Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

SSKK, 1999. 478 sivua.

Alkuteos: Captain Corelli's Mandolin, 1994

Suomentanut: Kersti Juva

Kannen suunnittelu: Jeff Fisher

Mistä minulle? kirppariostos

Aloitin Louis de Berniéresin romaanin Kapteeni Corellin mandoliini lukemisen varmaan joskus viime vuoden puolella. Taistelin noin sivulle 150, mutta en tajunnut tarinasta mitään ja kirja vaan ei lähtenyt liikkeelle. Kesälomani alussa kyllästyin siihen, että kirja lojui yöpöydällä, joten päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ennen kuin siirtäisin sen kirpparipinoon. Yllättäen kirja lähtikin toisella yrittämällä heti lentoon, ja tarina koukutti minut täysin! Niin hassua, olin todellakin jo luovuttanut tämän suhteen. Lopulta tästä tulikin aivan mahtava lukukokemus, ja muistelen kirjaa usein vielä nytkin.

Toinen maailmansota on käynnissä, ja sota tuo myös italialaisen armeijan kapteenin Antonio Corellin Kreikan tarunhohtoiselle saarelle Kefalloniáan. Corelli majoittuu saaren lääkärin, tohtori Ianniksen, ja tämän tyttären Pelagían luokse. Musiikkia rakastava, ja sen kautta elävä Antonio rakastuu Pelagíaan joka on jo kihloissa kotisaarelta tutun miehen kanssa, joka taistelee sodassa vastarintaliikkeessä. Pelagía huomaa kuitenkin vastaavansa hurmaavan mandoliininsoittajan tunteisiin ja siitä saa alkunsa heidän rakkaustarinansa.

Kapteeni Corellin mandoliini on upea, koskettava ja unohtumaton rakkaustarina. Se on rakkaustarina Pelagían ja Antonion kohdalla, mutta myös tarina rakkaudesta kotiinsa ja upea kunnianosoitus Kreikan hulppeille maisemille. Kirja aiheutti minussa mahdottoman matkakuumeen Kreikkaan, olisi mahtavaa päästä jossain vaiheessa näihin tarunhohtoisiin maisemiin. Kirjassa saaren maisemat, luonto ja Kreikan kauneus on todella vahvasti läsnä, ja tekee kirjasta entistä upeamman.

Corellin ja Pelagían rakkaustarina on varsin perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta samalla kuitenkin kaunis ja koskettava. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja luulen, että se mikä minulla kirjan alussa tökki, olikin juuri vaikeat kreikkalaiset nimet ja tohtori Iannisin monet ystävät ja tuttavat, jotka alussa sekoittuivat mielessäni. Henkilöt olivat kuitenkin kiinnostavia, ja huolella kuvailtuja. Etenkin tohtori Iannis oli melkoinen persoona, ja kapteeni Corelli varsin hurmaavalta vaikuttava herrasmies. Myös sivuhenkilöiden joukosta löytyi kiinnostavia tapauksia, kuten jättiläismäinen, mutta lempeä ja avulias Velisários.

Saaren elämä ei ole kaikesta kauneudesta huolimatta onnellista ja turvallistakaan. Saarta koettelee niin sisällissota kuin maanjäristyskin. Miehittäjät vaihtuvat ja kaiken karmeuden jälkeen saari täyttyy uteliaista turisteista. Saaren asukkaiden elämä ja erilaiset kohtalot tekevät tarinasta mielenkiintoisen ja monipuolisen, ja kokonaisuuden josta huokuu lämmin huumori mutta ennen kaikkea elämä. Myös toinen maailmansota on ajanjaksona kiinnostava, jälleen kerran.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kun jatkoin kirjan lukemista nyt kesällä, uppouduin tarinan vietäväksi heti, enkä olisi tahtonut laskea kirjaa käsistäni. Hassua että se ensimmäinen lukemisyritys oli niin takkuinen, kun toisella yrittämällä hullaannuin täysin. Kapteeni Corellin mandoliini on kokonaisuutena upea ja mieleenpainuva, yksi kesän ehdottomista suosikkikirjoistani. Ehkä jopa kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon mahtuva romaani! Henkilöt, tarina, miljöö, tapahtumapaikka ja historialliset tapahtumat tekivät tästä mahtavan lukuelämyksen.

★ ★ ★ ★ ★

Kotiopettajattaren romaani / Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani / jane Eyre

Karisto, 2010. 540 sivua.

Alkuteos: Jane Eyre, 1847.

Suomentanut: Kaarina Ruohtula

Kannen kuva: Marcus Stone

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Charlotte Brontën klassikko Kotiopettajattaren romaani voitti sivupalkissani olleen äänestyksen siitä, minkä kirjan valitsen tämän joulun tiiliskiveksi. Viime vuonna luin Westötä, sitä edellisenä Geishan muistelmia ja tämä joulu meni hienosti tämän klassikon seurassa. Kirja oli todella sopiva luettavaksi näin jouluna, ja viihdyin Jane Eyren matkassa mainiosti!

Jane Eyre menetti molemmat vanhempansa ihan pienenä, ja hän asui lapsuutensa äidinpuoleisen sukulaisen perheessä. Jane ei kuitenkaan tullut toimeen perheen äidin kanssa, ja orpo tyttö kasvoi lopulta nuoreksi naiseksi tyttöjen kasvatuslaitoksessa. Nuorena naisena Jane lähti kotiopettajattareksi kartanoherran perheeseen, ja tuima, rikas kartanonherra osittautuikin Janen tulevaksi suureksi rakkaudeksi. Kotiopettajattaren romaani seuraa köyhän, nuoren ja vaatimattoman Janen sekä kartanonherra Rochesterin kaunista rakkaustarinaa.

Kotiopettajattaren romaani on kaunis, joskin varsin ennalta-arvattava rakkaustarina. Minä pidin tässä lähes kaikesta. Pidin siitä, että kirjassa on aika selkeät kolme osaa joista ensimmäisessä seurataan Janen rankkaa lapsuutta. Pidin erityisesti vuosista, jotka kuvailivat Janen aikaa sisäoppilaitoksessa. Oli ihana huomata, että tytön rankkojen vuosien jälkeen hän vihdoin löysi ystäviä ja ihmisiä jotka oikeasti välittivät hänestä. Myös Janen aikaa kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa oli todella mukavaa luettavaa, tarina eteni sujuvasti ja uppouduin siihen täysin.

Romaanissa on kiinnostavia henkilöitä, joskin koin päähenkilö Janen välillä hieman lapselliseksi ja naiiviksi. Mutta hänhän olikin vasta alle parikymppinen... Jane tuli lukiessa kuitenkin läheiseksi, ja pystyin jollain tapaa jopa samaistumaan häneen. Kartanonherra Rochester oli toisaalta tuima ja hieman pelottava, toisaalta hänen sulamistaan ja rakastumistaan nuoreen tyttöön oli mukava seurata. 

Suomennos on varsin sujuva ja kirjan vanhanaikainen tunnelma on hyvin säilynyt, vaikka suomennos paljon tuoreempi onkin. Juoni sisälsi muutaman yllätyksen, joista pidin ja kirjan maalaamat maisemat olivat upeita. Pystyin hyvin kuvittelemaan edessäni Thornfieldin kartanon, Janen myöhemmän pienen kotimökin, sen ympäristön, pienet maalaiskylät...

Kokonaisuutena Kotiopettajattaren romaani on hieno, tunnelmallinen rakkaustarina jota luin todella mielelläni. Kirjan luki nopeasti, vaikka teksti on pientä ja sivujakin on lähes kuusisataa. Uppouduin tarinan vietäväksi ja halusin todellakin tietää, kuinka Janen ja herra Rochesterin suhteen käy. Kirjan loppu oli kaunis ja hieno, ja se kruunasi romaanin täydellisesti. Hienon hieno klassikko, olen iloinen että tämä valikoitui tämän joulun kirjakseni!

★★★★+

Kuukauden klassikko: Kuin surmaisi satakielen / Harper Lee

Kuin surmaisi satakielen / Harper Lee

Gummerus-pokkari, 2009. 411 sivua.

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960.

Suomentanut: Maija Westerlund

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen 

Mistä minulle? oma ostos

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen on jo kauan ollut lukulistallani. Nyt päätin tarttua siihen, osana klassikkohaastetta jonka tarkoituksena on lukea ainakin yksi klassikkokirja kuukaudessa. Tämän kanssa meni opiskelukiireiden vuoksi pari kuukautta, mutta eipä se haittaa ;).

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin pikkukaupungissa. Scoutin iloinen arki on täynnä jännittäviä leikkejä ja seikkailuja vanhemman veljen ja serkkupojan kanssa. Scout tutustuu elämään pienin askelin läheisten auttaessa, ja hän on autuaan tietämätön kaupungin pinnan alla kytevästä vihasta ja epäreiluudesta. Kun Scoutin asianajaja-isä ryhtyy oikeudenkäynnissä puolustamaan mustaa, valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä miestä, maailman ja elämän, kotikaupungin ristiriidat tulevat selväksi myös nuorelle Scoutille. Ennakkoluulot ovat hurjia, ja oikeuden jakaminen jatkuu myös oikeussalin ulkopuolella. Scout ja hänen veljensä joutuvat myös kasvokkain julmuuden kanssa, ja heillä on edessään kasvamisen aika.

Kuin surmaisi satakielen on tarinaltaan rankka ja raivostuttava. Epäreilusta ihmisten kohtelusta on aina vaikea lukea, enkä voi käsittää että Harper Leen kuvailema maailma on arkipäivää monen ajatusmaailmassa vielä tänäänkin. Mutta tuon kurjan, epäreilun tarinan alla on kuitenkin hieno ja kauniskin tarina kasvamisesta, todellisuuden ymmärtämisestä ja nuoren tytön ajatuksista. Kirja on minusta uskottavasti kirjoitettu nuoren lapsen näkökulmasta. Scout oli persoonana kiehtova, pidin hänen poikamaisuudestaan ja siitä, miten hän maailmaa katseli - lapsen silmin.

Pientä miinusta annan kirjalle siitä, että itse 'tapahtumat' alkoivat varsin myöhään. Kirja oli melkein puolivälissä ennen kuin oikeudenkäyntiä koskevat asiat edes alkoivat, ja siihen saakka olin paikoin hieman jo tylsistynyt lukemaan Scoutin ja hänen veljensä seikkailuista, leikeistä ja arjesta. Kirjan takakannen perusteella osasin odottaa oikeudenkäyntijuttua, ja ihmettelin kun se alkoi niin myöhään. Mutta kun asiaan päästiin kirjaankin tuli ihan erilainen imu. Kääntelin sivuja innoissani ja kirjan tarinaan uppoutuneena, vaikka aihe ja ihmiskohtalot olivatkin kurjia, surullisia ja epäoikeudenmukaisia.

Kuin surmaisi satakielen on (paitsi nimeltään myös) tarinaltaan kaunis ja viisas. Scoutin kasvutarina on kaunis, mutta tapahtumat kasvun takana ei niinkään. Mutta sellaistahan se on, elämä. Ei aina niin ruusuista ja reilua, vaikka sitä kaikkea kaikille toivoisikin. Kuin surmaisi satakielen oli ehdottomasti hieno lukukokemus, mieleenpainuva, ajatuksia herättävä ja vielä tänäänkin supertärkeä kirja. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä kirja oli ilmestyessään, vuonna 1960. Lukekaa, lukekaa!

★★★★

Sininen linna / L.M. Montgomery

Sininen linna / L.M. Montgomery

Karisto, 1969. 280 sivua.

Alkuteos: The Blue Castle, 1926.

Suomentanut: A.J. Salonen

Kannen suunnittelu: Matti Kota

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Kuukauden lukupiirikirjanamme oli L.M. Montgomeryn Sininen linna. Minä olen lukenut Montgomeryn Anna-kirjoja joskus nuorempana, mutta Sininen linna on jäänyt lukematta. Innolla siis tartuin tähän romaaniin!

Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen. Hän asuu äitinsä kanssa suuressa talossa ja päivät täyttyvät kirjojen lukemisesta, oman Sinisen linnansa haaveilusta ja muista pienistä askareista. Valancy ei nauti elämästään, jokainen päivä on tasaisen harmaa ja tylsä. Hänellä ei ole miestä, ja hän saa jatkuvasti kuulla piikittelyä naimattomuudestaan sukulaisiltaan. Kun Valancy saa lääkäriltä kirjeen, jossa tämä kertoo naisen sairastavan vakavaa sydänsairautta ja elävänsä korkeintaan vuoden verran, Valancy päättää ottaa elämänsä ohjat vihdoin omiin käsiinsä. Hän löytääkin lopulta oman Sinisen linnansa, mutta mikä paikka se oikein on?

Juttelimme lukupiirityttöjen kanssa kirjan luokittelusta. Minun kotikaupunkini kirjastossa tämä löytyi aikuistenosastolta, kun taas muualla tämä luokitellaan tyttökirjaksi. Tapahtumien osalta tämä taitaa asettua jonnekin tyttökirjan ja aikuistenkirjan välimaastoon?

Osittain Sininen linna oli mukaansatempaava, etenkin puolivälin jälkeen. Toisaalta taas kirjan alkupuoli oli vähemmän kiinnostava ja tapahtumia oli varsin vähän, huomasin alussa tylsistyväni kirjan parissa. Loppuosa oli kiinnostavampi, mutta kirjan uskottavuutta vähensi hieman loppuun ängetyt tapahtumat ja paljastukset joita oli varsin paljon. Valancy henkilönä herätti myös kaksijakoisia tunteita. Toisaalta tunsin empatiaa häntä kohtaan. Hänen sukulaisensa eivät vaikuttaneet kovinkaan sympaattisilta, ja Valancyn elämä ei ollut onnellista, nyt eikä lapsuudessa. Mutta toisaalta taas koin myös ärtymystä. Valancy oli 29-vuotias nainen, mutta hänen käyttäytymisensä ja ajatuksena oli paikoin todella lapsellista ja naiivia. Toisaalta hänen elämänsä oli ollut kovin suppeata, ympärillä oli vain hankalat sukulaiset eikä kovinkaan paljon muita ihmisiä, tai muuta toimintaa.

Pidin tarinan sanomasta ja sen nostattamista ajatuksista ja mietteistä, vaikka koko tarina ei aivan jaksanutkaan pitää minua otteessaan. Alkutahmeuden jälkeen tarina oli kuitenkin nopealukuinen. Kieli oli kohtalaisen sujuvaa, vaikka vanhasta suomennoksesta johtuen (?) löysinkin paljon kirjoitus- ja kielivirheitä.

Kokonaisuutena Sininen linna oli ihan kiva tarina, mutta odotin kyllä hieman enemmän. Alku oli todella tylsä mutta loppuosa (onneksi) hieman parempi. Kyllä tämä lukemisen arvoinen oli, mutta luulen että olen kokenut parhaat Montgomery-hetkeni silloin teini-ikäisenä kun viihdyin Anna-kirjojen parissa.

★★★+

Kuukauden klassikko: Järki ja tunteet / Jane Austen

Järki ja tunteet / Jane Austen

WSOY, 1999. 240 sivua.

Alkuteos: Sense and Sensibility, 1811.

Suomentanut: Aune Brotherus

Kannen suunnittelu: M.Hankama

Mistä minulle? kirjamessuostos

Uusi kuukausittainen juttusarja alkaa blogissani nyt! Yritän lyhentää Klassikkohaastelistaani lukemalla vähintään yhden klassikon kuukaudessa. Elokuun klassikkona on kovasti aikaani vienyt Jane Austenin Järki ja tunteet. Rakastuin aikoinaan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, eikä tämä ihan yhtä korkealle suosikkilistallani kyllä nouse.

Elinor (järki) ja Marianne (tunteet) ovat kiinnostava sisaruspari. Kirja kuvailee heidän kiemuraisia rakkaustarinoitaan. Taustalla vaikuttaa niin sisarten äiti kuin pikkuporvarillisen seurapiirin mielipiteetkin. Äiti toivoisi tyttärilleen hyviä ja kannattavia avioliittoja hänen miehensä juuri kuoltua. Raha-asiat eivät ole aivan mallillaan, ja onnistunut avioliitto takaisi tyttärille hyvän tulevaisuuden. Valitettavasti sisaret eivät kuitenkaan rakastu niihin helpoimpiin tai vapaimpiin miehiin, mutta kuten Austenin kirjoissa yleensä, kaikki päättyy kuitenkin onnellisiin häihin.

Kirjassa kiinnostavinta oli minusta ehdottomasti Elinorin ja Mariannen erilaisten persoonien kuvailu. Muutenkin koen Austenin vahvuudeksi juuri henkilökuvauksen. Hänen luomansa hahmot ovat tavattoman tarkasti ja uskottavasti kuvailtuja, ja yleensä hänen kirjoissaan on suuri määrä erilaisia persoonia - kuten tässäkin. Elinor on niin selkeästi kirjan järki, kun taas Marianne on välillä tuskastuttavankin tunteellinen. Pidin kuitenkin sisarten välisistä eroista, vaikka Elinor olikin paljon enemmän minun makuuni. Myös muita kiinnostavia henkilöhahmoja tästä kirjasta löytyi, oman analyysinsä voisi tehdä vaikkapa kirjan miehistä eversti Brandonista, kiinnostavasta Willoughbysta sekä ystävällisestä Edwardista.

Tapahtumien ja juonen kannalta pidin paljon enemmän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jos nyt taas ryhdytään vertailemaan. Minusta Järki ja tunteet oli tarinaltaan tylsempi ja pitkäveteisempi, eikä se onnistunut herättämään minussa sitä laajaa tunneskaalaa, johon Y&E aikoinaan pystyi. Austenin maalaamat brittimaaseudun maisemat, kiinnostavat ihmissuhdekiemurat pienessä seurapiirissä ja tarkasti kuvaillut, erilaiset persoonat loivat ihan kivan kokonaisuuden, mutta ei sen enempää. Luin tätä kirjaa tuskastuttavan kauan. Tarina ei jotenkin tuntunut etenevän ollenkaan, eikä Austenin kielikään ole minulle ihan sitä helpointa luettavaa. Kokonaisuutena silti ihan kiva lukukokemus, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle yhä se kaikista rakkain Austen.

★★★

Garpin maailma / John Irving

Garpin maailma / John Irving

Loisto-pokkari (Tammi), 2008. 560 sivua.

Alkuteos: The World According to Garp, 1976.

1. suom.kiel.painos: 1980

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kolmen euron kirppislöytö

Alkuviikko vierähtikin loppuviikoksi, ennen kuin ehdin ajan kanssa istahtaa koneelle ja kirjoittaa muutamia rivejä lomareissullani luetusta, aivan mahtavasta romaanista. John Irvingin Garpin maailma on ollut lukulistallani ties kuinka kauan, ja nyt päätin ottaa sen pokkariversiona mukaan lomalukemiseksi. Eurooppalaisissa junissa, saksalaisilla puistonpenkeillä, pienen kylän Gästehausin epämukavassa sängyssä ja KLM:n lentokoneissa nautiskelin Garpin maailmasta, ja Irvingin taidokkaasta kynänjäljestä.

T.S Garpin äiti on sairaanhoitaja Jenny Fields, ja isä tuntematon, erityisen erikoinen sotilas, jota Jenny aikanaan hoiti. Jennysta tulee myöhemmin radikaali feministijohtaja, ja Garpista kasvaa painimestari, perheenisä ja menestynyt kirjailija. Garpin maailma kertoo heidän elämästään, heidän vuosistaan Wienissä ja myöhemmässä vaiheessa Garpin oman perheen perustamisesta, perhettä kohtaavista traagisista onnettomuuksista, mutta myös laajasta ja kirjavasta tuttavapiiristä, joka Jennyn ja Garpin elämään kuuluu.

Pidin Garpin maailmassa oikeastaan kaikesta. Minusta jokainen kirjan henkilö oli omalla tavallaan todella kiinnostava, ja toi tarinaan oman lisänsä. Jenny Fields oli yhtenä päähenkilönä ehdottomasti kiinnostavimmasta päästä, kuten myös sympaattinen ja herttainen Garp itse. Irving kirjoittaa hienosti ja suomennos oli sujuva muutamia painovirheitä lukuun ottamatta. Vaikka Garpin maailma on paksu kirja, en missään vaiheessa tylsistynyt vaan jäin useasti kirjaan niin koukkuun, että jouduin lukemaan pimeässä hotellihuoneessa vielä muutaman sivun reissukaverin jo nukkuessa.

Tarinaan oli ujutettu taitavasti juuri sopiva määrä kiinnostavia ja yllättäviä tapahtumia ja käänteitä. Kirja herätti tunteita laidasta laitaan, iloa, surua, onnea ja naurua. Tarina ja ihmiskohtalot koskettivat, monet asiat yllättivät ja kauhistuttivat. Kirjassa oli aika paljon politiikkaa ja yhteiskunnallisia kiemuroita, mutta monesta muusta kirjasta poiketen koin ne tässä kiinnostaviksi ja luonnolliseksi osaksi tarinaa. Parasta oli kuitenkin, ettei millään aihealueella (kirjallisuus, seksuaalisuus, politiikka, paini, feminismi...) mässäilty tässä kirjassa, vaan kaikki aiheet tekivät Garpin maailmasta ehjän kokonaisuuden, kiinnostavan ja mukanaanvievän romaanin jota luin joka sekunti suurella mielenkiinnolla.

Lukuajankohta tälle kirjalle oli minulla myös täydellinen, ja lukukokemuksena Garpin maailma yltää listallani todella korkealle. Tämä oli koskettava, kiinnostava, liikuttava, hauska ja runsas tarina, josta nautin suunnattomasti. Uskoisin, että tästä tulee minulle tärkeä kirja johon palaan vielä jonain päivänä, mutta erityisesti kirja, jonka lukemista muistelen tulevaisuudessa lämmöllä!

★★★★★

Kultahattu / F.Scott Fitzgerald

Kultahattu / F. Scott Fitzgerald

Loistopokkari, 2004. 220 sivua.

Alkuteos: The Great Gatsby, 1925.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

1. suom.painos: 1959

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? kirjakauppalöytö 

F.Scott Fitzgeraldin klassikkoromaani Kultahattu oli lukupiirimme kuukauden kirja. Olen jo kauan suunnitellut lukevani tämänkin kirjan, koska jostain syystä kuvittelin tämän olevan minulle täydellinen. Ruusuiset odotukseni eivät ehkä aivan täyttyneet, olihan tämä hyvä, mutta täydellisestä jäi jotain puuttumaan.

Kirjan kertojana toimii Nick, melko tavallinen mies joka asuu rikkaan ja mahtavan herra Gatsbyn naapurissa. Eräänä iltana Gatsbyn palvelija tulee Nickin ovelle, ja kutsuu miehen Gatsbyn juhliin. Tätä ennen Nick on ainoastaan katsellut Gatsbyn juhlia omalta tontiltaan, ihastellut suurta taloa jonka ikkunoissa palaa valo, jonka pihalla kulkee juhlivia ihmisiä ja jonka portille pysähtyy mitä hienoimpia autoja.

Nick ja Gatsby ystävystyvät ja Gatsby kertoo Nickille elämästään. Gatsbyn suurin unelma on Daisy, kaunis ja rikas nainen joka nuorempana oli Gatsbylle vielä tavoittamaton. Nyt hän on kuitenkin työskennellyt koko elämänsä sitä varten, että eräänä päivänä saisi Daisyn itselleen. Gatsbyn unelma toteutuu, mutta vain hetkeksi.

Kultahattu on tunnelmaltaan kiinnostava ja mukaansatempaava. Tapahtumien osalta en kuitenkaan kokenut samanlaista mukaansatempaavuutta, vaan kirjan ensimmäiset 50 sivua olivat minulle aika tuskaa. En tajunnut yhtään, kuka toimii kertojana, ja mistä tässä on kyse. Gatsbyn astuttua mukaan kuvioihin aloin ymmärtää hieman, ja kirjan viimeiset 50 sivua olivatkin sitten jo täynnä tapahtumia. Pidin kirjan lopusta, mutta minusta asian ytimeen olisi voitu päästä jo vähän aikaisemmin.

Kultahattu on myös täynnä kiinnostavia ihmisiä. Kirjan naiset eivät ihastuttaneet minua, mutta miehet sen sijaan olivat oikein kiinnostavia persoonia. Jay Gatsby teitenkin kaikista kiinnostavin, rikas, ja salaperäinen, mutta myös kertojana toimiva Nick oli varsin kiinnostava, kuten myös Daisyn mies Tom. Oma osuutensa kirjan tapahtumissa oli toki myös huoltoaseman työntekijällä, herra Wilsonilla, joka sivuroolista huolimatta oli kiinnostava tapaus.

Pidin siis kirjan tunnelmasta, suurimmasta osasta kirjan henkilöistäkin, mutta jotain pientä tästä tosiaan jäi puuttumaan, jotta olisin täysin myyty. Uskon, että tämä kirja tulee toimimaan valkokankaalla todella hyvin, ehkä jopa paremmin kuin kirjana. Ymmärrän myös miksi kirja varmasti on herättänyt suurta huomiota ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1925. Kirjaan mahtuu rakastajia, salaisuuksia ja laittomuuksia, eikä tämä ole minusta mitenkään tavanomainen kirja.

Kultahattu oli siis ehdottmasi lukemisen arvoinen kirja, vaikka minä ehkä odotinkin ihastuvani tähän vielä enemmän. Mietimme lukupiirissä tänään mistä kirjan käännsönimi tulee. Miksi tämä ei voisi olla yksinkertaisesti esimerkiksi "Mahtava Gatsby" tai jotain sen tapaista? Toinen keskustelussa ilmennyt yksityiskohta kirjasta oli Nickin suomalainen palvelija, joka sai meidät miettimään muita ulkomaisia kirjoja joissa mainitaan Suomi tai suomalaiset. Tätä voisi joskus miettiä ja vaikka listata vähän tarkemminkin!

 ★★★+

Lokki Joonatan / Richard Bach

Lokki Joonatan / Richard Bach

Gummerus, 2010. 101 sivua.

Suomentanut: Kaija Kauppi

Alkuteos: Jonathan Livingston Seagull, 1970.

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

Mistä minulle? alennusmyyntilöytö Adlibrikselta

Olen jo kauan suunnitellut lukevani Richard Bachin klassikkosadun Lokki Joonatan. Nyt bongasin tämän suloisen pienen kirjan alennusmyynneistä ja klikkasin kirjan kotiin.

Lokki Joonatan kertoo Joonatan Livingstonista, lokista joka otti oman elämänsä langat käsiinsä, koki lentämällä elämän riemun. Vapauden, itsensä toteuttamisen, onnen. Joonatan päätti oppia lentämään ihan uudella tavalla. Niinpä hän erkani muista lokeista ja ryhtyi harjoittelemaan. Hän harjoitteli lentämistä kalastusalusten yläpuolella, aurikoisella, kirkkaalla taivaalla itsekseen, lentämisestä nauttien, vapaudesta riemuiten. Joonatanin oudot harjoitukset eivät ihastuttaneet muuta lokkilaumaa, vaan muut lokit karkottivat Joonatanin ryhmästään, ja häpesivät Joonatanin outoja harjoituksia.

Joonatan lähti laumastaan ja löysi pian taivaan, jossa vanhempi lokki opetti hänelle uusia lentotaitoja. Pian Joonatan sai opettaa nuorempia lokkeja lentämään, mutta samalla lähestyi myös hetki, jolloin Joonatanin oli tarkoitus palata maahan oman laumansa luokse...

Lokki Joonatan on ihastuttava pieni tarina omapäisestä lokista. Minä pidän kovasti kirjan sanomasta, sen pienistä elämänviisauksista. Elämässä tärkeintä on oivaltaa, että oma onnesi on omissa käsissäsi. Minulla kesti kuitenkin aika kauan, ennen kuin sain kirjasta otetta. Luin tätä alussa satuna, mutta ymmärsin pian, että tässä on kyse muustakin kuin lentämisestä. Tuon oivalluksen jälkeen kirja olikin ajatuksia herättävä ja luin tätä mielelläni. Odotin ehkä samanlaista upeaa ja viisasta tarinaa kuin Pikku Prinssi, mutta siihen Lokki Joonatan ei aivan yltänyt.

Lokki Joonatanin tarina elämisen riemusta, itsensä toteuttamisesta on tärkeä ja ajatuksia herättävä, mutta jostain syystä en ihan saanut tästä otetta, eikä tämä aivan onnistunut sulattamaan sydäntäni. Voi olla, että palaan tähän kirjaan joskus, ja tarina antaa varmaan toisella lukukerralla vielä enemmän. Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin ja plussaa kirjan mustavalkovalokuvista (joskin ihmettelin kyllä onko tarpeellista laittaa tällaiseen pieneen kirjaan kymmeniä valokuvia lokeista eri tilanteissa).

★★★

Maa on syntinen laulu / Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu / Timo K. Mukka

Gummerus, 2004. 200 sivua.

Alkuteos: 1964.

Kannen suunnittelu: Pekka Loiri

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Timo K. Mukan klassikkoromaani Maa on syntinen laulu oli alunperin mukana Kuusi kovaa kotimaista -haastekuusikossani. Myöhästyin haasteaikataulusta hieman, kun sain romaanin luettua vasta juuri ennen joulua. Kerrankin luin kotimaisen klassikon, jonka suhteen minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En tiennyt edes mistä kirja kertoo, ja huomasinkin aika nopeasti että Maa on syntinen laulu on varsin mukaansatempaava kirja.

Tapahtumien keskiössä on nuori Martta, pienen lappilaiskylän asukas. Kirjassa kuvaillaan kylän elämää, kuinka kaikki asukkaat kokoontuvat yhteen saarnaajan saapuessa kylään, kuinka naapuria autetaan heinätöissä ja kuinka kylän naiset auttavat toisiaan synnytyksissä ja muissa hätätapauksissa. Uskonto on suuressa roolissa, kuten myös seksuaalisuus. Martta asuu vanhempiensa sekä isoisänsä Äijän kanssa pienessä talossa. Martan veljet ovat kaatuneet sodassa, ja Martta on perheen ainoa elossa oleva lapsi kunnes perheeseen muuttaa äitinsä menettänyt Hannes. Nuoren Hanneksen ja Martan välille kehittyy mielenkiintoinen suhde, mutta nätin Martan ympärillä pörrää muitakin miehiä, ja saarnaajaa kuunnellessa pyllynpuristelijoita riittää. Seurat päättyvät kirjassa usein seksuaalissävytteisesti, jopa saarnaaja löytää itselleen petikaverin kylästä. Tarinan keskiössä on kuitenkin Martan aikuistuminen, hänen seksuaalisuutensa herääminen ja kasvaminen lapsesta aikuiseksi yllättävien tapahtumien kautta.

Maa on syntinen laulu käsittelee erityisesti uskontoa, seksuaalisuutta ja kuolemaa. Kirja kuvailee rajun tarkasti kaikkia kolmea aihetta, ja ymmärrän hyvin että kirja on ilmestyessään vuonna 1964 herättänyt paljon keskustelua ja kritiikkiä. Kirja herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä, ja antaa kiinnostavan kuvan lappilaisen pikkukylän elämästä. Minä ihastuin myös kirjan luontokuvaukseen. Luonto on tapahtumissa vahvasti läsnä, välillä Mukka pysähtyy kuvailemaan luonnon kauenutta ja karheutta rumempien tapahtumien välissä. Se tuo kirjaan hieman pehmeyttä ja kauneutta, kuten myös välillä ilmestyvät runonpätkät.

Minä pidin tästä kirjasta yllättävän paljon. Toki kirjassa on paljon rumuutta ja karuutta, mutta minä pidän kirjan rohkeudesta, sen suorasanaisuudesta ja sievistelemättömyydestä. Maa on syntinen laulu kuvailee ihmisiä rehellisesti, mitään kaunistelematta. Lappilaisen kylän ihmisten väliset suhteet eivät ole lämpimiä ja välittäviä, ei edes perheen sisällä. Kaikki saavat pärjätä omillaan, läheisen kuolemaa ei sen kummemmin surra  vaikka kuolema onkin jatkuvasti läsnä. Kirja on ahdistava ja surumielinen, paikoin pieniä toivonpilkahduksia voi kuitenkin nähdä esimerkiksi vastasyntyneen lapsen kasvoissa.

Maa on syntinen laulu oli minulle yllättävän positiivinen lukukokemus, vakka kirjaa en positiiviseksi kuvailisikaan. Tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa, halusin tietää kuinka Martalle käy, miten kyläläiset selviävät talvesta, keväästä, kesästä. Mukka kirjoittaa hienosti, ja pidin valtavasti hänen kauniista luontokuvauksestaan ja upeista runonpätkistä. Maa on syntinen laulu on varmasti mieleenpainuva romaani, ja olen iloinen että luin tämän.

★★★+

Havukka-ahon ajattelija / Veikko Huovinen

Havukka-ahon ajattelija / Veikko Huovinen

WSOY-pokkari, 2010. 223 sivua.

1. painos 1952.

Kannen kuva: kirjaan pohjautuvasta elokuvasta

Mistä minulle? nettikirjakaupan alennusmyynneistä

Veikko Huovisen kirjoittama kotimainen klassikkoromaani Havukka-ahon ajattelija on majaillut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kirja löytyy KSML:n sadan klassikkokirjan listalta ja halusin lukea Huovisen romaanin ennen tarttumistani tänä vuonna ilmestyneeseen Panu Rajalan Huovinen-elämäkertaan.

Konsta Pylkkänen on Havukka-ahon ajattelija. Konsta on itseoppinut filosofi, viihtyy itsekseen metsässä mietiskellen. Toki Konstalla on tuttuja, sekä Anselmi että Mooses hauskuuttavat Konstaa jutuillaan. Ystävien lisäksi myös muutamat kyläläiset ihmettelevät Konstan elämää. Konsta kertoilee itsestään paljon, mutta se mitä vuosien 1918 ja 1924 välissä on Konstan elämässä tapahtunut on arvoitus kaikille paitsi Konstalle itselleen.

Konsta elättää itsensä tekemällä sekalaisia töitä siellä sun täällä. Tällä kertaa hän ryhtyy Kainuun korpimetsiin saapuneiden luonnontutkijoiden oppaaksi näiden tutkaillessa harvinaisia lintulajeja. Yllättäen se onkin Konsta joka tekee harvinaisen löydön, hän ampuu pyymetson, pyyn ja metson risteytyksen jota ei ennen ole tavattu.

Minä tunnistan Havukka-ahon ajattelijan klassikkomaineen, ymmärrän miksi tämä on pidetty ja suosittu teos. Itse en kuitenkaan lämmennyt kirjalle ainakaan tällä lukukerralla. Kirja etenee hitaasti, siinä käydään läpi Konstan hassuja ajatuksia ja itse tapahtumia kirjassa on kovin vähän. Suomalaisen luonnon kuvailu ja kiva metsäfiilis oli ehdottomasti positiivinen asia josta lukiessa nautin. Konsta oli henkilönä mielenkiintoinen kaikessa erikoisuudessaan, ja myös Konstan ystävät olivat kiinnostavia tapauksia röhönauruineen ja juttuineen.

Kuitenkin kirja oli minulle liian tylsä ja liian hidas jotta olisin tähän ihastunut. Toisaalta en ole filosofiafani joten en ehkä odottanutkaan tästä syntyvän sen kummempaa lukukokemusta tai elämäni kirjaa. Olen lukenut Huovisen huumorinkäytöstä kirjoissaan, mutta tämän kirjan huumori ei oikein sekään uponnut minuun. Vika tuskin kuitenkaan on kirjassa, minulla vain on erilainen huumorintaju. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista, sujuvaa ja elävää ja hienot luontokuvaukset tulivat lukiessa kovinkin lähelle.

Vaikka Havukka-ahon ajattelija ei ihan minuun iskenytkään suosittelen tätä kuitenkin lämpimästi vanhemman kotimaisen kirjallisuuden ysäville. Huovisen kirja on tunnelmaltaan kovin suomalainen, ja kirjan huumorikin uppoaa varmasti moneen muuhun paremmin kuin minuun.

★★+

Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari

Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari

WSOY, 2010. 779 sivua.

1.painos: 1945

Kannen suunnittelu: Björn Landström

Mistä minulle? kahden vuoden takainen kirjamessuostos

Vihdoinkin! Vihdoinkin urakka nimeltä Sinuhe egyptiläinen on takanapäin. Ei Mika Waltarin klassikkotiiliskiven lukeminen inhottavaa ollut, vain kovin hitaasti etenevää. Kirjan kannet suljettuani huomasin pitäneeni kirjasta aika paljonkin, vaikka kirjan keskivaiheilla olin urakkaan kovinkin puutunut.

Päätin viime vuoden lopussa lukea Sinuhen tämän vuoden aikana. Suunnittelimme lukupiirissä kimppalukua, mutta lopulta muut piiriläiset eivät olleet yhtä innostuneita kuin minä. Lopulta sain kirjan puolivälin jälkeen Suketuksen mukaani virtuaalikimppalukuun ja tämän avulla sain tsempattua kirjan tylismpien osien ohi.

Sinuhe taitaa olla kaikille melko tuttu tapaus. Löytölapsi joka kasvaa köyhän lääkärin poikana Thebassa. Sinuhe valmistuu itsekin lääkäriksi ja toimii faraon aivokirurgina. Hän parantaa monia egyptiläisiä mitä kummimmista sairauksista ja on tunnustettu ja pidetty lääkäri. Sinuhe matkustelee elämänsä aikana paljon, elää monta myrskyisää rakkaussuhdetta, pettyy, rakastaa ja tulee rakastetuksi. Vanhana miehenä hän muistelee elämäänsä, sen myrskyjä ja iloja, ja kirjoittaa viisitoista kirjaa elämästään eläessään eristyksissä, yksinäisyydessä meren rannalla.

Waltari on aivan loistava tarinankertoja. En voi ymmärtää, miten joku pystyy kertomaan muinaisten egyptiläisten elämänvaiheista näin yksityiskohtaisesti, tarkasti ja todentuntuisesti. Waltarin kielenkäyttö on myös upeaa, hän maalailee ihastuttavia kielikuvia ja elämänviisauksia. Kirjassa on kattava henkilökaarti; Sinuhen ottovanhemmat Kipa ja Senmut, Sinuhen naiset, upea Nefernefer, lempeä Merit ja arvoituksellinen Minea sekä Sinuhen mukana nuoresta miehestä vanhukseksi matkanneet yksisilmäinen orja Kaptah sekä farao Ekhnaton ja sotapäällikkö Horemheb.

Sinuhe egyptiläisessä on paljon tapahtumia, sotia, myrskyisiä ihmissuhteita, tragedioita ja draamaa. Kirjan alku olikin todella lupaava ja ensimmäiset parisataa sivua luin helposti. Jossain kirjan keskivaiheilla lukeminen kuitenkin takkusi pahasti ja tarina ei minusta edennyt mihinkään. Kirjan viimeiset parisataa sivua menivätkin sitten taas oikein sujuvasti, joten kannatti tsempata tylsän keskivaiheen yli. Kirjan lukeminen oli hidasta osittain tapahtumattomuuden ja osittain kärpäsenkakan kokoisen tekstin vuoksi. Jostain syystä en myöskään jaksanut lukea Sinuhea erityisen pitkän aikaa putkeen, parikymmentä sivua päivässä oli sopiva tahti minulle.

Waltarin tarina on tajuttoman monipuolinen ja rikas. Tämän kirjan kansien välissä on kokonainen maailma kaikkine yksityiskohtineen, persoonallisuuksineen ja elämänmenoineen. Sinuhe egyptiläinen on kokonaisuutena upea kirja, vaikka en kaikesta tässä pitänytkään. Tämä kirja todellakin palkitsi lukijansa lopussa ja se antaa paljon anteeksi. En osaa vielä sanoa, kuinka tärkeäksi kirjaksi Sinuhe minulle nousee, mutta aivan varmasti tämä pysyy mielessäni kauan.


★★★★+

Myös Suketus, Amma ja Paula ovat kirjoittaneet Sinuhesta.

Punainen viiva / Ilmari Kianto (äänikirja)

Punainen viiva / Ilmari Kianto

Rumus Äänituotanto 2010, 4 CD:tä.

Lukija: Hannu Huusko

Taiteellinen kuva lähimetsästämme, jossa kaadettavat puut merkitty punaisella viivalla.

Ilmari Kiannon klassikoromaani Punainen viiva on ollut lukulistallani siitä saakka, kun lukioni äidinkielen opettaja kehui romaania parhaaksi kotimaiseksi klassikoksi. Niinpä latasin Kiannon teoksen äänikirjana ja kuuntelin sen pyöräilylenkkien aikana nyt keväällä ja alkukesästä. 

Punainen viiva alkaa kuvailulla suuresta karhusta joka Suomen metsissä kömpii talviunille. Samoihin aikoihin tustustaan köyhään suomalaispariskuntaan, Topi ja Riika Romppaseen, sekä heidän lapsiinsa. Romppaset asuvat pienessä mökissä Korpiloukon erämaassa köyhyydessä ja kurjuudessa. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin ja niin vaatteet kuin ruokakin on vähissä. Pian Romppasten elämään tulee kuitenkin muutos kun kylältä kuuluu kummia. Kaikki 24 vuotta täyttäneet saavat mennä äänestämään, vetämään oman punaisen viivansa eduskuntavaaleissa. Sosiaalidemokraatteihin liittyy ennakkoluuloja, ja koko äänestystouhu on jännittävää ja herättää paljon mielipiteitä. Naistekin saavat äänestää, Riikakin vetää oman punaisen viivansa punakynällä niin ronskisti, että kynän terä katkeaa. Äänestämisen jälkeen Romppaset palaavat kurjaan kotiinsa ja heitä kohtaa murhe toisensa perään. Lapset sairastuvat ja pian talviunilta heräävä karhukin vetää oman punaisen viivansa, ei toki punakynällä -vaan ihmisverellä.

Punainen viiva on toki aiheeltaan mielenkiintoinen ja ilmestyessään varmasti sen vuoksi ollut menestys. Minusta tämä oli kuitenkin varsin tylsä kirja, jossa oli liian vähän tapahtumia ja liikaa jaarittelua. Ensimmäinen osa kirjasta kertoi yksityiskohtaisesti karhun talviunille valmistautumisesta, joka oli minusta todella puuduttavaa. Toisaalta myös Romppasten arkielämästä kerrottiin hieman liikaa, ja itse asiaan, eduskuntavaaleihin ja punaisten viivojen vetämiseen, päästiin vasta kirjan loppupuolella. Loppua kohden kirjassa alkoikin sitten tapahtua, ja kirjan finaali olikin melkein liian raaka ja hurja minun makuuni.

Äänikirjana kuunneltuna kirja oli ihan mukiinmenevä, mutta luulen että normikirjana tämä olisi jäänyt minulta kesken. Kiannon kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta kirjassa oli makuuni liikaa jaarittelua ja tarina eteni hitaasti ja junnasi paikoillaan. Plussaa ehdottomasti äänikirjan lukijana toimineelle Hannu Huuskolle, joka todella eläytyi lukemaansa -niin karhun kuin ihmisenkin rooliin. Hauska lisä tässä äänikirjassa oli myös äänitehosteiden käyttö. Välillä kuului koirien haukuntaa, välillä lintujen viserrystä ja kirjan lopussa jopa Nälkämaan laulun ensimmäinen säkeistö kuoron esittämänä.

Teoksen parasta antia oli minusta kirjan yllättävä loppu, vaikka se kirjan keskiosaan verrattuna olikin varsin hurja. Karhu on myös symbolisesti ajateltuna mielenkiintoinen tapaus, mutta taidan jättää hienot karhuanalyysini kuitenkin toiseen kertaan... Punainen viiva ei ollut ihan minun kirjani, mutta ymmärrän toki kirjan klassikkomaineen. Tämä on kuitenkin ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1909!


★★+

Lukekaahan myös Kirsin (myönteisempi) arvio kirjasta.

Nuoren tytön päiväkirja / Anne Frank

Nuoren tytön päiväkirja / Anne Frank

Tammi, 2000. 253 sivua.

Alkuteos: Het achterhuis, 1946

Suomentanut: Eila Pennanen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirppariostos

Olen jo monta vuotta hävennyt sitä, etten ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa. Kirja löytyy niin TBR 100-listaltani kuin klassikkohaasteestakin, mutta lopulta päätin lukea kirjan juuri nyt koska Anni haastoi minut lukemaan tämän osana Ota riski ja rakastu kirjaan-haastetta.

Tarina tämän kirjan takana lienee kaikille tuttu. Anne Frank oli varakkaan amsterdamilaisperheen nuorin tytär. Toisen maailmansodan syttyessä hän joutuu perheineen maanpakoon keskelle suurkaupunkia, vanhan talon "salaiseen siipeen". Salaisessa piilopaikassaan Frankin nelihenkinen perhe saa pian seuraa Van Daanien kolmihenkisestä perheestä. Myöhemmin piilopirttiin muuttaa myös hammaslääkärinä toiminut herra Dussel. Kahdeksanhenkinen seurue asuu salaisessa siivessä kaksi vuotta, jonka aikana he saavat ruokaa ja apua muutamalta tuttavaltaan ulkomaailmasta. 

Maanpakonsa aikana Anne piti päiväkirjaa elämästään salaisessa siivessä. Hän kuvailee piilopaikan päivärutiinia, vaikeuksia ja pieniä iloja. Sitä, kuinka tärkeää on olla hiirenhiljaa aamupäivisin kun vanhan talon yläkerrassa on työntekijöitä. Kuinka tärkeää on pitää valot sammutettuina iltaisin ja kuinka rankkaa ja tylsää eläminen salaisessa siivessä päivittäin oikeasti on. Anne on sodan alkaessa 13-vuotias tyttö ja kokee salaisessa siivessä myös ensirakkautensa. Hänen päiväkirjatekstinsä koskettavat ja naurattavat, välillä toki ärsyttävätkin.

Nuoren tytön päiväkirja kertoo juutalaisvainoista ja toisen maailmansodan kauheuksista vilpittömästi ja koskettavasti. Vaikka kertojana on 13-vuotias tyttö, tuntuvat tapahtumat todellisilta ja havainnot niin politiikasta kuin muustakin elämänmenosta todella teräviltä ja kypsiltä. Kirjoittajan todellinen ikä tulee (valitettavasti) kuitenkin selväksi esimerkiksi hänen kuvaillessaan ihastumistaan Peter Van Daaniin ja hänen suhtautumisestaan vanhempiinsa ja vanhempaan sisareensa. Välillä Annen naiivius ärsytti minua paljon, kuten myös hänen epäkypsä suhtautumisensa muihin salaisen siiven asukkaisiin. Toisaalta tämäntapainen ahdas sala-asuminen tietysti kiristää kaikkien hermoja ja saa kaikki varmasti käyttäytymään vähintäänkin ärsyttävästi. Mutta kirjana ja lukuelämyksenä huomasin välillä ärsyyntyväni Annen samaan aikaan naiiviin mutta viisastelevaan kirjoitustyyliin.

Nuoren tytön päiväkirja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, koskettava ja rohkea tarina. Toisen maailmansodan kauheuksien ja juutalaisvainojen lisäksi kirja on nuoren tytön kasvutarina, jota on kiinnostava seurata. Kirjan lopussa Anne on muuttunut lörpöttelevästä ja varsin ärsyttävästä nuoresta tytöstä ihmisiä terävästi tarkkailevaksi ja elämää pohdiskelevaksi naisenaluksi. Hänen huumorinsa ja positiivisuutensa myös huokuu päiväkirjateksteistä, ja kirjan ironisen hauskat kommentit ovat sen parhaita puolia. Surullisinta ja minulle lukijana tuskallisinta oli lukea Annen positiivista ja onnellistakin tekstiä tietäen, miten kaikki päättyy.

En ehkä kirjana ihastunut tähän niin paljon kuin odotin, mutta tarina on koskettava, tärkeä ja ihan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lukisin mielelläni lisää Anne Frankista, elämäkerta ainakin on olemassa, mitäs muuta?

★★★+

Lukuhaasteet: Klassikkohaaste & suoritus TBR 100-listalleni.

Muumipeikko ja pyrstötähti / Tove Jansson

Muumipeikko ja pyrstötähti / Tove Jansson

WSOY, 2010. 144 sivua.

Alkuteos: Kometen kommer, 1946

Suomentanut: Laila Järvinen & Päivi Kivelä

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

Mistä minulle? ystävältä lainassa

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti on ollut minulle pitkä projekti. Syy siihen on se, että olen lukenut tätä yhdessä ystäväisen kanssa ääneen toisillemme. Tapaamme valitettavan harvoin, sillä asumme eri paikkakunnilla, joten lukeminen on edennyt hitaasti. Tämä oli kuitenkin hauska, erilainen lukukokemus juuri tuon lukutavan vuoksi.

Muumipeikko ja pyrstötähti-kirja alkaa, kun Muumilaaksossa herätään outoon päivään. Koko maailma on mustanharmaan pölyn peitossa ja pessimistinen Piisamirotta arvioi, että aurinkokunta on tuhoutumassa. Niinpä Muumipeikko ja pieni otus Nipsu päättävät lähteä kaukaiselle tähtitornille ottaakseen selvää tästä erikoisesta ilmiöstä. Matkan varrella he tapaavat huuliharppua soittavan Nuuskamuikkusen, Nipsu löytää pienen kissanpennun josta tulee hänen uusi ystävänsä ja Muumipeikko pelastaa suloisen Niiskuneidin kiipelistä. Reissu tähtitornille vie kaveruksilta paljon aikaa ja matkaan mahtuu monia mutkia ja kommelluksia. Pian he huomaavat, että aurinkokunnan tuhoon on enää päivä aikaa ja kotiväelle pitäisi ehtiä ilmoittaa, että kuuma, hehkuva ja vaarallinen pyrstötähti on lähestymässä maata.

Muumikirjat ovat ehdottomasti lapsuuteni suosikkikirjoja, ja näitä pidempiä Muumitarinoita onkin kiva lukea nyt aikuisiälläkin. Minä pidin tästä todella paljon, ja odotan innolla, että ehdin lukea Janssonilta muitakin kuin Muumikirjoja. Tällaisia loistavia klassikkotarinoita on todella vaikea arvioida, en osaa sanoa tästä oikein muuta kuin että kyllä Muumit toimii hyvin vielä vanhempanakin! Nuorempana tämä kirja olisi varmasti ollut minulle todella jännittävä mutta nyt pystyin nauttimaan lukemisesta pelkäämättä ;). Minä olen aina ihaillut Janssonin tapaa kuvailla satujensa hahmoja. Minusta niin monella Muumilaakson asukkaalla on mielenkiintoinen, täysin omanlaisensa persoona. Hassu Nipsu on kauan ollut suosikkini ja varovainen ja turhamainen Niiskuneiti taas hieman ärsyttävä. Niisku taas vuorostaan osoittaa tässäkin kirjassa älykkyyttään, pätee ja viisastelee rasittavuuteen saakka.

Oikein mukava kirja siis, jota oli ilo lukea vuosien Muumitauon jälkeen. Seuraavaksi aion lukea Janssonilta Kesäkirjan ja lisää Muumejakin jossain vaiheessa. :)


★★★★


Myös Maija on kirjoittanut tästä kirjasta.

Viisasteleva sydän / Jane Austen (äänikirja)

Viisasteleva sydän / Jane Austen

Lukija: Erja Manto

Kesto: 10 tuntia, 8 CD:tä

WSOYn äänikirja, 1998
1. suom.kielinen painos: 1951

Alkuteos: Persuasion, 1816.

Mistä minulle? arvontavoitto Kirsin kirjanurkasta

Jane Austenin Viisasteleva sydän on ollut automatkojeni piristäjä viime aikoina. Nyt sain äänikirjan kuunneltua loppuun, joten tässä hieman ajatuksiani siitä.

Viisastelevan sydämen päähenkilö on jo kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvä vanhapiika Anne Elliott. Anne on viisas ja avulias mutta perheensä täysin aliarvioima. Hänen roolikseen on jäänyt toimia perheen muiden jäsenten palvelijana. Anne oli aiemmin kihloissa varattoman Frederick Wentworthin kanssa, mutta purki kihlauksen perheensä suosituksesta. Anne kuitenkin katuu kihlauksen purkamista todella paljon, ja asia palaa mieleen kun herra Wenthworth palaa sodan jälkeen takaisin Elliottien seurapiireihin. Nyt Frederick on Kapteeni Wenthworth, merellä suosittu mies ja korkeassa asemassa. Varallisuuttakin hän on hankkinut itselleen mukavasti. Austenin tyyliin tästä seuraa ihmissuhdesotkuja ja väärinkäsityksiä, mutta myös loppu on taattua Austenia;)

Viisasteleva sydän on vakavampi kuin aiemmin lukemani Austenit. Tämä jäi Austenin viimeiseksi kirjaksi jonka hän kirjoitti jo ollessaan sairaana, joten epäilen sairauden ja ikääntymisen vaikuttaneen myös kirjoittamiseen. Viisastelevan sydämen sankaritar, Anne, on myös hieman erilainen kuin esimerkiksi Emma tai Elizabeth Bennet. Hän on välillä surumielinen, melankolinenkin, eikä aina kepeän iloinen kuten muut sankarittaret. Annen perhe on kuvailtu varsin tragikoomiseksi, välinpitämättömän isän ja ärsyttävien sisarten keskellä elävää Annea kävi sääliksi. Hän oli kaikessa herttaisuudessaan alistunut kohtaloonsa, joten uudet käänteet hänen elämässään tuntuivat todella tervetulleilta.

Viisasteleva sydän ei ole paras lukemani Austen. Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ei taidakaan mikään voittaa, mutta tämä kamppailee kyllä tiukasti toisesta paikasta Emman kanssa. Olisin ehkä pitänyt tästä enemmän, jos olin lukenut tämän perinteisenä kirjana. Pidempiä automatkoja on viime aikoina tullut aika vähän, joten minulla oli kuuntelussa välillä parinkin viikon taukoja ja se hieman haittasi kuuntelu-urakkaa. Vaikka Viisasteleva sydän onkin vakavampi ja vähemmän iloisen kepeä kuin aiemmin lukemani Austenit, aion jossain vaiheessa lukea tämän ehdottomasti myös kirjana. Ja kirjaan perustuva elokuva on pakko nähdä pian!


★★★


Myös Norkku on kuunnellut tämän äänikirjana ja Juonittelua-blogissa voi keskustella juonesta enemmän.

Huojuva talo / Maria Jotuni

Huojuva talo / Maria Jotuni

Otava, 2000. 577 sivua.
Ilmestynyt 1.kerran 1963

Kannen kuva: Kirjaan perustuvasta tv-sarjasta.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

 Maria Jotunin klassikkoromaanin Huojuva talo syntytarina on erikoinen. Jotuni osallistui käsikirjoituksellaan kirjoituskilpailuun vuonna 1936, mutta kielsi sen julkaisemisen mikäli hän ei voittaisi kilpailua. Käsikirjoitus ei yltänyt palkinnoille, mutta julkaistiin postuumisti vuonna 1963.

Huojuva talo on rankka kertomus Lean ja Eeron avioliitosta. Lea syntyy vanhempiensa ensimmäiseksi lapseksi. Isä on alkoholisti, mutta rakastavan isoisän ja äidin avulla Lean lapsuus on onnellinen isän alkoholismasta riippumatta. Lea siis varttuu onnellisena nuoreksi, kauniiksi tytöksi ja tapaa eräissä juhannusjuhlissa lääkärinä työskentelevän Auliksen, sekä tämän ystävän, lehtimies Eeron. Eero ihastuu Leaan oitis ja pian he ovat jo naimisissa. Siitä alkavatkin ongelmat. Eeron mieliala vaihtelee hurjasti, hän on itsekeskeinen, narsistinen mies joka suuttuu pienimmästäkin asiasta ja pahoinpitelee ja kohtelee vaimoansa väkivaltaisesti lähes päivittäin.

Kun Lealle ja Eerolle syntyy lapsia, saavat myös he kokea Eeron vaihtelevan mielialan. Eero ei pelkää kohdella lapsiansa ja vaimoansa huonosti. Raha-asioista ei missään tapauksessa pidä puhua, ne Eero hoitaa omalla tavallaan eikä Lealla ole mitään sanomista. Lapsiaan Eero ei rakasta, hän selviytyy perheensä seurassa korkeintaan yhden päivän. Sitten on jo päästävä kauas, muiden naisten luokse.

Kirjassa seurataan Lean ja Eeron tarinan sivussa myös Lean sisaren, Toinin, elämää ja edesottamuksia. Myös Eeron ystävästä, Auliksesta, muodostuu tapahtumien kannalta tärkeä henkilö. Lisäksi kirjassa mainitaan Lean ja Eeron usein vaihtuvat palvelustytöt, ja Lean ja Toinin kotiväkikin piipahtaa välillä mukana. Kirja on aiheeltaan todella rankka. Huojuva talo on kertomus avioliitosta, jonka osapuolet eivät sovi yhteen, joka ulospäin näyttää hyvältä mutta todellisuudessa on yhtä helvettiä.

Jotuni kuvailee avioliiton vaikeuksia Lean silmin todella uskottavasti. Olenkin muistaakseni kuullut, että Huojuva talo perustuisi osittain Jotunin omiin kokemuksiin. Tämä asia tekee kirjan tapahtumista vielä rankempia ja kamalampia. Lukiessani Eero suututti ja kuvotti minua suunnattomasti. Lukemiseen meni paljon aikaa, sillä en pystynyt lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Katsoin juuri opiskelukurssia varten elokuvan Kerran sotureita, enkä voi olla vertaamatta Eeroa elokuvan Jakeen. Samantyyppisistä ongelmista vaikuttivat kumpikin kärsivän, ja tälle viikolle minä sain ehkä hieman yliannostuksen tällaisesta kamalasta parisuhdeväkivallasta.

Huojuva talo on kaikessa kamaluudessaan kuitenkin hyvinkirjoitettu kirja, ja ymmärrän sen klassikkomaineen. Jossain kohtaa minulle tuli kuitenkin tunne, että tapahtumat junnaavat paikoillaan ja monen sivun mittaiset keskustelut Lean ja Eeron välillä olivat paikoin puuduttavia. Kirja olisi varmasti toiminut hyvin hieman tiivistettynäkin. Lisäksi kirjan loppu oli minulle hieman pettymys. Se ei jotenkin sopinut kaikkien rankkojen tapahtumien jälkeen, loppu oli jotenkin liian siirappinen.

Jotuni onnistuu kuvailemaan henkilönsä todella uskottaviksi ja eläviksi. Etenkin Leasta tuli minulle oikeasti "läheinen", ja myös Eero on todella taitavasti kuvailtu, kaikkine virheineen. Kirja herättää myös lukijassa paljon tunteita, eniten surua, vihaa ja ahdistusta. Tämä osoittaa minulle, että kirja on hyvin kirjoitettu. Hieman tiiviimpänä tämä olisi varmasti ollut loistava.


★★★+


Huojuva talo on myös ensimmäinen suoritus Kuusi kovaa kotimaista - lukuhaasteeseen.

Geishan muistelmat / Arthur Golden

Geishan muistelmat / Arthur Golden

SSKK, 1998. 443 sivua.

Alkuteos: Memoirs of a Geisha, 1997

Suomentaja: Irmeli Ruuska
1. suom.kiel.painos 1997

Kannen suunnittelu: Eija Lindfors-Mäkinen

Mistä minulle: kesäinen kirppislöytö

Kyselin marraskuun lopussa sivupalkissani minkä klassikkoteoksen lukisin joululomallani. Suurin osa vastaajista valitsi Arthur Goldenin Geishan muistelmat joka onkin ollut lukulistallani kesästä asti, kun löysin kirjan kirpparilta. Parempaa joululukemista en olisi voinut toivoakaan, tämä klassikko oli aivan huikea!

Kirjan kertojana toimii entinen geisha, Sayuri. Pienenä tyttönä Sayuri, silloin vielä nimeä Chiyo totelleena, tuotiin geishataloon Kiotoon. Chiyo erotettiin siskostaan kun tyttöjen äiti oli sairas ja isä liian vanha ja köyhä huolehtimaan tyttäristään. Vaikean alun jälkeen Chiyo oppii noudattamaan geishatalon sääntöjä ja elämään talon arkea. Geishatalon johtajanaisten tavoitteena on kouluttaa Chiyosta suosittu geisha, mutta nuoren tytön tempaukset keskeyttävät hänen geishakoulutuksensa. Chiyo onnistuu kuitenkin jatkamaan koulutusta, suureksi osaksi vanhemman geishan, kauniin, suositun Mamehan ansiosta. Mameha ottaa Chiyon "nuoremmaksi sisarekseen" ja ryhtyy kouluttamaan tytöstä oikeata geishaa. Chiyon kanssa samassa geishatalossa asuva Hatsumomo on alusta lähtien inhonnut Chiyoa ja yrittää kaikin tavoin pilata tytön mahdollisuudet geishan urasta. Hatsumomon ja hänen nuoremman sisarensa Kurpitsan sekä Mamehan ja Chiyon välille nouseekin kunnon kilpailu siitä, kumpi vanhemmista geishoista saa koulutettua paremman ja suositumman uuden geishan.

Chiyon mutkaisa tie geishaksi päättyy lopulta onnellisesti kun koittaa päivä, jolloin hänestä tulee oikea geisha, päivä jolloin hänen hiuksensa laitetaan perinteiselle geishakampaukselle, päivä jolloin hän saa ylleen kauneimman kimonon ja päivä jolloin hänen ei tarvitse kulkea ylimääräisissä geishakokelaan koruissa. Pienen kalastajakylän tyttö Chiyo kuuluu menneisyyteen ja tilalle astuu uusi ja upea nainen, oikea geisha, Sayuri. Sayurista tulee suosittu geisha, kaikki tärkeimmät miehet haluavat hänen seuraansa ja hän tienaa rutkasti rahaa geishatalolleen.

Geishan muistelmat on kaunis, kiehtova, erikoinen, upea kertomus köyhän tytön selviytymisestä. Se on kiinnostava matka Japanin kiehtovaan kulttuuriin, rikas tietopaketti itämaisesta viihdyttämisestä ja viihdyttämisen ammattilaisesta. Golden kirjoittaa mukaansatempaavasti ja yksinkertaisesti. Välillä pysähdyin ihailemaan kauniita lauseita, kuvailevia tekstinpätkiä. Minä tempauduin tarinaan mukaan kirjan ensimmäiseltä sivulta lähtien ja suorastaan ahmin japanilaista kulttuuria, täysin kirjan tunnelmaan uppoutuneena. Aivan mahtava kirja, en osaa muuta sanoa. Olen varma, että tämä jää mieleeni pitkäksi aikaa upeana lukukokemuksena.

★★★★★

Katsoin eilen illalla myös kirjaan pohjautuvan elokuvan Geishan muistelmat jonka on ohjannut Rob Marshall. Elokuva ilmestyi vuonna 2005 ja sen pääosissa nähdään Zhang Ziyi ja Ken Watanabe. Elokuva oli minusta myöskin todella hyvä ja ihan varmasti kolme Oscariaan ansainnut. Näyttelijät tekivät hienoa työtä ja elokuvan puvustus oli upea. Myöskin ihanat maisemat saivat minussa aikaan Japani-kuumeen, jota en ennen ole kokenut. Hieno kirja-elokuva -pari, ainakin vuoden, ellei kaikkien aikojen, paras!

**********maailmanvalloitusmaa: Japani**********

Joululaulu / Charles Dickens

Joululaulu / Charles Dickens

WSOY, 1984. 136 sivua.

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola

Alkteos: A Christmas Carol, 1843

Kuvitus: Michael Foreman

Mistä minulle? huuto.net-ostos

Haluan joka joulu lukea jonkun jouluisan kirjan, viime vuonna se oli ihana Marko Leinon Joulutarina, tänä vuonna päädyin lukemaan Charles Dickensin klassikon Joululaulu. Tämän kirjan myötä myös klassikkohaasteeni on suoritettu juuri ajallaan.

Joululaulun tarina on kaikille varmasti tuttu. Saita liikemies Scrooge saa joulun alla vieraakseen aaveita jotka auttavat Scroogea tulemaan paremmaksi ihmiseksi, jakamaan joulumieltä tuttavilleen, köyhälle työntekijälleen ja tämän sairaalle pojalle. Scrooge ei pidä ihmisistä, joulunakin hän ajattelee vain rahaa. Hän vastaa kieltävästi jouluillalliskutsusta, ei anna rahaa köyhien lapsien asialla oleville eikä maksa yhtään ylimääräistä palkkaa köyhälle, ahkeralle työntekijälleen. Aaveiden avulla Scrooge ymmärtää, mitä huolehtiminen on. Kirjan lopussa Scrooge ymmärtää, mitä on olla onnellinen. Kaikki saavat toivomansa joulun ja Scrooge on muuttunut mies.

Dickensin Joululaulu on hurmaava, opettavainen tarina. En osaa sanoa tästä oikein mitään, joten linkitän Lukupiiri-blogin keskustelun tästä kirjasta. Kirjna juoni ei ole erikoinen, mutta kerrontatapa on hurmaava ja kirjan opetus tärekä. Muutamia todella kauniita, ajattelemisen arvoisia tekstinpätkiäkin kirjasta bongasin.

"Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille jotkut ihmiset eivät olisi alussa kuollakseen nauraneet. Tietäessään, että tällaiset ihmiset olisivat joka tapauksessa sokeita, hän arveli, että he voisivat aivan yhtä kernaasti saada ryppyjä silmiensä ympärille virnuilemalla kuin jostakin pahemmasta syystä. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja se riitti hänelle.

 Hän ei ollut sen koommin tekemisissä henkien kanssa vaan eli loppuelämänsä nuhteettomasti, ja hänestä sanottiin aina, että hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein. Kunpa niin voisi sanoa meistäkin, kaikista meistä! Ja kuten Pikku-Tim totesi: Jumala siunatkoon meitä jokaista!" (kirjan viimeiset kappaleet)

Tämän lyhyen kirjajutun myötä haluan toivottaa teille kaikille ihanaa, rauhallista, lukuisaa ja kirjarikasta joulua! Kiitos tästä vuodesta täällä blogissa♥

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Söderströms, 2006. 509 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Vuoden 2006 Finlandia-voittaja, Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) kertoo oikeastaan ihan tavallisen tarinan, tavallisista ihmisistä 1920-30 luvun Helsingissä. Se, että tarina on tavallinen, tekee tästä kirjasta juuri niin upean kuin se on.

Kirja alkaa vuodesta 1908 ja kertoo helsinkiläisten tarinaa vuoteen 1938 saakka. Kirjan alussa Eccu, Henning, Ivar, Cedi, Mandu ja Lucie ovat nuoria. Allu on vasta pieni poika jonka vanhemmat eroavat ja poika muuttaa äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa pienenpieneen asuntoon. Pian Allu saa kaksi pikkusiskoa. Kun Allu viettää köyhää lapsuuttaan elelee Eccu, Ivar, Henning, Cedi ja muu porukka vilkasta nuoruuttaan. Heillä on elämä edessään ja toiset onnistuvat kokoamaan elämänsä paremmin kuin toiset. Nuoret pojat joutuvat pian sotaan, toinen palaa sieltä enemmän traumatisoituna kuin toinen. Varsinkin työläisperheillä on rankkaa kun rahat ovat vähissä, mutta aina rahakkaat vanhemmat eivät myöskään ole tie onneen.

Kirjassa on todella paljon henkilöitä ja varsinkin alussa menin helposti sekaisin. Kuka oli kenenkin sisko tai veli, kuka minkä ikäinen. Etenkin alussa koin kirjan hieman vaikeaksi ja raskaslukuiseksi, mutta kun ehdin lukea kirjaa pidemmissä pätkissä pääsin hyvin taas kärryille. Kirjan suuressa henkilömäärässä on myös hyvät puolensa. Westö kertoo samassa kirjassa monen elämäntarinan, kuvailee monen ihmiskohtalon. Tämä tekee kirjasta monipuolisen ja tapahtumarikkaan, ja on mielenkiintoista seurata saman aikakauden tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta.

Halusin lukea kirjan sen alkuperäiskielellä, ruotsiksi, koska minusta käännöksessä usein menetetään jotain. Olen iloinen että luin tämän ruotsiksi, mutta selaillessani suomenkielistä versiota kieli vaikutti kyllä yhtä upealta siinäkin. Löysin lukeamastani kirjasta niin kauniita lauseita, että minun oli pysähdyttävä lukemaan sama kohta uudestaan, miettimään ja vain ihailemaaan. En nyt lainaa tähän mitään kohtaa koska se olisi siinä tapauksessa ruotsiksi, mutta Nenä kirjassa-blogin Norkku on lainannut kirjasta pätkän täällä näin, jonka kohdalla minäkin pysähdyin, huokailin ja vain ihailin. Aivan täydellistä tekstiä!

Westön kerronta on kaiken lisäksi vaivatonta. Hän vain ikään kuin ohimennen kertoo elämästä Helsingissä ja suuren henkilömäärän elämäntarinan. Tätä kirjaa oli ilo lukea ja tämän kautta Westö kyllä nousee yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Huomenna FST5-kanavalla alkaa kuusiosainen Missä kuljimme kerran-tv-sarja eli klo. 21.00 minä ainakin olen nauliintuneena tv:n ääressä!

★★★★★-

Emma / Jane Austen

Emma / Jane Austen

WSOY, 1996. 462 sivua

Suomentaja: Aune Brotherus

Alkuteos: Emma, 1816
1.suom.kiel-painos 1951

Kannen suunnittelu: Eija Rossi

Mistä minulle? Löytö kirjamessuilta

Luin Jane Austenin Emman osana Austen-adventtihaastetta ja kirja sekä samanniminen elokuva taitavatkin jäädä ainokaisiksi tässä haasteessa minun osaltani. Viime viikot ovat olleet niin kiireisiä, etten ole ehtinyt lukea enempää Austeneita.

Emma Woodhouse järjestelee ystäviensä avioliittoja ja on itse päättänyt olla menemättä naimisiin. Emman sisar Isabella meni naimisiin ja muutti miehensä kanssa pois ja tyttöjen äiti on kuollut vuosia aiemmin. Emma on luvannut isälleen ettei mene naimisiin, vaan jää kotiin isäänsä hoivaamaan. Emman avioliittojärjestelyt menevät kuitenkin usein pahasti mönkään kun hän hyväntahtoisuudessaan jättää monta asiaa huomiotta. Pian Emma saakin aikaan oikein kunnon parisuhdekiemurat jossa hänen oma läheinen ystävyytensä Harriet Smithin kanssa rakoilee. Kiemuroita oiotaan sitten oikein urakalla, ja lopussa kaikki ovat tottakai tyytyväisiä ja onnellisia.

Emma on toinen lukemani Austen eikä se missään nimessä nouse Ylpeyden ja ennakkoluulon veroiseksi lukukokemukseksi. Emma oli mielestäni paikoitellen hieman pitkäveteinen ja tylsä, kaipailin hieman enemmän tapahtumia ja toimintaa. Tapahtumat sijoittuvat Emman kotinurkille Hartfieldiin ja samat ihmiset pyörivät kuvioissa jatkuvasti. Henkilöt olivat kyllä huolella kuvailtuja ja kaikki ihanan persoonallisia. Mutta en tykästynyt tämän kirjan päähenkilöön samalla tavalla kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennettiin, joten myös siksi tämä ei uponnut minuun niin hyvin.

Austenin kirjoissa rakastan niiden tunnelmaa. Mielessäni pyörii kauniit Englannin maaseudun maisemat ja vanhat kartanot sekä suuret puutarhat. Pimeät, lumiset ja kylmät talvi-illat kartanon salongin takkatulen ääressä ja iloiset, suuret tanssijaiset. Emmassa oli kaikkea tätä, joten siksi nautin tämän kirjan lukemisesta. Seuraavaksi taidan kuitenkin pitää pienen Austen-paussin ja palaan Viettelevän sydämen pariin ensi vuoden puolella.

★★★

Katsoin myös kirjaan pohjautuvan elokuvan Emma jonka pääosaa esittää Gwyneth Paltrow. Elokuva oli kaunis ja muistutti kirjaa tapahtumiltaan aika paljon vaikka kaikki tapahtuikin nopeammin ja lyhyemmin. Herra Knightley oli elokuvassa hurmaava, kuten myös vanha herra Woodhouse, mutta elokuvan parasta antia oli ehdottomasti maisemat ja se tunnelma; kartanot, vehreät puutarhat, pienet kivitalot. Tässä siis Lue kirja ja katso elokuva-haasteen toiseksi viimeinen suoritus!

(kuva)