silti lukija kiintyy heihin pikkuhiljaa. Lopullisia ratkaisuja henkilöille tai lukijalle ei tarjota, mutta jonkinlainen sovituksen teema tuntuisi kuitenkin olevan tärkeä.

Olen nauttinut kovasti molempien Murdochien lukemisesta, ja viihdyn hyvin Murdochin omalaatuisissa, mystistä ja maailmallista yhdistävissä maisemissa. Kello oli vielä Hyvää oppilastakin nautinnollisempi lukukokemus, koska siinä ei ollut jälkimmäistä ajoittain vaivannutta tyhjäkäyntiä ja toistoa, ja sen henkilöhahmot tulivat jotenkin enemmän iholle. Aion ehdottomasti jatkaa Murdochin lukemista, ja ainakin Meri, meri taitaa löytää jossain vaiheessa tiensä luettavien kirjojen pinoon.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Iris Murdoch: Kello (The Bell, 1958)
Suom. Mikko Kilpi
WSOY, 1961

Iris Murdoch: Hyvä oppilas

Näin kymmenisen vuotta sitten Iris Murdochista kertovan elokuvan Iris, ja siitä lähtien olen ajatellut jossain vaiheessa tutustuvani Murdochin kirjoihin. Joskus tällaiset kirjalliset projektit saattavat hiukan venähtää - yksi syy siihen että Murdoch on saanut odotella vuoroaan saattaa olla se, ettei minulla ollut oikeastaan mitään kuvaa siitä, millaisia kirjoja Murdoch oikeastaan kirjoitti. Olen tainnut parikin kertaa lainata jonkun Murdochin kirjan kirjastosta mutta palauttanut kirjat avaamattomina, koska en ollut löytänyt kipinää tarttua niihin. Nyt olen kuitenkin vihdoin lukenut ensimmäisen Murdochini, ja luulenpa ettei se jää viimeiseksi.

 

"Minä olen merkitty mies, polttomerkillä merkitty, ihmiset voivat nähdä sen, kaikki tuijottavat minua kadulla. Oikeaa minääni ei ole enää jäljellä, kaikki on naarmuttunutta, raapiutunut pois, ihmiset kääntävät puistatuksia tuntien minulle selkänsä, minä löyhkään epätoivolta ja pahuudelta." 

Edward Baltram on tarkoittamattaan aiheuttanut ystävänsä Markin kuoleman annettuaan tälle leikillään huumeita. Kauhea syyllisyys vaivaa Edwardia, eivätkä lähipiirin vakuuttelut ajan parantavasta vaikutuksesta lohduta häntä lainkaan: Edward tietää kantavansa Markin kuolemaa mukanaan loppuelämänsä ajan. Hän hautoo itsemurhaa muttei löydä rohkeutta toteuttaa aikeitaan. Sovitusta etsiessään Edward päättää etsiä käsiinsä biologisen isänsä jota ei ole nähnyt lapsuutensa jälkeen. Edward uskoo, että isä voi jollakin tavalla helpottaa tuskaa, tarjota hänelle anteeksiannon tai synninpäästön. Isänsä tavatakseen Edward matkustaa syrjäiseen Seegardin kartanoon.


"Seegardin koko viattomuus ja lumous palasi muiston mukana hänen mieleensä. Oliko se kaikki osoittautunut harhaksi? Mitä Seegard oli tehnyt hänelle, oliko se merkityksetön välisoitto, inhottava mysteeri, hyvä arvoitus, matka manalaan? Vaikka se olisi mitä, se tuntui hänestä suunnattomalta asialta, niin suunnattomalta että kestäisi vuosikausia ennen kuin hän saisi ajateltua sen loppuun."

Seegardissa Edward tapaa isänsä vaimon ja kaksi sisarpuoltaan. Naiset noudattavat elämässään omia tiukkoja sääntöjään. He syövät yksinkertaista kasvisruokaa, työskentelevät taukoamatta hiljalleen rapistuvassa talossaan eivätkä juuri kommunikoi ulkomaailmaan kanssa. Edwardin isän  Jessen sanotaan palaavan matkoilta aivan pian, mutta kukaan ei kerro Edwardille missä Jesse on tai koska hän tarkalleen ottaen palaa.

Hyvän oppilaan keskeinen teema on ihmisen pyrkimys kohti hyvää. Edwardin lisäksi monet muutkin kirjan henkilöt etsivät vastausta siihen, mitä on hyvä ja oikeudenmukainen elämä. Voidaanko pahat tai typerät teot sovittaa tai antaa anteeksi? Onko hyvä elämä sama asia kuin onnellinen elämä? Elämmekö ensi sijassa tyydyttääksemme omia tarpeitamme vai palvellaksemme muita? Tämänkaltaisten kysymysten kanssa henkilöhahmot kamppailevat, haparoiden välillä pimeässä, aiheuttaen toisinaan tarkoittamattaan pahaa pyrkiessään hyvään, mutta myös löytäen apua ja tukea odottamattomiltakin tahoilta.

"Meidän täytyy elää oman konkreettisesti ymmärretyn totuutemme mukaan ja syvien mielihalujemme on mahduttava siihen mukaan, sen mitä me hartaasti kaipaamme, mikä herättää meissä täyttymyksen tunteen ja tuottaa meille iloa. Hyvä elämä on sitä, kaikki eivät siihen pysty, kaikilla ei ole siihen rohkeutta." 

Minulla kesti hetki päästä Hyvän oppilaan rytmistä kiinni, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Edward saapui Seegardiin, kirja imaisi minut täysin mukaansa. Murdochin kirjoitustavassa ja kirjan tunnelmassa on jotakin kiehtovalla tavalla vanhanaikaista. Murdoch ei kuitenkaan missään nimessä kopioi vanhaa, vaan hänellä on selvästi aivan omanlaisensa kirjallinen ääni. Kirja on runsas ja rönsyilevä, ja tapahtumiin sekoittuu aika ajoin mystisiä ja yliluonnollisia elementtejä. Luonto on voimakkaasti läsnä: valkoinen sumu peittää maiseman, kukat tuoksuvat, joki kuohuu ja jossakin taustalla, näkymättömissä on meri...

Tunnelma on arvoituksellinen, usein suorastaan uhkaava, ja välillä tapahtumat hipovat melodraaman rajoja. Oli jotenkin äärettömän virkistävää lukea tällaista häpeilemättömän hurjaa ja mielikuvituksellista kirjaa monen viime aikoina lukemani pienimuotoisen hillityn kirjan jälkeen. Upposin kirjaan täysin - näin sen henkilöt ja maisemat mielessäni kuvina jotka olisin halunnut maalata - pohdiskelin henkilöhahmoja, heidän ongelmiaan ja valintojaan.

Varmin merkki kirjan vaikuttavuudesta lienee se, että vaikka lukiessani ajoittain väsyin joihinkin sivupolkuihin ja pitkiin pohdiskeluihin, tunsin viimeisiä sivuja lukiessani haikeutta siitä että tämä yli 700-sivuinen matka kirjan parissa päättyisi. Onnistuin kiintymään henkilöhahmoihin ja kirjan tunnelmiin, ja olisin mielelläni viipynyt niiden parissa vielä hetken.

Lisää Murdochista voi lukea Poplaarin Pekan hienosta kirjailijaesittelystä.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen

Iris Murdoch: Hyvä oppilas (The Good Apprentice, 1985)
Suom. Raija Mattila
Weilin+Göös, 1987