Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika

"Niin me erosimme. Isä lähti kävelemään asemalle päin, minä nousin pyöräni selkään ja aloin polkea päinvastaiseen suuntaan, sinne minne toiset olivat jo menneet. Itkin jokaisella pyöränpolkaisulla, kastelin kyynelilläni sen tien joka johti minut maailmalle elämänikäiseen evakkouteen. Vaikka palasimmekin, tämä oli se hetki jolloin läksin kotoani."

Luin alkuvuodesta Eeva Kilven sota-aikaan sijoittevien muistelmien ensimmäisen osan, Talvisodan ajan, joka teki suuren vaikutuksen: kirja on sekä koskettava kertomus sodasta lapsen silmin koettuna että oivaltava kuvaus muistoista ja muistamisesta. Trilogian seuraavissa osissa Kilpi jatkaa muistojensa purkamista ja pohtimista ja kuvaa samalla, kuinka eräs karjalaistyttö kasvoi lapsesta aikuisuuden kynnykselle. Ja kuinka tuo tyttö oppi elinikäisen koti-ikävän.

Muistamisen ja muistojen teemat ovat kirjassa keskeisessä roolissa. Muistojen luonne muuttuu trilogian edetessä. Talvisodan aikaan Kilpi oli vielä lapsi, ja hänen muistonsakin ovat lapsen muistoja – hapuilevia ja irrallisia. Jotkut yksityiskohdat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen, mutta niiden ympärille ei saa aina rakennettua asiayhteyttä. Jatkosodan aikaiset muistot alkavat olla selkeämpiä ja tarinallisempia. Silti Kilpi törmää jatkuvasti näissäkin muistoissa epävarmuuteen: toiset muistovat asiat eri tavalla kuin hän; muistoissa on aukkoja; muistot eivät asetu aikajärjestykseen; tai muistoja värittää myöhemmin koettu ja opittu.

Miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme toisia? Eeva Kilpi ei pysty palauttamaan mieleensä lopullista lähtöään Karjalan kodista. Onko muisto kadonnut liian kipeänä? Vai onko muisti vain sattunut hävittämään juuri tuon hetken? Lähtöjä ja paluita eri kodeista oli sotavuosina niin monia, että ehkä muisti ei jaksanut pitää niistä kaikista lukua.

Väliaikaisissakin kodeissa eletään sodan aikana suurimmaksi osaksi arkea. Nuoren tytön arkeen kuuluu luonnollisesti koulunkäynti, ja monet koulumuistot ovat piirtyneet mieleen kirkkaina. Äidinkielen ainekirjoitustunneilla Eeva etsii omaa ääntään kirjoittajana. Onnistunut aine ja siitä saatu hyvä arvosana ovat olleet suuria kokemuksia.

Sodan aikana monet tunteet on piilotettu ja tukahdutettu. Pelko, koti-ikävä ja suru on kätketty, ja pinnalla ollaan oltu urheita ja toiveikkaita. Sodan jälkeen taas ollaan pyritty palaamaan nopeasti arkeen – samaan aikaan ollaan tunnettu epäuskoa siitä, että Karjala on todellakin menetetty. Suru ja ikävä kulkevat mukana koko elämän ajan. Sota päättyy mutta sen jättämät jäljet eivät koskaan katoa lopullisesti. Kuusikymppisen Eeva Kilven sisällä asuu ikuisesti kotinsa jättävä nuori Eeva Salo.

Trilogiasta tai sen osista ovat kirjoittaneet myös Kirsi, jaana ja Maria.

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika, 1990
Jatkosodan aika, 1993

Yhteisniteessä Muistojen aika
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 1998

Eeva Kilpi: Talvisodan aika

"Kun ajattelen asiaa nyt, minusta tuntuu, että kuulemamme jylinä on saattanut olla myös Viipurin pommitus. Tapahtumien järjestys on siinä määrin hämärtynyt. Tai sitten se oli minun lapsuuteni sortuminen.
Osa minusta seisoo yhä siinä isän rinnalla omalla pihamaalla ja kuuntelee. Minä olen vielä hetken pikkutyttö, minulla on lapsuus, koti ja vanhemmat enkä minä ole vielä tajunnut, että Jumala ei kuullut rukouksiani.
Se hetki jatkuu eikä mikään mitä sen lisäksi tapahtuu ota sitä pois." 

Miten lapsi kokee sota-ajan? Millaista on kasvaa lapsuudesta kohti nuoruutta aikana, johon liittyy pelkoa, epävarmuutta ja kuoleman läsnäolo? Entä millaisia muistoja ihminen kantaa sodasta mukanaan?

Eeva Kilven omaelämäkerrallisessa romaanissa Talvisodan aika on pitkälti kyse nimenomaan muistoista ja muistamisesta. Näkökulma sota-aikaan on toisaalta nuoren tytön, toisaalta kuusikymppisen naisen, joka kokoaa muistin kappaleista tarinaa. Jotkut asiat ovat piirtyneet mieleen kirkkaina, kuin pysäytettyinä kuvina: ensimmäisten pommikoneiden näkeminen taivaalla tai nuoren sotamorsiamen hääpuku. Toiset asiat sen sijaan ovat kadonneet muistista kokonaan, ja vain toisten ihmisten muistot tai historialliset faktat todistavat niiden tapahtuneen. Kilpi hapuilee omia muistikuviaan kohti, mutta onnistuu tavoittamaan ehkä vain häivähdyksen tutusta tuoksusta tai äänestä, jos sitäkään. Hän pohtii, miten muistimme valikoi sen, mitä se säilyttää ja minkä unohtaa.

Kilpi kuvaa kiehtovasti perheensä ja sukunsa elämää, ja sitä kuinka sodasta huolimatta jokaisen oli yritettävä elää arkista elämäänsä. Sodan aikana 12-vuotta täyttänyt Eeva tarkastelee sotaa lapsen silmin, mutta lapsenkin silmät näkevät paljon. Lapset harjoittelevat kaasuhyökkäysten varalle ja leikkaavat lehdistä talteen sotauutisia, mutta lapset näkevät myös aikuisten pelon ja yritykset suojella lapsia tältä pelolta. Sota myös muokkaa ajattelua ja tapaa hahmottaa maailmaa. Kilpi kuvaa esimerkiksi sitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa alkoi ymmärtää myös vihollisten olevan ihmisiä, ei vain muodotonta ja nimetöntä massaa.

Kirjassa on monia hienoja hetkiä, jotka koskettavat arkisuudessaan. Sodankin aikana rakastutaan, riidellään, kiusataan pikkusiskoa ja kasvetaan päivä päivältä vanhemmaksi. Talvisodan aika onkin myös kiehtova kuvaus siirtymisestä lapsuudesta kohti nuoruutta ja niistä isoista muutoksista, joita ihmisessä tuossa vaiheessa tapahtuu. Esimerkiksi sodan viimeisille päiville ajoittuu tärkeä hetki, jolloin Kilpi ensimmäistä kertaa todella ymmärsi sanallisen ilmaisun merkityksen. Kilven äiti lauloi tyttärilleen jotakin tuttua virttä, ja Eeva huomasi äkkiä sisäistävänsä laulun sanat, pääsevänsä sanojen pintatasoa syvemmälle. Kokemus on varmasti ollut tulevalle kirjailijalle merkittävä, mutta samalla se on hyvin samaistuttava kuvaus nuoruuteen liittyvistä täkeistä oivalluksen hetkistä, jotka muokkaavat ihmisen koko elämää.

Kirjan ovat lukeneet myös Nanna, Sara ja Velma.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma.
Kansi: Raimo Raatikainen
Wsoy, 1989