Ihmeiden laakso / Amy Tan

Ihmeiden laakso / Amy Tan

WSOY, 2014. 534 sivua

Alkuteos: The Valley of Amazement, 2013

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? arvostelukpl kustantajalta

Amy Tanin uusin suomennettu romaani on nimeltään Ihmeiden laakso. Kun aloin lukemaan tätä, en oikeastaan tiennyt mistä tämä edes kertoo. Olen lukenut Tanilta yhden kirjan aiemmin, ja lukukokemus oli aika keskinkertainen, joten ilman kummempia ennakko-odotuksia tartuin tähänkin. Pääosassa Ihmeiden laaksossa on kurtisaanit, naiset, jotka työkseen ilahduttavat miehiä. Kurtisaanit olivat tavallisia Kiinassa 1900-luvun alussa, ja Ihmeiden laakson päähenkilö Violet on suuren ja suositun kurtisaanitalon omistajan Lulun tytär.

Violet on aina luullut olevansa amerikkalainen, hän on ylpeä amerikkalaisuudestaan ja hän järkyttyy pahoin kuullessaan isänsä olleen kiinalainen. Vielä suuremmin Violetin elämä kuitenkin muuttuu,kun hän huijauksen seurauksena joutuu eroon äidistään ja hänet myydään kurtisaanitaloon. Hänen amerikkalaisuudestaan ei ole mitään apua, ja pakon edessä hän pikkuhiljaa hyväksyy syntyperänsä ja kohtalonsa. Pian Violet on yksi Shanghain tavoitelluimmista kurtisaaneista, ja vaikka elämä ei ole helppoa missään vaiheessa, sitkeä ja sisukas Violet selviytyy jollain tavalla.

Ihmeiden laakso oli ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta pidin kovasti siitä, että kirjan tapahtumat suurimmilta osin asettui Kiinaan ja kiinalainen kulttuuri tuli taas hieman tutummaksi. Myös Kiina ja Amerikka - sekoitus oli mielenkiintoinen. Vaikka suurin osa tapahtumista asettuikin Kiinaan, oli Yhdysvallat kuitenkin koko ajan mukana tarinassa, jo Violetin juurien myötä. Paksussa romaanissa oli minusta myös sopiva määrä henkilöitä, jotta päähenkilöt tunsi nimeltä ja tavoilta. Sivunhenkilöitäkään ei ollut liikaa, vaan ihmissuhteet pysyivät hyvin hallinnassa ja stoori oli aika selkeä. Violetin tarina oli myös hieman hitaan alun jälkeen mukaansatempaava, ja huomasin lukevani kirjaa miltei ahmien vaikka tässä oli monta asiaa, joista en kuitenkaan pitänyt. Positiiviseksi asiaksi voin vielä mainita sen, että henkilögalleriasta löytyi muutama mukava ja sympaattinen mieshahmo kaikkien törppöjen (olisin halunnut kirjoittaa tähän m:llä alkavan rumemman sanan, mutta en kehtaa...) keskellä.

Se mikä tässä kirjassa eniten tökki, oli tarinan päähenkilönaiset. Sekä Violet että hänen Lulu-äitinsä tekivät aivan idiottimaisen tyhmiä ratkaisuja, eikä valitettavasti vain yhtä kertaa. En esimerkiksi voi käsittää, miten äiti joka on jo menettänyt yhden lapsensa voi vaarantaa toisenkin lapsensa, ja antaa puolitutun miehen huolehtia omasta lapsestaan outojen selitysten ja syiden vuoksi. Naiset tekivät sitäpaitsi tyhmiä ratkaisuja kerta toisensa jälkeen, aivan kuin he eivät olisi oppineet mitään aiemmista kokemuksistaan. Tämä oli paitsi ärsyttävää, myös epäuskottavaa ja yksi syy siihen, että päähenkilöistäkään ei voinut täysin pitää tai heidän kohtaloitaan surra täydellä sydämellä.

Toinen ärsyttävä asia oli kirjan miehet. Muutama hyvä mies joukosta onneksi löytyi (eräs Edward ja oikeastaan läpi koko kirjan mukana oleva Rehti), mutta loput olivat tavalla tai toisella ääliöitä. Kirjailijan valinta tappaa jokatoinen kirjassa esiintyvä mies (usein hyvä sellainen) ei myöskään oikein miellyttänyt minua. Joko miehet kuolivat pois, tai huijasivat naisia, ja se oli jo aika turhauttavaa.

Ihmeiden laaksossa suuressa roolissa on kurtisaanien työ miesten viihdyttäjinä. Minun täytyy myöntää, että en ennen kirjan lukemista ollut oikein selvillä siitä, mitä kaikkea kurtisaanit tekevät ja yllätyinkin aikalailla kun jo alkusivuilta lähtien kirjassa toistui erilaiset sanat sukupuolielimille (näitä ehtikin sitten tulla monia kymmeniä eri versioita) ja kurtisaanien "työkeikkojen" yksityiskohtaisia selvityksiä. Vähemmälläkin olisi ehkä tullut selväksi, mitä kaikkea miesasiakkaiden kanssa harrastettiin.

Pitkän valituslitanian jälkeen vaikuttaa varmaan siltä, että olisin inhonnut tätä kirjaa. Mutta täytyy muistaa ne alussa mainitsemani positiivisetkin asiat. Kiinalainen kulttuuri kiehtoo minua, ja kurtisaanien elämästä oli siltä kantilta oikein kiinnostavaa lukea enemmän. Jokin kirjassa myös vei mukanaan, ehkä ajatus siitä, että tämä on selviytymistarina ja kaikkien kuolleiden hyvismiesten, huijaavien pahismiesten, siepattujen lapsien ja katoavan äidin jälkeen Violetinkin elämään paistaisi se aurinko jossain vaiheessa (=lopussa). Ristiriitainen, mutta siksikin (aiheensa lisäksi) varsin mieleenpainuva lukukokemus tämä totisesti oli!

★ ★ ★+  

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Otava, 2014. 286 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukappale

Ajattelin ehtiväni kirjoittaa tämän vuoden HS:n esikoispalkintovoittajasta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta jo sopivasti eilen itsenäisyyspäivänä, mutta päivän kiireet jatkuivat kuitenkin iltamyöhäiseen saakka, joten kirjoittaminen jäi. Nyt alkaa kuitenkin kämppä olla mallillaan, ja on aikaa istahtaa tietokoneen ääreen ja näpytellä muutama sana tästä kirjasta, jonka tosin luin loppuun jo monta viikkoa sitten.

Kirjassa kaksi tarinaa etenee alussa rinnakkain. Albaanityttö Emine varttuu Jugoslaviassa, jossa kulttuuri ja maan tavat takaavat, että naisen paikka on kotona ja mies on perheen pää. Emine naitetaan komealle, vain kerran tapaamalleen miehelle, ja tyttö odottaa pääsevänsä onnellisiin naimisiin. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies osoittaa jo heti häiden aikaan toisenlaisen puolen itsestään. Kun levottomuudet alkavat heidän kotimaassaan, kaikki muuttuu. Heidän poikansa Bekim varttuu Suomessa, kasvaa maassa jossa oppii lukemaan asenteet ja ennakkoluulot ihmisten kasvoilta. Hän ei tiedä mitä elämältään haluaisi, mutta kaikki kääntyy kun hän eräänä päivänä eksyy lemmikkikauppaan ja ostaa kuningasboan. Kun hän pian vielä kohtaa baarissa kissan, hänen elämänsä muuttuu täysin.

Kissani Jugoslavia on täynnä kiinnostavaa symboliikkaa. Kirjan ensimmäisessä puolikkaassa suuressa roolissa on Bekimin lemmikkikäärme ja hänen baarissa tapaamansa kissa, oikukas, erikoinen, vaativa tyyppi josta tulee Bekimille tärkeä. Kissa oli kirjassa kiinnostavalla tavalla mukana, kuvailtu jännästi ja erilaisesti, ja vei hetken aikaa ennen kuin pystyin lukemaan kirjaa niin, että en ottanut kissan hahmoa liian kirjaimellisesti.

Statovcin kieli on hienoa ja sujuvaa, suorastaan ahmin kirjaa kun pääsin heti alussa tarinan imuun. Pidin kovasti myös kirjan rakenteesta, siitä että alussa vuoroteltiin Eminen tarinan ja "nykypäivän" välillä. Molemmat tarinat olivat kiinnostavia ja vangitsevia, ja kun tarinoiden yhteyden tajusi ja ne nitoutuivat yhdeksi, ei voinut kuin huokailla ihastuksesta. Todella taitavasti ja hienosti rakennettu romaani kaiken kaikkiaan.

Kissani Jugoslavia ei ole minusta erityisen perinteinen suomalainen kirja. Siksi iloitsinkin siitä, että Statovcin romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon tänä vuonna. Tarina on erilainen, ja siksi niin mieleenpainuva. Vaikka kaikkea symboliikkaa ei ymmärräkään (minä tuskin ymmärsin siitä paljonkaan, ja käärmeen ja kissan syvempi olemus jäi arvoitukseksi) tarinasta nauttii silti ja kirja on jollain tavalla merkityksellinen. Kissani Jugoslavia on hienon hieno esikoisromaani, mieleenpainuva ja mielenkiintoinen tarinaltaan ja taitavasti rakennettu kokonaisuus.

★★★★+

Järjestäjä / Antti Holma

Järjestäjä / Antti Holma

Otava, 2014. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä ehti jo olla HS:n esikoispalkintoehdokkaana. Ja oikein hyvä ehdokas olikin, sillä erittäin mieleenpainuvan ja ajatuksia herättävän romaanin on näyttelijänäkin tunnettu Holma kirjoittanut.

Järjestäjä on Tarmo, joka haluaa muuttaa elämänsä ja olla sankari, eikä enää yksi tytöistä. Niinpä Tarmo jättää työnsä kirjastossa hirviömäisen pomonsa, kirjastonhoitaja Lillukan alaisena ja ryhtyy Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Hän ostaa näyttelijöille kahvia, järjestää teatterilavan täyteen sanomalehtiä ja yrittää selvittää juopponäyttelijän pään ennen näytösharjoituksia. Tarmo oppii teatterista pian kaiken, ja samalla myös näyttelijöistä, ohjaajista ja muista teatteri-ihmisistä. Tarmon elämä pyörii työn ympärillä, ja vapaa-aikakin menee hänen ihastuksensa, teatterin nuoren tähden, Danielin jahtaamiseen. Teatteri-ihmisten seassa Tarmo opettelee sitä, millaista on olla todellinen mies.

Ensin ihastuin siihen, että Tarmo oli töissä kirjastossa ja kirjaston arkea kuvattiin alussa aika tarkasti ja hauskalla tavalla. Kirjastossa työskentelevien naisten käytös oli samalla ärsyttävää, mutta toisaalta tunnistin monta asiaa jotka ovat itselleni tuttuja sellaisilta työpaikoilta, jotka ovat kovin naisvaltaisia. Selän takana juoruilua, toisten haukkumista ja seuraavana päivänä haukuttujen yltiöpäistä halaamista ja "nuoleskelua". Tuttua puuhaa!

Seuraavaksi ihastuin Holman tapaan kuvailla kirjan hahmoja. Tarmo ei ehkä ole loppuun saakka maailman sympaattisin henkilö, eikä kirjasta nyt muutenkaan löydy läpikotaisin samaistuttavaa hahmoa. Mutta se ei haittaa. Henkilögalleria on laaja, mutta eritoten mahdottoman mielenkiintoinen! Myös tapa, jolla Holma pikkuhiljaa avaa Tarmon mielenmaisemaa lukijalle on hieno ja mielenkiinnon ylläpitävä. Kirjan alussa Tarmo saa raivareita roskiin heitetyistä perunaleivoksista ja pomon käytöksestä, mutta se kaikki vaikuttaa vielä ihan tavalliselta. Sitten mies ihastuu komeaan Danieliin, ja ihastuminen vaikuttaa myös alussa hienovaraiselta ja ihan normaalilta. Pikkuhiljaa lukijankin epäilykset kuitenkin heräävät, kun Tarmo menee yhä pidemmälle tempauksissaan ja ihastuminen muuttuu pakkomielteeksi. Loppua kohden tajuaa jo, että kaikki ei nyt ole ihan niin kuin pitäisi.

Kirjan kieli on helppolukuista, ja dialogi välillä hersyvän hauskaa. Välillä sai nauraa ääneen, kun taas seuraavalla sivulla kohtasi jälleen tarinan karmeammat ja hurjemmat puolet. Monipuolinen ja paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia herättävä kirja totisesti. Toisaalta kirjassa oli ärsyttäviä puolia, mutta toisaalta taas tarina oli niin taitavasti kerrottu, että minusta oli vain hyvä että se herätti kaikenlaisia tunteita ja fiiliksiä. Erittäin mieleenpainuva, tarinaltaan samalla kiinnostava ja surullinenkin romaani. Loppuratkaisua myöten kirja piti otteessaan alusta asti, ja Tarmon edesottamuksia oli välillä hauska, ja loppua kohden jo rankkakin seurata.

Ensimmäinen reaktioni kirjan viimeisen sivun jälkeen oli huh! Nyt olen kypsytellyt tätä jo hieman yli viikon ja olen sitä mieltä, että tämä oli taitavasti, hienosti kirjoitettu kirja ja lukukokemuksena erittäin mieleenpainuva.


★ ★ ★ ★ +

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2014. 426 sivua.

Alkuteos: The Blazing World, 2014

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Siri Hustvedtin kirjoja on kehuttu niin paljon, että minäkin jossain vaiheessa päätin tykkääväni hänen kirjoistaan. Ensin luin Vapisevan naisen, joka oli hieman liian tietokirjamainen. Sitten luimme lukupiirissä Kaikki mitä rakastin -kirjan, joka oli ihan ok, mutta ei maatamullistava lukukokemus. Lumouskin oli ihan hyvä, mutta en ole vielä täysin ihastunut Hustvedtiin. Odotin kuitenkin innolla hänen uutuuttaan, Säihkyvä maailma, koska olen vain päättänyt pitäväni Hustvedtista. Mutta mutta... Ehkä se ei vain toimi noin, että päättää tykkäävänsä, vaan joskus on vain myönnettävä, että vaikka moni muu tykkää niin se ei välttämättä osu minuun kuitenkaan.

Säihkyvässä maailmassa tutustutaan taiteilija Harriet Burdeniin, tai Harryyn kuten hän toivoi itseään kutsuttavan. Hän oli taidekauppias Felix Lordin vaimo ja oli miehensä vielä eläessä jäänyt tämän varjoon. Harry oli pitänyt muutaman oman taidenäyttelyn ja siinä se. Harryn kuoleman jälkeen uusia asioita alkaa kuitenkin selviämään ja hänestä saadaan esiin toisenlainen kuva. Kolmen nuoren miestaiteilijan kohutut ja kehutut näyttelyt olivat ehkä sittenkin kuusikymppisen Burdenin käsialaa. Romaanissa lukija saa eri kertojien ja Harryn tunteneiden ihmisten kautta kuvan edesmenneestä Harrysta, ja hänen työstään ja elämästään.

Huhh. 

Ensiksi kerron, että luin tätä kirjaa tavattoman kauan. Kirja ei missään vaiheessa vienyt mukanaan, ja itseasiassa lukeminen oli aika tylsää ja vaikeaa alusta loppuun saakka. Harrietin persoonaa ja hänen elämäänsä avattiin lukijalle monen eri henkilön kautta, erilaisten tekstien ja asiakirjojen avulla. Kuva hänestä kasvoi pikkuhiljaa, mutta jäi minusta kuitenkin sekavaksi. Henkilöitä oli aivan liikaa, en millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka ja millä tavalla sidoksissa Harrietiin. Erilaiset tekstit ja niiden kirjoitusmuodot myös tekivät kokonaisuudesta rikkonaisen ja epätasaisen. Joitain tekstejä oli ihan kiinnostavaa lukea, ja ne etenivät varsin jouhevasti (esimerkiksi haastattelumuotoon kirjoitetut) kun taas toisten kanssa sain taistella ihan kunnolla, että jaksoin lukea ne.

Kirjassa oli paljon alaviitteitä, jotka tuntuivat minusta täysin turhilta. Nurisin alaviitteistä jo Oatesin Sisareni, rakkaani kirjasta kirjoittaessani, mutta siinä kirjassa alaviitteillä oli sentään joku merkitys. Tässä kirjassa ne tuntuivat täysin turhilta, lähinnä siltä, että Hustvedt haluaisi kerskailla tietämyksellään taiteesta ja muusta. Jo alle sata sivua luettuani päätin skipata kaikki alaviitteet, koska niiden lukeminen vaikeutti kirjan lukemista entisestään. 

Jos jotain positiivista yrittäisin tästä sanoa, olisi se varmaankin se, että laajaan henkilögalleriaan mahtuu monta erilaista persoonaa. Kiinnostavista henkilöhahmoista on kiva lukea, vaikkakin tässä oli hieman vaikea saada otetta kenestäkään kun kirja oli rakenteeltaan niin rikkonainen. Kirja sisälsi toki ihan kiinnostavia aiheita. Taide ei ole minulle mitenkään rakas tai tärkeä aihe, mutta paljon pinnalla olleet ajatukset ja mietiskelyt sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta olivat kiinnostavaa luettavaa.

Uskon, että on jo tullut selväksi etten pitänyt Hustvedtin uusimmasta kirjasta. En kuitenkaan vielä aio heittää kirvestä kaivoon tämän kirjailijan suhteen, vaan odotan esimerkiksi pitäväni Kesästä ilman miehiä kunhan ehdin sen lukemaan. Jos sekään ei uppoa alan jo uskoa, että Hustvedt ei ole minua varten...

★★

Sirkuksen poika / John Irving

Sirkuksen poika / John Irving

SSKK, 1995. 544 sivua.

Alkuteos: A Son of the Circus, 1994.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Eero Heikkinen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Tämänkin kirjan takana on stoori. Aloitin John Irvingin Sirkuksen pojan lukemisen syksyllä 2012 yhdessä Suketuksen kanssa. Aika ei vain ollut tälle silloin otollinen, ja kirja jäi kesken jossain sivun 200 paikkeilla. Nyt päätin kuitenkin lukea tämän loppuun, kun tuli Irving-olo. Ja hyvä että luin. Olihan tämä hieno, vaikka ei ehkä ihan yhtä upea kuin aiemmin lukemani Oman elämänsä sankari ja Garpin maailma.

Farrokh Daruwalla on 59-vuotias ortopedikirurgi. Hän on syntynyt Intian Bombayssa ja opiskellut Wienissä. Nykyään hän asuu vaimonsa ja aikuisten lastensa kanssa Kanadan Torontossa, mutta palaa kotikaupunkiinsa Bombayhin silloin tällöin tekemään töitä. Bombayssa hänen potilainaan on enimmäkseen rampoja lapsia.

Kaksikymmentä vuotta sitten, ollessaan Goassa, Daruwalla joutui työnsä kautta tutkimaan kaksi murhan uhria. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tohtori joutuu silmätysten murhaajan kanssa uudelleen. Mukana ympyröissä on Raduwallan vaimon lisäksi myös tunnettu näyttelijä, sirkusväkeä, kääpiöitä ja nuori lapsihuora sekä intialainen poliisipäällikkö Patel.

Sirkuksen poika on kiehtova, kiinnostava romaani. Tässä on paljon kaikkea; henkilöitä on suuri määrä ja minulla kesti kauan päästä kärryille siitä, kuka oli kukin ja mikä kutsumanimi kuului kellekin. Henkilökaarti oli kuitenkin kiinnostava, ja Irving on tapansa mukaan taitava kuvailemaan henkilöitä niin, että he kaikki tuovat tarinaan oman mausteensa, ja että lähes kaikki onnsituvat jollain tavalla koskettamaan lukijaa. Vaikka henkilöitä oli paljon ja menin heissä alussa sekaisin, tuntui kuitenkin siltä, että kaikilla oli oma persoonansa ja kaikki oppi jollain tasolla tuntemaan, vaikka kaikki eivät tietenkään olleet ihania ja miellyttäviä.

Tarina etenee välillä hitaan verkkaisesti, välillä taas hurjemmin. Pidin erityisesti vauhdikkaammista kohdista kun murhaajaa ryhdyttiin selvittämään ja lukijalle aukesi asioita kahdekymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Murhamysteerin selvittäminen oli mielenkiintoinen juoneltaan, mutta siinä ohessa sai seurata niin intialaista elämänmenoa kuin sirkuksenkin arkipäivää. Monipuolisuus onkin tämän romaanin valttikortti, henkilögallerian ja tapahtumien osalta, mutta myös esimerkiksi monen kiinnostavan ihmissuhteen vuoksi. Vaikka suuri osa kirjan tapahtumista tuntui aika uskomattomilta, hurjilta ja jossain määrin jopa epäuskottavilta, se ei minua tässä kirjassa haitannut (vaikka useimmiten haittaa). Tapahtumat asettuivat Intiaan, ja jostain syystä se kelpaa minulle selitykseksi. Kyllä Intiassa voi tapahtua tällaista ;).

En oikein osaa sanoa mikä tässä kirjassa aiheutti sen, etten saanut tätä ensimmäisellä yrittämällä luetuksi. Nyt toisella kerralla uppouduin tarinan vietäväksi ja luin tämän muutamassa päivässä. Sirkuksen poika on kiehtova, kiinnostava, monipuolinen ja myös varsin runsas romaani joka kuitenkin kiinnostavien aiheidensa ja erilaisten henkilöidensä vuoksi vei minut mennessään. Kyllä se Irving osaa ;).

★★★★

Torka aldrig tårar utan handskar: 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Jonas Gardellin romaanitrilogian ensimmäinen osa, Kärleken, oli minulle kauheudessaan täydellinen lukuelämys. Odotin tämän toisen osan lukemista hurjasti, ja kun vihdoin ehdin hankkimaan ja lukemaan tämän, odotukseni palkittiin hienolla tavalla. Tämä Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian toinen osa, Sjukdomen, on vähintään yhtä hieno, mieleenpainuva ja traaginen kuin sarjan ensimmäinenkin osa.

Benjaminin ja Rasmuksen suhde on syventynyt. He elävät onnellisia kesäpäiviä, käyvät ystäviensä kanssa naku-uinnilla, seuraavat toisen ystävän teatterinäytöstä ja käyvät juhlimassa. Suhteessa on kuitenkin myös kiemuransa. Miesten väliset erot tulevat välillä liiankin hyvin esille, ja he riitelevät rajusti. Ystäväporukassa toinen toisensa jälkeen alkaa myös saamaan positiivisia HIV-tuloksia, ja maailmalla homotaudiksi kohuttu sairaus aiheuttaa ystäväpiirissä hautajaisia toisensa jälkeen. Heillä on maailma edessään, he rakastavat toisiaan ja elämää, tuleevaisuus kuuluu heille. Sitten tauti tulee ja vie nuoret miehet liian aikaisin hautaan. Toinen toisensa jälkeen he kuolevat.

Tämäkin kirja, kuten edeltäjänsä, koskettaa, herättää tunteita laidasta laitaan ja jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Henkilöhahmot ovat samoja kuin aiemmassakin kirjassa ja he ovat kiinnostavia, uskottavia ja tulevat lukijalle tutuiksi. Heidän kohtalonsa askarruttaa, ja tieto siitä että tämä tarina on tosi, että se on yhden eloonjääneen kertoma, että tämä tarina on oikeasti ollut arkipäivää ystäväporukalle, tekee tästä kaikesta vielä kauheampaa ja koskettavampaa. Henkilöiden elämä jää ajatuksiin lukemisen jälkeenkin.

Gardell kirjoittaa tavattoman kauniisti. Ihailen hänen kielenkäyttöään. Lyhyitä, ytimekkäitä lauseita jotka ovat täynnä tunnetta. Hänen tekstinsä vilisee viisaita kielikuvia ja ajatuksia elämästä, joita ei kaikkien kynästä (tai päästä) synny. Jotenkin tarinasta ja sen kerrontatavasta aisti sen, että tämä ei ole keksittyä.

En osaa sanoa tästä trilogian toisesta osasta mitään, mitä en ole jo ensimmäisestä osasta sanonut. Paitsi sen, että tämä on ensimmäistä osaa ehkä vielä koskettavampi, rankempi ja surullisempi. Benjaminin ja Rasmuksen välinen rakkaus on niin kaunista, ja sitten sen vastakohtana on jotakin kauheaa. Ruma sairaus joka vie ihmisen mennessään, mutta toisaalta myös iso joukko ihmisiä, jotka ovat olleet sitä mieltä, että näin kaunis rakkaus on väärää. Että Benjaminissa, Rasmuksessa ja heidän ystävissään on jotain vikaa, vaikka he ovat vain rakastaneet. Ihan kuten me muutkin.

Odotan pääseväni trilogian viimeisen osan pariin sekavin tuntein. Odotan innolla että ehdin lukemaan sen, mutta toisaalta "nauttisin" mielelläni Gardellin tarinasta vielä muutaman kirjan ajan. Toisaalta trilogian kolmas kirja taitaa olla se rankin ja surullisin, joten valitsen huolella sen hetken, kun siihen tartun.

★★★★★

Lumous / Siri Hustvedt

Lumous / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2009. 263 sivua

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Siri Hustvedtin romaani Lumous löytyy omasta kirjahyllystäni, joten päätin lukea sen tänä vuonna osana oman kirjahyllyn 24 kirjan haastetta. Kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen, ja varsin erilainen kuin olin ennakkoon odottanut.

Lily Dahl työskentelee pienessä kahvilassa ja asuu vanhemman Mabel-rouvan asunnossa alivuokralaisena. Hän bongaa vastapäisen talon ikkunasta salaperäisen taidemaalarin ja lumoutuu Edward Shapirosta täysin. Edwardin ja Lilyn tapaamisesta alkaa kiinnostavat tapahtumat, joihin liittyy myös kylän muita asukkaita.

Kirjan henkilögalleria on sivumäärään nähden varsin laaja, mutta ennen kaikkea kiinnostava. Päähenkilö Lily Dahl on mielenkiintoinen nuori nainen, pystyin varsin helposti samaistumaan osittain häneen, vaikka en kaikkia naisen valintoja ja ajatuksia pystynytkään aivan ymmärtämään. Salaperäinen ja lukijalle hieman arvoitukseksi jäävä Edward Shapiro on myös kiinnostava, kuten myös kiinnostavan elämäntarinan omaava herttainen Mabel, Lilyn vuokraemäntä. Pelottavin, erikoisin ja melkein kiinnostavin henkilöistä oli Martin, Lilyyn miltei mielipuolisesti ihastunut erakko. Laaja ja kiinnostava henkilögalleria rikastutti tätä romaania paljon.

Tarinaltaan Lumous on varsin sekava ja moniosainen. Välillä punainen lanka oli minulta kateissa, koska vaikutti siltä että Edwardin ja Lilyn suhde oli sivuosassa, ja Martinin ja Lilyn välinen soppa kääntyi pääosaksi. Se ei minua sisällöllisesti erityisemmin haitannut, mutta teki tarinasta hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan. Lumoutuminen toisesta ihmisestä, Lilyn ja Edwardin välinen lumous sekä Martinin lumoutuminen Lilyyn tuli kuitenkin hyvin esille, ja kirjan nimi niputtaa nämä kaksi tarinaa hyvin yhteen.

Hustvedtin kieli ja suomentajan käännös on sujuvia. Kirja oli nopealukuinen ja tarina vei helposti mukanaan. Tarina on intensiivinen, hieman salaperäinen ja lukijana halusin kyllä tietää nopeasti, miten tarina päättyy. Kirjaa lukiessa ei tullut tylsää, ja kokonaisuutena Lumous toimi varsin hyvin. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan, jotta olisin täysin tähän ihastunut. Liian monen juonenkäänteen tunkeminen samaan, varsin vähäsivuiseen kirjaan jätti hieman sekavan fiiliksen tästä, mutta varsin kivaa ja otteessaanpitävää kesälukemista tämä oli silti.

★★★+

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Otavan kirjasto, 2012. 535 sivua.

Alkuteos: The Stranger's Child, 2011.

Suomentanut: Markku Päkkilä

Kannen kuvat: Rodney Smith 

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi kertoo kahden suvun tarinan 1900-luvulla. Tarina saa alkunsa vuonna 1913 kun Cambridgessä opiskeleva George Sawle tuo vieraan mukanaan kotiinsa Two Acresin maaseutukartanoon. Vieras on lupaava runoilijanalku, Georgen opiskelukaveri Cecil Valance. Unohtumattoman viikonloppuvierailun lopussa Cecil kirjoittaa Georgen sisarelle Daphnelle runon Two Acresista. Runo on oikeastaan tarinan alku. Sillä on suuri merkitys kahden suvun elämässä, eri sukupolvien valinnoissa ja tuntemuksissa.

Vieraan lapsi sijoittuu ajallisesti suurilta osin 1900-luvun alkuun, joka on suosikkiajanjaksojani kirjallisuudessa. Rakastan myös englantilaista kartanomiljöötä, ja tässäkin kirjassa kartanomiljöö, maalaismaisemien kuvaus ja kartanofiilis oli ihanaa! Pidin myös Hollinghurstin sujuvasta kielestä sekä hyvästä, sujuvasta suomennoksesta.

 Rakenteeltaan kirja on kiinnostava. Ensimmäisessä osassa keskiössä on Georgen ja Cecilin ystävyys, kun taas kirjan myöhemmissä osissa seurataan jo Cecilin jälkeistä aikaa, eri henkilöiden näkökulmasta. Henkilöiden, jotka yrittävät selvittää, kuka nuorena kuollut runoilija oikeasti oli, minkälainen hänen lyhyeksi jäänyt elämänsä oli ja mitä sinä yhtenä viikonloppuna kesällä 1913 oikeasti tapahtui. Minä pidin eniten juuri tuosta ensimmäisestä osasta, jossa elettiin vuotta 1913 ja seurattiin Georgen ja Cecilin yhteistä viikonloppua Sawlen perheen kartanossa. Petyinkin hieman kun huomasin kirjan toisen osan alussa, että vuosi oli muuttunut, ja kertojanäkökulmakin aivan eri. Loppupeleissä totuin kuitenkin osien eroihin, ja siihen että uuden osan alkaessa vuosia oli taas kulunut, ja henkilöt vaihtuneet. Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin etäännytti minut hieman kirjan tapahtumista ja henkilöistä, koska juuri kun olin oppinut tuntemaan jonkun, vaihtui kertoja ja edellinen jäi pienempään rooliin.

Vieraan lapsi kertoo kiinnostavista ja tärkeistä aiheista. Homoseksuaalisuus on varsin merkittävässä roolissa, ja välillä tuntui vähän siltä että jokatoinen vastaantuleva henkilö oli homo. Eipä tämä minua häirinnyt, mutta teki ehkä kirjasta hieman vähemmän uskottavan minun silmissäni. Runoilija- ja kirjailijapiireistä sai myös kirjan avulla varsin uskottavan oloisen kuvan, ja pidin kirjan tunnelmasta. Kartanomiljöön lisäksi oli paljon kirjastoja, vanhoja oppilaitoksia ja hämyisiä kirjakauppoja.

Hollinghurstin kirjassa on laaja henkilögalleria, välillä tuntui että hieman liiankin laaja. Kirjan alussa olisi ehkä voinut olla Sawlen ja Valancen suvuista tehdyt sukupuut, hieman helpottamaan lukijan urakkaa. Koska vuodet vierivät kirjan sivuilla ja kirjan eri osien välissä aika nopeaan tahtiin, tuli myös henkilöitä lisää. Sukunimet vaihtuivat, monella oli ex-puolisoja ja nykyisiä puolisoja, puolisojen lapsia jne, ja välillä olin hukassa henkilöiden keskinäisissä suhteissa, ja siinä, kuka oli kuka. Eipä tämäkään ihan hirveästi häirinnyt, mutta vaikeutti lukemista hieman, etenkin jos edellisestä lukukerrasta oli hieman pidempi aika.

Vaikka en ihan kaikesta Vieraan lapsessa pitänytkään, nautin silti kirjan lukemisesta suunnattomasi. Tämä on hieno, runsas, salaperäinen, koskettava ja mieleenpainuva kirja. Minä jäin usein lukemisen jälkeenkin miettimään Cecilin tarinaa, kahden suvun kiemuroita. Kokonaisuutena tämä tiiliskiviromaani pysyi varsin hyvin kasassa, se oli tunnelmaltaan hieno, kauniskin, ja henkilögalleria oli kiinnostava. Hieno lukukokemus, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Melkein yhden kokonaisen tähden veroitan myös kirjan lopusta, joka oli minusta hieman jaaritteleva ja tylsä. Vai jäiköhän minulta jotain ymmärtämättä?

★★★★-

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Minerva, 2010. 227 sivua.

Alkuteos: Dis Ek, Anna, 2004.

Englannin kielestä suomentanut: Leena Mäntylä

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Elbie Lötterin kirja Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, kirjailijan omiin kokemuksiin kotimaassaan Etelä-Afrikassa. Elbie Lötter on keksitty nimi, kirjailija ei ole halunnut omalla nimellään tai kasvoillaan julkisuuteen.

Vaiennettu Anna on rankka tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Annan vanhemmat eroavat hänen ollessa kuusivuotias. Äidin uusi mies, Annan isäpuoli Danie tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin. Hän tuntui alussa mukavalta ja huomaavaiselta mieheltä. Hän vaikutti välittävän Annasta, osti tytölle uusia tavaroita ja vaatteita. Mutta pian miehen käytös Annaa kohtaan kuitenkin muuttui. Anna alkoi pelkäämään kauppareissuja isäpuolen kanssa kahdestaan. Isäpuolen käsi vaelteli Annan pikkuhousujen sisään, ja pian myös isäpuolen öisistä vierailuista Annan huoneessa tuli arkipäivää. Anna ei voinut käsittää tai ymmärtää tapahtumia, ja hänen äitinsä vaikutti olevan tietämätön tai ainakin sokea tapahtumille.

Annan biologinen isä oli nuoren tytön pelastus. Viikonloput isän kanssa olivat tytön onnellisimpia hetkiä, siellä kaikki oli hyvin eikä isäpuolen öisiä raiskauksia tarvinnut pelätä. Anna ei kuitenkaan saa nauttia isänsä seurasta kovinkaan kauan, ja hän menettää myös rakkaan koiransa. Anna on yksin, hän on vaiennettu Anna, koska hän ei voi kertoa kenellekään mitä hänen isäpuolensa hänelle tekee.

Vaiennettu Anna kertoo karmean tarinan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja sen seurauksista. Kirjassa tuli hyvin esille se pelko ja kärsimys, jota tällaiset kauheat tapahtumat herättävät viattomassa, nuoressa lapsessa, joka ei voi ymmärtää tapahtumia. Kirja on rehellisen tuntuinen ja se herätti minussa lukijana (ja tulevana psykologina) hurjasti ajatuksia ja tunteita. En ymmärrä, miten joku pystyy tekemään tällaisia kauheuksia kenellekään, mutta etenkään viattomalle lapselle. Inhosin paitsi Annan isäpuolta myös Annan äitiä, joka aivan selvästi tiesi jotain tapahtumista, mutta kielsi ne itseltään ja tyttäreltään, ja lopulta päätti aivan selkeästi ottaa miehensä puolen.

Vaikka Vaiennettu Anna on mieleenpainuva ja koskettava tarinaltaan, en kirjana kuitenkaan ihastunut tähän ihan varauksetta. Kieli oli paikoin tönkköä, ja paikoitellen olisin myös kaivannut enemmän tunteiden esiin tuomista, Annan ajatuksia ja tunteita ennemmin kuin tarinan kronologisesti eteenpäin viemistä. Kirja oli mukaansatempaava sillä tavalla, että joudin lukemaan sen yhdeltä istumalta loppuun, koska halusin selvittää miten kauhutarina päättyy, miten Annan käy, saako isäpuoli rangaistuksensa ja miten Annan äiti suhtautuu koko asiaan. Kirjassa ei ole kovinkaan onnellista loppua, mutta kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo että osan kirjan tapahtumista hän on keksinyt itse. Kirjan loppu on siis hieman peukaloitu. En ehkä ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Minusta Lötterin tarina olisi ollut aivan tarpeeksi kauhea, traumaattinen ja hirveä ilman tuota keksittyä loppuratkaisuakin...

Kokonaisuutena Vaiennettu Anna oli ajatuksia ja tunteita herättävä, tarinaltaan kamala kirja jota lukiessa minulla oli välillä ihan fyysisesti paha olo. Kirja jää mieleen, mutta enemmän tarinan kuin kirjallisten ansioidensa vuoksi.

Maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

★★★   

Kuudes mies / John Boyne

Kuudes mies / John Boyne

Bazar, 2013. 334 sivua.

Alkuteos: The Absolutist, 2011.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

John Boyne on vasta yhden luetun kirjan perusteella minulle tärkeä kirjailija. Rakastuin koskettavaan Poika raidallisesa pyjamassa-romaaniin, ja olen sen jälkeen keräillyt hyllyyni Boynen muita suomennoksia. Ainuttakaan en ole kuitenkaan ehtinyt vielä lukea, kunnes sain mahdollisuuden lukea tuoreen Kuudes mies -suomennoksen heti sen ilmestyessä.

Kirjan minäkertojana toimii Tristan Sadler, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniaa palvellut nuori mies. Hän tutustui sodassa Williin, ja on nyt sodan loputtua lähtenyt Willin kotiseudulle Norwichiin tapaamaan Willin Marian-sisarta. Tristan ja Will taistelivat sodassa rinnakkain, nukkuivat viereisissä sängyissä ja ystävystyivät. Will teki lopulta kuitenkin oman päätöksensä, ja julistautui aseistakieltäytyjäksi. Oman ratkaisunsa teki lopulta myös Tristan, joka nyt sodan loputtua haluaa paitsi palauttaa kasan kirjeitä Willin siskolle, myös itse kohdata menneisyyden tapahtumat, omat epätoivon ja tuskan täyttämät ajanjaksot ja syyt siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Kuudes mies on koskettava, ravisuttava tarina. Se on tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, seksuaalisesta identiteetistä, ratkaisuista ja niiden seurauksista. Minä rakastin kertojaääntä, ihastuin Tristaniin henkilönä, hyvine ja huonoine puolineen. Pidin myös todella paljon Tristanin ja Willin suhteen kuvailusta, se oli todentuntuinen ja rosoisuudessaan koskettava. Romaanin tarina etenee sopivaan tahtiin, ja lukijalle annetaan matkan varrella mukavasti vinkkejä tulevasta, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan liian aikaisin.

Boyne kirjoittaa sujuvasti ja suomentaja on tehnyt tarkkaa työtä. Välillä koin että Tristanin ja Marianin välillä käydyt dialogit olivat hieman epätodellisen tuntuisia ja tönkköjä, mutta muuten tarina on äärimmäisen kauniisti kirjoitettu. Vaikka jo varsin aikaisesta vaiheesta on selvää, että tämä ei ole onnellinen tai hilpeä tarina, kirjaa lukee silti mielellään. Minä en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaan uppouduin tarinan vietäväksi täysin.

Jostain syystä tykästyn usein sota-aiheisiin kirjoihin, rankoista tapahtumista ja kohtaloista huolimatta. Niin myös tähän. Kuudes mies on mieleenpainuva, kauniinhaikea, traaginen tarina. Minä palaan usein vieläkin Tristanin kokemuksiin, vaikka olen jo lukenut muita kirjoja tämän jälkeen. Minulle tähän hetkeen ravisuttava, ajatuksia herättävä ja koskettava lukukokemus. Suosittelen!

★★★★★

Frida ja Frida / Emma Juslin

Frida ja Frida / Emma Juslin

Teos & Söderströms, 2008. 260 sivua.

Suomentanut: Jaana Nikula

Alkuteos: Frida och Frida, 2007

Kannen suunnittelu: Helena Kajander

Kannen maalaus: Beni Juslin

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Emma Juslinin kehuttu kirja Frida ja Frida on jälleen kirja, joka on majaillut sekä lukulistallani, että omassa kirjahyllyssäni kauan. Nyt päätin tarttua tähän ihan ex-tempore, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia.

Kirjan kertojana toimii 13-vuotias Selma, joka on seitsenlapsisen perheen keskimmäinen. Selman vanhempi sisar Irina on lähtenyt maaseudulta Pariisiin maalaamaan ja opiskelemaan, ja Selma kaipaa sisartaan. Mutkikas perhe-elämä ei tee Selman arjesta yhtään helpompaa, ja Irinalta saapuvat kirjeet piristävät tytön arkea.

Irinan maalauskoulussa on eräs ihana tyttö, tukholmalainen Frida, jota Irina ihailee yhtä paljon kuin suurta idoliansa Frida Kahloa. Frida ja Irina ajautuvat rakkaussuhteeseen, mutta heidän saapuessaan Suomeen juhannuksenviettoon käy ilmi että heidän rakkautensa ei ole kaikille helppo pala nieltäväksi. Juhannuksen aikana selviää myös asioita menneisyydestä, kipeitä muistoja ja salaisuuksia.

Juslin kirjoittaa sujuvasti ja helposti, vaikka hieman haikailinkin alkukielisen kirjan perään. Frida ja Frida on kuitenkin tarkka ja taitava kuvaus oikeastaan kahden nuoren naisen näkökulmasta elämään. Pidin toisaalta Selman taistelusta, mutta vielä enemmän ehkä Irinan osuuksista, joissa hän kertoi elämästään Ranskassa, mietti identiteettiään, seksuaalisuuttaan ja parisuhdettaan.

Frida ja Frida sisältää riipaisevan hienoja yksityiskohtia arjesta ja elämästä yleensä. Kirja kuvailee myös todentuntuisesti ja uskottavasti sekä 13-vuotiaan kasvukipuja, että parikymppisen Irinan ajatuksia. Tuntuu uskomattomalta, että tämä on jo Juslinin toinen romaani ja että hän on kirjoittanut tämän ollessaan minun ikäiseni!

Tärkeistä aiheista kertova kirja on mielenkiintoinen, nopealukuinen ja varsin mukaansatempaava. Jokin syvyys tästä jäi kuitenkin puuttumaan, eikä kirja koskettanut minua ihan niin paljon kuin olin toivonut. Kiinnostava tuttavuus kuitenkin, ja voin taas ruksata yhden kirjan omasta hyllystäni (ja TBR-100 -listaltani) luetuksi.

★★★

Poika / Marja Björk

Poika / Marja Björk

Like, 2013. 215 sivua.

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Marja Björk on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta hänen tuoreen romaaninsa aihealue kiinnosti minua kovasti. Poika perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja kertoo koskettavan tarinan identiteettinsä löytämisestä, omaksi itsekseen tulemisesta.

Kirjassa seurataan Marionin, eli Maken, kasvua lapsesta nuoruokaiseksi. Makke on jo pienestä asti tuntenut olevansa poika. Perhe yrittää parhaansa mukaan kasvattaa Makesta tyttöä, mutta itse hän inhoaa hameita, rusetteja ja tyttöjen leikkejä. Makke viettää aikaansa mieluummin poikien seurassa, poikien juttuja tehden.

Kirjassa seurataan Maken kasvua ja kehitystä, seksuaalisuutta, identiteetin kehitystä. Kuinka Makke selviää kun hänen vartalonsa alkaa kehittyä naisen vartaloksi, miltä tuntuu kun vahvasta teipistä tulee jokapäiväinen riesa jonka avulla Makke tuntee itsensä hieman enemmän pojaksi. Kirjassa selviää myös kuinka nuori selviää kavereiden ihmettelystä, perheen painostuksesta ja lopulta, onneksi, oman itsenä löytämisestä.

Björk kirjoittaa sujuvaa ja helposti ymmärrettävää tekstiä. Kirja oli todella nopealukuinen ja aihe myös erittäin kiinnostava. Makke toimii kirjan minäkertojana, ja välillä ärsyynnyin hieman kirjassa paljon käytettyyn puhekieleen. Pidin kuitenkin siitä, kuinka rehellisen ja selkeän kuvan kirjan antaa yhdestä ihmisestä, yhden henkilön tarinasta. Poika on kuvaus yhden vahvan yksilön elämästä, hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään. Ihailen kirjan rehellisyyttä ja Maken vahvuutta ihmisenä.

Poika koskettaa ja herättää ajatuksia, se on mieleenpainuva tarinaltaan, mutta ei kuitenkaan (onneksi) saarnaava tai tuomitseva. Aihe on vaikea ja rankka, mutta kirjan luettuani huomasin kuitenkin ajattelevani, että oikeastaanhan tämä oli yksinkertainen tarina. Tässä ei ollut kummallisuuksia, vaan tarina ja viesti oli selkeä. Makke oli henkilönä kiinnostava, ja hänen persoonansa tuli kirjan sivuilla hyvin esille.

Lukukokemukseeni vaikutti kyllä se, että tarina on ainakin osittain todellinen. Tarina perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja tämä seikka vaikutti (positiivisesti) minun lukemiseeni. Mietin, kuinka paljon ja mitkä kaikki yksityiskohdat ovat todellisia, mitkä keksittyjä. Huomasin myös vertailevani kirjaa Boys Don't Cry -elokuvaan (josta pidän paljon) ja muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin. Aihe on tärkeä ja kaipaa huomiota, eikä tästä missään tapauksessa ole vielä kirjoitettu tarpeeksi kirjoja.

Poika on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka taatusti herättää ajatuksia ja mietteitä jokaisessa lukijassa. Tärkeä puheenvuoro joka pitää otteessaan, ja jonka lukee nopeasti parilla lukukerralla.

★★★+

Torka aldrig tårar utan handskar: 1. Kärleken / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar: Kärleken / Jonas Gardell

Norstedts, 2012. 290 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Sain joululahjaksi toivomani Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar-romaanitrilogian ensimmäisen osan, Kärleken. Kirja on ensimmäinen osa Gardellin trilogiaa, joka kertoo 1980-luvun Tukholmasta, HIV-epidemiasta ja homoseksuaalien elämästä. Katsoin joulun alla Ruotsin televisiosta myös kirjasarjaan perustuvan minisarjan, joka on Gardellin ja Simon Kaijserin käsialaa. Tuo sarja pyörii tällä hetkellä myös FST5-kanavalla, ja suosittelen todella lämpimästi. Hurja, rankka, koskettava, ajatuksia herättävä ja takuulla mieleenpainuva tarina, sekä minisarjana, että Gardellin kirjana.

Olen ennen blogini alkua lukenut suurimman osan Gardellin muista kirjoista, ja tykännyt niistä kovasti. Mies osaa valita kirjoihinsa tärkeitä aiheita, hän kirjoittaa kauniisti ja asettaa usein sanansa runollisen hienoon muotoon. Torka aldrig tårar utan handskar kiinnosti minua ehdottomasti myös aiheensa vuoksi. Kirjan pääosassa on nuori Rasmus, joka ylioppilasvuotensa jälkeen muuttaa pienestä kylästä Tukholmaan asumaan äitinsä sisaren luokse. Rasmus aloittaa oman elämänsä, hän saa vihdoin olla oma itsensä, seurustella miesten kanssa peittelemättä sen kummemmin identiteettiään, itseään. Tukholmassa on jo varsin vakiintunut homopiiri, vaikka heidän elämänsä ei missään tapauksessa ole helppoa tai yksinkertaista. Hieman helpompaa vain kuin homona eläminen olisi Rasmuksen kotikylässä.

Itsensä kanssa kamppailee myös Jehovan todistaja Benjamin, joka on kasvanut ankaran uskonnollisessa perheessä. Vapaa-aikansa Benjamin viettää jakaen Jehovan sanaa ovelta ovelle, ja tällä tavalla hän tutustuu myös Pauliin, Tukholman "homoäitiin". Paul tutustuttaa pian myös Rasmuksen ja Benjaminin toisiinsa, ja siitä alkaa heidän yhteinen tarinansa. Jouluaattoyönä 1982, Tukholman autioilla kaduilla katulampun valossa, lumihiutaleiden laskeutuessa hiljaa ja pehmeästi valkoiseen maahan, muuttuu Rasmuksen ja Benjaminin elämä. Tulevasta vuodesta tulee onnellinen, mutta samalla heidän elämänsä rankin. "Homosyöpä", eli HIV on tullut myös Ruotsiin ja se vie ystäväpiirin jäseniä toinen toisensa jälkeen hautaan. Elämä ei ole helppoa, lööpit huutavat sitä, mielenosoittajat tätä. Homoseksuaalit kirotaan, he eivät saa sympatiaa edes sairaahoitajilta. Kun nuori hoitaja erehtyy pyyhkimään kuolevan, kärsivän miehen poskelta kyyneleen, tuhahtaa vanhempi hoitaja: "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin". Niin, tämä on kirjan vahvimpia lauseita. Kamala, ravisuttava, mutta koko kirjan tunnelmaa ja sen sanomaa loistavasti kuvaava lause.

Gardellin kirja kuvailee uskottavasti ja koskettavasti minkälaista on ollut elämä homoseksuaalina 1980-luvun maailmassa. Minkälaista on tuntea, että ei voi kertoa itsestään edes perheelleen. Minkälaista on vihdoin löytää luotettava uusi "perhe", ja miltä tuntuu kun tuo perhe pikkuhiljaa hajoaa, kun yksi toisensa perään löytää vartalostaan ihottumaa, saa ripulin, kuumetaudin tai sieni-infektion. Kuinka yksi perheenjäsen toisensa perään joutuu sairaalaan, huutaa tuskaansa eikä saa lohtua edes säikähtäneiltä sairaanhoitajilta, jotka näkevät nuorten miesten tuskan ja kyyneleet.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. Hahmojen luomisen olen aina myös laskenut Gardellin vahvuudeksi. Hän onnsituu minusta kirjassa kuin kirjassa luomaan kiinnostavan henkilögallerian, mutta ilman ylilyöntejä. Arkisen kiinnostavia henkilöitä olisi ehkä parhaat sanat kuvaamaan ajatuksiani tämänkin kirjan henkilöistä. Benjamin, Jehovan todistaja, ankarista kotiolosita tullut hieman epävarma ja varovainen nuori mies oli yksi kiinnostavimmista. Myös "homoäiti" Paul on tavattoman sympaattinen ja hauska henkilö, ja tuossa tv-sarjassa häntä esittävä Simon Berger tekee upean roolisuorituksen! Enkelikasvoinen Rasmus on myös kiinnostava, ja pidin myös siitä, että Benjaminin ja Rasmuksen perheistä ehti kirjan sivuilla saada aika hyvän kuvan. Vaikka kirjassa on sivuja alle 300 ehtii suurin osa henkilöistä tulla todella tutuiksi. Rasmuksen ja Benjaminin koko perheistä saa hyvän kuvan, ja Paulin porukasta ehtii tulla tuttuja kavereita. Toki tähän voi vaikuttaa myös se, että olen nähnyt myös tuon telkkarisarjan ja henkilöt "livenä"...

Eiköhän ole tullut jo selväksi, että Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian ensimmäinen osa oli minulle todella vahva lukukokemus. Kirja kosketti, herätti tunteita, hurjasti ajatuksia, vihaa, empatiaa ja surua. Minä itkin ja nauroin kirjaa lukiessani, ja olen aivan varma, että tämä kirja ja tässä kirjassa kuvaillut tapahtumat ja henkilöt jäävät sydämeeni ja ajatuksiini pitkäksi, pitkäksi ajaksi. Jään surullisen innokkaana odottamaan, että ehdin lukemaan sarjan jatko-osat. Toinen osa, Sjukdomen, on juuri ilmestynyt ruotsiksi ja tämä sarjan ensimmäinen osa ilmestyy kevään aikan suomeksi WSOY:n kustantamana.

★★★★★

Maa on syntinen laulu / Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu / Timo K. Mukka

Gummerus, 2004. 200 sivua.

Alkuteos: 1964.

Kannen suunnittelu: Pekka Loiri

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Timo K. Mukan klassikkoromaani Maa on syntinen laulu oli alunperin mukana Kuusi kovaa kotimaista -haastekuusikossani. Myöhästyin haasteaikataulusta hieman, kun sain romaanin luettua vasta juuri ennen joulua. Kerrankin luin kotimaisen klassikon, jonka suhteen minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En tiennyt edes mistä kirja kertoo, ja huomasinkin aika nopeasti että Maa on syntinen laulu on varsin mukaansatempaava kirja.

Tapahtumien keskiössä on nuori Martta, pienen lappilaiskylän asukas. Kirjassa kuvaillaan kylän elämää, kuinka kaikki asukkaat kokoontuvat yhteen saarnaajan saapuessa kylään, kuinka naapuria autetaan heinätöissä ja kuinka kylän naiset auttavat toisiaan synnytyksissä ja muissa hätätapauksissa. Uskonto on suuressa roolissa, kuten myös seksuaalisuus. Martta asuu vanhempiensa sekä isoisänsä Äijän kanssa pienessä talossa. Martan veljet ovat kaatuneet sodassa, ja Martta on perheen ainoa elossa oleva lapsi kunnes perheeseen muuttaa äitinsä menettänyt Hannes. Nuoren Hanneksen ja Martan välille kehittyy mielenkiintoinen suhde, mutta nätin Martan ympärillä pörrää muitakin miehiä, ja saarnaajaa kuunnellessa pyllynpuristelijoita riittää. Seurat päättyvät kirjassa usein seksuaalissävytteisesti, jopa saarnaaja löytää itselleen petikaverin kylästä. Tarinan keskiössä on kuitenkin Martan aikuistuminen, hänen seksuaalisuutensa herääminen ja kasvaminen lapsesta aikuiseksi yllättävien tapahtumien kautta.

Maa on syntinen laulu käsittelee erityisesti uskontoa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Kirja kuvailee rajun tarkasti kaikkia kolmea aihetta, ja ymmärrän hyvin että kirja on ilmestyessään vuonna 1964 herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä. Kirja herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä, ja antaa kiinnostavan kuvan lappilaisen pikkukylän elämästä. Minä ihastuin myös kirjan luontokuvaukseen. Luonto on tapahtumissa vahvasti läsnä, välillä Mukka pysähtyy kuvailemaan luonnon kauenutta ja karheutta rumempien tapahtumien välissä. Se tuo kirjaan hieman pehmeyttä ja kauneutta, kuten myös välillä ilmestyvät runonpätkät.

Minä pidin tästä kirjasta yllättävän paljon. Toki kirjassa on paljon rumuutta ja karuutta, mutta minä pidän kirjan rohkeudesta, sen suorasanaisuudesta ja sievistelemättömyydestä. Maa on syntinen laulu kuvailee ihmisiä rehellisesti, mitään kaunistelematta. Lappilaisen kylän ihmisten väliset suhteet eivät ole lämpimiä ja välittäviä, ei edes perheen sisällä. Kaikki saavat pärjätä omillaan, läheisen kuolemaa ei sen kummemmin surra  vaikka kuolema onkin jatkuvasti läsnä. Kirja on ahdistava ja surumielinen, paikoin pieniä toivonpilkahduksia voi kuitenkin nähdä esimerkiksi vastasyntyneen lapsen kasvoissa.

Maa on syntinen laulu oli minulle yllättävän positiivinen lukukokemus, vakka kirjaa en positiiviseksi kuvailisikaan. Tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa, halusin tietää kuinka Martalle käy, miten kyläläiset selviävät talvesta, keväästä, kesästä. Mukka kirjoittaa hienosti, ja pidin valtavasti hänen kauniista luontokuvauksestaan ja upeista runonpätkistä. Maa on syntinen laulu on varmasti mieleenpainuva romaani, ja olen iloinen että luin tämän.

★★★+

Det du inte såg / Patrik Sjöberg & Markus Lutteman

Det du inte såg / Patrik Sjöberg & Markus Lutteman

Norstedts, 2011. 412 sivua.

Kannen suunnittelu: Miroslav Sokcic

Mistä minulle? nettiostos Adlibrikseltä

Patrik Sjöberg on yksi Ruotsin kaikkien aikojen menestyneimpiä yleisurheilijoita. Sjöberg voitti korkeushyppyurallaan olympiamitalin kolmista perättäisitä olympialaisista ja paransi lisäksi korkeushypyn maailmanennätystä useaan otteeseen. Sjöbergin muistelmakirja Det du inte såg on kirjoitettu yhdessä Markus Luttemanin kanssa. Kirja kertoo Sjöbergin urasta ja elämästä korkeushyppääjänä, ja valottaa myös vaiettuja salaisuuksia Sjöbergin suomalaistaustaisesta valmentaja Viljo Nousiaisesta.

Kirjassaan Sjöberg paljastaa paljon itsestään. Hän kertoo, kuinka aloitti yleisurheilun, kuinka kyllästynyt oli koulunkäyntiin. Sjöberg kertoo rankasta lapsuudestaan, vanhempiensa erosta ja suuren roolin koko kirjassa saa myös Sjöbergin valmentaja Viljo Nousiainen. Nousiainen aloitti Sjöbergin valmentamisen jo tämän ollessa nuori poika. Pian Nousiaisesta tuli hetkeksi myös Sjöbergin isäpuoli kun tämä seurusteli Sjöbergin äidin kanssa. Tuo suhde kaatui kuitenkin varsin nopeasti, mutta eron jälkeen Sjöberg päätti muuttaa asumaan Nousiaisen luokse, jotta treenaaminen sujuisi mahdollisimman helposti. Nousiainen hyväksikäytti nuorta Sjöbergiä seksuaalisesti, kunnes Sjöberg oli teini-ikäisenä tarpeeksi vahva kieltämään Nousiaisen käytöksen. Myöhemmin, korkeushyppuyuran jo loputtua, Sjöberg sai kuulla Nousiaisen muilta valmennettavilta, että tämä oli käyttäytynyt samalla tavalla myös muita nuoria valmennettaviaan kohtaan. Nousiainen oli aina ollut hieman erilainen, täysin nuorten poikien valmentamiseen uppoutunut. Hän ei tiennyt mistään muusta, hänen elämäänsä kuului vain ja ainoastaan korkeushyppy ja nämä nuoret pojat.

Nousiainen pysyi Sjöbergin valmentajana koko Sjöbergin hyppyuran ajan. Vaikka Sjöberg lopulta inhosi koko miestä, tiesi hän, ettei olisi kehittynyt niin hyväksi korkeushyppääjäksi ilman Nousiaista. Det du inte såg antaa rehellisen ja avoimen kuvan urheilumaailmasta, Nousiaisen ja Sjöbergin välisestä suhteesta ja Sjöbergistä persoonana. Sjöberg on mielenkiintoinen henkilönä. En ehkä voi sanoa tykästyneeni häneen, minulla on tämän herran kanssa vähän samanlaiset fiilikset kuin Zlatanin kirjan kuunneltuani. Sain myös Sjöbergistä hieman epämiellyttävän, koppavan ja ylpeän kuvan vaikka ihailenkin (myös) hänen selviytymistarinaansa, hienoa urheilu-uraa ja rohkeita elämänvalintojaan.

Kirjana Det du inte såg on mielenkiintoinen, rehellinen ja aiheeltaan tärkeä. Sjöberg tuokin kirjan lopussa esille syitä siihen, miksi halusi kertoa omista kokemuksistaan lopulta, vuosien jälkeen, julkisesti. Hänen mielestään on tärkeää herätellä vanhempia tarkastelemaan urheilumaailmaa kriittisemmin. Sjöberg itse ihmetteli, miten kukaan nuorten poikien vanhemmista ei epäillyt Nousiaisen puuhia. Miten kukaan vanhemmista ei ihmetellyt, kun yksinäinen urheiluvalmentaja pyysi nuoria valmennettaviaan yökylään monta kertaa viikossa? Osansa kirjassa saa koko Ruotsin urheiluliitto, kilpakumppanit ja media. Sjöberg on aina ollut oman tiensä kulkija. Hän on juhlinut, rellestänyt, mokaillut. Ollut otsikoissa huumeiden vuoksi, sotkenut raha-asiansa ja taistellut dopingsyytöksien kanssa. Hän on kuitenkin aina ollut rehellisesti oma itsensä, oman tiensä kulkija, ja se jos mikä on ihailtavaa, vaikka minä en aivan kaikkia Sjöbergin valintoja ja mielipiteitä henkilökohtaisesti allekirjoitakaan.

Det du inte såg on kiinnostava ja koskettava katsaus 1960-luvun yleisurheilumaailmaan, Ruotsin urheilupiireihin ja etenkin Patrik Sjöbergin elämään. Hienon hieno kirja vaikka en Sjöbergiin henkilönä täysin samaistunutkaan. Mutta sehän ei taida olla kirjan vika ;).

⋆⋆⋆⋆

Sudenmarja / Reidar Palmgren

Sudenmarja / Reidar Palmgren

Otava, 2012. 317 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Reidar Palmgrenin Sudenmarja osui tielleni kirjastossa ja kaunis kansi sai minut kantamaan kirjan kotiin saakka. Olen lukenut muutaman ei-niin-kehuvan blogiarvion kirjasta, joten odotukseni eivät olleet erityisen korkealla. Joskus on kuitenkin todella piristävää lähteä lukemaan kirjaa ilman suuria ennakko-odotuksia!

Tuula on itsekseen viihtyvä, kasviensa kanssa pienessä yksiössä asuva nainen. Hän työskentelee kaupungin puisto-osastolla, on hoitanut kaupunginpuiston pohjoissektoria jo vuosien ajan. Tuula tuntee paikalliset kasvit ja eläimet paremmin kuin kukaan muu, ja toki hän tulee paremmin toimeen kasviensa kuin ihmisten kanssa. Tuula tuntee myös kaupungin hiipparit ja eriskummalliset nuorukaiset joita hän tapaa myöhäisillä iltakierroksillaan. Työkaverit eivät pidä Tuulasta, ihmettelevät erikoisen naisen käytöstä ja elintapaa, mutta pian eläkkeelle jäävä kaupunginpuutarhuri Holopainen luottaa Tuulaan erityisen vahvasti. Tuulan ja Holopaisen välillä on tiivis side, ja ennen eläköitymistään Holopainen viekin Tuulan villiintyneeseen joenpoukamaan ja kertoo naiselle poukaman salaisuuden.

Tuula on hyvä pitämään salaisuuksia, ei hänellä oikeastaan ole ketään kelle asioitaan kertoa. Mutta pian Tuulan reviirille tupsahtaa mies, vartijana työskentelevä Antti, joka vaikeuttaa mutta myös rikastuttaa Tuulan elämää. Poukaman salaisuus, Antin työ ja sivubisnekset sekoittuvat ja pian Tuulan elämä muuttuu täysin.

Sudenmarja on mielenkiintoisen erilainen kirja. Minä pidin ehkä itse tarinaa enemmän Palmgrenin uskomattoman kauniista ja taitavasta kielenkäytöstä. Ihastuin Palmgrenin tapaan kuvailla luontoa ja tehdä pieniä hurmaavia havaintoja ympäristöstä. Korennon toukan kuoriutuminen, ketun tuoksu, kyyhkysen herääminen pesästään - tarina on pieniä yksityiskohtia pullollaan.

Henkilökuvaukset ovat myös kohdallaan. Tuula on erikoinen introvertti, luontoihminen. Hänen käytöstään kuvaillaan paljon, kuinka hän asuu kasviensa keskellä, tuntee luonnon tuoksut mahdottoman tarkasti. Kuinka hän tuntee miehen tuoksun, nuolaisee kättään, valuuttaa eritettä toisensa jälkeen... En voi sanoa tykästyneeni Tuulaan henkilönä, eikä hän herättänyt minussa kovinkaan myönteisiä tunteita, ei sääliä tai edes huolehtimisen tarvetta, mutta hän on taitavasti kuvailtu ja tuntui siltä, että tunsin hänet. Antti taas jäi mielestäni hieman etäiseksi. Kyllä hän tarinassa pyöri, mutta sen lähemmäs miestä ei lukijaa päästetty.

Pidin monesta asiasta tässä kirjassa, kuten kielestä, henkilökuvauksesta ja hieman erikoisesta, erilaisesta fiiliksestä. Jotenkin kirjan jälkimaku ei kuitenkaan ole se kaikkein paras. Sudenmarja ei ole hyvänmielenkirja, siihen tässä on liika eritteitä, ruumiita ja rumia tapahtumia. Vaikka kieli on kauniin soljuvaa, kirjan tapahtumat ja itse juoni jää hieman kielen varjoon vaikka loppua kohden toki halusin tietääkin, miten Tuulan käy. Vaikka Sudenmarjasta jäi aika ristiriitaiset fiilikset, aion kuitenkin jatkossa lukea Palmgrenin vanhempaa tuotantoa.

⋆⋆⋆+

Lue myös Ilselän, Arjan ja Annelin arviot kirjasta.

Ps! Onko jollakin tietoa kirjan kauniin kannen suunnittelijasta?

Tunnit / Michael Cunningham

Tunnit / Michael Cunningham

Loistopokkarit, 2003. 236 sivua.

Alkuteos: The Hours, 1998.

Suomentanut: Marja Alopaeus

1. suom.kiel.painos 2000

Kannen kuvat: The Hours-elokuvasta

Mistä minulle? kirppislöytö

Michael Cunninghamin suosittu romaani Tunnit on ollut lukulistallani jo kauan. Olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan kolme kertaa ja pidän siitä kovasti, joten kirjakin on kiinnostanut. Tuulia haastoi minut lukemaan Tunnit osana Ota riski ja rakastu kirjaan-haastetta, ja kirjavalinta osui aika lailla nappiin!

Clarissa, Laura ja Virginia. Kolme naista, kolmelta eri aikakaudelta joita yhdistää yksi kirja. Tuo kirja on Virginia Woolfin kirjoittama Mrs Dalloway, jonka työnimenä on Tunnit. Cunninghamin luomassa tarinassa seurataan 1990-luvun New Yorkissa elävää Clarissaa. Hän on järjestelemässä isoja juhlia rakkaalle ystävälleen Richardille, joka on voittanut  arvostetun runopalkinnon. Richardille, joka kutsuu pitkäaikaista ystäväänsä Mrs. Dallowayksi, koska naisethan jakavat saman etunimen.
Laura Brown puolestaan elää 1940-luvun lopun Los Angelesissa. Hän odottaa toista lastaan ja viettää päivät kotonaan pienen Richie-poikansa kanssa. Lauran päivät ovat samanlaisia, ja ainut pieni piristysruiske päiviin on Virginia Woolfin Mrs Dallowayn lukeminen. Laura päättääkin mullistaa elmäänsä, ja karkaa hotellihuoneeseen lukemaan kirjaansa.
Kolmas nainen, jota Cunninghamin kirjassa seurataan, on Mrs. Dallowayn kirjoittanut Virginia Woolf. Hän viimeistelee klassikoksi noussutta romaaniaan kesäasunnossaan, jossa viettää kesäkuista päivää kirjailijamiehensä kanssa. Virginian elämää varjostaa jatkuvat "päänsäryt" ja masennuskaudet, piristystä eloon tuo vieraielva sisko ja tämän lapset, sekä odotus paremmasta huomisesta Lontoossa.

Koska olen nähnyt Tunnit elokuvan niin monta kertaa, kirjan juoni ja tarina oli minulle ennen kirjan lukemista jo aika selvä. Minusta Cunningham on keksinyt kiinnostavan ja oivaltavan juonen, ja pidän siitä, kuinka hän liittää yhteen kolmen eri aikakauden naisen tarinat. Cunninghamin kielenkäyttö on kaunista ja sujuvaa, joskin välillä aika haastavaa luettavaa. Kirjan aiheet ja koko tunnelma on surumieleinen, jopa melankolinen. Olen opiskelujeni yhteydessä analysoinut kirjan (elokuvan) henkilöt psykologisesta näkökulmasta ja tuo analyysi syvensi ymmärrystä myös kirjan tapahtumista. Jätän tarkemmat analyysit nyt tässä kirjoittamatta, mutta psykologisestikin kirja ja sen henkilöhahmot ovat todella mielenkiintoisia!

Cunningham sai minut tällä kirjallaan myös (tietenkin) kiinnostumaan Virginia Woolfista henkilönä ja kirjailijana. Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo kauan, ehkäpä vihdoin tänä kesänä ehtisin senkin lukea. Cunningham on myös tämän alkuvuoden aikana noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni Illan tullen- kirjan, sekä nyt Tuntien myötä. Tunnit oli siis lukukokemuksena minulle positiivinen, vaikka lukemista toki hieman latisti se, että juoni ja henkilöt olivat minulle elokuvasta jo niin tutun tuntuisia. Päässäni oli jatkuvasti Meryl Streepin kuva kun luin Clarissan juhlapäivästä, ja kun Clarissa itse mainitsi näyttelijä Meryl Streepin menin lukiessani hämilleni ja muistin, että Clarissa ei ole yhtä kuin Meryl Streep. Jostain selittämättömästä syystä kirja jätti minut myös hieman etäiseksi, vaikka tästä kovasti pidinkin.

Kaiken kaikkiaan Tunnit on minulle tärkeä ja mieleenpainuva niin kirjana, kuin elokuvanakin. Tästä saan myös suorituksen niin TBR 100-listalleni kuin myös Pulitzer-haasteeseeni.


★★★★-


Tuulia vakuuttui Cunninghamin kirjoittajanlahjoista, vaikka olikin kirjaan hieman pettynyt. Myös Karoliina luki kirjan, rakastuttuaan ensin elokuvaan. Sara vaikuttui kirjasta, mutta jätti hänet kuitenkin hieman etäiseksi ja Kirjahiiri ihastui Cunninghamin kirjoitustyyliin.

Yövartio / Sarah Waters

Yövartio / Sarah Waters

Tammi, 2007. 509 sivua.

Alkuteos: The Night Watch, 2006.

Suomentanut: Helene Bützow

Kansikuva lainattu täältä. 
Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Sarah Watersin Yövartio valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Luin tämän jo ehkä kuukausi sitten, mutta sai  tästä lopulta kirjoitettua vasta nyt. Valokuvakin kirjasta jäi ottamatta, sillä nyt se on matkannut jo muualle luettavaksi joten tällä kertaa joudun tyytymään kustantajan tarjoamaan kuvaan kirjan kannesta.

Kirjan alussa eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Viv työskentelee epämääräisessä toimistossa ( deittipalvelu tms?) ja tapailee naimisissa olevaa miestä jonka hän on tavannut sota-aikana. Vivin veli Duncan vuorostaan on vankilasta vapautumisensa jälkeen asunut vanhan miehen luona. Oman suunvuoronsa kirjassa saa myös Kay, joka on kotoisin rikkaasta perheestä ja toiminut sodassa ambulanssikuskina. Sodan jälkeen Kay kuitenkin asuu vanhassa murjussa ja pukeutuu mieluummin miesten vaatteisiin. Mukana on myös naispariskunta, kirjailijana toimiva kaunis Julia, sekä tämän tyttöystävä Helen. Yövartiossa seurataan pääasiassa näiden henkilöiden edesottamuksia ja elämää. Kirja alkaa vuodesta 1947 ja kertoo sodan jälkeisestä elämästä. Kirjan jälkimmäiset osat kertovat vuosista 1944 ja 1941 ja kuvailee sota-ajan tapahtumia ja samalla lukijalle selviää, miten Viv, Duncan, Kay, Helen ja Julia ovat päätyneet siihen tilanteeseen, jossa ovat vuonna 1947.

Yövartiossa on paljon mielenkiintoisia aiheita. Minä innostun aina kirjoista, jotka kertovat toisesta maailmansodasta. Yövartiossa myös seksuaalisuus ja erilaiset seurustelusuhteet ovat suuressa osassa. Julia ja Helen eivät voi osoittaa rakkauttaan avoimesti ulkotiloissa vielä vuonna 1947, sillä he saavat jo muutenkin pitkiä katseita viettäessään vapaapäivää rennosti yhdessä. Viv taas seurustelee varatun miehen kanssa, joka niin ikään tuottaa vaikeuksia suhteen kummallekin osapuolelle.

Minä pidin Yövartion rakenteesta ja siitä, että kirjan alussa saa tietää oikeastaan "lopputuloksen" ja vähitellen kirjan edetessä selityksiä siihen, miten tuohon tilanteeseen on jouduttu. Sotakuvaukset olivat samalla rankkoja ja kauheita, mutta kiinnostavia. Myös se, että kirjan yksi pääteemoista on homoseksuaalisuus tekee Yövartiosta hieman erilaisen toisesta maailmansodasta kertovan kirjan. Minusta Waters on myös onnistunut sodanaikaisen Lontoon kuvaamisessa todella hyvin. Henkilöt ja tapahtumat vaikuttavat todellisilta ja uskottavilta vaikka toki ovatkin todella ankeita, harmaita ja lohduttomia.

Yövartio on pitkä ja aika massiivinen kirja, ja minä pitkästyin paikoitellen tämän kanssa. Minusta kirjaa olisi hyvinkin voinut tiivistää, nyt samoja asioita jaariteltiin välillä turhankin kauan. Tiivistämisen lisäksi en oikein keksi kirjasta muuta moitittavaa, ja vaikka heti luettuani tämän ajattelin että olin tähän pettynyt, nyt jälkeenpäin ajateltuna pidinkin Yövartiosta paljon! Niin se mielipide voi muuttua kun ei kirjoitakaan kirjasta heti lukemisen jälkeen. Tämä oli mieleenpainuva kirja ja henkilöhahmotkin niin taidolla kuvailtuja, että he jäivät hyvin mieleen.

Lukupiirissämme tästä kirjasta ei oikein innostuttu, ainoastaan minä ja Anni taidettiin lopulta saada kirja luettua. Minä kuitenkin pidin tästä paljon, ja suosittelen muillekin, varsinkin toisesta maailmansodasta kiinnostuneille historiallisten romaanien ystäville.


★★★★


Myös ainakin Satu, Linnea ja Salla ovat lukeneet Yövartion. 

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Otavan kirjasto, 2012. 599 sivua.

Alkuteos: The Marriage Plot, 2011

Suomentanut: Arto Schroderus

Kannen suunnittelu: Anja Reponen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Jeffrey Eugenidesin kaksi aiempaa suomennettua romaania Virgin suicides sekä Middlesex ovat molemmat minulle tärkeitä kirjoja. Niinpä kirjailijan uutuuskirja Naimapuuhia olikin minulle yksi odotetuimpia uutuuksia kevään kirjoista. Ja täytyy sanoa, että näin vaikuttavia kirjoja on ihana lukea!

Naimapuuhia on kertomus kolmesta nuorukaisesta 1980-luvun collegemaailmassa. Madeleine on kaunis, nuori nainen joka suorittaa viimeistä opintovuottaan yliopistossa tehden tutkielmaa 1800-luvun englantilaisista avioliittoromaaneista. Hän lukee paljon Austenia ja Eliotia ja on päättänyt uhrata vapaa-aikansakin uutterasti opiskelulle. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat, kun hän tapaa mielenkiintoisen Leonard Bankheadin. Leonardin ja Madeleinen välille syttyy intohimoinen ja syvä suhde, joka kuitenkin kohtaa vaikeuksia, kun Leonardia koettelee maanis-depressiivisyys ja pitkät sairaalajaksot.

Madeleinen vanha tuttava Mitchell puolestaan uskoo, että hänet ja Madeleine on luotu toisilleen ja yrittää lämmittää heidän välejään. Yliopiston valmistujaiset lähestyvät ja Madeleine tekee omat valintansa. Mitchell matkustelee ympäri maailmaa, tekee hyväntekeväisyystyötä Intiassa Äiti Teresan kanssa ja oppii paljon uutta matkatoveristaan Larrysta. Kun Mitchell palaa takaisin Amerikkaan, Madeleinen ja Leonardin suhde on vaikeuksissa jälleen Leonardin sairauden vuoksi. Kuka lopulta saa kenet tässä kirjan takakannenkin mukaan modernissa kolmiodraamassa?

Naimapuuhia on tiiliskivikirja (600 sivua) ja minulla kesti aika kauan lukea tämä, vaikka tarina imaisikin mukaansa ihan alusta saakka eikä tässä oikeastaan ollut mitään ylimääräistä. Pidin kirjan rakenteesta. Kirjan alussa kerrottiin joitain tapahtumia, joihin palattiin myöhemmässä vaiheessa. Tämä toimi minusta hyvin ja piti mielenkiinnon yllä, kun välillä sai pilkahduksia tulevasta. Minusta myös kirjan kolme keskeisintä hahmoa oli hyvin ja perusteellisesti kuvailtuja, ja etenkin Leonardin sairauden kuvaus vaikutti minuun voimakkaasti. Kolmen päähenkilön ympäriltä löytyi liuta muitakin mielenkiintoisia henkilöitä, esimerkiksi Madeleinen Phyllida-äiti.

Minä pidin myös ympäristöstä, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Yliopistomaailma kiinnostaa minua paljon ja luen mielelläni kampuselämästä, juhlista ja mielenkiintoisista ihmissuhteista.Lisäksi tässä kirjassa kirjallisuus, etenkin 1800-luvun brittikirjallisuus, oli vahvasti esillä ja sehän vain lisää mielenkiintoa. Kirjassa oli paljon muitakin aiheita - aikuiseksi kasvaminen, perhetaustan merkitys, uskonnolliset ja filosofiset kysymykset- joista Eugenides on onnistunut luomaan todella toimivan yhdistelmän. Kirjan loppukin on taitavan täydellinen!

Naimapuuhia on varmasti yksi vuoden mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kirjoja ja upea todiste Eugenidesin kirjoittajan- ja tarinankertojantaidoista!

★★★★+ 


Myös Ilselän Minna ja Jenni ovat ehtineet lukea (ja kehua!) tämän kirjan. Ja ihan juuri äsken myös Erja.


ps! Kiitos nyt jo kaikille arvontaan osallistuneille! Teitä on hurjasti enemmän kuin ikinä uskalsin arvata :).