Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin

Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin

Nemo, 2013. 330 sivua.

Alkuteos: The Happiness Project, 2009.

Suomentanut: Sini Linteri

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos nettikaupasta

Onnellisuus on kiinnostava käsite. Minä olen aika positiivinen ihminen, ja yritän aina löytää tapahtumista ja sattumuksista ne myönteiset puolet. Koen myös, että yksi elämän tavoitteistani on olla onnellinen. Tavoittelen itse onnellisuutta tavalla, jolla olen onnellisuuden itselleni määritellyt. Minulle onni taitaa olla sellaista yleistä tyytyväisyyttä elämään. Vapautta valita ja tehdä asioita jotka tuottavat minulle mielihyvää, olla ihmisten kanssa joista välitän, opiskella sitä mitä haluan ja tavoitella asioita, joista haaveilen. Voin myös sanoa, että olen varsin onnellinen ihminen, vaikka tämä syksy on ollut yksi elämäni stressaavimmista ja rankimmista jaksoista. Yritän kuitenkin joka ikinen päivä miettiä muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tänä viikonloppuna onni on ollut sylissä kehräävä kissapoika, ensimmäiset mukilliset glögiä, opiskeluvapaita päiviä ja ymmärrys siitä, kuinka paljon olen tämän rankan syksyn aikana oppinut!

Tämän pitkän aasinsillan kautta tämän postauksen aiheeseen, eli Gretchen Rubinin kirjaan Onnellisuusprojekti. Rubin on amerikkalainen perheenäiti, joka aivan tavallisena arkipäivänä ruuhkabussissa istuessaan päätti aloittaa Onnellisuusprojektin. Hän koki olevansa varsin onnellinen, hänellä oli kaksi ihanaa tyttöä, rakstava aviomies, kiva uusi koti, mielekäs työ ja paljon ystäviä. Mutta oliko hän niin onnellinen kuin voisi olla? Rubin päätti omistaa vuoden elämästään onnellisuutensa lisäämiseen. Hän teki etukäteen suunnitelman, ja päätti kaikille kuukausille oman teeman. Tammikuussa hän keskittyisi vireyteen, helmikuussa avioliittoonsa, maaliskuussa työhön jne. Jokaisen kuukauden aikana hänellä oli pieniä "välitehtäviä" joiden avulla hän yritti lisätä onnellisuuttaan.

Onnellisuusprojektin idea on kiva, ja pidän ajatuksesta, että ihminen voi vaikuttaa varsin suurissa määrin omaan onnellisuuteensa. Ihailen Rubinia siitä, että hän itse päätti tehdä jotain onnensa eteen. Mutta en voi sille mitään, että en liiemmin innostunut Gretchenistä henkilönä. Minusta hän vaikutti varsin ärsyttävältä vaimolta. Hän nalkutti pikkuasioista jatkuvasti (vaikka avioliittoteemakuukauden yhtenä tehtävänä olikin vähentää nalkutusta), ja oli muutenkin ärsyttävän itsekäs ja jankuttava nainen. En ehkä myöskään olisi sietänyt Gretcheniä ystävänä projketin aikaan. Vaikutti siltä, että hän halusi keskustella vain projektistaan ja halusi tuputtaa onnellisuuttaan kaikille ystävilleenkin. Ei siinä mitään, mutta välillä ihmetteln tekikö hänen tuputtamisensa hänen ystävistään oikeastaan vähemmän onnellisia. Alkoivatko he kyseenalaistaa omaa onneaan kuunnellessaan Gretchenin ainaista jankuttamista projektistaan?

Kirjan idea on ihan kiva, mutta ennen pitkää jokaisen teemakuukauden samantapaiset tehtävät ja tavoitteet alkoivat hieman tylsistyttää. Ja Rubin vaikutti tulevan samoihin lopputuloksiin joka kuukausi. Toisaalta oli ehkä hyvä huomata, että olemalla oma itsensä ja huomioimalla muita oli helpointa saavuttaa onnellisuus, mutta kun kirjassa toistetaan näitä asioita tarpeeksi monta kertaa, alkaa hieman kyllästyttää.

Onnellisuusprojekti on siis ihan kiva kirja, joka herätti ajattelemaan omaa onnellisuuttaa. Miinuspisteitä kuitenkin siitä, etten oikein osannut samaistua Gretcheniin tai hänen tavoitteisiinsa. Projekti oli siis kiinnostava, mutta kirjana tämä ei ollut erityisen ihmeellinen. Liikaa toistoa ja kyllähän kirjasta auttamatta tulee aika Gretchen-keskeinen kun se kertoo hänen onnellisuusprojektistaan. Kun päähenkilö lisäksi on ärsyttävä, alkoi kirjan lukeminenkin ennen pitkää hieman ärsyttämään. Mutta hienoa, että hän koki elämänsä onnellisemmaksi vuoden projektin päätyttyä! Eniten kirja antoi ajattelemisen aihetta ihan omasta elämästä ja onnellisuudesta, ja siitä kirjalle yksi lisätähti.

★★★+

Minä, sisareni

Minä, sisareni / Katriina Ranne. Nemo, 2010. 499 sivua

 Minä, sisareni on Katriina Ranteen esikoisromaani. Vuolteen sisaret Tuuli, Sade, Meri ja Usva viettävät onnellista lapsuutta vanhempiensa kanssa kotona Noormarkussa. Kirja seuraa sisarten kasvua ja kehitystä, he kasvavat erilaisiksi nuoriksi naisiksi mutta heillä on silti aina jotain yhteistä, he ovat sisaria, elävät siskojensa kautta, tuntevat aina siskojen läheisyyden vaikka ovatkin toisella puolella maailmaa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, ensimmäinen, satumaisen kaunis osa käsittelee siskosten lapsuutta, myöhemmät osat heidän nuoruuttaan ja nuorta aikuisuutta. Viimeinen osa on vuotta 2007. Sisarukset toimivat vuorotellen kertojina, luvut on nimetty kertojan mukaan ja ilman tätä seikkaa, minun olisi ollut varsinkin kirjan kesivaiheilla hankala pysyä menossa mukana - loppuosaa kohden tyttöjen elämät alkoi kuitenkin erottua toisistaan joten viimeisessä osassa olisin ehkä selvinnyt.

"Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. " (s. 14)

Siskokset kasvavat ja varttuvat Savenvalajankujalla josta he lähtevät maailmalle. Vanhin tyttö, Tuuli on aivan tavallinen. Hän löytää poikaystävän varhain ja he muuttavat yhteen, Tuuli haluaa pukeutua rumasti ja käyttää hiuksissaan pyykkipoikia pinnien ja hiuslenkkien sijaan. Perheen toinen tyttö Sade opiskelee niin paljon kuin ehtii, hän ahmii lisää tietoa ja taitoa jatkuvasti. Toiseksi nuorin sisko Meri lähtee Lontooseen opiskelemaan arkkitehtuuria. Meri on järjestelmällinen, siist ja tarkka. Lapsena jo hän oli se, joka osasi leikata suoraan. Nuorimmainen sisarista, Usva, on kaunein. Hän soittaa pianoa kaikkein kauneimmin ja hänen pitkät kultakutrinsa ulottuvat peppuun saakka. Kaikki sisaret käyvät läpi ja kokevat elämän kovuuden, he rakastuvat ja pettyvät, ihastuvat, kaipaavat, itkevät ja nauravat, kokevat samantyyppisiä asioita, mutta kuitenkin niin erilaisia. Ainut joka on aina pysyvää, on omien sisarten lämpö ja tuki. He tapaavat Noormarkussa yleensä jouluisin, mieluiten kolme päivää ennen joulua tekemään piparkakkutalo, he soittavat toisilleen vain kuullakseen siskon äänen. Siskokset eivät ehkä aina ymmärrä toistensa päätöksiä tai miesvalintoja mutta he pysyvät aina siskoina. 

"Ehkä siskous on sitä, että malttaa pitää suunsa kiinni jos toinen on surullinen" (s. 281)

Minä, sisareni on paksu kirja, 499 sivua. Tytöt kertovat päiväkirjamaisesti vuorotellen ja heidän ajatuksiaan kuvaillaan paljon. En ole aiemmin lukenut yhtään samantyyppistä kirjaa, kerronta tässä romaanissa on erilaista enkä osaa vertailla sitä muuhun. Välillä tapahtuu paljon, välillä kuvaillaan sivukaupalla arkisia tapahtumia. Erityistä juonta kirjassa ei ole, tapahtumat ovat arkisia, opiskelua, rakastumista, kaipuuta. Viidensadan sivun romaaniksi tämä oli mielestäni varsin nopea- ja helppolukuinen, se piti otteessaan vaikka jossain vaiheessa mietin kuitenkin olisiko tapahtumia voinut hieman tiivistää. Paikka paikoin junnasin paikoillani ja odotin tapahtumien taas jatkuvan. Kirjan kieli oli kaunista, varsinkin jo mainitsemani ensimmäinen osa joka kertoi tyttöjen lapsuudesta oli satumaisen kaunis, näin silmissäni neljän suloisen tytön kauniin ja onnellisen lapsuuden vehreissä, suomalaisissa järvimaisemissa. Kirjan läpikäymä teema on mielestäni ehdottomasti sisaruus, sisarusten välinen suhde, ikuinen yhteys joka ei katoa vaikka välissä on muita ihmisiä, kilometrejä, jopa maanosia. Lämminhenkinen, jotenkin todella vahvatunnelmainen romaani joka saa kaipaamaan omaa siskoa.

****+