Ajan lapsi / Ian McEwan

Ajan lapsi / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 1989. 256 sivua

Alkuteos: The Child in Time, 1987

Suomentanut: Leevi Lehto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos kirjaston poistomyynnistä 

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoideni joukkoon, ja etenkin hänen romaaninsa Sementtipuutarha, Sovitus ja Ikuinen rakkaus ovat säväyttäneet. Hyllystäni löytyi yksi lukematon McEwan, kirjailijan kolmas romaani Ajan lapsi. Tämä olikin ensimmäinen tänä vuonna loppuun lukemani kirja.

Stephen Lewisin elämä muuttuu, kun hän kauppareissulla kadottaa kolmevuotiaan Kate-tyttärensä valintamyymälän kassajonossa. Stephen on lastenkirjailija, ja hänen ajatuksensa työstään muuttuu tietenkin, kun kotona ei enää ole pientä lasta muistuttamassa lasten todellisuudesta. Mutta Stephen olisi mennyttä ilman kuvitelmiaan Katen jatkuvasta olemassaolosta. Pian kuitenkin Stephenin ja hänen vaimonsa Julien parisuhde alkaa rakoilla, ja he muuttavat erilleen. Katen katoaminen muuttaa kaiken, ja Stephenillä on vaikeuksia saada elämästä jälleen kiinni.

Ajan lapsi on kiinnostava ja jännittäväkin tarina, niin kauan kun keskitytään Katen katoamiseen. Pienen tytön katoaminen (sieppaus?) koskettaa, surettaa ja suututtaa, mutta jotenkin olisin ehkä kuvitellut, että tytön vanhemmat olisivat vieläkin enemmän sekaisin. Tai että McEwan taitavana kirjoittajana olisi saanut kuvailtua vielä riipaisevammin ja koskettavammin kadonneen tytön vanhempien tunteman tuskan.

Ensimmäisessä luvussa McEwan kertoo yksityiskohtaisesti tytön katoamisesta, ja silloin sympatiat ovat toki etenkin Stephenin puolella. Mutta sitten loppukirja kertookin jo aivan muusta kuin kadonneen tytön kärsivistä vanhemmista. Julie häviää kuvioista ja Stephenista tulee varsin ärsyttävä ja itsekeskeinen tapaus. Lisäksi McEwan tuo tarinaan mukaan Stephenin ystäväpariskunnan, todella sekavan ja vinksahtaneen Charlesin sekä tämän Thelma-vaimon. Katen katoaminen ei enää ollutkaan pääroolissa, vaan Charlesin outo (ja sairaalloinen) käytös, sekä Stephenin ja Julien suhdesotku sekoittui keskenään sekavaksi ja oudoksi sopaksi, josta en oikein löytänyt päätä enkä häntää.

Kieli, tai etenkin suomennos vaikutti myös hieman huolimattomalta, eikä lukuisat painovirheet tai peräkkäin tuplasti ilmestyvät sanat tehneet lukemisesta yhtään herkullisempaa. Lisäksi luvut olivat aika pitkiä ja tarina loppujen lopuksi varsin tylsä. Loppua kohden kirjan intensiteetti jotenkin kyllä parani, vaikka siitä pääosasta, pienen lapsen katoamisesta, oli etäännytty yhä enemmän. Outoa, että lapsensa menettänyt mies ei ikinä puhu tyttärestään, tai reagoi sen voimakkaammin kuin Stephen tässä teki. Kirjan loppu oli kyllä yllättävä, mutta jotenkin kliseinen ja outo.

Ajan lapsi ei siis saanut minussa erityisen paljon huraahuutoja aikaiseksi. Odotin, että tällaisesta aiheesta kertova kirja olisi tunteita herättävä, rankka ja raskas lukukokemus, sellainen että lapsensa kadottaneen vanhemman tuskan tuntisi lähes jokaisella sivulla, painavana ja raskaana itsekin. Mutta sen sijaan tämä jäi tylsäksi ja valjuksi lukukokemukseksi, joka häviää muististani varsin nopeasti.

★★

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Otava, 2001. 560 sivua

Alkuteos: Birdsong, 1994

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen kuvat: Michel Dubois & Richard Haughton

Mistä minulle? kirppariostos

Tämän joulun virallinen tiiliskivikirja oli brittiläisen Sebastian Faulksin Mustarastas laulaa. Minulla on tapana valita paksu romaani aina "viralliseksi" joululomalukemiseksi. Viime vuonna se oli Kotiopettajattaren romaani, ja sitä edellisenä upea Geishan muistelmat. Myös Kjell Westö on ollut aiempina vuosina joululomalukemisenani. Tähän saakka tiiliskiven valitseminen on osunut nappiin, sillä olen miltei rakastunut jokaiseen joulukirjaani! Tuo teema jatkui myös tänä vuonna, sillä rankasta aiheestaan huolimatta Mustarastas laulaa on upea teos.

Työreissulla Ranskassa nuori Stephen Wraysford rakastuu naimisissa olevaan naiseen. Vuosia myöhemmin, heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916 Stephen joutuu kymmenientuhansien muiden brittisotilaiden kanssa Sommen helvettiin. Kuten moni muu, myös Stephen on sotaan täysin valmistautumaton. Rankat kokemukset sodassa, ystävien kuolemat, silpoutuneet ruumiinosat, mädäntyneiden ruumiiden haju - kaikki tämä jättää Stepheniin syvät jäljet ja hän muuttuu mykäksi ja vaisuksi mieheksi, joka ei sodan jälkeen koskaan kunnolla tervehdy. Hänen koodikielellään kirjoittamansa päiväkirjat löytyvät 60 vuotta myöhemmin eräältä vintiltä, ja Stephenin tyttärentytär murtaa päiväkirjojen koodin. Pala palalta hän kokoaa isoisänsä ja siten myös oman taustansa tarinan, saaden selville salattuja asioita myös omasta lähipiiristään.

Mustarastas laulaa on tarinaltaan rankka, riipaiseva ja kurja. Sota on aina hirvittävää, ja Faulks onnistuu kuvaamaan sen uskottavalla tavalla, niin että lukija tuntee sotilaiden pelon ja ristiriitaiset tunteet ja ajatukset. Toisaalta haluaisi turvallisesti kotiin perheen luokse, toisaalta ei ole vaihtoehtoa ja on pakko tehdä kaikkensa maansa puolesta, yrittäen samalla pysyä hengissä ja valmistautua kuolemaan - tai siihen että on oman joukkueensa ainut joka palaa hyökkäyksen jälkeen majapaikkaan. Kurjan sodan ohessa saa seurata intohimoisen rakkaussuhteen etenemistä, johon kirjan alussa pääsee tutustumaan. Vaikka Stephenin ja Isabellen rakkaustarinassa ehkä onkin hieman harlekiinimaisia piirteitä, se ei häirinnyt minua vaan toi kirjaan hurjan sodan oheen hieman pehmeyttä ja pilkahduksia toivosta.

Stephenin tarina ja kokemukset veivät mukanaan ja kirjaan oli helppo uppoutua. Kieli oli nopealukuista ja tarina eteni juuri sopivalla tahdilla. Missään vaiheessa ei tullut tylsistynyt olo, vaikka kirja aika paksu onkin. Kirjan loppua kohden seurailtiin vuorotellen kahta aikaa, Stephenin vielä ollessa sodassa lukija pääsi samalla kurkistamaan aikaan 60 vuotta sodan jälkeen kun Stephenin tyttärentytär löytää hänen vanhat päiväkirjansa ja ryhtyy selvittämään niiden sisältöä. Tämä oli minusta kiinnostava ja onnistunut ratkaisu, leipoa ikään kuin kaksi aikakautta yhteen kirjan lopussa, vaikka koko kirja siihen saakka oli edennyt kronologisessa järjestyksessä.

Faulksin henkilöhahmot ovat onnistuneita ja etenkin Stephenistä tuli lukijalle läheinen, tuttu mies. Myös monet erilaiset persoonat sotilaiden joukossa lisäsi kirjan kiinnostavuutta ja kokonaisuutena henkilögalleria oli mielenkiintoinen ja henkilökuvaus minusta todella onnistunut. Lukijana jaoin Stephenin tuntemukset ja ajatukset, hänen kokemuksensa tulivat todellakin iholle ja tuntui, että elin hänen mukanaan. Kirja oli siis todella mukaansatempaava ja koskettava. Sota-ajan kuvaus oli kauhea ja karmiva, mutta myös kiinnostava. 

Mustarastas laulaa on mieleenpainuva ja kauheuksista huolimatta kauniskin romaani. Valonpilkahduksia ja elämän kauniimpia asioitakin tulee onneksi esille; intohimoinen rakkaus, ystävyys vaikeissakin paikoissa, toisista huolehtiminen ja hiljaiset sota-ajan aamut ennen hyökkäyksiä, tykkien pauketta ja aseen luoteja, jolloin voi kuulla mustarastaan laulavan pitää toivonkipinän yllä.

★★★★★-

Järjestäjä / Antti Holma

Järjestäjä / Antti Holma

Otava, 2014. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä ehti jo olla HS:n esikoispalkintoehdokkaana. Ja oikein hyvä ehdokas olikin, sillä erittäin mieleenpainuvan ja ajatuksia herättävän romaanin on näyttelijänäkin tunnettu Holma kirjoittanut.

Järjestäjä on Tarmo, joka haluaa muuttaa elämänsä ja olla sankari, eikä enää yksi tytöistä. Niinpä Tarmo jättää työnsä kirjastossa hirviömäisen pomonsa, kirjastonhoitaja Lillukan alaisena ja ryhtyy Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Hän ostaa näyttelijöille kahvia, järjestää teatterilavan täyteen sanomalehtiä ja yrittää selvittää juopponäyttelijän pään ennen näytösharjoituksia. Tarmo oppii teatterista pian kaiken, ja samalla myös näyttelijöistä, ohjaajista ja muista teatteri-ihmisistä. Tarmon elämä pyörii työn ympärillä, ja vapaa-aikakin menee hänen ihastuksensa, teatterin nuoren tähden, Danielin jahtaamiseen. Teatteri-ihmisten seassa Tarmo opettelee sitä, millaista on olla todellinen mies.

Ensin ihastuin siihen, että Tarmo oli töissä kirjastossa ja kirjaston arkea kuvattiin alussa aika tarkasti ja hauskalla tavalla. Kirjastossa työskentelevien naisten käytös oli samalla ärsyttävää, mutta toisaalta tunnistin monta asiaa jotka ovat itselleni tuttuja sellaisilta työpaikoilta, jotka ovat kovin naisvaltaisia. Selän takana juoruilua, toisten haukkumista ja seuraavana päivänä haukuttujen yltiöpäistä halaamista ja "nuoleskelua". Tuttua puuhaa!

Seuraavaksi ihastuin Holman tapaan kuvailla kirjan hahmoja. Tarmo ei ehkä ole loppuun saakka maailman sympaattisin henkilö, eikä kirjasta nyt muutenkaan löydy läpikotaisin samaistuttavaa hahmoa. Mutta se ei haittaa. Henkilögalleria on laaja, mutta eritoten mahdottoman mielenkiintoinen! Myös tapa, jolla Holma pikkuhiljaa avaa Tarmon mielenmaisemaa lukijalle on hieno ja mielenkiinnon ylläpitävä. Kirjan alussa Tarmo saa raivareita roskiin heitetyistä perunaleivoksista ja pomon käytöksestä, mutta se kaikki vaikuttaa vielä ihan tavalliselta. Sitten mies ihastuu komeaan Danieliin, ja ihastuminen vaikuttaa myös alussa hienovaraiselta ja ihan normaalilta. Pikkuhiljaa lukijankin epäilykset kuitenkin heräävät, kun Tarmo menee yhä pidemmälle tempauksissaan ja ihastuminen muuttuu pakkomielteeksi. Loppua kohden tajuaa jo, että kaikki ei nyt ole ihan niin kuin pitäisi.

Kirjan kieli on helppolukuista, ja dialogi välillä hersyvän hauskaa. Välillä sai nauraa ääneen, kun taas seuraavalla sivulla kohtasi jälleen tarinan karmeammat ja hurjemmat puolet. Monipuolinen ja paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia herättävä kirja totisesti. Toisaalta kirjassa oli ärsyttäviä puolia, mutta toisaalta taas tarina oli niin taitavasti kerrottu, että minusta oli vain hyvä että se herätti kaikenlaisia tunteita ja fiiliksiä. Erittäin mieleenpainuva, tarinaltaan samalla kiinnostava ja surullinenkin romaani. Loppuratkaisua myöten kirja piti otteessaan alusta asti, ja Tarmon edesottamuksia oli välillä hauska, ja loppua kohden jo rankkakin seurata.

Ensimmäinen reaktioni kirjan viimeisen sivun jälkeen oli huh! Nyt olen kypsytellyt tätä jo hieman yli viikon ja olen sitä mieltä, että tämä oli taitavasti, hienosti kirjoitettu kirja ja lukukokemuksena erittäin mieleenpainuva.


★ ★ ★ ★ +

Pelin henki / Chad Harbach

Pelin henki / Chad Harbach

Otavan kirjasto, 2013. 468 sivua.

Alkuteos: The Art of Fielding, 2011.

Suomentanut: Tero Valkonen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää nimen ärsyttävästi

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen urheiluhullu, kuten pitkäaikaisimmat lukijani tietävätkin. Kirjastossa eteeni osui Chad Harbachin romaani Pelin henki, jossa urheilijaelämä ja erityisesti baseball on suuressa roolissa. En tiedä baseballista juuri mitään, mutta ei se kirjan lukemista haitannut!

Henry Skrimshander on taitava baseballpelaaja ja saakin stipendin maineikkaaseen Westishin yliopistoon. Siellä hän saa pelata baseballia sydämensä kyllyydestä, ja hänen unelmansa kohti ammattilaisuraa näyttää selvältä. Henryn aiheuttama tapaturma, jossa hänen kämppiksensä Owen Dunne loukkaantuu, saa aikaan tapahtumavyyhdin jonka seurauksena mikään ei ole enää selvää. Henryn ja hänen ystävänsä, baseballjoukkueen kapteenin Mike Schwarzin lisäksi osallisena on yliopiston rehtori Affenlight sekä tämän tytär Pella.

Pelin henki on paljon muuta kuin urheilua. Erilaisia ihmissuhdekiemuroita kiinnostavassa yliopistoympäristössä. Kirja toi mieleeni Jeffrey Eugenidesin mainion Naimapuuhia-romaanin joka ilmestyi jokunen vuosi sitten. Tässäkin kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa. Köyhistä oloista urheiluhuipulle ponnistava Henry, hänen huonetoverinsa Owen sekä Oweniin ihastuva, koko ikänsä heterona elellyt rehtori Affenlight ovat kaikki kiinnostavia. Myös Henryn ystävä, baseballjoukkueen kapteeni Mike on taustaltaan mielenkiintoinen tapaus, kuten Affenlightin tytär Pella, koulunsa keskeyttänyt ja vanhemman miehen nainut pippurinen nuori nainen. Erityismaininnan ansaitsee myös kirjailijan mielikuvitus nimien suhteen! Skrimshander ja Affenlight etunenässä, ovat myös niminä varsin kiinnostavia ;).

Uskon että melkein jokainen kirjan henkilöistä olisi voinut olla kiinnostavan tarinan päähenkilö. Harbach kuitenkin onnistuu luomaan monesta henkilöstä ja monenlaisesta tarinasta tasapainoisen ja selkeän kokonaisuuden. Tarina on runsas ja kirjan keskivaiheilta olisi ehkä voinut lyhentääkin parinkymmenen sivun verran. 

Kirja oli myös psykologisesti kiinnostava, kun Henryn vaikeudet alkavat. Lupaavasti alkanut peliura kääntyy päälaelleen kun peli ei kuljekaan toivotulla tavalla. Henryn psyyke on kovilla, kun tulevaisuus ei enää näytäkään yhtä selvältä ja valoisalta kuin aiemmin. Minusta Harbach onnistuu kuvailemaan urheilijan sielunmaisemaa ja urheilu-uran rankkuutta sekä fyysiseltä että psyykkiseltä kantilta erittäin uskottavasti. Henrylle toivoo vain hyvää, sillä hän on mukava nuori mies, ja hänen taisteluaan on raastavaa seurata. Jossain kohtaa tuntui ehkä kuitenkin, että Henryn voivottelua ja harmia jankutettiin hieman liikaa, ja pieni tiivistäminen tässä kohtaa olisi tehnyt tästä kirjasta vielä paremman.

Pelin henki on kiinnostava romaani monella tavalla. Ihmissuhdekiemuroita on paljon, tapahtumamiljöönä yliopistokampus on kiinnostava, urheilu ja urheilijaelämä on suuressa roolissa, kuten myös baseball. Baseballista ei tarvitse kirjaa varten ymmärtää mitään, mutta lajina se vaikuttaa kiinnostavalta ja tuo oman mausteensa kokonaisuuteen. Lukemisen jälkeen olenkin tutustunut kyseiseen lajiin Googlen välityksellä, ja valtavan kiinnostavaltahan tuo vaikuttaa ;). Toki lajina voisi olla mikä vaan, mutta kyllä baseballin sääntökiemurat ja monimutkaisuus toivat tähän mainion lisän. Pelin henki on kokonaisuutena hieno ja kiinnostava kirja, henkilöt ovat inhimillisiä ja tarina koukuttava. Lisäksi tässä on muutamia mahtavia yksityiskohtia, hassujen nimien lisäksi minut vakuutti esimerkiksi se, että kaikki söivät jatkuvasti auringonkukansiemeniä! Jos ja kun Harbachilta ilmestyy lisää kirjoja, minä aion ehdottomasti lukea ne.

★★★★

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Otava, 2009. 351 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Miika Nousiaisen romaani Maaninkavaara kuului oman kirjahyllyn lukuhaasteeseeni. Kirja oli sopivan kepeä ja hauska luettavaksi kesken kiireisimmän opiskelusyksyn. Nousiainen on yksi kotimaisia suosikkikirjailijoitani, ja tämän kirjan aihe, urheiluhulluus ja etunenässä juokseminen, tuntui omalta ja kiinnostavalta.

Martti Huttusen elämäntavoite on palauttaa Suomen kestävyysjuoksu maailmankartalle. Hän toimii lahjakkaan Jarkko-poikansa juoksuvalmentajana, mutta Jarkon yhtäkkinen katoaminen jättää isän vaille elämäntarkoitusta. Isän masentuneen mielen huomaa myös Jarkon nuorempi sisko Heidi, joka päättää piristää isäänsä ryhtymällä juoksijaksi. Heidin suunnitelma on juosta isänsä ylös masennuksesta, ja kun tällä on parempi olla, Heidi jättää juoksemisen ja palaa takaisin normaaliin elämäänsä. Tuohan on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty sillä pian Heidi käy koulua painoliivit yllään, nukkuu yön magneettihökötyksessä juoksijoiden kuvia seinällään. Ja tietenkin Heidi juoksee- ja juoksee- ja juoksee. Säässä kuin säässä. Martin valmennusmenetelmät saavat yhä absurdimpia käänteitä, ja pian koko Huttusten perhettä ohjaa isän pakkomielle.

Olen urheiluhullu ja harrastan itsekin juoksemista. Olen yleisurheillut nuorempana yli kymmenen vuotta, ja isäni on ollut kilpajuoksija nuoruudessaan. Isäni on myös toiminut minun valmentajanani, joten Maaninkavaarassa oli monta tuttua elementtiä. Oma isäni ei kuitenkaan ole ihan yhtä maaninen urheilun ja menestyksen suhteen kuin Martti Huttunen. Onneksi. Maaninkavaara oli minulle siis aiheiltaan kiinnostava, ja kirjan alussa luin mielelläni juoksemisesta ja jopa Martin juoksuhistoriallisista luennoista joita hän vastahakoiselle tyttärelleen piti. Myös Heidin harjoittelua oli kiinnostavaa seurata kirjan alussa, mutta harjoitteluhan muuttui nopeasti aika yliammutuksi.

Varsin nopeasti tulee selväksi, että Nousiainen on lisännyt tapahtumiin hurjasti aburdiutta ja yksinkertaisesti päättänyt ampua kirjallaan kunnolla yli. Jostain syystä en ollut ihan valmistautunut tähän, joten yllätyin hieman kun ensimmäiset vinkit tähän suuntaan ilmestyivät. Totuin kuitenkin tyyliin nopeasti ja huomasin naureskelevani kirjalle ääneen.

Vaikka Martin juoksuhulluus on (toivottavasti) hurjasti yliammuttua, kuvailee se samalla kuitekin jollain tavalla suomalaista urheilukulttuuria ja sellaista faniutta, jota voin tunnistaa esim. isäni sukupolvessa. Välillä Martin pakkomielle huvittaa, mutta välillä myös ärsyttää kovasti. Minua ärsytti se, että hän hullussa juoksuhuumassaan unohti Heidin muut tarpeet, ja sen, että teini-ikäinen tyttö ehkä haluaa elämältä muutakin kuin veren maku suussa -juostuja intervallivetoja urheilukentällä, tai lumihangessa tarpomista pakkassäässä. Toisaalta taas Heidin ja Sirkka-äidin saamattomuuskin ärsytti. Miksi he eivät vain yksinkertaisesti sanoneet juoksulle ja Martin pakkomielteelle aikaisemmin ei, kun koko perhe ihan selvästi kärsi.

Maaninkavaara herätti siis minussa tunteita laidasta laitaan, ja sehän on jo tunnetusti minulle usein hyvän kirjan merkki. Tässä kirjassa oli myös kiinnostava aihe, ja itse varsin urheiluhulluna oli kiinnostavaa lukea tämä kirja. Urheilu on mahtavaa, kunhan se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Martin innostunut suhtautuminen juoksuun ja juoksijoihin ei ehkä ollut tervelliistä, mutta mikä pakkomielle nyt on...

Nousiainen kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Henkilöt tulevat eläviksi absurdeista piirteistään huolimatta. Pidin myös tavasta jolla Nousiainen onnistui sekoittamaan yliammuttuun tarinaan aika perinteistä suomalaista perhe-elämää. Kokonaisuutena pidin siis Maaninkavaarasta varsin paljon, vaikka paikoitellen pelkäsin tarinan menevän jo liiankin yli...

★★★★-

Takiainen / Daniel Glattauer

Takiainen / Daniel Glattauer

Atena, 2013. 268 sivua.

Alkuteos: Ewig Dein, 2012.

Suomentanut: Raija Nylander

Kannen suunnittelu: Ville Lähteenmäki

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Heippa pitkästä aikaa! Tämä syksy on viimeinen opiskelusyksyni, ja siksi erittäin kiireinen. Olen kyllä ehtinyt lukemaan muutamia kaunokirjoja, mutta niistä kirjoittaminen tänne blogiin asti ei ole mahtunut aikatauluuni. Tänään otin kuitenkin vapaaillan opiskelutöistä ja päätin aktivoitua taas täälläkin. Alkuun muutama sananen Daniel Glattauerin tänä syksynä suomennetusta romaanista Takiainen. Luin tämän jo pari viikkoa sitten, mutta päällimmäiset fiilikset kirjasta jäivät silti mieleeni.

Judith on neljääkymmentä lähestyvä lamppukauppias jonka elämä saa täysin uuden suunnan hänen törmätessä ruokakaupassa Hannekseen. Hannes ostaa ison kasan banaaneja ja astuu kaupassa Judithin kantapäille. Tästä tapaamisesta alkaa heidän suhteensa, joka alussa on ihanan ällöromanttinen. Hannes ja Judith ovat erottamattomat ja etenkin Hannes ei halua olla sekuntiakaan naisestaan erossa. Pian Judith alkaa kuitenkin huomaamaan, että hänen ja Hanneksen suhde ei ehkä olekaan ihan sitä mitä hän oli toivonut ja halunnut. Judithin elämä muuttuu painajaiseksi kun Hannes tarkertuu häneen takiaisen tavoin. Mutta onko Judith itsekin riippuvainen Hanneksesta. Kuka lopulta takertuu ja kehen?

Takiainen lähtee kevyesti liikkeelle, ja kirja imaisee varsin hyvin mukaansa. Henkilökuvaus on varsin tarkkaa ja psykologisesti kiinnostavaa, mutta aika nopeasti huomasin henkilöiden alkavan ärsyttää minua. Päähenkilö Judithissa oli paljon ärsyttäviä piirteitä, ja aloin epäillä hänen mielenterveyttään jo paljon aikaisemmin kuin hän itse ;). Hannes oli myös luku sinänsä, heti alussa hänen överi takertumisensa Judithiin ärsytti ja sai aika nopeasti jo pelottaviakin piirteitä.

Takiainen herätti siis tunteita, valitettavasti vaan suurimmilta osin negatiivisia. Henkilöiden lisäksi tarinan varsin hidas eteneminen ärsytti. Loppua kohden tuli kuitenkin yksi kiinnostava juonenkäänne, josta annan paljon plussaa! Se teki kirjasta kokonaisuutena paljon kiinnostavamman. Koin myös erilaiset (mielenterveys)ongelmat varsin todentuntuisesti ja kiinnostavasti kuvailluiksi ja Hanneksen tekojen kautta kirja sai välillä jopa trillerimäisiä piirteitä. Loppuratkaisu palauttikin tarinan sitten takaisin enemmän sinne viihdetasolle, mutta se ei ollut millään tavalla huono asia, viihdyttävänä välipalanahan minä tätä aloinkin lukemaan.

Kokonaisuutena Takiainen oli ihan kiva välipalakirja, ja se piti otteessaan varsin hyvin. Ärsyynnyin moneen asiaan kirjaa lukiessani, mutta se ei kuitenkaan aina ole huono merkki. Kirja ja sen henkilöt ja tapahtumat herättivät tunteita, ja siksikin tämä kirja on jäänyt aika hyvin mieleen vaikka lukemisesta on jo pitkä aika.

★★★

Yritän palailla blogin pariin vielä toisen kirja kanssa huomenna tai viimeistään maanantaina, ennen kuin uusi, kiireinen opiskeluviikko taas alkaa. Viimeistään joulukuussa blogikin palaa taas normaaliin aikatauluun ja päivitystahtiin! :)

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Poikani ääni / Chris Cleave

Poikani ääni / Chris Cleave

Gummerus, 2012. 338 sivua.

Alkuteos: Incendiary, 2005.

Suomentanut: Irmeli Ruuska

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Chris Cleaven romaani Poikani ääni on miehen esikoisromaani. Minä ihastuin varovasti Cleaven kirjoihin luettuani Little Been tarinan, ja odotin tältäkin kirjalta paljon. Poikani ääni -kirja kertoo ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta ja sen idea lupasi koskettavaa ja erilaista lukukokemusta.

Jalkapallostadionille kesken Arsenalin ja Chelsean välisen ottelun tehdyssä terrori-iskussa kuolee paljon ihmisiä, heidän joukossaan mies ja pieni poika. Miehen vaimo ja pojan äiti päättää kirjoitta Osama bin Ladenille kirjeen, jossa hän kertoo kokemuksistaan ja ajatuksistaan sen jälkeen, kun Osama miehineen räjäytti hänen poikansa ja miehensä ilmaan. Poikani ääni on naisen kirje Osamalle, se kuvailee naisen ajatuksia ja tunteita terrori-iskun jälkimainingeissa. Kuinka hän vieraan miehen sylissä sai kuulla tapahtumista, kuinka hän itse joutui pitkäksi ajaksi loukkaantuneena sairaalaan ja kuinka hänelle pikkuhiljaa valkeni, ettei elämä ikinä palaa ennalleen.

Poikani ääni-kirjan idea oli minusta mahtava. Innostuin ja kiinnostuin kirjasta heti, kun kuulin että se on kirjemuodossa. Ajattelin myös, että saan koskettavan ja ravisuttavan, rankan lukukokemuksen jonka aikana koen vahvoja, ristiriitaisiakin tunteita surusta vihaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Poikani ääni jätti minut jostain syystä kylmäksi. En osannut samaistua naisen kohtaloon, en oikein oppinut pitämään hänestä ja näin ollen en myöskään tuntenut kovinkaan paljon sympatiaa häntä kohtaan. Tämä kuulostaa varmaan kauhealta, mutta kirja ei vain onnistunut tulemaan iholle, koskettamaan minua.

Kirjan alusta lähtien minulla tökki kielenkäyttö. Ymmärrän että kirjeessä käytetään puhekieltä, mutta lukujen kirjoittaminen numeroilla (kirjainten sijaan) oli ärsyttävää, kuten oikeastaan myös se puhekieli. Minä luin välillä Poikani ääntä kiinnostavana psykologisena kuvaelmana kriisin kohdanneen naisen päänsisäisestä myllerryksestä, kriisireaktioista ja mielen sortumisesta. Välillä tunsin kuitenkin, että siinäkin kuvailussa oli niin paljon outouksia ja puutteita, että en osannut oikein lukea kirjaa siltäkään kantilta.

Loppujen lopuksi tunsin jo kirjan alkuvaiheessa, että tämä ei nyt ole minun kirjani vaikka tässä olisi pitänyt olla kaikki ainekset siihen. Poikani ääni jätti minut kylmäksi, en tykästynyt kirjan henkilöihin, enkä pitänyt kielenkäytöstä. Aihe on rankka ja kauhea, ja olisin kaivannut hienoa, koskettavaa ja surullista tarinaa. Yksi konkreettinen esine, kuolleen pikkupojan pehmoeläin Herra Pupu, oli tarinan koskettavin tapaus ja toi kirjaan edes hieman kaipaamaani pehmeyttä ja lämpöä.

★ ★ +

Vieras / Riikka Pulkkinen

Vieras / Riikka Pulkkinen

Otava, 2012. 299 sivua.

Kannen suunnittelu: ? (miksi tätä ei lue missään?)

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Riikka Pulkkisen uutuusromaani Vieras oli minulle ehdottomasti yksi sykysn odotetuimmista kirjoista. Olen tykännyt todella paljon Pulkkisen aiemmista romaaneista Raja ja Totta, joten odotukseni tämänkin suhteen olivat korkealla.

Pulkkinen pureutuu uudessa romaanissaan tärkeisiin aiheisiin. Kirjan nimen mukaista vierautta kokee kirjassa monikin henkilö. Päähenkilö, pappina työskennellyt Maria, tuntee vierautuneensa elämästään ja matkustaa Yhdysvaltoihin. Hän muistelee siellä syntynyttä äitiään ja yrittää löytää tämän sukulaisia jotta saisi selville asioita omasta taustastaan ja nyt jo edesmenneestä äidistään. Maria tapaa uudessa maassa myös Mélanien, joka opettaa Marialle paljon tanssista, elämästä. Toisenlaista vierautta kokee myös kahdeksanvuotias Yasmina, joka on muuttanut ulkomailta Suomeen vanhempiensa kanssa. Pieni tyttö opettelee uutta kieltä ja kulttuuria, mutta koulukaverit eivät ole suvaitsevaisia. Yasmina saa tukea ja turvaa Marialta, mutta lopulta tämäkään ei riitä suojelemaan nuorta tyttöä.

Kirjassa liikutaan kolmessa eri ajassa. Pääosassa seurataan Marian elämää nykypäivässä, kuinka hän päättää jättää kaiken ja lähteä kauas kotoa. Toisaalta kirjassa seurataan myös Marian ja Yasminan yhteisiä tapaamisia ennen Marian reissua, sekä Marian vaikeaa nuoruutta jolloin hän kamppaili itsensä kanssa, uskonnon ja syömishäiriön astuessa kuvioon mukaan. Pulkkinen kirjoittaa tärkeistä aiheista. On syömishäiriötä, on rasisimia, ulkopuolisuuden tunnetta, vierautta. Kieli on myös taattua, kaunista Pulkkista, paikon jopa runollista. Etenkin tanssikohtausten runollinen kieli hurmasi minut, ja toi kivaa vaihtelua tekstin rytmiin.

Mutta. Joku tästä kirjasta jäi puuttumaan, jotta se olisi uponnut sydämeeni, jotta sen henkilöt olisivat tulleet iholleni, jotta kirjan tapahtumat olisivat pyörineet mielessäni päivisin kun en ehtinyt lukemaan. Joku juttu, jota en edes pysty osoittamaan, jäi puuttumaan, jotta olisin ihastunut Vieraaseen yhtä paljon kuin Pulkkisen aiempiin romaaneihin. Sekä Raja että Totta ovat minulle olleet koskettavia ja mieleenpainuvia kirjoja. Muistan niistä vieläkin tarkkoja yksityiskohtia, kun taas Vieras jäi paljon etäisemmäksi ja jätti minut paljon kylmemmäksi.

En osannut samaistua kirjan henkilöihin, ja vaikka kirjassa rankkoja aiheita käsitelläänkin ihmiskohtalot eivät jostain syystä tulleet iholle tai koskettaneet minua sen kummemmin. En osaa saoa mikä tässä mätti, mutta olen kuitenkin pettynyt. Pulkkinen osaa kirjoittaa ja pidän hänen tyylistään tehdä kirjoja, mutta tämä ei nyt valitettavasti täysin uponnut minuun.


★★★

Ps! Olen todella iloinen, että olen tänä vuonna kuullut kaikista Finlandiaehdokkaista ja lukenutkin jopa kaksi ja puoli! Liputan Nälkävuoden ja yöpöydällä keskeneräisenä odottavan Jään puolesta! :)

Revolutionary Road / Richard Yates

Revolutionary Road / Richard Yates

Norstedts, 2008. 334 sivua.

Alkuteos: Revolutionary Road, 1961

Kääntäjä: Kerstin Gustafsson

Kannen kuvat: elokuvasta Revolutionary Road

Mistä minulle? nettikauppaostos

Richard Yatesin klassikoksikin tituleerattu romaani Revolutionary Road on keikkunut luettavien kirjojen listallani jo parin vuoden ajan. Päätimme valita kirjan lukupiirimme kuukauden kirjaksi, koska se löytyi valmiiksi monen lukupiirijäsenen kirjahyllystä. Kirja olikin varsin hyvä valinta, sillä saimme kivasti keskustelua aikaan kirjan sisällöstä, henkilöistä ja kirjan loppuratkaisusta. Minä luin kirjan ruotsiksi, sillä olen joskus haalinut hyllyyni ruotsinkielisen pokkariversion tästä.

April ja Frank Wheeler ovat keskiluokkainen amerikkalaisperhe. Heillä on oma talo rauhallisella Revolutionary Roadilla, kaksi lasta ja he elävät varsin normaalia ja onnellisen näköistä perhe-elämää. Frank käy töissä, April viettää päivät kotona lasten kanssa. Arki tuntuu kuitenkin varsin harmaalta ja tylsältä. April masentuu hunosti menneen teatteriensi-illan jälkeen ja pian pariskunnan päissä kypsyy ajatus Eurooppaan muuttamisesta. He päättävät muuttaa Pariisiin, aloittavansa uuden elämän siellä. April aikoo elättää perheen, jotta työhönsä kyllästynyt Frank voisi jäädä kotiin lasten kanssa. Frank ja April suunnittelevat lähtöä, he kertovat muutostaan ystävilleen ja naapureille, Frank kertoo siitä jopa töissä. Asiat kuitenkin mutkistuvat muutaman tapahtuman seurauksena, ja Wheelerin perheen elämä palaa synkkyyten.

Revolutionary Road on tunnelmaltaan surullinen ja alakuloinen. Yates on taitava kirjoittaja. Hän luo kirjaan vahvan tunnelman ja onnistuu pitämään kirjan dramaattiset tapahtumat kiinnostavina loppuun saakka. Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kyllästyin kirjan keskivaiheilla hieman Wheelerin pariskunnan käytökseen, heidän alakuloisiin ajatuksiinsa ja maailmankuvaansa. April ja Frank halusivat näyttää ulospäin siltä, että he ovat onnellisia, mutta sisimmissään luulen heidän olleen todella onnettomia, loukussa omassa elämässään, oravanpyörässä. Minusta tuntui, etten aivan ymmärtänyt heidän murheitaan. Miksi he eivät voineet iloita siitä, mitä heillä oli? Suloiset ja hyväkäytöksiset lapset olivat iso taakka ja ärsyttävä naapurikin olisi mieluiten saanut pysyä poissa näkyviltä. Miksi heidän piti kritisoida kaikkea, eikä tyytyä mihinkään? Toisaalta taas ymmärrän heitä. Heidän elämänsä oli käynyt tylsäksi, he olivat nuoria vanhempia ja halusivat elämältä enemmän. Vaikka heillä oli perusasiat kunnossa, he kaipasivat jotain enemmän.

Vaikka välillä ärsyynnyin kirjaa lukiessani tämä oli minusta omanlaisensa, mieleenpainuva ja hieno kirja. Revolutionary Road ei ole minusta positiivinen, ihana kirja. Tämä oli hyvä kirja, taitavasti rakennettu, täynnä kiinnostavia henkilöitä ja kirjan loppuratkaisu on huikea. En kuitenkaan voi sanoa ihastuneeni tähän, sillä aihe on niin synkkä ja surullinen että itsellekin jäi viimeisen sivun jälkeen lähinnä lohduton olo.

Lukukokemustani häiritsi hieman myös se, että olin nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan ennen lukemista. Minä siis tiesin mitä kirjassa tapahtuu, tiesin loppuratkaisun ja kirjan puolivälin jälkeen odottelin jo sitä. Suosittelen siis lukemaan kirjan ensin, jakatsomaan elokuvan vasta jälkeenpäin. Elokuva kannattaa kuitenkin katsoa, se tavoittaa minusta upeasti kirjan tunnelman ja on muutenkin todella onnistunut! Minulle nousi muuten kirjaa lukiessani mieleen myös Michael Cunninghamin Tunnit-romaani, jonka masentunut kotirouva Laura Brown sekä tämän kirjan April muistuttivat toisiaan...

★★★★

Pakenevat unet / Petri Karra

Petri Karra / Pakenevat unet

Gummerus, 2012. 286 sivua.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lainattu ystäväiseltä

Petri Karra oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kun tartuin hänen tuoreeseen romaaniinsa Pakenevat unet. Minkälaisen lukukokemksen sainkaan! Pakenevat unet on aivan upea, otteessaan pitävä, koskettava ja hienosti kirjoitettu romaani.

Nasta on teini-ikäinen poika. Hän käy koulua kuten kaikki muutkin samanikäiset, mutta kotiolot eivät ole kuin kaikkien muiden. Nasta joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kuusivuotiaasta Nadjasta, sillä lasten äiti Marina kärsii pahasta huumeongelmasta. Äiti on omilla reissuillaan, tulee kolistellen ja rämistellen huonokuntoisena kotiin keskellä yötä. Nasta leikkii siskon kanssa, myy varastettua tavaraa saadakseen ruokaa itselleen ja siskolle. Iltaisin Nadjan nukahdettua Nastan silityksiin Nasta pakenee arkea Pahan Valveen maailmaan. Se on kuvitteellinen Nastan luoma maailma, jossa unet pakenevat henkilöistä ja jonka sankari on nuori poika. Pientä piristystä Nastan kurjiin ja rankkoihin päiviin tuo myös naapurin Veera, poliisin tytär. Nasta on ihastunut Veeraan, mutta ei uskalla lähestyä tyttöä. Nastan ja Nadjan rankka lapsuus kokee vielä rankemman käänteen, kun sosiaalityöntekijät päättävät sijottaa lapset muualle asumaan. Marina-äiti ei pysty huolehtimaan lapsistaan ja menettää heidät. Nasta aloittaa taistelun tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja rakkaan siskonsa sosiaaliviranomaisilta ja lastenkodilta.

Pakenevat unet tempaisi minut mukaansa alusta saakka. Kirjan tarina on rankka ja kauhea, mutta se todellakin vie mennessään. Halusin heti tietää, kuinka näille viattomille lapsille käy. Ihailin Nastaa, kuinka teini-ikäinen poika voi olla noin fiksu, noin huolehtiva, noin ajattelevainen. Säälin Nastaa ja Nadjaa, halusin halata ja lohduttaa heitä. Tunsin inhonsekaista sääliä lasten äitiä Marinaa kohtaan, inhosin sosiaalityöntekijää samalla kun ymmärsin, että hän teki työnsä aivan oikein. Ihalin ja ärsyynnyin Veeraan, ymmärsin ja uskoin Veeran äitiin. Pakenevat unet herätti minussa paljon tunteita, se kosketti ja yllätti. Henkilöt tulivat iholle ja kaikki tapahtumat oli läpimietitty ja toivat tarinalle lisää uskottavuutta ja tarkoitusta.

Karra kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti, kieli on kuvailevaa ja teini-ikäisen ja lapsen dialogit sujuvat mielestäni mutkattomasti ja uskottavasti. Tarinassa on paljon synkkyyttä, ryövätty lapsuus, kuoleman pelkoa, menettämisen pelkoa. Suurimpana kaikesta on kuitenkin toiveikkuus ja rakkaus, ja tässä kirjassa se tulee esille aivan erityisen hienolla tavalla. Minä olen todella vaikuttunut tästä kirjasta, käännettyäni viimeisen sivun tirautin jopa pari kyyneltä, olin mykistynyt. Minä näkisin Pakenevat unet erittäin mielelläni myös Finlandiaehdokkaana...

⋆⋆⋆⋆⋆

Myös Annika on lukenut tämän kirjan.

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Gummerus, 2012. 203 sivua.

Alkuteos: Le Potentiel érotique de ma femme, 2004

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lahjoituksena Hannalta (Kiitos!:)

Ihastuin David Foenkinosin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Nainen jonka nimi on Nathalie aiemmin keväällä. Kun Hanna tarjosi omaa ennakkokappalettaan kirjailijan vuonna 2004 ilmestyneestä ja tänä keväänä suomennetusta romaanista Vaimoni eroottinen potentiaali, minä tartuin syöttiin. Tästä kirjasta olen lukenut eniten kielteisiä ja pettyneitä arvioita, ja aika varovaisesti minäkin tätä kehuisin...

Hector on keski-ikää lähestyvä ranskalaismies, joka on maaninen tavaroiden keräilijä. Hän on keräillyt kaikkea metrolipuista jäniksenkäpäliin, ja jakaa intohimonsa ystävänsä Marcelin kanssa joka keräilee hiustupsuja. Mielialaltaan kovin epävakaa Hector päättää masennuskauden aikana yrittää itsemurhaa, jonka seurauksena häntä hoidetaan psykiatrisella osastolla. Palatessaan kotiin Hector voi paremmin kuin koskaan ennen, ja pian hänen elämänsä saa aivan uuden käänteen kun hän tapaa tulevan vaimonsa Brigitten. Hector on päättänyt lopettaa tavaroiden keräilyn kokonaan ja keskittyä elämään onnellista, normaalia elämää. Pian hän kuitenkin huomaa, että hän on ryhtynyt "keräilemään" Brigitte-vaimonsa eroottista potentiaalia. Hector on täysin hulluna Brigitten ikkunanpesuun!

Vaimoni eroottinen potentiaali on paikoitellen ihan hauska tarina, mutta päällimmäiseksi kirja kuitenkin ärsytti minua. Hector oli henkilönä jonkinlainen sekoitus ärsyttävää ja säälittävää. Hänen keräilyhommansa menivät täysin överiksi, ja hullaannus ikkunoita pesevään vaimoon oli minusta vain älytöntä. Henkilöt jäivät minulle myös jostain syystä etäisiksi, enkä oikein saanut otetta tarinasta missään vaiheessa. Tulevana mielenterveysalan työntekijänä kirjan päähenkilö olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen analyysin kohde, mutta Hector oli henkilönä jotenkin vedetty niin överiksi joka suuntaan, että en innostunut edes analysoinnista.

Pidän yhä Foenkinosin napakasta ja sujuvasta kirjoitustyylistä, ja ranskalaisen kirjallisuuden ominaispiirteet (joita en edelleenkään osaa kuvailla) ihastuttivat tässäkin kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat olivat paikoin kuitenkin hieman liian absurdeja ja kirjan loppu oli yksinkertaisesti ärsyttävä. Ei siis uponnut minuun tämä kirja, joskin tämä oli nopealukuinen välipala. Toivottavasti seuraava Foenkinosin kirja on enemmän Nathalien kaltainen.


★★

Myös Tuulia, anni.M,  Hanna ja Naakku ovat lukeneet tämän.

Tunnit / Michael Cunningham

Tunnit / Michael Cunningham

Loistopokkarit, 2003. 236 sivua.

Alkuteos: The Hours, 1998.

Suomentanut: Marja Alopaeus

1. suom.kiel.painos 2000

Kannen kuvat: The Hours-elokuvasta

Mistä minulle? kirppislöytö

Michael Cunninghamin suosittu romaani Tunnit on ollut lukulistallani jo kauan. Olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan kolme kertaa ja pidän siitä kovasti, joten kirjakin on kiinnostanut. Tuulia haastoi minut lukemaan Tunnit osana Ota riski ja rakastu kirjaan-haastetta, ja kirjavalinta osui aika lailla nappiin!

Clarissa, Laura ja Virginia. Kolme naista, kolmelta eri aikakaudelta joita yhdistää yksi kirja. Tuo kirja on Virginia Woolfin kirjoittama Mrs Dalloway, jonka työnimenä on Tunnit. Cunninghamin luomassa tarinassa seurataan 1990-luvun New Yorkissa elävää Clarissaa. Hän on järjestelemässä isoja juhlia rakkaalle ystävälleen Richardille, joka on voittanut  arvostetun runopalkinnon. Richardille, joka kutsuu pitkäaikaista ystäväänsä Mrs. Dallowayksi, koska naisethan jakavat saman etunimen.
Laura Brown puolestaan elää 1940-luvun lopun Los Angelesissa. Hän odottaa toista lastaan ja viettää päivät kotonaan pienen Richie-poikansa kanssa. Lauran päivät ovat samanlaisia, ja ainut pieni piristysruiske päiviin on Virginia Woolfin Mrs Dallowayn lukeminen. Laura päättääkin mullistaa elmäänsä, ja karkaa hotellihuoneeseen lukemaan kirjaansa.
Kolmas nainen, jota Cunninghamin kirjassa seurataan, on Mrs. Dallowayn kirjoittanut Virginia Woolf. Hän viimeistelee klassikoksi noussutta romaaniaan kesäasunnossaan, jossa viettää kesäkuista päivää kirjailijamiehensä kanssa. Virginian elämää varjostaa jatkuvat "päänsäryt" ja masennuskaudet, piristystä eloon tuo vieraielva sisko ja tämän lapset, sekä odotus paremmasta huomisesta Lontoossa.

Koska olen nähnyt Tunnit elokuvan niin monta kertaa, kirjan juoni ja tarina oli minulle ennen kirjan lukemista jo aika selvä. Minusta Cunningham on keksinyt kiinnostavan ja oivaltavan juonen, ja pidän siitä, kuinka hän liittää yhteen kolmen eri aikakauden naisen tarinat. Cunninghamin kielenkäyttö on kaunista ja sujuvaa, joskin välillä aika haastavaa luettavaa. Kirjan aiheet ja koko tunnelma on surumieleinen, jopa melankolinen. Olen opiskelujeni yhteydessä analysoinut kirjan (elokuvan) henkilöt psykologisesta näkökulmasta ja tuo analyysi syvensi ymmärrystä myös kirjan tapahtumista. Jätän tarkemmat analyysit nyt tässä kirjoittamatta, mutta psykologisestikin kirja ja sen henkilöhahmot ovat todella mielenkiintoisia!

Cunningham sai minut tällä kirjallaan myös (tietenkin) kiinnostumaan Virginia Woolfista henkilönä ja kirjailijana. Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo kauan, ehkäpä vihdoin tänä kesänä ehtisin senkin lukea. Cunningham on myös tämän alkuvuoden aikana noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni Illan tullen- kirjan, sekä nyt Tuntien myötä. Tunnit oli siis lukukokemuksena minulle positiivinen, vaikka lukemista toki hieman latisti se, että juoni ja henkilöt olivat minulle elokuvasta jo niin tutun tuntuisia. Päässäni oli jatkuvasti Meryl Streepin kuva kun luin Clarissan juhlapäivästä, ja kun Clarissa itse mainitsi näyttelijä Meryl Streepin menin lukiessani hämilleni ja muistin, että Clarissa ei ole yhtä kuin Meryl Streep. Jostain selittämättömästä syystä kirja jätti minut myös hieman etäiseksi, vaikka tästä kovasti pidinkin.

Kaiken kaikkiaan Tunnit on minulle tärkeä ja mieleenpainuva niin kirjana, kuin elokuvanakin. Tästä saan myös suorituksen niin TBR 100-listalleni kuin myös Pulitzer-haasteeseeni.


★★★★-


Tuulia vakuuttui Cunninghamin kirjoittajanlahjoista, vaikka olikin kirjaan hieman pettynyt. Myös Karoliina luki kirjan, rakastuttuaan ensin elokuvaan. Sara vaikuttui kirjasta, mutta jätti hänet kuitenkin hieman etäiseksi ja Kirjahiiri ihastui Cunninghamin kirjoitustyyliin.

Norwegian Wood / Haruki Murakami

Norwegian Wood / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 426 sivua.

Alkuteos: Noruwei no mori, 1987

Engl.suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen kuvat: Tran Anh Hungin elokuvasta

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

 Haruki Murakami on minulle vielä kohtalaisen tuntematon kirjailija. Norwegian Wood on nyt toinen lukemani Murakami juoksukirjan lisäksi. Voin kuitenkin jo varmuudella sanoa, että Murakami on yksi suosikkikirjailijoistani. Niin paljon ihastuin Norwegian Woodiin!

Kirjan alussa Toru Watanabe matkustaa lentokoneella Hampuriin. Laskeutuessaan Saksaan Toru kuulee ensimmäiseksi lentokentän kovaäänisistä version Beatlesin kappaleesta Norwegian Wood. Ja aina kyseisen kappaleen kuullessaan Toru muistaa ensirakkautensa, Naokon, jonka lempikappale Norwegian Wood oli. Naoko oli Torun parhaan ystävän Kizukin tyttöystävä. Toru, Naoko ja Kizuki olivat nuorina erottamaton kolmikko. He viettivät aikaa yhdessä keskustellen ja iltaa viettäen. Kun Kizuki oli paikalla keskustelua syntyi paljonkin, eikä kukaan tuntenut jäävänsä ulkopuoliseksi. Naoko ja Toru löysivät kuitenkin harvemmin puhuttavaa kahdenkesken, ja Kizuki piti kolmikon kasassa.

Kuullessaan Norwegian Woodin Hampurin lentokentällä Toru matkaa muistoissaan opiskeluvuosiinsa Tokioon. Hän muistelee yhteistä aikaansa Naokon kanssa, muistaa myös Midorin ja opiskelija-asuntolan kummajaiset. Toru muistelee aikoja, jolloin hän kamppaili rakkauden, itsenäistymisen ja seksuaalisuutensa kanssa. Aikoja, jolloin hän tutustui uusiin ihmisiin, ja oppi keneen voi luottaa, keneen ei. Toru muistaa pitkät patikkaretkensä joille hän lähti surun kohdatessa ja hän muistaa sunnuntaiset vierailunsa kahden tärkeän nuoren naisen luona. Vierailut ovat keskenään kovin erilaisia, niin kuin naisetkin keskenään, mutta Toru viihtyy kummankin luona.

Norwegian Wood on traagisuudessaakin ihana ja kaunis rakkaustarina 1960-luvun Tokiosta. Toru elelee nuoruuttaan kahden naisen pauloissa. Hän muistelee nuoruuttaan kuitenkin kepeän humoristisesti, joka tekee tästä kirjasta tapahtumista huolimatta vähemmän synkän. Murakami kirjoittaa runollisen kauniisti, teksti on todella sujuvaa ja eteenpäin vievää. Minä koukutuin tähän kirjaan todella nopeasti, ja vietinkin viimeisen vapaapäiväni maanantaina lähes kokonaan tämän kirjan parissa. Myös Torun tarina imaisi mukaansa ja hänen kasvukertomustaan seurasin koukuttuneena. Kokonaisuutena Norwegian Wood oli minulle täydellinen kirja ja täydellinen lukukokemus. Minä hurmaannuin Torun kertojaäänesta, sekä hänen tarinastaan täysin.

Kirjan tunnelma on ihana, hieman salaperäinen ja unenomainen, ja henkilöt kiinnostavia ja sydämeenkäyviä. Norwegian Woodissa hyvää ja hienoa oli myös Japanin kuvaus. Haaveilen matkasta Japaniin, olen muutaman kirjan jälkeen nyt kyseisestä maasta täysin haltioitunut! En osaa sanoa muuta, minulle täydellinen kirja luettuna täydellisenä hetkenä. Varmasti yksi kirjavuoteni kohokohdista!



★★★★★ 


Katsokaahan myös mitä mieltä peikkoneito, Maria, Minna, Katja, Sara ja Tessa kirjasta ovat.

Ps! Vaikka myös tällä hetkellä kirjoja luen, on uusi työ näin alussa hieman voimia vievää. Palailen siis, kunhan ehdin ja jaksan lukea yhden kirjan päätökseen. Mukavia kesäpäiviä teille ihanat!:)

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Otavan kirjasto, 2012. 599 sivua.

Alkuteos: The Marriage Plot, 2011

Suomentanut: Arto Schroderus

Kannen suunnittelu: Anja Reponen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Jeffrey Eugenidesin kaksi aiempaa suomennettua romaania Virgin suicides sekä Middlesex ovat molemmat minulle tärkeitä kirjoja. Niinpä kirjailijan uutuuskirja Naimapuuhia olikin minulle yksi odotetuimpia uutuuksia kevään kirjoista. Ja täytyy sanoa, että näin vaikuttavia kirjoja on ihana lukea!

Naimapuuhia on kertomus kolmesta nuorukaisesta 1980-luvun collegemaailmassa. Madeleine on kaunis, nuori nainen joka suorittaa viimeistä opintovuottaan yliopistossa tehden tutkielmaa 1800-luvun englantilaisista avioliittoromaaneista. Hän lukee paljon Austenia ja Eliotia ja on päättänyt uhrata vapaa-aikansakin uutterasti opiskelulle. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat, kun hän tapaa mielenkiintoisen Leonard Bankheadin. Leonardin ja Madeleinen välille syttyy intohimoinen ja syvä suhde, joka kuitenkin kohtaa vaikeuksia, kun Leonardia koettelee maanis-depressiivisyys ja pitkät sairaalajaksot.

Madeleinen vanha tuttava Mitchell puolestaan uskoo, että hänet ja Madeleine on luotu toisilleen ja yrittää lämmittää heidän välejään. Yliopiston valmistujaiset lähestyvät ja Madeleine tekee omat valintansa. Mitchell matkustelee ympäri maailmaa, tekee hyväntekeväisyystyötä Intiassa Äiti Teresan kanssa ja oppii paljon uutta matkatoveristaan Larrysta. Kun Mitchell palaa takaisin Amerikkaan, Madeleinen ja Leonardin suhde on vaikeuksissa jälleen Leonardin sairauden vuoksi. Kuka lopulta saa kenet tässä kirjan takakannenkin mukaan modernissa kolmiodraamassa?

Naimapuuhia on tiiliskivikirja (600 sivua) ja minulla kesti aika kauan lukea tämä, vaikka tarina imaisikin mukaansa ihan alusta saakka eikä tässä oikeastaan ollut mitään ylimääräistä. Pidin kirjan rakenteesta. Kirjan alussa kerrottiin joitain tapahtumia, joihin palattiin myöhemmässä vaiheessa. Tämä toimi minusta hyvin ja piti mielenkiinnon yllä, kun välillä sai pilkahduksia tulevasta. Minusta myös kirjan kolme keskeisintä hahmoa oli hyvin ja perusteellisesti kuvailtuja, ja etenkin Leonardin sairauden kuvaus vaikutti minuun voimakkaasti. Kolmen päähenkilön ympäriltä löytyi liuta muitakin mielenkiintoisia henkilöitä, esimerkiksi Madeleinen Phyllida-äiti.

Minä pidin myös ympäristöstä, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat. Yliopistomaailma kiinnostaa minua paljon ja luen mielelläni kampuselämästä, juhlista ja mielenkiintoisista ihmissuhteista.Lisäksi tässä kirjassa kirjallisuus, etenkin 1800-luvun brittikirjallisuus, oli vahvasti esillä ja sehän vain lisää mielenkiintoa. Kirjassa oli paljon muitakin aiheita - aikuiseksi kasvaminen, perhetaustan merkitys, uskonnolliset ja filosofiset kysymykset- joista Eugenides on onnistunut luomaan todella toimivan yhdistelmän. Kirjan loppukin on taitavan täydellinen!

Naimapuuhia on varmasti yksi vuoden mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kirjoja ja upea todiste Eugenidesin kirjoittajan- ja tarinankertojantaidoista!

★★★★+ 


Myös Ilselän Minna ja Jenni ovat ehtineet lukea (ja kehua!) tämän kirjan. Ja ihan juuri äsken myös Erja.


ps! Kiitos nyt jo kaikille arvontaan osallistuneille! Teitä on hurjasti enemmän kuin ikinä uskalsin arvata :).

Veljeni Sebastian / Annika Idström

Veljeni Sebastian / Annika Idström

WSOY, 2012. 165 sivua + jälkisanat.

Kannen kuvat: Ilkka Pesonen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

 Annika Idströmin kolmas romaani Veljeni Sebastian ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1985. Kirjasta tuli korjailtu ja tarkistettu uusintapainos tänä vuonna ja kirja pääsikin lukulistalleni kustantajan kevätuutuuksia selatessani.

Romaanin kertojana toimii yksitoistavuotias Antti. Hän on muiden mielestä pieni kummajainen. Lyhyt ikäisekseen, pituuskasvu on jostan syystä jämähtänyt seitsenvuotiaan tasolle. Lisäksi Antti laskeskelee Itäväylällä kulkevia autoja ja pitää rekisteriä tapaamistaan ihmisistä. Antti on fiksu poika, hän tuntee erilaisuutensa eikä luota ihmisiin. Kotiolotkin ovat hankalat, kirjailija-äiti Kaarina on välillä pullantuoksuinen, ihana äiti, mutta seuraavana päivänä hän raahaa kotiin omituisen miehen.

Antti pärjää koulussa hyvin, vaikka opettaja ei aina pidä hänen tempauksistaan ja kaveritkin ovat harvassa. Naapurissa asuva Taru kiehtoo Anttia, kuten myös myöhemmin samalle luokalle tuleva Sebastian. Antti mieltää Sebastianin hyväksi ystäväkseen, kuin veljeksi. Mutta pian Antille selviää, että edes "veljeensä" ei voi täysin luottaa. Pikkuvanha Antti saa huomata hyvän ja pahan pienet erot ja sen, että kaikki eivät ole sitä, miksi tekeytyvät. Voin vain ihmetellä, kuinka Antti selvisi kaikesta. Sillä sen hän tavallaan lopulta tekee, selviää, ja se on kirjan läpi kantava voima.

Minä odotin kirjalta ihan muuta, kuin mitä sain. Luulin että kirja kertoisi veljeksistä ja olisi jotenkin positiivinen ja psykologisesti mielenkiintoinen. Viisas mutta sosiaalisesti kylmä ja hankala Antti olikin pakko-oireineen psykologisesti kiinnostava tapaus, mutta positiivinen tämä kirja ei ollut ja veljessuhteista tämä ei kertonut laisinkaan. Minulle jäi kirjasta oikeastaan inhottava olo. Antti oli pikkuvanhuudessaan välillä jopa hupaisa ja pelottava, mutta samalla säälin häntä. Kaltoinkohdeltu poika, jolla ei oikein ole aikuista johon turvautua kun äidilläkin menee huonosti.

Veljeni Sebastian ei ehkä uponnut tapahtumiltaan ihan täysin minuun, mutta ymmärrän romaanin kirjalliset ansiot. Ilmestyessään 1985 tämä oli Finlandia-ehdokkaana ja minäkin tykästyin Idströmin kirjoitustapaan. Kirja oli kirjoitettu Antin näkökulmasta ja siitä pidin. Myös kieli oli helppoa ja sujuvaa, joskin välillä ihmettelin 11-vuotiaan kielenkäyttöä ja sanavalintoja.

Kaiken kaikkiaan rankka kirja, josta kielii jo se, että minulla meni melkein viisi iltaa alle 200-sivuisen kirjan lukemiseen! Psykologisesti tämä oli kiinnostava, ja kirjassa käsitellään rankkoja, tärkeitä aiheita. Kuitenkaan en ihan täysillä päässyt tähän sisään.


★★★

Kirjan on aiemmin lukenut myös ainakin Luru.

Viattomat / Torey Hayden

 Viattomat / Torey Hayden

Otava, 2012. 333 sivua.

Alkuteos: Innocent Foxes

Suomentaja: Satu Leveelahti

Kansi: HarperCollins Publishers

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Torey Haydenin tosipohjaiset romaanit ovat merkinneet minulle paljon ja olen pitänyt jokaisesta. Haydenin kirjoilla oli oma merkityksensä siinä, mitä alaa päädyin opiskelemaan ja palailen Haydenin kirjoihin aina silloin tällöin. Odotin innolla myös Haydenin uutuusromaania Viattomat, joka on kirjailijan kolmas fiktiivinen teos. Luin fiktiivisen Auringonkukkametsän muutama vuosi sitten ja muistan pitäneeni siitäkin, joten odotin tältä uutuudeltakin varsin paljon.

Viattomat on kirja siitä, kuinka itsekkäät aikuiset voivat vahingoittaa viattomia, pieniä lapsia teoillaan, sanoillaan ja ajatuksillaan. Pienessä montanalaisessa kaupungissa vuorten juurella nuori Dixie suree kuollutta poikavauvaansa. Samoihin aikoihin kuuluisa filmitähti Spencer Scott saapuu samaan kaupunkiin rentoutumaan vuoristohuvilalleen. Mukanaan Spencerillä on yhdeksänvuotias poikansa Tennesee, joka on yhden yön sekoilun lopputulos. Spencer ei pidä poikaa omanaan, vaikka pojan Phoebe-äiti ja DNA-testit osoittavatkin muuta. Phoebe on kyllästynyt poikaan ja siksi lähettänyt hänet isänsä riesaksi.

Dixie yrittää saada elämäänsä raiteilleen poikansa kuoleman jälkeen, mutta rahat ovat vähissä ja poikaystävä Billykin vain pahentaa tilannetta. Billy keksiikin mielestään loistavan suunnitelman, jonka päätteeksi hän kuvittelee rikastuvansa tuntuvasti. Hän lupaa Dixielle uuden, rikkaamman ja onnellisen elämän kunhan saa suunnitelmansa toteutettua. Suunnitelmaan kuuluu olennaisesti Spencer Scottin poika, joka on aikuisten leikeissä viaton pelinappula.

Viattomat on aiheiltaan mielenkiintoinen, mutta samalla rankka kirja. Hayden käyttää hyväkseen tietoaan ja taitoaan lastenpsykologin työstä, kuvaillessaan rakkautta kaipaavan lapsen maailmaa ja ajatuksia. Rikas filmitähti-isä ei lastaan kaipaa, ja äitikin lähetti pojan pois silmistään. Mitä sitten tapahtuukaan, kun poika päättää karata isänsä luota ja tuntematon auto nappaa hänet kyytiinsä? Kirjassa aikuisten teot ja sanat saavat aikaan tuhoisia seurauksia, joista eniten kärsii, tietenkin, viaton lapsi.

Minä kaipaan Haydenin tosipohjaisia kirjoja, sillä ne ovat aina herättäneet minussa paljon tunteita. Tämä kirja jäi jotenkin pinnalliseksi, en kiintynyt yhteenkään henkilöön ja ärsyynnyin jossain vaiheessa ihan jokaisesta. Köyhä yksinhuoltajaäiti Dixie herätti etenkin kirjan alussa myötätuntoni, mutta muutamilla teoillaan kuvani hänestä muuttuikin täysin. Hirveitä kokenut nuori poika herätti tietysti myös sääliä, mutta hänetkin oli kuvailtu todella ärsyttäväksi ja luotaantyöntäväksi, varsinkin kirjan alussa. Dixien impulsiivinen poikaystävä Billy taas ärsytti minua todella paljon ihan kirjan alusta loppuun saakka, kuten myös rikas ja narsistinen filmitähti Spencer.

Psykologisesti tämä kirja oli varsin mielenkiintoinen. Analysoitavaa olisi mielin määrin; narsistinen filmitähti, impulsiivinen ja väkivaltainen poikaystävä, hirveitä kokenut nuori nainen ja yksinäinen, rakkautta kaipaava lapsi. Tunteita herättämättömien ja ärsyttävien henkilöiden vuoksi kirja jäi kuitenkin pinnalliseksi, enkä päässyt missään vaiheessa tarinaan sisään. Hieman lisäpisteitä kirja saa sen loppuratkaisusta, joka ei (onneksi) ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Myös Tennesee-pojan kasvua ja kehitystä oli mukava seurata, tässäkin näkyi varmasti taas se kokemus ja tieto, jonka Hayden on saanut lasten kanssa työskennellessään. Minä kaipaan kuitenkin kovasti Haydenin tosipohjaisia kirjoja, ja toivon, että hän vielä joskus julkaisi sellaisen...


★★+

Katso myös peikkoneidon ja Susan arviot kirjasta. 

Huone / Emma Donoghue

Huone / Emma Donoghue

Tammi, 2012. 325 sivua.

Alkuteos: Room, 2010.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Emma Donoghuen romaani Huone oli minulle yksi kirjakevään odotetuimpia kirjoja. En joutunut pettymään, onneksi. Huone on todella mukaansatempaava, koukuttava kirja!

Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka on heille oma koti, koko maailma. Huoneessa on Matto, Sänky, Pupuantenni, Televisio ja Ovi joka aina piipittää kaksi kertaa kun Vanha Kehno saapuu tapaamaan äitiä iltaisin. Joskus Vanha Kehno tuo Sunnuntaituomisia, silloin Jack ja Äiti saavat ehkä muutaman suklaakarkin tai uutta lääkettä Äidin hammassärkyyn. Kun Vanha Kehno tulee, Äidin sänky narisee. Jack nukkuu Vaatekomerossa ja laskee sängyn narinat, odottaa että Vanha Kehno lähtee pois jotta Jack pääsee nukkumaan Äidin syliin. Jack tuntee ulkomaailmaa vain television ja äidin kertomusten kautta. Hänen on vaikea ymmärtää, että Huoneen kattoikkunasta näkyvä lentokone on Ulkopuolella, että siellä on muita lapsia ja aikuisia. Jack on asunut koko viisivuotisen elämänsä ajan Äidin kanssa kahdestaan 11 neliön kokoisessa huoneessa.

Huone on vaikuttava psykologinen kasvukertomus. Rankasta aiheesta huolimatta tämä on myös toiveikas teos, joka piti minut tiukasti otteessaan alusta saakka. Kirja on tavallaan jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli minusta koukuttavampi ja parempi. Huone on sujuva lukuromaani, jonka olisin mielelläni ahminut yhdeltä istumalta. Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, kirja oli kevytlukuinen - kieli siis sujuvaa ja helppoa, teksti nopealukuista.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kirjan erikoiset sanat. Jack keksi omia sanoja ja sanamuunnoksia jotka oli myös suomennettu (uskoakseni) varsin hyvin. Huone ei ollut minulle kuitenkaan täydellinen kirja. Viihdyin tämän parissa mainiosti, mutta kaiken kaikkiaan loppu oli esimerkiksi jo kirjan puolivälissä aika ennalta arvattava ja ärsyynnyin välillä viisivuotiaan Jackin viattomuuteen. Mutta tuohan jo osoittaa, että Jack on taitavasti kuvailtu!

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Huone on siis toiveikas ja mieleenpainuva kirja jonka parissa viihdyin mainiosti. Aionkin suositella tätä kirjaa lämpimästi kaikille, ja palautankin sen nopeasti kirjastoon jotta varausjonon seuraava saa tämän luettavaksi:)


★★★★

Huonetta on luettu kirjablogeissa ahkerasti joten linkitän vain muutaman arvion:
Peikkoneidon arvio täällä, Karoliinan täällä ja Lauran täällä.

Kaikki mitä rakastin / Siri Hustvedt

Kaikki mitä rakastin / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2007. 466 sivua.

Alkuteos: What I Loved, 2003.

Suomentaja: Kristiina Rikman

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Kaikki mitä rakastin on toinen lukemani Siri Hustvedtin kirja. Tämä oli parempi kuin Vapiseva nainen, mutta ei tämäkään vielä minua täysin vakuuttanut.

Kirjassa seurataan taidehistoroitsija Leo Hertzbergin elämää nuoresta miehestä aina vanhuuteen saakka. Kirjan alussa Leo törmää vaikuttavaan maalaukseen ja etsii käsiinsä maalauksen tekijän, Bill Wechslerin. Siitä alkaa Billin ja Leon tiivis ystävyys, joka jatkuu vuosien ajan. Leon vaimo Erica sekä Billin vaimo Lucille synnyttävät poikavauvat lähes samanaikaisesti ja perheet muuttavat asumaan samaan kerrostaloon, allekkain.

Billin ja Leon elämät kulkevat rinnakkain. Billistä tulee kuuluisa taidemaailmassa, mutta hän säilyttää läheiset välit ystäviinsä. Yhdessä he keskustelevat taiteesta, ihailevat pieniä poikiansa, viettävät kesälomat yhdessä maaseudulla. Kaikki on hyvin, kunnes kumpaakin perhettä kohtaa suuri tragedia.

Kirjan tapahtumista en halua sanoa sen enempää, se pilaisi kaikkien lukukokemuksen. Minä pidin kirjan aiheista ja teemoista, ja olen kyllä tämän myötä vakuuttunut siitä, että Hustvedt osaa kirjoittaa. Kielellisesti kirjassa ei ollut mitään vikaa ja tässä oli aineksia todella loistavaksi kokonaisuudeksi. Henkilöt olivat mielenkiintoisia ja etenkin Leo tuli ajatuksineen, analyyseineen lähelle. Kirjan naishenkilöt jäivät osittain minusta etäisiksi, mutta miehet Hustvedt kuvaili taitavasti ja tarkasti. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Kirjan alku oli hieman tylsä, mutta kun sadan sivun paikkeilla tapahtumat pääsivät vauhtiin luin kirjaa täysin uppoutuneena. Loppua kohden tapahtumat taas latistuivat ja kirja toisti itseään. Paikoin koin kirjan puuduttavaksi ja tylsäksi, joten tämä(kin) olisi voinut toimia ihan hyvin hieman tiivistettynä. Toisaalta taas lyhyempänä henkilöt olisivat saattaneet jäädä etäisemmiksi...

Kirjassa parasta on henkilöiden seuraaminen. Kammottavia asioita tapahtuu ja nämä jättävät jälkensä jokaiseen. Tapahtumat vaikuttavat vielä monien, monien vuosien päästä ja tapahtumat ja seuraukset kietoutuvat jännästi yhteen. Pidin siis kirjan pienoisesta trillerimäisyydestä ja odottamattomista tapahtumista sekä siitä, kuinkahyvin epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä oli kuvailtu. Turhan pitkät taideselostukset ja asoiden pitkittäminen taas vie pisteitä pois. Hustvedtin suhteen en kuitenkaan vielä luovuta, kahden pienen pettymyksen jälkeen kolmas Hustvedt on pakko olla hyvä!


★★★★-

Kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa:
Lukutuulia
Morren maailma
Aamuvirkku yksisarvinen 
 

Hungerelden / Eriksson & Axlander Sundquist

Hungerelden / Jerker Eriksson & Håkan Axlander-Sundquist

Ordupplaget, 2011. 409 sivua.

Kannen suunnittelu: Johannes Molin

Mistä minulle? Kaverilta lainattu

Victoria Bergmans svaghet- trilogian toinen osa Hungerelden on pitänyt minua otteessaan kahden päivän ajan. Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundquistin kirjoittaman trilogian ensimmäisen osan, Kråkflickan, esittelin lyhyesti täällä.

Hungerelden jatkaa siitä, mihin Kråkflickan jäi. Poliisikomisario Jeanette Kihlberg saa jättää murhatut ulkomaalaistaustaiset pikkupojat sivuun kun murhatutkimus ei etene. Samoihin aikoihin tapahtuu uusia murhia, pidetty ja suosittu yritysjohtaja löydetään murhattuna kotoaan ja pian samantyyppisiä, rituaalisia murhia ilmenee useita. Kihlberg löytääkin pian merkillisiä yhteyksiä murhattujen välillä ja kaikkien murhattujen yhteisiä tuttuja ruvetaan etsimään. Uusi murhatutkimus pistetään käyntiin samalla kun Kihlberg kamppailee oman avioeronsa sekä teini-ikäisen poikansa vaikeuksien kanssa.

Kihlberg pyytää avukseen psykologi Sofia Zetterbergin joka lupautuu tekemään profiloinnin murhaajasta. Zetterberg ja Kihlberg ovat myös ajautuneet kiihkeään suhteeseen joka vaikuttaa työntekoon. Kihlberg kuitenkin onnistuu selvittämään murhattujen taustoja ja yhteiset johtolangat vievät Tanskaan mutta myös arvostettuun Sigtunan kouluun ja menneisyyden traumoihin. Pikku hiljaa solmut alkavat avautua, kunnes taas tulee esille uusia asioita jotka tekevät kaikesta mutkikkaampaa. Ja eräs Victoria Bergman pysyy kadonneena...

Hungerelden on yhtä jännittävä ja mukaansatempaava kuin Kråkflickankin. Trillerimäinen kerronta, yllättävät tapahtumat ja uudet käänteet ovat odottamattomia ja tekevät kirjasta todella koukuttavan. Ja kuten Kråkflickankin, on myös tämä psykologisesti todella mielenkiintoinen. Henkilöitä on paljon, mutta kakki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa ja henkilöiden määrä vaikeuttaa lukija-salapoliisin työtä;)

Sarjan kolmas, ja viimeinen osa ilmestyy vasta ensi keväänä joten minä jään odottamaan sitä malttamattomana. Tämän osan loppu jäi kyllä niin kutkuttavaan tilanteeseen että...


★★★★