Matkalla kotiin / Julie Kibler
Gummerus, 2013. 504 sivua.
Alkuteos: Calling Me Home, 2013.
Suomentanut: Riie Heikkilä
Kannen suunnittelu: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl
Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin on ollut paljon esillä blogeissa viime aikoina. Minä säästelin kirjaa pääsiäislukemiseksi, ja oikeastaan tämä olikin varsin hyvä valinta muutaman lomapäivän lukemiseksi.
Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, nykyajassa seurataan Dorrieta joka lähtee lähes 90-vuotiaan Isabellen seuraksi hautajaisiin ja toisaalta Isabelle kertoo menneisyydestään 1930-40 luvun Kentuckyssa jolloin hän oli nuori nainen ja rakastunut perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Ympäröivä yhteiskunta ei hyväksynyt mustan miehen ja valkoisen naisen suhdetta, ja rakastunut pari sai tuntea yhteiskunnan julmuuden monta kertaa.
Matkalla kotiin on tarinaltaan mukaansatempaava. Minä halusin nopeasti tietää, miten Isabellen ja Robertin suhteen kävi. Pidin ratkaisusta sekoittaa kirjaan kahden aikatason tapahtumia, mutta luin kuitenkin ehdottomasti mieluummin Isabellen menneestä elämästä kuin Dorrien elämän kiemuroista nykyajassa. Kibler kirjoittaa helposti ymmärrettävää ja sujuvaa tekstiä ja tämä oli varsin nopealukuinen kirja. Myös kirjan aiheet olivat todella kiinnostavia ja Isabellen ja Robertin rakkaussuhde paljon tunteita ja ajatuksia herättävä.
Matkalla kotiin ei ole mitenkään erityisen yllättävä tai erikoinen kirja, useimmat juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia ja odotettuja, mutta eipä se minua sen suuremmin ärsyttänyt. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, vaikkakaan kaikki eivät olleet erityisen miellyttäviä. Isabellesta pidin kovasti, ja Robert vaikutti sympaattiselta ja mukavalta. Isabellen äiti taas pääsi suurelle inhokkilistalleni, ja tunsin miten verenpaineeni nousi joka kerta hänen ilmestyessä kuvioihin. Isabellen isä oli ristiriitainen henkilö. Toisaalta pidin hänestä, ja hän vaikutti hyvää tarkoittavalta, rakastavalta isältä. Toisaalta taas raivostuin joka kerta kun tohveli-isä ei sanonut vaimolleen vastaan, vaan antoi tämän dominoida perhettä miten halusi tyhmien sääntöjensä perusteella. Kirja kuitenkin kosketti ja sen henkilöt, etenkin Isabelle ja Robert, tulivat läheisiksi ja heille toivoi hyvää. Toisaalta koin Dorrien lopulta hieman etäisemmäksi ja melkeinpä vähän turhaksi tarinan osalta. Minulle olisi riittänyt Isabellen ja Robertin tarina.
★★★★-