Poikakirja / Olli Jalonen

Poikakirja / Olli Jalonen

Otava, 2010. 256 sivua.

Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Olli Jalosen Poikakirja kertoo hienolla tavalla, rehellisen suorasukaisesti, pienen Olli-pojan elämästä ja ajatuksista 1960-luvun sodanjälkeisessä Suomessa. Olli käy kansakoulua, leikkii kavereiden kanssa ja seuraa siskojen puheita pojista. Radiosta hän kuuntelee Nuorten Säveltä ja pääsee saunaan isän kanssa. Siskoista nuorin, Pieni, on erilainen, sen Ollikin ymmärtää. Pieni ei käy koulua, vaan sulkeutuu omaan maailmaansa. Tuttavaperheen tytär Eeva-Leena herättää Ollissa kiinnostusta, kun taas koulussa on oltava selkärankainen suomalainen mies, eikä mikään lapamato.

Olli kertoo omin sanoin elämästään, koulunkäynnistä ja kavereiden kanssa tehdyistä jännittävistä tempauksista. Kerran räjäytetään puunjuuri taivaan tuuliin, toisen kerran viedään läksyjä sairastuneen luokkatoverin kotiin. Olli kuvailee miltä tuntuu lukea luokkatoverin nimi lehden kuolinilmoituksesta, ja miltä tuntuu kun kylillä haukutaan ja supistaan siskon tekojen vuoksi. Aikuisten esimerkin ja eri tapahtumien kautta nuori Olli oppii elämästä aina jotain uutta.

"Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa."

Poikakirja on hieno kirja. Se koskettaa ja saa välillä hymyilemään. Se on uskottavasti kirjoitettu nuoren pojan näkökulmasta. Kieli on kaunista, mutta välillä (etenkin väsyneenä lukiessani) varsin hidastempoista, hankalaa luettavaa. Kieli ei ollut ihan perinteisen tavallista (mitä se sitten onkaan..) vaan nuoren pojan kieltä ja ajatuksenjuoksua sanoiksi muunnettuna.

Vaikka 1960-luku tuntuu minulla varsin kaukaiselta ja tuntemattomalta ajalta, pidin kirjan ajankuvasta. Oli kiinnostavaa saada kuva siitä, millaista elämä on koulupojan silmin 1960-luvulla voinut olla. Oma isäni oli 1960-luvulla nuori koulupoika pienellä suomalaisella paikkakunnalla, joten jo senkin vuoksi tätä oli kiva lukea.

Poikakirjassa tulee esille monta kipeääkin asiaa, vaiettu perhesalaisuus, sairastumista, kuolemaa ja tuskaa. Jalonen onnistuu kertomaan nuoren pojan tunteet ja ajatukset näistäkin asioista uskottavasti ja koskettavasti. Poikakirja herättää tunteita laidasta laitaan. Nuoren Ollin ihanat oivallukset saavat hymyilemään, kun taas lapsen viattomuus ja vaikeiden asioiden konkreettinen ymmärrys saa liikuttumaan. Kouluhenkilökunnan käytös hirvittää ja aikuisten hetkittäinen välinpitämättömyys ihmetyttää.

Kokonaisuutena pidin Poikakirjasta ja sen tunnelmasta kovasti. Kieli on kaunista, joskin paikoin aika vaikeasti luettavaa. Mutta tätä oli muutenkin hyvä lukea pienin askelin edeten, rauhassa miettien. Poikakirja on aito, rehellinen ja uskottava kuvaus koulupojan elämästä ja ajatuksista. Uskon, että Ollin tarina jää mieleeni pitkäksi aikaa.

★★★★

Karatolla / Olli Jalonen

Karatolla / Olli Jalonen

Otava, 2012. 238 sivua.

Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olli Jalonen on kirjailija, jonka teoksiin minun on jo kauan ollut tarkoitus tutustua. Hyllystäni löytyy niin 14 solmua Greenwichiin, Poikakirja kuin Finlandiavoittaja Isäksi ja tyttäreksi. Aloitin Jalosen tuotantoon tutustumisen kuitenkin Karatollalla, syksyn tuoreella uutuuskirjalla.

Valo ja Silla matkustavat yhdessä Islantiin pyramidiprojektin merkeissä. He ovat arkktehteja ja suunnitelleet yhdessä monta pyramidia eri kaupunkeihin. Valon ja Sillan suhde muuttuu entistä tiiviimmäksi ja läheisemmäksi, kun islanninreissu saa yllättävän käänteen Valon joutuessa sairaalaan. Silla joutuu jatkamaan työtä pyramidien parissa yksin jo Islannissa, mutta myöhemmin myös kotimaasta käsin. Hän tulee myös tietoiseksi tunteistaan ja ajatuksistaan Valoa koskien. Mutta mitä ajattelee Valo, onko Silla hänelle vain työtoveri vai voisiko heidän välillään olla jotain muuta, jotain pysyvämpää ja aidosti erilaista?

Karatolla on kaunis, melankolisen koskettava ja vahvatunnelmainen tarina Valosta ja Sillasta, "valosta sillan yli". Minä ihastuin Jalosen kielenkäyttöön, kirja vilisee kauniita lauseita ja ajatuksia. Myös kirjan henkilöt olivat kiinnostavia, ja hienon arvoituksellinen fiilis lisäsi kirjan kiinnostavuutta. Minä koin hieman vaikeaksi päästä tarinaan sisään ja tuntemaan tapahtumia. Kaipasin tarinaan hieman lisää syvyyttä, jonka olisi mahdollisesti saanut jos olisin lukenut Jalosen aiemman romaanin Yhdeksän pyramidia joka kertoo ymmärtääkseni ainakin osittain samoista henkilöistä.

Minusta Valon ja Sillan lyhyt mutta tiivis yhteiselo oli kuitenkin hienosti kuvailtu, kuten myös Valon sairauden kanssa kamppailu. Kirja kuvailee tarkasti pyramidien rakennusta, jopa ihan pohjapiirroksen kera, mutta minä en pitkistä rakennuskuvailuista oikein innostunut. Toki ymmärrän, että pyramidit olivat tärkeä osa kirjaa, mutta en ehkä vain ole tarpeeksi kiinnostunut aiheesta, jotta olisin jaksanut innostua pitkistä selvityksistä.

Karatolla on erikoinen kirja. Tunnelma on jotenkin unenomainen, henkilötkin läsnä vain tässä erityisessä hetkessä. Taitavampi lukija löytäisi kirjasta varmasti paljon symboliikkaa, vaikka ne minulta menivätkin ohi. Vaikka en ehkä tässä(kään) kirjassa ymmärtänyt ihan kaikkea nautin kuitenkin kirjan unenomaisesta tunnelmasta ja eniten ehkä täydellisen tärkeistä lauseista ja hienosta kielenkäytöstä.

"Hän siirsi muistiinpanojen lauseita koneelle toiseen järjestykseen. Enemmän se oli kokonaan uudelleen kirjoittamista. Vaikka samalla kuinka yritti ymmärtää niin hän ei tietänyt oliko itse muuttunut niin paljon ja lyhyessä ajassa, vai oliko vain aika vaihtunut ympäriltä ja vaihtuiko se koko ajan niin kuin minkä tahansa nopean joen vesi ja virtasi ohi samalla lailla pysähtymättä ja ikuisesti pois." (Olli Jalonen: Karatolla, s. 139)

★★★+