Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Britt-Marie kävi täällä / Fredrik Backman

Otava, 2015. 378 sivua

Alkuteos: Britt-Marie var här, 2014

Suomentanut: Riie Heikkilä

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl

Anteeksi taas tämä hiljaisuus! Ärsyttää, mutta samalla täytyy kai olla kiitollinen siitä, että on työ, perhe ja ystävät jotka vievät kaiken arkeni, eikä ylimääräistä aikaa ole viime aikoina blogille oikein tahtonut jäädä. Sain kuitenkin juuri luetuksi loppuun Fredrik Backmanin uutuusromaanin Britt-Marie kävi täällä. Pinossa olisi monta bloggaamatonta kirjaa, jotka olen lukenut tätä ennen, mutta haluan kirjoittaa ajatukseni tästä nyt tuoreeltaan. Britt-Marieta on luonnehdittu Ruotsin naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi. Ja aika passaava kuvaus tuo on, joskaan Britt-Marie ei kuitenkaan ihan yhtä mainio ole kuin Mielensäpahoittaja.

Britt-Marie on kuusikymppinen nainen. Hänelle on tärkeää missä järjestyksessä aterimet ovat keittiönlaatikossa; haarukat, veitset, lusikat. Tässä järjestyksessä. Kaikki pinnat pitää olla putsattu ja puunattu ruokasoodalla tai tietynmerkkisellä pesuaineella. Britt-Marie lähtee kodistaan ja jättää miehensä, kun mies 40 vuoden avioliiton jälkeen löytää nuoren rakastajan. Kotirouvana elänyt Britt-Marie, listojen ja järjestyksen varaan elämänsä rakentanut nainen, on ihmeissään kun hän työvoimatoimiston avulla päätyy pieneen Borgin kaupunkiin. Pian Britt-Marie löytää itsensä jalkapallojoukkueen luottovalmentajana. Pienessä laman jälkeisessä kaupungissa ei ole jalkapallojoukkueen lisäksi muuta kuin pizzeria, mutta oudosti Britt-Marie pian huomaa kuinka paljon hän tarvitsee juuri tätä kaupunkia, ja kuinka paljon Borg tarvitsee Britt-Marieta.

Britt-Marie on henkilönä kiinnostava. Alussa hänen erityispiirteensä ja stereotyyppinen kuvaus järjestelmällisestä, sosiaalisesti erikoisesta naisesta vähän ärsytti, mutta pian naisesta alkoi näkyä sympaattisempia puolia kun hänen taustansa avautui lukijalle. Borgin kaupungissa on Britt-Marien lisäksi myös iso kasa muita kiinnostavia henkilöitä. Esimerkiksi jalkapallotaustaansa salaileva Bank, pizzerian salaperäinen työntekijä Joku ja koko lauma jalkapalloilevia nuoria. Kaikilla on oma tarinansa, osa on maahanmuuttajataustaisia, toiset rikkaasta ruotsalaisesta perheestä, mutta lama ja pikkukaupungin tapahtumat vaikuttavat kaikkiin jollain tavalla.

Kirja on kirjoitettu helposti ja ymmärrettävästi ja tarina on mukaansatempaava. Eniten kirjassa ihastutti kuitenkin henkilöt, heidän tarinansa ja yksinkertainen, mutta silti kekseliäs tapa yhdistää heidät jalkapallon kautta. Britt-Marien tarinaan vaikuttaa paljon myös työvoimatoimistossa työskentelevä nuori nainen, sekä hänen aviomiehensä Kent. Henkilögalleria on lopulta varsin laaja, mutta jokaisella on oma paikkansa tarinassa.

Takakannen Mielensäpahoittajavertaus sai minut ehkä odottamaan vielä hersyvämpää ja hauskempaa tarinaa. Muutamat Britt-Marien kommellukset toki naurattivat, mutta päällimmäisenä hauskuus ei jäänyt kirjasta mieleen. Lopulta kirjassa oli aika paljon koskettavia ja surullisiakin tarinoita ja kohtaloita, ja Britt-Marien oikea ja aito persoona tuli hienolla tavalla esille. Kokonaisuutena kirja oli sympaattinen ja lämminhenkinen, mutta ei kuitenkaan ihan Backmanin En man som heter Ove-kirjan veroinen. Sitä kun rakastin syvästi ;).

★★★★

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Otavan kirjasto, 2015. 420 sivua.

Alkuteos: Fallout, 2014

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta oli yksi niistä romaaneista, joita odotin tänä keväänä eniten. Ilahduinkin kovasti, kun kustantamo lähetti minulle ennakkokappaleen kirjasta! Kiitokset siis Otavalle.

Romaanin pääosassa on neljä nuorta; Luke, Leigh, Paul ja Nina. Kaikilla on oma tarinansa, mutta sekä mikä heidät yhdistää on teatteri. Luke on villiä elämää viettävä naistenmies, pikkukaupungin kasvatti jolla on rankka perhetausta. Luke on kuitenkin erittäin lahjakas kirjoittaja, ja pian hänen teatterikäsikirjoituksiaan tunnetaan teatteripiireissä. Leigh on rohkea feministi, joka työskentelee teatterissa näyttämömestarina. Hänen läheinen ja vahva siteensä Pauliin, teatterintuottajaksi itseään tituleeraavaan nuoreen mieheen, on myös kirjan keskiössä ja vaikuttaa kummankin teatteriuraan. Lopuksi on Nina, B-luokan näyttelijättären tytär, joka palvoo äitiään vaikka ympäristö ei ehkä aina ymmärrä sitä. Nina ei oikeastaan pidä esillä olosta, mutta haluaa kulkea äitinsä jalanjäljissä ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijänuran alkaessa Nina saa kuuluisuuden lisäksi myös aviomiehen, jossa huomaa pian sekä hyviä että huonoja puolia.

Henkilökuvaus on tässä romaanissa erittäin onnistunutta. Jokainen neljästä päähenkilöstä tuli läheiseksi ja muotoutui tarinan mukana todellakin omaksi persoonakseen. Jostain syystä ihastuin erityisesti Lukeen, pikkukaupungista lähtöisin olevaan nuorukaiseen joka oli viettänyt päivät äidin luona mielisairaalassa, ja iltaisin laittanut ruokaa juoppo-isälleen. Vaikka Luken kaikki teot ja valinnat eivät minua ilahduttaneet, hän oli henkilönä minusta todella kiehtova ja kiinnostava.

Kirjan kieli on sujuvaa ja se vie tarinaa hienosti eteenpäin. Juoni on kiinnostava, ja vaikkei teatterimaailma millään tavalla ole minulle tuttu ympäristönä, pidin sen tuomasta lisästä tässä kirjassa. Minusta teatterimaailma, näytteljät ja muut teatterissa työskentelvät oli kuvailtu uskottavasti, ja koko laaja kirjo erilaisia hahmoja ja kohtaloita tuli esille. Voin kuvitella, että teatterimaailma voi olla juuri niin rankka ja raadollinen kuin se tässä oli välillä kuvattu.

Kirjan tapahtumat asettuvat 1970-luvun Lontooseen, joka on miljöönä tietenkin myös hurjan kiehtova. Kaikenkaikkiaan ympäristö- ja aikakuvaus on kuin kirjan viides päähenkilö - se luo aivan erityisen tunnelman ja kantaa hienosti kirjan juonta.

Rakkaus on myös yksi kirjan tärkeistä teemoista; välillä raakaa ja rumaa, välillä se kantava voima. Kirjassa nähdään erilaista rakkautta - Leighin ja Paulin välinen rakkaus on alussa suloista ja tasapainoista, kun lukuisia villejä öitä eri naisten kanssa viettänyt Luke rakastuu, se on heti erilaista. Luken rakkaus on hurjaa, hän ei välitä säännöistä tai sitoumuksista kun hän osoittaa rakkautensa elämänsä naiselle. Kiinnostavaa rakkautta on nähtävissä myös Ninan ja hänen aviomiehensä välillä. Tämä suhde taitaa olla kaikista suhteista se erikoisin ja sairain, mutta juuri siksi samalla niin kiinnostava.

Ehkä rakkaus oli totta oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Henkilökuvaus oli onnistunutta, teatterimaailma 1970-luvun Lontoossa oli kiehtova ja romaanin lukuisat erilaiset suhteet ja henkilökemiat tekivät tästä hienon paketin, jota en malttanut aina laskea käsistäni.

 ★ ★ ★ ★ +

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Otava, 2015. 283 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Huh, onpa täällä ollut hiljaista! Työharjoittelu on aikalailla vienyt mehut alkuvuodestani, mutta eiköhän lisääntyvä valo ja pian saapuva kevät piristä tätäkin mieltä. Nyt kun katsoo ikkunasta ulkona lisääntyvää lumisadetta kevät tuntuu taas ihmeen kaukaiselta, mutta eiköhän se sieltä kohta tule ihan kunnolla. Mennäänhän jo maaliskuuta! Minulla on muutama kirja-arvio rästissä, ja tämänkin Eppu Nuotion uutuuden Mutta minä rakastan sinua luin jo ihan alkuvuodesta kun se tupsahti yllärinä postiluukusta. Tässäpä muutama ajatus siitä.

Karin on viisikymppinen historianopettaja. Hänet on petetty ja jätetty ja hän toipuu pikkuhiljaa avioerosta. Myös Lauuri on petetty ja jätetty. Insinöörimiehelle naiset ovat vieläkin arvoitus, mutta kuin ihmeen kaupalla Karin ja Lauri osuvat samaan asuntonäyttöön ja siitä alka heidän yhteinen taipaleensa. Matkassa on kuitenkin paljon mutkia, ja esteitä sattuu tielle useampia. Lauriin umpi-ihastunut työkaveri Kaari mutkistaa tilannetta, kuten myös Karinin ex-mies. Keski-ikäisten rakkaus ei ole yhtään helpompaa kuin kenenkään muunkaan, mutta se on täynnä kaipausta ja haaveita läheisyydestä.

Mutta minä rakastan sinua on piristävän erilainen rakkausstoori. Päähenkilöt ovat ihanan tavallisia ja sympaattisia, ja heidän ikänsä tekee Nuotion tarinasta erilaisen ja erottuvan. Kirjan tapahtumat asettuvat Turkuun ja Turku-kuvaus on minusta todella hienoa. On kiva lukiessa miettiä tuttuja katuja ja paikkoja, vaikka en itse enää tuossa ihanassa kaupungissa asukaan.

Nuotion kieli on vaivatonta ja helppolukuista. Tarina vie mukanaan ja Karinille ja Laurille toivoo pelkkää hyvää. Keski-ikäisten rakkaustarinoita en ole montaa lukenut, ja kieltämättä olin hieman ennakkoluuloinen tarinaa kohtaan ennen lukemista. Mutta tarina olikin kiinnostava ja lämmin, piristävän erilainen rakkaustarinaviidakossa, eikä liian kevyt ja höttöinen.

Mutta minä rakastan sinua oli siis kaikin tavoin positiivinen yllätys. Sympaattinen ja lämmin keski-ikäisten rakkaustarina, joka kosketti ja ihastutti terävällä ja lempeällä huumorillaan. Kyllä kotimaisten kirjojen ja kirjailijoiden joukosta on mahtavaa löytää tällaisia positiivisia ylläreitä!

★ ★ ★ ★ 

Yhtä matkaa / David Nicholls

Yhtä matkaa / David Nicholls

Otava, 2014. 444 sivua

Alkuteos: Us, 2014

Suomentanut: Inka Parpola

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

David Nichollsin uusin romaani, Booker-palkintoehdokkaanakin ollut Yhtä matkaa saa luvan katkaista parin viikon radiohiljaisuuden täällä blogin puolella. Kiireitä on, edelleen, ja marraskuun lopussa koittava muutto toiselle paikkakunnalle onkin se suurin syyllinen tällä hetkellä. Tuntuu, että tavaroita on pakattu jo vaikka kuinka paljon, mutta asunnosta tavarat ei kuitenkaan näytä vähenevän yhtään. Kummallista.

No, siihen kirjaan.

Douglas Petersen on suunnitellut vaimonsa Connien kanssa koko perheen yhteistä Euroopan-reissua, "Grand Touria", jo jonkin aikaa. Pariskunta ja heidän aikuistuva poikansa Albie päättävät vielä kerran tehdä yhteisen perhereissun, ennen kuin Albie lähtee muualle opiskelujen pariin. Hieman ennen suunniteltua reissua Douglasin vaimo kuitenkin ilmoittaa, että hän mahdollisesti haluaa erota. Mutta vasta reissun jälkeen. He päättävät viettää vielä yhden onnellisen ja mahtavan loman yhdessä, koko perhe, ja miettiä tulevaisuutta vasta sen jälkeen. Ja reissuun he lähtevät. Yksi teinipoika joka haluaisi olla aivan jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa Euroopan turistikohteissa. Yksi taideintoilijanainen, joka haluaa kiertää jokaisen museon ja taidegallerian joka tielle osuu, ja yksi keski-ikäinen mies joka ei oikein tiedä mitä haluaa, mutta ei ainakaan erota vaimostaan. Reissusta ei todellakaan tule sellaista, josta Douglas haaveili. Kolmikon tiet eroavat aika pian ja kun Connie matkustaa takaisin kotiin, Douglas jää kiertämään Eurooppaa katusoittajan matkaan lähteneen poikansa perässä. Douglas tekee myös matkan itseensä, ja tajuaa ehkä lopulta, missä elämässä on kyse.

Sinä päivänä-kirjan jälkeen olen ollut pettynyt Nichollsin romaaneihin. Yhtä matkaa oli iso askel parempaan suuntaan, sillä viihdyin tämän kirjan parissa mainiosti vaikka se olikin jotenkin masentavampi ja surumielisempi kuin hieno ja koskettava Sinä päivänä. Uuden mahdollisuuden saaminen vielä viisikymppisenä, jostain herännyt seikkailunhaluisuus ja spontaanius keski-iässä ovat toisaalta varsin toivoa herättäviä ajatuksia.

Kirjan henkilögalleria on kiinnostava ja minusta taitavasti kuvattu. Douglas on toisaalta sääliä herättävä keski-ikäistyvä mies, joka on elämässään hukassa, toisaalta ärsyttävyyteen asti omituinen ja vaimoonsa verrattuna niin erilainen, että oikein ihmettelee kuinka he ovat yhteen päätyneet. Hän ei tiedä mitä haluaisi ja pitkälti varmaan oman taustansa vuoksi isyys tai miehenä eläminen muutenkaan ei ole ollut hänelle helppoa. Insinöörinä työskentelevä Douglas viihtyykin paremmin itsekseen tutkimustensa parissa, kuin ihmisten ilmoilla. Hänen vaimonsa Connie taas on miehensä vastakohta. Taide on naiselle henki ja elämä, eikä hän aina ymmärrä ihmisiä kammoksuvaa miestään. Albie on enemmän äitinsä kaltainen. Taiteellinen oman tiensä kulkija, joka ei tule toimeen isänsä kanssa kuten Douglas toivoisi. Isän ja pojan suhde on vaikea, monesta eri syystä, ja kirjan parasta antia onkin tämän suhteen kuvaus, ja tapa jolla suhde muuttuu kirjan edetessä.

Yhtä matkaa oli mukaansatempaava ja kokonaisuutena ehjä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti, paikoitellen sai nauraa ääneen, paikoitellen henkilöiden kokemukset, yksittäiset teot ja sanat saivat liikuttumaan. Vaikka en erityisemmin ihastunut kehenkään kirjan päähenkilöistä, heidän elämänsä onnistui silti koskettamaan minua lukijana. Ei missään tapauksessa yhtä hieno kuin Sinä päivänä, joka oli minulle jostain syystä mahtava lukuelämys, mutta selvästi parempi kuin esimerkiksi Kaikki peliin.

★★★★

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.

★★★

Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zevin

Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zevin

Gummerus, 2014. 239 sivua.

Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry, 2014.

Suomentanut: Tero Valkonen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Sain Gummerukselta yllärinä Gabrielle Zevinin romaanin Tuulisen saaren kirjakauppias. Kirja löytyy kesä- ja syysuutuuksien luettavien listaltani, mutta olikin kivaa päästä lukemaan kirja ihan tuoreeltaan. Kovakantinen kirja julkaistaan viikolla 24.

A.J. Fikry pitää kuolleen vaimonsa kanssa perustamaansa kirjakauppaa pienellä saarella. Hän on melkein nelikymppinen, ja vaimon kuoleman jälkeen elämästä on kadonnut ilo ja nautinto. Edes kirjat eivät enää tuota iloa hänen päiviinsä. Kun vielä A.J:n aarre, hyväkuntoinen Edgar Allan Poen kirjan ensimmäinen laitos varastetaan, on A.J:n elämä pelkkää murhetta. Kunnes kaksi naista saapuu pelastamaan hänet. Toinen on kirja-alalla työskentelevä Amelia, toinen kirjakaupan takahuoneesta löytyvä salaperäinen Maya.

Tuulisen saaren kirjakauppias on jo nimensä perusteella kirjafanille sopiva kirja. Ja olihan tämä! Tässä oli ilahduttavan paljon viittauksia kirjallisuuteen, eikä vain niihin vanhoihin klassikoihin, vaan myös esim Markus Zusakin Kirjavaras mainittiin. Tapahtumaympäristönä pieni saari, jonka kaikki asukkaat tuntevat toisensa, oli myös kiinnostava ja sympaattinen.

Kirjassa käytetty kieli on helppoa ja tarina nopealukuinen. Se oli tavallaan sekä hyvä, että huono asia. Pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa oikein mainiosti, mutta jotta se olisi noussut lähemmäs täydellistä lukukokemusta kaipasin jotain enemmän. Jonkinlaista syvyyttä, tai sitten vain enemmän sivuja.

Nytkin ajallisesti kirja kattaa monen vuoden jakson, mutta jotenkin ne viimeiset tapahtumat jäivät ehkä hieman pinnallisemmiksi koska ajassa tehiin niin suuri hypähdys. Kirja taisi olla makuuni myös hieman liian kevyt ja ennalta-arvattava, vaikka tässä toki oli muutama yllätyskin mukana, eikä kaikki aina päättynytkään siirappisen onnellisesti.

A.J. oli päähenkilönä kiinnostava, kun alkumökötyksestä pääsi yli. Olenpa muuten lukenut viime aikoina monta kirjaa, joissa päähenkilönä on elämäänsä kyllästynyt, mököttävä mies. Ensin Ove, sitten Liam ja nyt A.J. ;). Tässä kirjassa oli myös monta muuta kiinnostavaa hahmoa ja historiaa, joita olisi ehkä lisäsivuilla voinut hieman syventääkin ja siten tuoda tarinaan vielä enemmän sitä syvyyttä.

Kokonaisuutena Tuulisen saaren kirjakauppias oli oikein viihdyttävä lukukokemus. Jotta se olisi noussut sinne suosikkilistojen kärkeen, olisi vaadittu hieman lisää jotakin, mutta kyllä tämä yhden lämpimän kesäpäivän viihdykkeenä toimi aivan mainiosti.

★★★+

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Gummerus, 2013. 292 sivua.

Alkuteos: We Need New Names, 2013.

Suomentanut: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Noviolet Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on taas yksi kiinnostava "afrikkalaisromaani" kulttuurieroista ja maahanmuuton vaikeuksista. Olin lukenut kirjasta ennakkoon paljon positiivisia blogiarvioita ja muita mielipiteitä, joten tartuin tähän innolla. 

Kirjan alkuosassa seurataan nuorten ystävysten elämää Zimbabwessa. Kulta ja hänen ystävänsä asuvat hökkelikylässä nimeltä Paratiisi. Vaikka Paratiisi todellisuudessa on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen paikka, kaikki ei kuitenkaan ole huonosti. Tuoreet guavat maistuvat hyviltä, vaikka saavatkin mahan kipeäksi. Seikkailuja ja kepposia on paljon ja ystävien kanssa vietetty aika on hauskaa. Haaveissa on kuitenkin Amerikka ja Eurooppa, rikkaat ja hienot paratiisit joissa voisi elää toisenlaista elämää. Haave toteutuu Kullan osalta, mutta todellisuus uudessa maassa ei kuitenkaan ole helppoa. Kuten niin monet tuhannet muutkin, myös Kulta kamppailee uuden elämän kanssa Amerikassa. 

Olen viime aikoina lukenut aika paljon maahanmuuttaja- ja kulttuurierokirjoja, päällimmäisenä mielessä on Adichien upea Kotiinpalaajat. Vaikka sisällöllisesti tämä Bulawayon romaani ei ehkä tuo tähän genreen mitään uutta, tuo tämä kaikkeen kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu alkuosa oli upea ja koskettava, aidon ja rehellisen tuntuinen kuvaus elämästä köyhässä afrikkalaiskylässä. Kullan ja hänen ystäviensä tavasta löytää kurjasta kotikylästä ja vaikeasta arjesta huolimatta elämästä ne pienet onnenhetket oli liikuttavaa ja ravisuttavaa luettavaa. Tarina on rehellinen ja aito, se herättää tuskaa ja vihaa, mutta myös naurua ja iloa.

Kirjan suomennos on minusta todella onnistunut. Bulawayo on (ilmeisesti) käyttänyt kieltä kiinnostavasti. Teksti on ikäänkuin Kullan ajatuksenjuoksua ja puhekielellä kirjoitettu. Suomennos on sujuva ja tarinaan sopiva, se toimii todella hyvin ja tuo kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Minulla kesti hetken päästä tähän sisään, mutta nopeasti se tuli luontevaksi ja toi tarinaan lisää aitoutta ja juuri sen tietyn tunnelman ja fiiliksen jonka tarina kaipasikin.

Kokonaisuutena Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on ajatuksia herättävä, mukaansatempaava ja tunnelmaltaan aivan erityinen. Pidin myös kirjan alkupuolen tapahtumaympäristöstä. En ole lukenut Zimbabwesta kertovia kirjoja aiemmin, joten kaikesta karuudesta ja kauheudesta huolimatta kirjan alkupuolen tapahtumat olivat mielenkiintoisia. Me tarvitaan uudet nimet on suomennosta myöten ehjä ja hieno romaani. Tarina ja kirjan päähenkilö Kulta ovat painuneet mieleeni vaikka tämän lukemisesta onkin jo jonkin aikaa. Hieno esikoinen!

Maailmanvalloitus: Zimbabwe

★★★★

Matkalla kotiin / Julie Kibler

Matkalla kotiin / Julie Kibler

Gummerus, 2013. 504 sivua.

Alkuteos: Calling Me Home, 2013.

Suomentanut: Riie Heikkilä

Kannen suunnittelu: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl

Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin on ollut paljon esillä blogeissa viime aikoina. Minä säästelin kirjaa pääsiäislukemiseksi, ja oikeastaan tämä olikin varsin hyvä valinta muutaman lomapäivän lukemiseksi.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, nykyajassa seurataan Dorrieta joka lähtee lähes 90-vuotiaan Isabellen seuraksi hautajaisiin ja toisaalta Isabelle kertoo menneisyydestään 1930-40 luvun Kentuckyssa jolloin hän oli nuori nainen ja rakastunut perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Ympäröivä yhteiskunta ei hyväksynyt mustan miehen ja valkoisen naisen suhdetta, ja rakastunut pari sai tuntea yhteiskunnan julmuuden monta kertaa.

Matkalla kotiin on tarinaltaan mukaansatempaava. Minä halusin nopeasti tietää, miten Isabellen ja Robertin suhteen kävi. Pidin ratkaisusta sekoittaa kirjaan kahden aikatason tapahtumia, mutta luin kuitenkin ehdottomasti mieluummin Isabellen menneestä elämästä kuin Dorrien elämän kiemuroista nykyajassa. Kibler kirjoittaa helposti ymmärrettävää ja sujuvaa tekstiä ja tämä oli varsin nopealukuinen kirja. Myös kirjan aiheet olivat todella kiinnostavia ja Isabellen ja Robertin rakkaussuhde paljon tunteita ja ajatuksia herättävä.

Matkalla kotiin ei ole mitenkään erityisen yllättävä tai erikoinen kirja, useimmat juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia ja odotettuja, mutta eipä se minua sen suuremmin ärsyttänyt. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, vaikkakaan kaikki eivät olleet erityisen miellyttäviä. Isabellesta pidin kovasti, ja Robert vaikutti sympaattiselta ja mukavalta. Isabellen äiti taas pääsi suurelle inhokkilistalleni, ja tunsin miten verenpaineeni nousi joka kerta hänen ilmestyessä kuvioihin. Isabellen isä oli ristiriitainen henkilö. Toisaalta pidin hänestä, ja hän vaikutti hyvää tarkoittavalta, rakastavalta isältä. Toisaalta taas raivostuin joka kerta kun tohveli-isä ei sanonut vaimolleen vastaan, vaan antoi tämän dominoida perhettä miten halusi tyhmien sääntöjensä perusteella. Kirja kuitenkin kosketti ja sen henkilöt, etenkin Isabelle ja Robert, tulivat läheisiksi ja heille toivoi hyvää. Toisaalta koin Dorrien lopulta hieman etäisemmäksi ja melkeinpä vähän turhaksi tarinan osalta. Minulle olisi riittänyt Isabellen ja Robertin tarina.

Kaikesta nurinasta huolimatta Matkalla kotiin oli minulle onnistunut pääsiäiskirja. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja muutamista ärsytyksistä huolimatta tämä oli mukaansatempaava, viihdyttävä ja otteessaan pitävä lukuromaani. Ei täydellinen, mutta sopivan hyvä tämän loman lukemiseksi.

 ★★★★-

Onnen koukkuja / Grégoire Delacourt

Onnen koukkuja / Grégoire Delacourt

WSOY 2013, 164 sivua.

Alkuteos: La liste des mes envies, 2012.

Suomentanut: Leena Leinonen

Kannen suunnittelu: Marianna Corrénte

Mistä minulle? saatu ennakkokappale kustantajalta

Kirja ilmestyy helmikuussa.

Sain Grégoire Delacourtin romaanin Onnen koukkuja lukukappaleena kustantajalta. En ollut ennen kuullutkaan tästä kirjailijasta tai kirjasta, joten tartuin tähän ilman minkäänlaisia odotuksia. Pian huomasin tarinan vievän mennessään, ja huomasin taas kerran, kuinka paljon pidän ranskalaisesta kirjallisuudesta!

Keski-ikäinen Jocelyne työskentelee käsityöliikkeessä ja kirjoittaa käsityöaiheista blogia. Hän on naimisissa Jocelynin kanssa ja heillä on kaksi jo lähes aikuista lasta. Arki rullaa varsin hyvin, vaikka toki Jo aina välillä miettii mitä muuta voisi elämällään tehdä. Sisimmässään hän ei kuitenkaan halua, tai ainakaan uskalla toivoa, muutosta. Mitä tapahtuukaan kun Jo eräänä päivänä ymmärtää voittaneensa lotossa 18 miljoonaa euroa?
Jon elämä muuttuu, mutta ei ehkä aivan odotetulla tavalla. Hän saa huomata, että edes rakkaimpiinsa ei voi aina luottaa.

Onnen koukkuja alkaa varsin kevyesti ja kepeästi, mutta pian Jo kertoo yhtäkkiä kuolleesta äidistään sekä hoitokodissa asuvasta isästään, joka elää kuuden minuutin pätkissä. Jo muistelee kuollutta vauvaansa ja miettii onnea ja elämän tarkoitusta. Kepeys vaihtuu suruun, todellisuuteen, arkeen.

Onnen koukkuja on ihanan ranskalainen kirja. Olen aiemminkin kertonut, kuinka paljon pidän ranskalaisista elokuvista, ja monesta ranskalaisesta kirjastakin. Onnen koukkujen takakannessa kirjaa verrataan Siilin eleganssiin. Minä pidin tästä paljon enemmän kuin Siilin eleganssista, joka jostain syystä ei aivan iskenyt. Mutta Onnen koukkuja on hauska, piristävä, raikas ja suloinen. Lähes täydellinen välipalakirja, mieleenpainuva tarinaltaan ja täynnä kiinnostavia, taidolla kuvailtuja henkilöitä. Kirjan päähenkilö, Jo, tuo mieleeni Krokotiilin keltaiset silmät -kirjan päähenkilön. Jo on pohdiskeleva, arkeensa ja elämäänsä juurtunut keski-ikäinen nainen joka paikoittain tuntuu haaveilevan paremmasta, mutta ei lopulta aivan uskalla ottaa askelta kohti toisenlaista elämää. Hänen käsityöaiheinen kauppansa ja käsityöbloginsa lisää naisen hurmaavuutta, minusta hänen työnsä sopi hänelle aivan täydellisesti.

Onnen koukkuja on vetävä kirja juonensa lisäksi myös kieleltään. Jotain kovin ranskalaista oli koko kirjassa, sen tunnelmassa, henkilöissä ja tapahtumissa. En edelleenkään osaa tarkemmin kuvailla, mikä sen ranskalaisen tunnelman luo, mutta minä pidän siitä. Uskon, että tämä kirja sopisi hyvin myös elokuvaksi, näen jo monta kohtausta silmieni edessä ja lukiessani näin pienen lankakaupan yksityiskohtaisesti sisustusta myöten.

Onnen koukkuja herätti minussa lukijana myös paljon ajatuksia. Miten minä olisin toiminut Jon tilanteessa, kuinka suuri halu minulla on muuttaa omaa arkeani? Jos lopulta haluaisin muuttaa paljon omassa elämässäni, uskaltaisinko ottaa sen suuren askeleen?

Pidin tässä kirjassa lähes kaikesta, mutta Jon mies, Jocelyn, ei oikein iskenyt minuun henkilönä. Henkilökuvauksessa ei ollut mitään vikaa, mutta mies oli luotaansatyöntävä ja vastenmielinen, ja oikeastaan toivoin heti kirjan alusta, että Jo löytäisi paremman miehen :D. Kokonaisuutena Onnen koukkuja oli silti raikas, ihanan ranskalainen ja varsin mieleenpainuva lukuelämys. Jään innolla odottamaan Delacourtin tulevia kirjoja.

★★★★+

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia/ Anna-Leena Härkönen

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen

Otava, 2012. 203 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Olen lukenut lähes kaikki Anna-Leena Härkösen kirjoittamat romaanit ennen blogini alkua. Yläasteella ihastuin Häräntappoaseeseen, viime vuonna Onnen tuntiin. Härkösen kirjoittamia tekstikokoelmia en ole kuitenkaan ennen lukenut, vaikka Kauhun tasapaino löytyykin hyllystäni pokkariversiona. Nyt sain kuitenkin hienon mahdollisuuden lukea Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia-kokoelman ennakkokappaleena ja tartuin tietenkin tilaisuuteen innostuneena.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on kokoelma Härkösen kirjoittamia kolumneja jotka ovat alunperin ilmestyneet Anna-lehdessä vuosien 2003 ja 2011 välissä. Härkönen kirjoittaa arkisista asioista. Äitiydestä, parisuhteesta, työstä. Minusta on hienoa, että joku osaa kirjoittaa tylsänkin arkisista asioista näin hersyvän hauskasti ja oivaltavasti. En ole äiti, mutta nauroin ääneen Härkösen kirjoittaessa kauppareissusta poikansa kanssa, hänen kertoessaan perheensä kanssa tekemästään risteilyreissusta ja Disney Land-vierailusta.

Nauroin ääneen myös Härkösen kuvaillessa kuinka hän toinen käsi kipsissä yritti opeastaa miestään tekemään poninhännän ja kun Härkönen kuvaili tavallista puhelinkeskustelua naisen ja miehen välillä. Härkönen kirjoittaa hyvin ja osaa etsiä arjesta ne hauskimmat ja samalla tavallisimmat pienet yksityiskohdat.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia viihdyttää, naurattaa ja herättää ajatuksia. Minä oivalsin, että lopultahan se arki on kaikkein parasta. Kun osaa ottaa arjen pienistä asioista kaiken irti, elää arkea oikealla asenteella ja maustaa omaa arkea sopivissa määrin se arki taitaa olla kaikkein parasta, onnellisinta, aikaa.

Minä ihastuin Härkösen nasevaan ja pirulliseen kirjoitustyyliin. Nostan ehdottomasti Kauhun tasapainoa hieman korkeammalle lukupinossani. Ehkäpä voisin lukea sitä muutaman tekstin kerrallaan juuri silloin, kun oma arki tuntuu jostain syystä tylsältä ja tavalliselta.

★★★★+