Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Kaiken keskellä Mary Swann / Carol Shields

Otavan kirjasto, 2010. 475 sivua

Alkuteos: Swann, 1987

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY

Mistä minulle? oma ostos

Carol Shieldsin romaani Kaiken keskellä Mary Swann oli kiinnostava romaani, jonka keskiössä oli runoilija Mary Swann. Mary sitoo yhteen kirjan henkilöt ja heidän tarinansa. Oman puheenvuoronsa saa Swannin kustantaja, elämäkerran kirjoittaja, feministitutkija ja hiljainen kirjastonhoitaja. He kaikki kokoontuvat kirjan lopussa Swanniin liittyvässä symposiumissa. Ennen symposiumia jokainen miettii, miten hiljaista, tavallisen oloista maajussin vaimon elämää elänyt Swann on voinut kirjoittaa niin huikeita runoja. Swannin elämästä paljastuu palasia pikku hiljaa, ja Swannista kiinnostuneet henkilöt huomaavat naisen elämän olleen kaikkea muuta kuin tavallista.

Shields kirjoittaa mukavan helposti, tarina vie mennessään ja tekstiä lukee nopeasti. Pidin tämän kirjan rakenteesta, ensin kaikki neljä "päähenkilöä" sai suunvuoronsa ja heidän elämäänsä kurkistettiin. Lopussa koko tarina sidottiin yhteen osalla, joka kokosi nelikon yhteen Swann-symposiumin merkeissä. Koko kirjan läpi kulki kuitenkin punaisena lankana runoilijan elämä ja sen vaiheet.

Kirjan henkilögalleria oli kiinnostava. Kiinnostavin ja salaperäisin oli tietenkin edesmennyt runoilijatar itse, mutta hänestä kiinnostuneet henkilötkin olivat keskenään kivan erilaisia ja kiinnostavia, kukin omalla tavallaan.

Kirja oli siis sujuva ja kiinnostava, ainoastaan loppuratkaisu oli minusta vähän töksähtävä ja tylsä. Toisaalta kyllä kirjan viimeiset parikymmentä sivua olivat  ehdottomasti jännimmät ja koukutavimmat koko kirjassa!

Olen aiemmin lukenut Shieldsiltä muutaman kirjan, ja Rakkauden tasavalta oli minulle täydellinen. Tämä jää siitä vähän, mutta oli silti kokonaisuutena oikein mainio lukukokemus!

★★★★

Kaikki isäni hotellit / John Irving

Kaikki isäni hotellit / John Irving

Tammi, 1981. 491 sivua

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Ylermi Lahti

Mistä minulle? kirppariostos

Olin tosiaan kesäkuun lopussa - heinäkuun ensimmäisen viikon reissussa Keski-Euroopassa ja reissukirjaksi valikoitui suosikkikirjailijani John Irvingin Kaikki isäni hotellit. Olen pitänyt todella paljon aiemmin lukemistani Irvingon kirjoista. Edellisellä reissulla 2013 minulla oli mukana Garpin maailma, ja sain loman aikana aivan huikean lukuelämyksen. Samaa toivoin tälläkin kertaa, enkä joutunut pettymään.

Pääosassa on Berryn  rakastettava, sympaattinen mutta hieman erilainen perhe. Esikoinen Frank tykkää pojista enemmän kuin tytöistä. Tyttäristä vanhempi, Franny, on rääväsuinen tuittuilija kun taas kertojana toimiva John on totaalisen rakastunut sisareensa. Pikkusisko Lilly kärsii lyhytkasvuisuudesta ja kuopus Egg on lähes kuuro. Omintakeinen ja aivan erityinen perhe kruunautuu unelmoija-isällä ja itse asiassa aika tavalliselta vaikuttavalla äidillä. Perhe perustaa isän haaveiden mukaan hotelleja sinne tänne ja päätyy lopulta Wieniin. Perheen sisällä ja ympärillä sattuu ja tapahtuu, mutta perheenjäsenet pitävät yhtä ja ovat toistensa turvana aina.

Kylläpä pidin tästä! Stoori vei mukanaan, henkilöt olivat kiinnostavia, henkilögalleria monipuolinen ja Berryn perhe oli täynnä superkiinnostavia persoonia. Irvingmaiseen tapaan tässäkin kirjassa oli omituisuuksensa. Oli raiskausta, insestiä, terroria ja toistuvasti tarinaan palaava kuollut koira. Myös Freud (karhunkesyttäjä, mutta myös psykoanalyytikko-Freud) olivat toistuvasti tarinassa mukana. Osan karhunkesyttäjä-Freudin mukanaoloista ymmärsin, toisaalta minulta taisi mennä ohi ainakin osa kirjasta löytyvistä symbolisista asioista (esim. juuri se kuollut koira).

Irvingillä on huikea mielikuvitus, hänen kirjansa ovat aina täynnä kiinnostavia, erikoisia ja arvaamattomia käänteitä. Niin tämäkin. Yhtäkkiä tapahtui yllättäviä asioita, ja huomasin taas, kuinka siistiä on lukea tällaisia yllättäviä kirjoja! Irving on ehdttomasti yksi taitavaimpia kirjailjoita mitä tiedän ja nautin suuresti hänen kirjoitustyylistään.

 Kaikki isäni hotellit ei ollut aivan yhtä täydellinen lukuelämys kuin Garpin maailma, mutta nautin suuresti tämän lukemisesta ja kirjan yllättävyydestä. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan seuraavaa Irvingiä. Minkäköhän sitä seuraavaksi valitsisi?

★★★★★-

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Kohtauksia eräästä avioliitosta / Ingmar Bergman

Gummerus, 2007. 208 sivua

Alkuteos: Scener ur ett äktenskap, 1973

Suomentanut: Risto Hannula

Kannen kuvat: tv-sarjasta 

Mistä minulle? oma ostos

En edes oikein muista miten tämä kirja on löytänyt tiensä hyllyyni, jostain alennusmyynniestä olen sen varmasti ostanut. Kaipasin kuitenkin ohuen kirjan luettavakseni ennen kesäkuun lopun reissuani, joten tartuin tähän Ingmar Bergmanin teokseen Kohtauksia eräästä avioliitosta. Lähdin lukemaan tätä täysin ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja täytyy kyllä sanoa, että oli ainakin mielenkiintoinen lukukokemus!

Kirjan päähenkilöt ovat Johan ja Marianne, aviopari. Kirja on kirjoitettu ikään kuin näytelmän muotoon, jota alussa hieman vierastin, mutta mikä lopulta oli oikein piristävä ja kiva rakenne kirjassa. Teksti on siis suurimmilta osin Johanin ja Mariannen vuorosanoja, välissä on lyhyitä pätkiä joissa kuvaillaan miten päähenkilöt liikkuvat tai missä menevät ja on seassa toki muitakin henkilöitä.

Jokainen kirjan kuudesta kohtauksesta kertoo yhdestä ajanjaksosta pariskunnan avioliitossa. Kirja etenee kronologisesti, ensimmäisessä kohtauksessa Johan ja Marianne antavat avioliitostaan ruusuisen, lähes täydellisen kuvan. Myöhemmissä kohtauksissa liitto jo rakoilee ja pian pari päätyy erilleen. Kohtauksissa avioliiton kehittymistä ja etenkin Johanin ja Mariannen välisen suhteen kehittymistä pääsee seuraamaan. He kehittyvät kirjan aikana yksilöinä ja samalla heidä suhteensakin kehittyy. Sillä eivät he kokonaan pääse toisistaan eroon, sen verran vahva ja sitkeä heidän siteensä on.

Vaikka alussa vierastin kirjan rakennetta, huomasin pian koukuttuvani ja lukevani kirjaa erittäin mielelläni. Tämä oli jollain tapaa erittäin intensiivinen ja aika huikea lukukokemus, Erilainen, kuin mihin olen tottunut ja myös hyvin mieleenpainuva. Bergman osaa ehdottomasti kuvailla kahden henkilön välistä suhdetta, ja se, että se tässä tehdään lähes ainoastaan "vuorosanojen"  kautta osoittaa minusta ääretöntä taituruutta!

Kohtauksia eräästä avioliitosta oli yllättävä, erilainen ja intensiivinen kirja. Erittäin positiivinen yllätys! Melkein tekisi mieli kaivaa jostain esille kirjaan perustuva elokuva ja tv-sarja...

★★★★

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

WSOY, 1968. 117 sivua

Kannen kuva: Tove Jansson

Kannen suunnittelu: Sanna Majander

Mistä minulle? oma ostos

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär on tavallaan muistelmateos, jossa esiintyy hänen isänsä, kuvanveistäjä Viktor Jansson Katajanokan ateljeessaan 1920-luvulla, mutta myös kesäinen Pellinki, meri ja sen lahdet ja poukamat. Oikeita henkilöitä kirjassa esiintyi myös, oli ukki, mummi, isä, äiti, Anna ja Jeremiah. Myös Jumala on osa kirjaa, kirjassa (ja Toven ajatuksissa?) Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Kuvanveistäjän tytär on kaunis kuvaus lapsen elämästä, arjesta, ajatuksista ja mielikuvituksesta. Teos on novellikokoelma täynnä pieniä, kauniita kertomuksia ja ajatuksia. Kirjassa tuoksuu suomalainen kesä saaristossa. Paljaat varpaat, lämmin merituuli ja meren tuoksu. Jokaisen novellin syvintä tarkoitusta ja jujua en ehkä löytänyt, nämä eivät ole minusta erityisen helppoja kertomuksia. Mutta kauniita, tunnelmallisia ja hienoja silti. 

Tarinat on kerrottu kuin lapsen näkökulmasta, Toven kertomia selkeitä muistoja lapsuudestaan, lapsen ajatuksia ja reaktioita. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei voi olla helpoin asia, mutta Jansson tekee sen erittäin taitavasti ja uskottavasti.

Jansson on huikean taitava kirjailija ja ihmettelen, miksi olen vasta nyt parin viime vuoden aikana tutustunut hänen toisiin kirjoihinsa Muumien lisäksi. Nämä selkeästi aikuisille suunnatut kirjat ovat aivan loistavia, ja esimerkiksi Kesäkirja yksi kauneimpia lukumuistojani viime vuosilta. Onneksi minulla on muutama Janssonin kirja vielä lukematta ja kokematta.

★★★★+

Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Marionetit / Virpi Hämeen-Anttila

Otava, 2013. 317 sivua

Kannen kuva: Jussi Kaakinen & Sami Piskonen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Kesälomni alkoi vähän yli viikko sitten ja suuntasin heti rinkkareissulle Keski-Eurooppaan vähän yli viikoksi. Nyt on reissulta palattu, ja olisi tarkoitus kiriä täällä blogin puolella kiinni kevään aikana rästiin jääneet luetut kirjat. Aloitetaan Virpi Hämeen-Anttilan Marionetit-romaanilla, jonka luin ehkä joskus huhtikuussa.

Emma ja Janne ovat nelikymppinen aviopari. Heidän elämäsnä vaikuttaa olevan kompromisseja täynnä: heidän avioliittonsa oli aikoinaan kompromissi, heidän uravalintansa on sitä ja elämäntapansa ylipäätään. Emman sisko Julia ja Jannen paras ystävä Mikael sen sijaan valitsivat unelmiensa tavoittelun kompromissien sijaan, ja ovat onnistuneet maailmalla omilla aloillaan. Emman ja Jannen lapsiperhearki järkkyy, kun Julia yllättäen palaa maailmalta Suomeen. Kun Mikaelkin taas palaa kuvioihin, herää kauna ja muistot menneisyydestä.

Marionetit oli ihan viihdyttävä ja kevyt kirja luettavaksi kesken kiireisen työkevään. Mutta jokin näissä Hämeen-Anttilan viimeisimmissä kirjoissa on vähän tökkinyt. Tämäkin jäi vähän heppoiseksi ja sekavaksi. Kirja lähti hitaasti käyntiin ja alku oli suorastaan tylsä. Sitten tuntuikin kuin yhteen tarinaan olisi laitettu vähän liikaa yksityiskohtia ja tapahtumia, Emman, Jannen, Julian ja Mikaelin tarinat olisivat kyllä selvinneet vähemmälläkin. Kliseitä ja ennalta-arvattavia käänteitä oli myös vähän liikaa ja kirja jäi aika pinnalliseksi ja jotenkin etäiseksi. Henkilöt olivat ihan mielenkiintoisia, ja heidän erilaiset persoonansa tulivat kivasti esille.

Pidin myös siitä, että kirjassa oli nukketeatteria, mimiikkaa ja kerrankin sellaista taidetta, mitä ei jokaisessa kirjassa ole. Tanssista ja teatterista olen viime aikoina lukenut ihan tarpeksi. Hämeen-Anttila kirjoittaa helppoa kieltä ja kirja oli varsin nopealukuinen. Välillä kieli oli minusta kuitenkin vähän tönkköä, ja tarinassa liikaa tapahtumia, joka vaikeutti juonen perässä pysymistä.

Kaiken mutinan jälkeen on kuitenkin todettava, että etenkin puolivälin jälkeen viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, vaikka se olikin aika ennalta-arvattava. Tarina vei mukanaan ja kirja oli sopivan kevyt sen hetkiseen mielentilaani. Hämeen-Anttilan kirjat sopivatkin sellaisiin hetkiin, kun kaipaa varsin kevyttä luettavaa, mutta ei silti ihan hömppää.

★★★-

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Otava, 2008. 287 sivua

Kannen suunnittelu: (tarkistan kun olen kirjan kanssa samassa osoitteessa)

Mistä minulle? kirppariostos

Olen vuosien saatossa kerännyt hyllyyni kirppareilta ja kierrätyskeskuksista monta Ulla-Maija Paavilaisen kirjaa. Luettavaksi asti ei mikään ole päätynyt vielä ennen tätä kevättä. Ensimmäiseksi otin nyt luettavaksi marianneraidallisen, pirteäkantisen kirjan Sokerisiskot.

Sirkku, Pulmu ja Marianne ovat sokerisiskot. Ehkä vähän liian kliseisestikin nimetyt naiset ovat kirjan päähenkilöt, jotka ajautuvat yhteen heidän äitinsä kuoltua. Siskoilla ei ole erityisen lämpimät välit, kaikilla on oma elämänsä. Siskoista vanhin, Sirkku, työskentelee kampaajana omassa yrityksessään ja hänelle tärkeätä on näyttää puutarhansa kautta, että hän on elämässä menestynyt nainen. Pulmu on siskoista keskimmäinen, oman yrityksen perustanut bisnesnainen joka tarjoaa sparrauskursseja muille yrityksille. Henkilökohtaisen elämänsä sekasorron Pulmu peittää menestyneen bisnesnaisen kuoren alle. Sisariaan selvästi nuorempi, äidin lellikki Marianne, on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jonka elämän keskiössä on kaunis mallityttö Chiara. Äidin kuolema tuo sisaret yhteen ja pakottaa heidät miettimään elämää ja menneisyyden muistoja.

Sokerisiskot lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle, enkä saanut tarinasta oikein otetta. Siskot olivat keskenään todella erilaisia, mutta kaikki olivat aika karikatyyrimäisiä ja kuvailussa oli jotain, mikä sai koko kolmikon jäämään vähän etäiseksi. Kenestäkään ei tullut läheistä, samaistuttavaa tai erityisemmin tunteita herättävää henkilöä, jota kirja olisi minusta kaivannut. Tai no, kyllä besserwisser-Sirkku sai minut ärsyntymään oikein todella, mutta toisaalta sekään ei nyt ihan auttanut parantamaan kirjaa. Marianne oli siskoista lopulta kiinnostavin ja jollain tavalla eniten sinut itsensä kanssa, vaikka alussa näyttikin aivan muulta. Marianne oli minusta myös jotenkin syvemmin kuvattu kuin hänen isosiskonsa.

Äidin kuolema tuo siskot yhteen, mikä on ideana kiva. Siskokset joutuvat miettimään nykypäivän lisäksi myös menneisyyttä, tapahtuneita asioita, lapsuutta ja kaikkiin vaikuttaneita muistoja. Siskojen elämiä käydään läpi, mutta silti tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan. En pitänyt kirjan lopusta, ja lukemisen jälkeen jäi keskinkertainen fiilis. Paavilaisen kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta juonen puolesta Sokerisiskot jäi vaisuksi. Toki aion antaa Paavilaiselle vielä uuden mahdollisuuden, löytyyhän hänen kirjojaan hyllystäni tosiaan tämän lisäksi vielä kolmen kirjan verran.

★★

Maan ääreen / Kristina Carlson

Maan ääreen / Kristina Carlson

Otava, 1999. 192 sivua

Kannen suunnittelu: Leena Majaniemi

Mistä minulle? oma kirppariostos

Minulla on ikuisuusprojektina kaikkien Finlandiavoittajien lukeminen. Nyt keväällä kaivoin kirjahyllystäni esille Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen, joka on kyseisen palkinnon voittanut vuonna 1999. Olen lukenut Carlsonilta aiemmin kaksi kirjaa, enkä mitenkään erityisemmin ihastunut.

Maan ääreen kertoo ylioppilas Lennart Falkista, joka matkaa 1860-luvulla Amurinmaalle. Lennart matkustaa läpi kaupunkien ja tapaa uusia ihmisiä. Hän rakastuu ja pettää, tekee hyviä ja huonompia valintoja. Lopulta satamakapteenin illalliskutsuilta palatessaan Lennartia lyödään kivellä päähän. Lennart teke kaikkensa parantuakseen ja selvittääkseen päällekarkaajan henkilöllisyyden. Nuori mies haluaa löytää elämälleen tarkoituksen, ja auttajaksi ryhtyy lääkäri Theodor Ganz, Lennartin asuinkumppani ja ystävä.

Joku näissä Carlsonin kirjoissa tekee sen, että ne jäävät minulle hieman etäisiksi. Lennart on hahmona kiinnostava, mutta silti jäi tunne etten oppinut oikein tuntemaan häntä. Kirja etenee verkkaisesti, tunnelma on rauhallinen ja paikoitellen - vaikka kirja on ohut - se jää melkein tylsäksi. Kaipasin ehkä enemmän tapahtumia, eikä vain laimeaa kerrontaa Lennartin elämästä. Vaikka tiiliskivestä päähän saaminen on traagista ja kurjaa, koin kuitenkin että kirjassa jäi jokin kliimaksi saavuttamatta.

Pidin siitä, että kirja on ikään kuin kuumehouruisen Lennartin päiväkirjamerkintöjä. Ja tapahtumien asettuminen Siperiaan lisäsi mielenkiintoa ehdottomasti! Mutta silti joku jäi puuttumaan.

Carlsonilla on aivan omanlaisensa tapa kirjoittaa ja kaikki nämä häneltä lukemani kolme kirjaa ovat tunelmaltaan samantyylisiä. Se, että tapahtumat asettuvat niin kauas historiaan, ei luulisi minua haittaavan. Yleensä pidän juuri sellaisista kirjoista. Mutta joku tässä on, joku mikä jättää aina vähän kylmäksi. Maan ääreen ei ihan uponnut, enkä tavoittanut sitä hienoutta, jota olisin Finlandiavoittajalta odottanut. Ehkä Carslonin kirjat eivät vain ole minua varten...

★★

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Avain, 2011. 115 sivua.

Alkuteos: Geschichte vom alten kind, 1999.

Suomentanut: Mari Janatuinen

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? oma ostos

Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina valikoitu luettavakseni omasta kirjahyllystäni, kun etsin ohutta ja nopeaa välipalakirjaa. Ohut tämä olikin, mutta ei erityisen nopea tai helppo.

14-vuotias tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa kertoa itsestään muuta kuin ikänsä. Tytöllä ei ole menneisyyttä, eikä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Hän päätyy lastenkotiin, jossa ikätoverit ja opettajat yrittävät oppia tuntemaan hänet.

Vanhan lapsen tarina on täynnä symboliikkaa, ja tuntuikin, että minulla jäi suurin osa tästä kirjasta ymmärtämättä. En tavoittanut tarinan ydintä, luin tämän läpi, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Lähinnä oli pettynyt olo viimeisen sivun jälkeen. Tässäkö tämä oli?

Tytön vaikea lapsuus ja nuoruus, sirpaleinen elämä tuli selväksi ja välittyi lukijalle jo kirjan tunnelman kautta. Mutta silti tarina oli jotenkin sekava, eikä tytön tarina koskettanut sillä tavalla, kuin sen olisi pitänyt. Tyttöhän oli kokenut kovia, ja tällaiset tarinat herättävät minussa usein heti empatiat. Mutta nyt en tuntenut oikein mitään, ja se olikin suurin ongelma tämän kirjan kanssa. Ei oikein minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita, ja unohdin koko tarinan lähes heti kirjan kannet suljettuani.

En osaa sanoa oliko vain tarinan vai myös kielen vika, että kirjan lukeminen oli minulle hidasta. Tarina siihen vaikutti aivan varmasti, mutta tuntui, että kielikään ei ollut aivan helpoimmasta päästä. Vanhan lapsen tarinassa mätti valitettavasti moni asia, vaikka olisin kovasti halunnut tästä innostua. Nyt se jäi tyhjänpäiväiseksi välipalakirjaksi, johon suurella todennäköisyydellä en palaa enää ikinä, ja joka pyyhkiytyy mielestänikin varsin nopeasti...

★★-

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Otavan kirjasto, 2009. 279 sivua

Alkuteos: Le Rapport de Brodeck, 2007

 Suomentanut: Ville Keynäs

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Hidas, rankka ja vähän vaikeakin. Sanoja, jotka minusta kuvailevat Philippe Claudelin romaania Varjojen raportti. Kirja valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Lukupiiritapaamiseen en sittenkään valitettavasti päässyt, mutta luin kirjan silti loppuun. Ärsyttää kun muutto uudelle paikkakunnalle tarkoitti myös sitä, että pääsen enää harvoin lukupiiritapaamisiin. Ikävöin kirjakeskusteluja ja muutenkin rentoja ja hauskoja lukupiiritapaamisiamme Turun kivoissa kahviloissa! No joo, kirjastahan minun piti kirjoittaa, eikä muuttoahdistuksesta ;).

Varjojen raportti on ahdistava ja lukijalle vaikea. Kirjan alku oli tahmea, juoneen oli vaikea päästä kiinni koska tarina poukkoili ja pomppi sinne tänne. Minusta tuntui, etten missään vaiheessa saanut tästä oikein otetta, vaikka kuinka yritin. Brodeck, pieneen kylään muualta muuttanut, tuntee nahassaan kyläläisten vaatimukset. Hän suostuu vastahakoisesti toisten vaatimuksin raportin kirjoittamisesta erääseen kuolemantapaukseen liittyen ja Brodeck huomaa pian, että joutuu elämään kipeät muistot vankileireiltä uudelleen. Pahuus on läsnä lähes jatkuvasti, kuka lopulta on hyvä ja kuka paha? En tiedä sainko näihin kysymyksiin tästä kirjasta vastausta, mutta se ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta...

Claudel kirjoittaa hyvin ja hienosti, vaikka välillä seassa oli turhaa jaaritteluakin. Varjojen raportti oli kuitenkin lukukokemuksena ahdistava, ja se kertoo siitä, että se on tunnelmaltaan onnistuneesti kirjoitettu. Vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä tapahtumissa, kirjan tunnelma pysyi ahdistavana ja jollain tavalla koukuttavana alusta loppuun.

Lemppariaiheitani - holokaustia ja toista maailmansotaa - kuvailtiin juuri sopivan mystisesti ja ahdistavasti, kuitenkin niin, että lukija ymmärtää mistä puhutaan. Päähenkilö Brodeck jää jollain tavalla etäiseksi, ja sekin ehkä aiheuttaa sen, ettei kirja tule niin iholle kuin olisin toivonut, ja jota aihepiirinsä puolesta kirjalta odotin.

Varjojen raportti oli oikeastaan aika erikoinen lukukokemus, ja päällimmäisenä tästä jäi mieleen sekavuus. Olisi ollut todella hyvä päästä tuulettamaan ajatuksia tästä kirjasta lukupiirin kanssa, uskon että olisin saanut moneen kysymykseen vastauksen muilta tytöiltä ;).

★★+

Uuni / Antti Hyry

Uuni / Antti Hyry

Otava, 2009. 400 sivua.

Kannen suunnittelu: Juha Markula

Mistä minulle? kirppislöytö

Rehellisesti sanottuna olen ollut skeptinen Antti Hyryn Finlandiavoittaja Uunia kohtaan. Miten uuninmuurauksesta kertova kirja voisi olla kiinnostava, mukaansatempaava tai millään tavalla mahtava? No, osana Finlandia-haastetta tartuin kuitenkin Uuniin ja voin sanoa, että kyllä kannatti!

Uunintekijän pitää osata paljon asioita. Tarvikkeita on hankittava, tarvitaan tiiliä, sementtiä ja valusoraa. Laasti pitää sekoittaa ja linjalaudat laittaa kohdilleen. Uunia rakentava mies hankkii tavaroita, rakentaa ja aloittaa uuninmuurauksen. Tiili tiilen perään, laastia väliin, ja uuden tuvan lämmittäjä nousee pikkuhiljaa. Samalla elämä menee eteenpäin, asioita tapahtuu ja kesän varrelle mahtuu esimerkiksi bussireissu vaimon ja ystävien kanssa naapurivaltion puolelle. Kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi kevääksi ja uuni valmistuu pikkuhiljaa.

Uunin muuraaminen on kirjassa pääasiassa, mutta ympärillä on silti paljon muitakin tapahtumia. Sympaattinen päähenkilö, joka minulle näyttäytyy hieman vanhempana herrasmiehenä, kertoo uuninmuurauksen lisäksi elämästään vaimonsa kanssa, sukulaisten vierailuista, kaverimiesten välisestä lojaaliudesta, kauniista Suomen kesästä ja kylmästä talvesta ja sen haasteista.

Uuni on kaunis kirja. Teksti on soljuvan kaunista ja sitä on miellyttävä lukea. Tarina uuninrakentamisesta ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin, mutta aiheestahan voi kaivella vaikka minkälaista symboliikkaa. Sitäpaitsi uuninmuuraus ei ole minulle niin vieras juttu kuin voisi ajatella. Isäni on työuransa aikana tehnyt lukuisia uuneja, ja sanasto on siksi tarttunut minunkin päähäni ihan pienestä asti. Valusora, tulenkestävä valumassa ja betonimylly ovat kuuluneet sanavarastooni pikkutytöstä asti ;).

Kauniin kielen lisäksi ihastuin Uunissa maisemakuvaukseen ja kirjan ihanaan tunnelmaan. Hidastempoinen kirja vaatii lukijaakin rauhoittumaan, ja se jos jokin on ollut minulle tärkeää nyt hektisenä alkuvuonna. Pidin myös kirjan henkilöistä. Päähenkilö vaikutti kaikin tavoin sympaattiselta ja suloiselta vanhemmalta mieheltä. Hänen rauhallisuudessaan ja tavassaan katsoa maailmaa ja elämää ylipäänsä oli jotain tarttuvaa. Kaiken kaikkiaan Uuni oli minulle todella sopiva kirja juuri tähän hetkeen, se pakotti rauhoittumaan ja hiljentämään tahtia. Uunia ei minusta voi lukea kiireellä, ja se vaatii aikansa ja paikkansa, mutta antaa samalla rauhallisia ja tunnelmallisia hetkiä lukijalle.

★★★★

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Bazar, 2007. 366 sivua

Alkuteos: The Mermaid´s chair, 2005

Suomentanut: Leena Mead

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? oma ostos

Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Kirjailijan romaani Merenneidon tuoli on majaillut hyllyssäni jo monta vuotta, ja nyt vihdoin alkuvuodesta tartuin siihen toiveissani saada samanlainen mullistava lukukokemus kuin mehiläistenkin kanssa.

Jessie Sullivan on 42 vuotias nainen, jonka elämässä on päällisin puolin kaikki hyvin. Hänen miehensä on arvostettu lääkäri, hänellä on kaunis koti ja mahtava tytär. Mutta kun Jessien aikuistuva tytär muuttaa pois kotoa, Jessienkin elämässä tapahtuu suuri muutos. Jonkinlainen levottomuus valtaa naisen, ja hän kaipaa irtiottoa arjesta. Kun Jessien äiti yllättäen käyttäytyy selittämättömällä tavalla, Jessie kutsutaan takaisin lapsuudenmaisemiinsa Egretin pienelle saarelle Etelä-Carolinaan. Reissulla herää taas eloon Jessien muistot lapsuudesta, isän kuolemaan liittyvät asiat ja lapsuudenkodin naapurissa sijiatsevan munkkiluostarin historia. Jessie tutustuu saarella benediktiinimunkki veli Tuomakseen, johon nainen alkaa tuntea syvää vetoa. Jessie kamppailee halujensa ja omatuntonsa kanssa, ja alkaa vähitellen ymmärtää itseään paremmin.

Merenneidon tuoli ei ole missään tapauksessa yhtä hyvä kuin Mehiläisten salaisuudet, mutta ihan kelpo lukuromaani kuitenkin. Tarina vie mennessään ja pienestä epäuskottavuudesta ja liiasta "viihteellisyydestä" ja muutamasta kohtauksesta (joka tuo nolostuksen punan poskille) huolimatta tarina on otteessaan pitävä. Henkilökuvaus oli minusta myös ihan onnistunut, vaikka päähenkilön käytös ja hänen tekemät valintansa välillä pistivätkin ärsyttämään. Jessien lapsuudentapahtumat ja isän kuolemaan liittyvät asiat sitoivat ikään kuin koko tarinan yhteen, ja erityisesti luostarista löytyvä merenneidon tuoli, jonka historia selviää Jessielle pikkuhiljaa.

Erityistä plussaa antaisin kirjalle miljöökuvauksesta. Pieni Etelä-Carolinassa sijaitseva saari oli ympäristönä hurmaava, ja munkkiluostarin elämä lisäsi tarinan kiehtovuutta ehdottomasti. Minulla on jonkinlainen erityiskiinnostus luostareihin, ja pidän tosi paljon kirjoista, joissa luostari on suuressa osassa (esim. Trappin perhe). Kirjan kieli on sujuvaa ja tarina nopealukuinen. Tekstissä oli paikoin ihan kiinnostavia ja osuvia pohdintoja elämästä ja valinnoista, minkälaista on olla äiti, vaimo, tytär, tai rakastaja.

Merenneidon tuoli oli monella tavalla siis oikein hyvä kirja, mutta jonkinlainen keveys ja pinnallisuus jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja on myös syy siihen, ettei tämä nouse paremmaksi kuin "ihan hyväksi" lukukokemukseksi. Olisi kiva lukea uudelleen Mehiläisten salaisuudet, jonka olen tosiaan lukenut kaksi kertaa lukiovuosieni aikana ja jota olen ensimmäisestä lukukerrasta saakka rakastanut syvästi. Onkohan se oikeasti niin hyvä, vai pilaisiko uusi lukukerta nuoruusvuosien kokemuksen?! Kyseiseen kirjaan perustuva elokuvakin on minusta onnistunut ja hieno, joka on minun mittapuullani harvinaista kirjaan perustuvalta elokuvalta... Jos haluatte tutustua Sue Monk Kiddin kirjallisuuteen, lukekaa ihmeessä Mehiläisten salaisuudet. Kevyemmäksi välipalaksi sopii sitten tämä Merenneidon tuoli...

★★★

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2010. 334 sivua.

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003.

Suomentanut: Kristiina Savikurki

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? oma ostos

Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Purppuranpunainen hibiskus 15 vuotias Kambili ja hänen veljensä Jaja elävät päällisin puolin hyvää elämää vanhempiensa kanssa Nigeriassa. Perhe on varakas ja isä korkeassa asemassa, pidetty ja kunnioitettu vapaustaistelija. Pinnan alla nuorten Kambilin ja Jajan elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellinen. Isä on vahvasti uskonnollinen ja todella ankara, ja hurjat rangaistukset ja väkivalta ovat perheessä arkipäivää. Perheen äiti saa siitä suuren osan, mutta myös lapset saavat jatkuvasti olla varuillaan.

Mullistuksen lasten elämään tuo isän sisko Ifeoma, kun tämä vapaamielinen nainen kutsuu veljenlapsensa luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin. Tädin luona asuu myös serkut, joista pikku hiljaa tulee Kambilille ja Jajalle tärkeitä, vaikka alussa luokkaerot ja erilaiset ajatukset pitävätkin nuoret etäällä toisistaan. Ifeoman talo on pieni ja ahdas, mutta tätinsä perheen luona Kambili ja Jaja huomaavat puutarhan purppuranpunaiset hibiskukset, maailman monenlaiset äänet, naurut ja ilon kiljahdukset, uudet asiat ja tunteen vapaudesta, jollaisista nuoret eivät ole ikinä edes uskaltaneet haaveilla.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Adichien kirjoista, eikä Purppuranpunainen hibiskus ollut poikkeus. Pidin siitä, kuinka henkilöhahmot tulivat läheisiksi ja siitä, että he olivat selvästi omia persooniaan. Ifeoma-täti oli vapaamielinen, sympaattinen hahmo joka onneksi otti kovia kokeneet veljenlapsensa hoiviinsa. Pidin kovasti myös Kambilista ja Jajasta, kun taas heidän äitinsä jäi etäisemmäksi. Mutta toisaalta se oli myös äidin rooli perheessä. Vahva ja kunnioitettu aviomies oli selkeästi perheen pää, eikä muilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ilahduinkin suuresti, kun selvästi alakynteen ja hurjia asioita kokemaan joutunut nainen lopussa osoitti vahvuutensa, ja teki ratkaisun joka muutti monen ihmisen elämän lopullisesti.

Kirja oli myös mukaansatempaava, ja tarinan luki, ja myös halusi lukea, nopeasti. Kambilin ja Jajan tarina piti otteessaan ja kosketti. Silti tunsin että joku viimeinen syvyys jäi puuttumaan, jotta tämä olisi ollut aivan täydellinen. Tarina raastoi ja oli rankka, mutta sen olisi ehkä voinut kertoa vielä jollain hieman syvemmällä tasolla. Muutama kliseemäinen juttukin tarinaan mahtui mukaan, mikä ehkä vielä laski pisteitä. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen romaani tämä on, ja Adichie kuvailee upeasti maisemia ja ympäristöä. Nigeria ja Afrikka ylipäänsä kiehtoo Adichien kirjojen jälkeen aina vain enemmän.

Hiukkasen pinnalliseksi jäävä tarina oli kuitenkin kokonaisuutena otteessaan pitävä ja koskettava. Tarina herätti tunteita ja jäi mieleen, etenkin perhesuhteiden osalta. Kannatti lukea!

★★★★

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Tammen keltainen kirjasto, 2010.

Alkuteos: A Short Novel and Three Stories, 1958.

1.suom.painos: 1967

Suomentanut: Inkeri Hämäläinen & Kristiina Kivivuori

Kansi: Mika Kettunen

Mistä minulle? oma ostos

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani on mahtava Aamiainen Tiffanylla. Olen teinistä asti ollut Audrey Hepburn-fani, ja vaikka en teinivuosien fanitusta ehkä enää koe, pidän silti Hepburnin näyttelijäntaitoja arvossa. Elokuvan stoorihan pohjautuu Truman Capoten klassikkomaineeseenkin nousseeseen novelliin Aamiainen Tiffanylla. Kirjahyllyyni on joskus kulkeutunut pokkariversio kyseisestä novellista, ja kokoelmasta löytyy myös muutama muu Capoten novelli. Erityisesti juuri Aamiainen Tiffanylla-tarinan vuoksi lähdin kuitenkin tätä kirjaa lukemaan.

Kokoelman nimikkonovellissa pääosassa on Holly Golightly, kaunis, villi ja vapaa nuori nainen joka elää matkalaukkuelämää New Yorkissa. Hänen aikansa kuluu monen eri miehen sekä muiden seurapiirinaisten seurassa. Hollylla on myös vaarallinen tuttava, Sing-Singissä istuva rikollinen jota hän käy tasaisin väliajoin tapaamassa. Rikollisen tuttavansa kanssa Holly vaihtaa sääraportteja, jotka myöhemmin osoittautuvat aivan muuksi. Hollyn naapuriin muuttava mies ikään kuin kertoo tarinaa kauniista Hollysta, ja elämästään vilkkaan ja eloisan naisen naapurina ja nopeasti myös luotettuna ystävänä.

Vaikka Aamiainen Tiffanylla olikin kirjan kohokohta, Capote ei minusta kuitenkaan jää yhden hitin ihmeeksi. Pidin paljon myös kokoelman muista novelleista, erityisesti kirjan viimeinen tarina "Joulumuisto" vanhasta naisesta ja nuoresta pojasta jotka saavat viettää vielä yhden yhteisen, ikimuistoisen joulun oli ihana, kaunis ja sydämeenkäypä. Kaksi muuta novellia jäi ehkä hieman etäisemmiksi näiden kahden hienon tarinan joukossa.

Kaiken kaikkiaan Capote kirjoittaa hienosti, eikä minusta turhia kikkaile tai selittele. Tarinoissa päästään nopeasti ikään kuin asian ytimeen, ja turhat kiertelyt ja kaartelut on jätetty pois. Novelleina tarinat olivat minusta ehjiä kokonaisuuksia. Aamiainen Tiffanylla oli ylivoimaisesti pisin, ja se menikin melkein jo pienoisromaanista. Sitä lukiessani näin silmieni edessä tietenkin suorat kohtaukset elokuvasta ja Audrey Hepburnin ilmeikkäät kasvot kun Hollyn elämää kuvailtiin.

Oli kiva kokea Aamiainen Tiffanylla nyt kirjauodossa kun se tosiaan lukeutuu suosikkielokuvieni joukkoon. Ja siinä ohessa tuli luettua muutama ihan kelpo novellikin, ikäänkuin ylimääräisinä välipaloina. Täytyy sanoa, että minulla ei ole aavistustakaan minkälaista muuta kirjallisuutta Truman Capote on kirjoittanut, mutta mikäli törmään hänen kirjaansa jossain, voisin hyvinkin kuvitella tarttuvani siihenkin!

★ ★ ★ ★ 

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Gummerus, 2010. 350 sivua

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? oma ostos

Piia Postin romaani Talven jälkeen valo maalaa kuvan pienestä perheestä, Jussista, Annasta ja Marjasta, joka luisuu erilleen. Jussi on yhä pidempiä päiviä töissä, ja miehen mielestä Anna on muuttunut vaisuksi ja surulliseksi. Jussin tyhjää elämää tupsahtaa piristämään nuori ja iloinen Nadja, jolle Jussissa kaikki on uutta ja ihanaa.

Annan silmäterä on hänen puutarhansa. Jussin, Marjan ja hänen yhteisen kodin puutarha. Hän luuli että heillä on hyvä avioliitto ja elämä, vaikka arki näyttäytyykin ikään kuin sumuisen verhon takaa. Unet muuttuvat ahdistaviksi ja tuntuvat liian todellisilta. Kohta rakas koti ja puutarha ei olekaan enää hänen, ja kaikki muuttuu.

Marja haluaa tietenkin vanhempiensa pysyvän yhdessä. Kun vanhempien ero ja teinivuodet sattuvat samaan aikaan, ei elämä tunnu aina helpolta. Isän uudet kuviot, äidin vaikeudet, uudet ihmiset lähipiirissä sekoittavat nuoren naisen pään ja saavat Marjan päätymään vaikeisiin ratkaisuihin.

Postin romaani on kuvaus perheestä, sen hajoamisesta, uuden mahdollisuuden saamisesta, uudesta rakkaudesta ja uusista perhekuvioista. Vaikka tarinassa on paljon synkkyyttä, surua ja ahdistusta on kieli kuitenkin kaunista ja luo kirjaan hienon tunnelman. Rakenteeltaankin tämä on mielestäni onnistunut, jokaisen henkilön pään sisään pääsee vuorotellen sukeltamaan ja päähenkilöt tulevat ajatuksiltaan ja persoonaltaan lukijalle tutuiksi.

Tarina etenee kirjan aikana monen kuukauden ajan, mutta se ei kuitenkaan tuntunut kiiruhtamiselta, vaan antoi hyvän kuvan perheen elämästä pidemmältä ajalta. Kirjassa on muutama sellainen tapahtuma, jotka ehkä tuntuivat hieman kliseisiltä ja epäuskottavilta, mutta eipä se suuremmin haitannut. Talven jälkeen valo oli yllättävänkin mukaansatempaava ja koukuttava kirja, jota luin mielelläni. Ei maatamullistava, mutta perushyvä romaani rikkoutuneesta perheestä, lapsista, ex- ja nykyisistä vaimoista. Posti kuvailee minusta uskottavalla tavalla miten yhden avioliiton ongelmat ja yksi ero vaikuttavat monen ihmisen elämään. Lisäksi kirjan nimi on superkaunis ja osuva, ja kirjan kansi myös. Hieno kokonaisuus kaikin tavoin!


★★★★-

Tunneli / Reidar Palmgren

Tunneli / Reidar Palmgren

Otava, 2007. 270 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? oma kirppariostos

Reidar Palmgren on kiinnostava kirjailija. Ensimmäinen lukemani kirja häneltä oli Sudenmarja, joka oli erilaisuudessaan todella mieleenpainuva lukuelämys. Tunneli on Palmgrenin aiempaa tuotantoa, ja valitsin kirjan luettavakseni yksinkertaisesti siksi, että se oli muuttokaaoksessa ainut lukematon kirja jonka löysin eräänä viikonloppuna pahvilaatikoiden ulkopuolelta. 

Leo on keskellä aviokriisiä ja matkaa pienen Ella-tyttärensä kanssa lapsuudenkotiinsa Helsinkiin. Siellä on kaikki melkein ennallaan, ennen niin paljon ihailua herättänyt Jori-isä makaa pimeässä huoneessa liikuntakyvyttömänä ja Kerttu-äiti huolehtii miehestään ja pojastaan, jonka kasvoilta paistaa suru. Leon lapsuudenkoti tuntuu kuitenkin paikoin jopa ahdistavalta, salaisuudet leijuvat ilmassa, asiat joista ennen on vaiettu on vaarassa paljastua. Viimeinen pisara, asia joka viimein avaa salaisuuden verkot, on Leon ja Ellan retki Suomenlinnaan. Yhtäkkiä Leon mieleen palaa repaleiset muistot lapsuudesta, leikeistä Suomenlinnassa ja vanhaan linnoitukseen vievässä tunnelissa. Siellä Leon ja hänen parhaan kaverinsa Arin lapsuus muuttui, ja se on myös Leon ja Ellan kesäretken kohde.

Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen. Ennen lukemista en tiennyt mistä se kertoo, en osannut odotta mitään. Ihastuin kirjan verkkaiseen alkuun, jossa kuvaillaan Leon ja Ellan lähtöä Helsinkiin, Leon lapsuudenkotia ja tunnelmaa tämän vanhempien luona. Kirjan tunnelma kuitenkin muuttuu nopeasti, ja se yllätti minut täysin . Paikoitellen tunnelma oli jopa todella jännittävä, kun Suomenlinnan salaperäinen ja pelottava tunneli ilmestyi mukaan.

Tunneli on koukuttava ja mukaansatempaava. Kieli on helppoa ja tukee koukuttavaa tarinaa hyvin, tehden kirjasta nopealukuisen. Luin tämän kahdelta istumalta, koska odotin kuumeisesti selityksiä ja ratkaisuja. Tässä kohtaa petyin hieman, nimittäin valitettavan monta asiaa jäi arvoitukseksi jopa viimeisen sivun jälkeen. Vastauksia ei tullut, asiat jäivät hieman puolitiehen, tai vaihtoehtoisesti olin liian huono lukemaan rivien välistä. Lukijalle jätettiin minusta kuitenkin todella paljon tulkinnanvaraa, ja olisin toivonut että loppuratkaisu olisi ollut selkeämpi ja "suljetumpi".

Jännittävän tunnelitarinan lisäksi pidin siitä, että kirjassa oli kuvattu kiinnostavia ihmissuhteita. Leon vanhempien suhde oli mielenkiintoinen, kuten myös Leon side vanhempiinsa. Sängyssä liikuntakyvyttömänä makaavan Jorin elämäntarina on myös kiinnostava, ja hänen ja pienen Ellan välille kasvava side niinikään. Salaisuudet menneisyydestä jotka alkoivat vihdoin paljastua pitivät tarinan kasassa, ja hienovaraiset vinkit salaisuuksien laadusta läpi koko kirjan piti ehdottomasti lukijan kiinnostuksen yllä ja mukana kirjan imussa.

Tunneli oli lopulta ihan positiivinen lukukokemus, yllättävä ja erilainen. Petyin hieman siihen, että en saanut kaikkia selityksiä ja vastauksia joita lopussa kaipasin, mutta toisaalta se jätti tulkinnanvaraa ja lukijalle mahdollisuuden "päättää" kirjan lopusta itse. Kiinnostavaa!

★ ★ ★ +

Ajan lapsi / Ian McEwan

Ajan lapsi / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 1989. 256 sivua

Alkuteos: The Child in Time, 1987

Suomentanut: Leevi Lehto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos kirjaston poistomyynnistä 

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja etenkin hänen romaaninsa Sementtipuutarha, Sovitus ja Ikuinen rakkaus ovat säväyttäneet. Hyllystäni löytyi yksi lukematon McEwan, kirjailijan kolmas romaani Ajan lapsi. Tämä olikin ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani kirja.

Stephen Lewisin elämä muuttuu, kun hän kauppareissulla kadottaa kolmevuotiaan Kate-tyttärensä valintamyymälän kassajonossa. Stephen on lastenkirjailija, ja hänen ajatuksensa työstään muuttuu tietenkin, kun kotona ei enää ole pientä lasta muistuttamassa lasten todellisuudesta. Mutta Stephen olisi mennyttä ilman kuvitelmiaan Katen jatkuvasta olemassaolosta. Pian kuitenkin Stephenin ja hänen vaimonsa Julien parisuhde alkaa rakoilla, ja he muuttavat erilleen. Katen katoaminen muuttaa kaiken, ja Stephenillä on vaikeuksia saada elämästä jälleen kiinni.

Ajan lapsi on kiinnostava ja jännittäväkin tarina, niin kauan kun keskitytään Katen katoamiseen. Pienen tytön katoaminen (sieppaus?) koskettaa, surettaa ja suututtaa, mutta jotenkin olisin ehkä kuvitellut, että tytön vanhemmat olisivat vieläkin enemmän sekaisin. Tai että McEwan taitavana kirjoittajana olisi saanut kuvailtua vielä riipaisevammin ja koskettavammin kadonneen tytön vanhempien tunteman tuskan.

Ensimmäisessä luvussa McEwan kertoo yksityiskohtaisesti tytön katoamisesta, ja silloin sympatiat ovat toki etenkin Stephenin puolella. Mutta sitten loppukirja kertookin jo aivan muusta kuin kadonneen tytön kärsivistä vanhemmista. Julie häviää kuvioista ja Stephenista tulee varsin ärsyttävä ja itsekeskeinen tapaus. Lisäksi McEwan tuo tarinaan mukaan Stephenin ystäväpariskunnan, todella sekavan ja vinksahtaneen Charlesin sekä tämän Thelma-vaimon. Katen katoaminen ei enää ollutkaan pääroolissa, vaan Charlesin outo (ja sairaalloinen) käytös, sekä Stephenin ja Julien suhdesotku sekoittui keskenään sekavaksi ja oudoksi sopaksi, josta en oikein löytänyt päätä enkä häntää.

Kieli, tai etenkin suomennos vaikutti myös hieman huolimattomalta, eikä lukuisat painovirheet tai peräkkäin tuplasti ilmestyvät sanat tehneet lukemisesta yhtään herkullisempaa. Lisäksi luvut olivat aika pitkiä ja tarina loppujen lopuksi varsin tylsä. Loppua kohden kirjan intensiteetti jotenkin kyllä parani, vaikka siitä pääosasta, pienen lapsen katoamisesta, oli etäännytty yhä enemmän. Outoa, että lapsensa menettänyt mies ei ikinä puhu tyttärestään, tai reagoi sen voimakkaammin kuin Stephen tässä teki. Kirjan loppu oli kyllä yllättävä, mutta jotenkin kliseinen ja outo.

Ajan lapsi ei siis saanut minussa erityisen paljon huraahuutoja aikaiseksi. Odotin, että tällaisesta aiheesta kertova kirja olisi tunteita herättävä, rankka ja raskas lukukokemus, sellainen että lapsensa kadottaneen vanhemman tuskan tuntisi lähes jokaisella sivulla, painavana ja raskaana itsekin. Mutta sen sijaan tämä jäi tylsäksi ja valjuksi lukukokemukseksi, joka häviää muististani varsin nopeasti.

★★

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Otava, 2001. 560 sivua

Alkuteos: Birdsong, 1994

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen kuvat: Michel Dubois & Richard Haughton

Mistä minulle? kirppariostos

Tämän joulun virallinen tiiliskivikirja oli brittiläisen Sebastian Faulksin Mustarastas laulaa. Minulla on tapana valita paksu romaani aina "viralliseksi" joululomalukemiseksi. Viime vuonna se oli Kotiopettajattaren romaani, ja sitä edellisenä upea Geishan muistelmat. Myös Kjell Westö on ollut aiempina vuosina joululomalukemisenani. Tähän saakka tiiliskiven valitseminen on osunut nappiin, sillä olen miltei rakastunut jokaiseen joulukirjaani! Tuo teema jatkui myös tänä vuonna, sillä rankasta aiheestaan huolimatta Mustarastas laulaa on upea teos.

Työreissulla Ranskassa nuori Stephen Wraysford rakastuu naimisissa olevaan naiseen. Vuosia myöhemmin, heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916 Stephen joutuu kymmenientuhansien muiden brittisotilaiden kanssa Sommen helvettiin. Kuten moni muu, myös Stephen on sotaan täysin valmistautumaton. Rankat kokemukset sodassa, ystävien kuolemat, silpoutuneet ruumiinosat, mädäntyneiden ruumiiden haju - kaikki tämä jättää Stepheniin syvät jäljet ja hän muuttuu mykäksi ja vaisuksi mieheksi, joka ei sodan jälkeen koskaan kunnolla tervehdy. Hänen koodikielellään kirjoittamansa päiväkirjat löytyvät 60 vuotta myöhemmin eräältä vintiltä, ja Stephenin tyttärentytär murtaa päiväkirjojen koodin. Pala palalta hän kokoaa isoisänsä ja siten myös oman taustansa tarinan, saaden selville salattuja asioita myös omasta lähipiiristään.

Mustarastas laulaa on tarinaltaan rankka, riipaiseva ja kurja. Sota on aina hirvittävää, ja Faulks onnistuu kuvaamaan sen uskottavalla tavalla, niin että lukija tuntee sotilaiden pelon ja ristiriitaiset tunteet ja ajatukset. Toisaalta haluaisi turvallisesti kotiin perheen luokse, toisaalta ei ole vaihtoehtoa ja on pakko tehdä kaikkensa maansa puolesta, yrittäen samalla pysyä hengissä ja valmistautua kuolemaan - tai siihen että on oman joukkueensa ainut joka palaa hyökkäyksen jälkeen majapaikkaan. Kurjan sodan ohessa saa seurata intohimoisen rakkaussuhteen etenemistä, johon kirjan alussa pääsee tutustumaan. Vaikka Stephenin ja Isabellen rakkaustarinassa ehkä onkin hieman harlekiinimaisia piirteitä, se ei häirinnyt minua vaan toi kirjaan hurjan sodan oheen hieman pehmeyttä ja pilkahduksia toivosta.

Stephenin tarina ja kokemukset veivät mukanaan ja kirjaan oli helppo uppoutua. Kieli oli nopealukuista ja tarina eteni juuri sopivalla tahdilla. Missään vaiheessa ei tullut tylsistynyt olo, vaikka kirja aika paksu onkin. Kirjan loppua kohden seurailtiin vuorotellen kahta aikaa, Stephenin vielä ollessa sodassa lukija pääsi samalla kurkistamaan aikaan 60 vuotta sodan jälkeen kun Stephenin tyttärentytär löytää hänen vanhat päiväkirjansa ja ryhtyy selvittämään niiden sisältöä. Tämä oli minusta kiinnostava ja onnistunut ratkaisu, leipoa ikään kuin kaksi aikakautta yhteen kirjan lopussa, vaikka koko kirja siihen saakka oli edennyt kronologisessa järjestyksessä.

Faulksin henkilöhahmot ovat onnistuneita ja etenkin Stephenistä tuli lukijalle läheinen, tuttu mies. Myös monet erilaiset persoonat sotilaiden joukossa lisäsi kirjan kiinnostavuutta ja kokonaisuutena henkilögalleria oli mielenkiintoinen ja henkilökuvaus minusta todella onnistunut. Lukijana jaoin Stephenin tuntemukset ja ajatukset, hänen kokemuksensa tulivat todellakin iholle ja tuntui, että elin hänen mukanaan. Kirja oli siis todella mukaansatempaava ja koskettava. Sota-ajan kuvaus oli kauhea ja karmiva, mutta myös kiinnostava. 

Mustarastas laulaa on mieleenpainuva ja kauheuksista huolimatta kauniskin romaani. Valonpilkahduksia ja elämän kauniimpia asioitakin tulee onneksi esille; intohimoinen rakkaus, ystävyys vaikeissakin paikoissa, toisista huolehtiminen ja hiljaiset sota-ajan aamut ennen hyökkäyksiä, tykkien pauketta ja aseen luoteja, jolloin voi kuulla mustarastaan laulavan pitää toivonkipinän yllä.

★★★★★-

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Like, 2011. 489 sivua

Alkuteos: Min kamp 1, 2009

Suomentanut; Katriina Huttunen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma nettikauppaostos

Marraskuisella Kööpenhaminan matkalla minäkin ehdin vihdoin tutustua paljon kehutun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisiin muistelmiin, kun nappasin matkalukemiseksi Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Jostain syystä olen ajatellut, että vaikka melkein kaikki muut ovat kehunneet näitä kirjoja, minä en näistä pitäisi. Olen ihmetellyt, miten yhden tavallisen tallaajan elämä voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaisi lukea monen paksun kirjan verran tekstiä. Hyvin jaksoi!

Knausgård kertoo elämästään, siitä kuinka hän nuorena poikana joutui huolehtimaan isästään jolla oli alkoholiongelmia. Nuoresta pojasta, jonka nuoruusvuodet menivät hajonneesta perheestä huolehtimiseen vaikka kivempaakin tekemistä olisi ollut. Karl Ove olisi halunnut muusikoksi, hän soitti bändissä kavereidensa kanssa, mutta musahommat kariutuivat. Nuoren miehen mielen täyttikin juhliminen ja ihanat tytöt, mutta huoli perheenjäsenistä ja kotona odottavasta kaaoksesta vei usein kuitenkin ajatukset muualle. Myöhemmin kuvioihin tuli myös kirjoittaminen, josta Knausgård myös kertoo.

Knausgård kirjoittaa äärimmäisen hienolla ja vangitsevalla tavalla. Hänen tarinansa vie lukijan mukanaan, ja kyllä yhden "tavallisen tallaajan" elämä aivan selvästi voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaa loistavasti lukea melkein 500 sivua putkeen. Uppouduin täysin Knausgårdin tarinan vietäväksi, ja välillä oikein harmitti lähteä katsomaan Köpiksen nähtävyyksiä. Mikään lentomatkakaan ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä (okei, se on oikeastikin lyhyt. 1h 20 min...) kuin kotimatka Köpiksestä.

Kirja ei ainoastaan ihastuttanut minua, moni asia ärsytti ja vihastutti myös päähenkilössä. Mutta silti päällimmäinen tunne minussa viimeisen sivun jälkeen oli sympatia Karl Ovea ja hänen veljeään kohtaan. Heidän perheensä on -Karl Oven sanojen mukaan- joutunut selviämään kaikenlaisesta. Isän viimeisiä hetkiä kuvatessaan ja omaa ja veljensä paluuta isovanhempien talolle vuosien jälkeen Knausgård kuvaa tavattoman koskettavasti mutta ennen kaikkea rehellisesti. Viimeistään siinä kohtaa tulee tunne, että Knausgård on täysin rehellinen ja avoin tarinansa kanssa, hän ei kaunistele asioita ja kertoo esimerkiksi suoraan tunteistaan isäänsä kohtaan.

Kirja on rakennettu siten, että mielenkiinto pysyy yllä. Välillä Knausgård kertoo lapsuusvuosistaan, välillä ajasta jolloin hän kirjoitti kirjaansa. Kuusiosainen kirjasarja ei taida edetä kronologisesti, vaan on ennemminkin rakannettu aihepiirien mukaan. Tässä ensimmäisessä osassa oli perheen hajoamisen ja alkoholismin lisäksi suuressa roolissa myös kuolema ja vaikea isäsuhde. Vaikka aiheet ehkä ovat varsin "arkipäiväisiä" ne on kerrottu sillä tavalla, että ne kiinnostavat. Jostain syystä tiesin jo heti kirjan alussa, että tämä on hyvä kirja, vaikka idea ja tarina onkin ehkä varsin tavanomainen.

Vaikka Karl Ove ei ehkä ole suosikkihenkilöni ja vaikka hänen tarinansa ei olekaan ainutlaatuinen, oli tässä kirjassa silti jotain mikä teki tästä erityisen hienon lukukokemuksen. Onko se sitten se rohkeus, avoimuus ja rehellisyys, sitä en osaa varmuudella sanoa, mutta yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista Taisteluni silti oli.


★★★★★

Black Swan Green / David Mitchell

Black Swan Green / David Mitchell

Sammakko, 2008. 383 sivua

Alkuteos: Black Swan Green, 2006

Suomentanut: Tarja Lipponen

Kannen suunnittelu: Riikka Majanen

Mistä minulle? oma ostos

David Mitchell on varmasti tunnetuin huippusuositusta Pilvikartasto-kirjastaan, mutta on mieheltä ilmestynyt muitakin romaaneja. Black Swan Green on Mitchellin neljäs romaani, ja sen pääosassa on 13 vuotias Jason Taylor, joka elää nuoruuttaan pienellä Black Swan Green-nimisellä paikkakunnalla Englannin maaseudulla 1980-luvun alussa.

Jasonin nuoruutta leimaa vanhempien avioero, ja eron edetessä ja Jasonin kolmannentoista elinvuoden kuluessa poika kokee monta mullistusta. Hän rakastuu poikatyttö Dawniin, polttaa ensimmäiset tupakkansa, saa ensimmäisen suudelmansa ja kokee ensimmäiset kuolemat lähipiirissään. Mutta sisimmässään Jason on herkkä, änkytystään häpeävä nuori poika joka kirjoittaa salaa runoja ja miettii maailman menoa todella tarkasti ja rehellisesti.

Mitchellin kirja sijoittuu 1980-luvun alkuun ja hän onnistuu mahtavasti luomaan 1980-luvun hieman jo nostalgisen tunnelman kirjaansa. Sen ajan asiat tulevat esille yksityiskohtaisesti, ja ajankuvaus on harkiten tehty. Adidashousut, videonauhurit ja musiikkikasetit ovat nuorten arkipäivää, pipon pitäminen on kaikkea muuta kuin muodikasta (= homojen hommaa Jasonin sanoin) mutta toisaalta Englannissa pelkoa herättää kuitenkin käynnissä oleva Falklandin sota joka mullistaa myös Jasonin tuttavapiiriä. Ajankuvauksessa ja siten myös kirjan tunnelmassa oli minusta jotain samaa kuin palvomani Kjell Westön romaaneissa.

Jasonin tarina on mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Kirjan tunnelma vie myös mukanaan, ja pitää otteesaan aivan loppuun saakka. Henkilöt on kuvailtu huolella, vaikka välillä olisinkin kaivannut jonkinlaista henkilölistaa vaikka kirjan alkuun, sillä erityisesti Jasonin kavereita vilisi kirjassa todella paljon. Heidän nimensä eivät myöskään aina jääneet mieleen, sillä välillä kaverit piipahtivat vain nopeasti jossain tarinassa mukana, ja seuraavaksi kesti kauan ennen kuin heidän nimensä taas vilahti tekstissä. Mutta Jason tuli lukijalle läheiseksi, ja hän oli kyllä huolella kuvailtu nuori poika. Hänen hahmossaan tuli uskottavasti esille tavallinen ristiriita monen nuoren elämässä; toisaalta pitäisi olla kova ja "cool" kavereiden seurassa, mutta sisimmässä voi silti tuntua aivan toiselta. Todellisuudessa haluaisi halailla tykkäämänsä tytön kanssa, kirjoitella runoja kotona ja kaveerata myös niiden vähemmän suosittujen luokkakavereiden kanssa.

Black Swan Green oli kaiken kaikkiaan koukuttava ja hieno romaani. Viihdyin Jasonin tarinan parissa loistavasti, ja kirjan nostalginen tunnelma on upea. Lukiessa tuli myös mieleen, että Jasonin tarina istuisi varmasti hyvin valkokankaalle. Luulen, että tästä kirjasta tulisi juuri sellainen elokuva, josta minä pitäisin!

★ ★ ★ ★ +