Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Gummerus, 2014. 490 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Heidi Jaatisen tänä vuonna ilmestynyt Kaksi viatonta päivää kertoo Sistinjasta ja tämän tyttärestä Hertasta. Sistinja on kasvanut lähes ilman äitiä. Kun hän nuorena tapaa komean Rennen hän päättää tehdä lapsen. Rennestä ei ikinä tule lapsen isää kunnolla, vaan isän roolin ottaa Ake. Hertta syntyy rikkinäiseen perheeseen, jossa kenelläkään ei ole oikeasti hyvä olla. Sistinja kyllä rakastaa kaunista tytärtään, hän kaipaa tyttöään ja kokee äidinrakkautta, mutta useimmiten elämästä löytyy kuitenkin muita, tärkeämpiä asioita. Arvaamaton ja hankala Ake saa aivan liian suuren roolin naisen elämässä, ja eniten kaikesta joutuu kärsimään pieni Hertta, joka vain kaipaa omenankukantuoksuista äitiä, äitiä joka välittää ja antaa turvaa. 

Jaatisen romaanin keskiössä on Sistinja ja Hertta, äiti ja tytär. Heidän suhteensa on hankala. Ei ole luottamusta, ei tarpeeksi läheisyyttä. Tärkein tapahtuma kirjassa ja äidin ja tyttären suhteessa on kaksi päivää eräällä mökillä. Kahden päivän ajan kaikki vaikuttaa hyvältä. Koko perhe viettää mökkiviikonloppua yhdessä, onnellisina. Pullojen korkit pysyvät kiinni; Sistinja ei juo, Ake ei juo. Tarkoitus on kalastaa ja viettää kivaa aikaa yhdessä. Kaksi onnellista, viatonta päivää. Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mökkiviikonlopun jälkeiset kolme päivää ovat viimeiset, jotka Sistinja ja Hertta saavat viettää yhdessä. Heidät erotetaan ja Hertan tulevaisuus muuttuu täysin.

Kaksi viatonta päivää on tunnelmaltaan varsin synkkä. Sistinjan valinnat ärsyttävät, tekisi mieli ravistaa naista. Katso nyt mitä teet lapsellesi! Hertan kohtalo saa surulliseksi, hänen kamppailuaan ja kasvuaan itsenäiseksi nuoreksi on samalla kiinnostavaa seurata. Kyllä kaikenlaisesta voi selvitä ja säilyä järjissään matkan varrella. Onneksi Hertta saa lopulta elämäänsä ihmisiä, jotka auttavat, ovat läsnä, antavat itkeä, huutaa ja raivota, kuuntelevat, kysyvät ja puhuvat silloin kun sen aika on.

Tarinaltaan kirja on rankka ja ajatuksia herättävä. Rakenteeltaan en pitänyt tästä erityisen paljon. Se oli sekava, oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka nyt on keskiössä, onko tämä Sistinjan vai Hertan tarinaa. Nimiä ja henkilöitäkin oli paljon, kerronta oli "salaperäistä" ja usein tuntui, että liian monta asiaa jäi aukinaisiksi, jopa liikaa jäi lukijan arvailtavaksi. Mietin myös, olisiko kirja kärsinyt jos se olisi ollut hieman tiivistetty. Nyt sivuja oli lähes 500, ja tarina olisi paikoitellen voinut edetä nopeammin.

Kirjan rakenne ja tapa jolla Sistinjan ja Hertan tarina on kerrottu, teki tästä minulle hitaan ja aika vaikean kirjan. Luin tätä ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui - ja vasta jossain puolivälin jälkeen ymmärsin oikeasti mistä tässä oli kyse. Ne osat kirjasta jossa Hertta on keskiössä, jossa kerrotaan hänen tarinaansa, olivat minusta selkeämpiä ja parempia kuin Sistinjan vastaavat osat. Etenkin kirjan alussa, jossa kerrottiin ajasta ennen Herttaa, minun oli vaikea pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Kaksi viatonta päivää jätti mieleen ison kasan ajatuksia perhe-elämästä, siitä mikä vanhempien rooli on lasten elämässä, kuinka vanhempien ratkaisut vaikuttavat kaikkeen, lapsen rakkaudesta vanhempiinsa, äidin rakkaudesta lapseensa. Alkoholismista, perheväkivallasta, kaikesta kurjasta mitä pieni lapsi voi elämässään joutua kokemaan. Mutta onneksi myös muutamia positiivisia ajatuksia niistä ihmisistä, jotka työllään ja hyvällä sydämellään ehkä pystyvät auttamaan ja pelastamaan muutaman lapsen/nuoren jotka eivät voi asua kotona.

★ ★ ★ 

Jono / Heidi Jaatinen

 Jono / Heidi Jaatinen

Gummerus 2011, 217 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? arvostelukpl kustantajalta

Minä tykästyin Heidi Jaatisen kerrontatapaan hänen rankassa mutta koskettavassa esikoisromaanissaan Ei saa katsoa aurinkoon. Odotin kovasti tätä Jaatisen toista romaania, Jono, jonka aihekin vaikutti kiinnostavalta.

Kirjastotätinä työskentelevä Aina Kuluntalahti on naimisissa kuuluisan taidemaalarin Aarni Härkäsimpun kanssa. He asuvat omakotitalossa leppoisassa kaupunginosassa.

"Harjun laella tie tekee mutkan, ja siinä kohtaa sijaitsee viehättävä omakotitalo. Vieressä on lihakauppa, jonka takana erään tangokuninkaan lapsuudenkoti, nykyään palvaamo."

Tämän omakotitalon pihalle ilmaantu yhtäkkiä jono. Ensin jono koostuu muutamasta miehestä, sitten se paisuu, ja paisuu. Pian pihalla on kymmenien miesten jono, kohta miehiä on satoja. Joukosta löytyy pappi, poliiseja, psykologeja, gynekologeja, rakennusmiehiä, suunnistaja, seiväshyppääjä  ja Ainan ensirakkaus Simo. Miehiä on kaikista ammattiryhmistä ja eri yhteiskuntaluokista.

Jono on saapunut Ainan ja Aarnin pihaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kerran parin rakastellessa Aina huudahti "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Kun kesä lähestyy jono myös pitenee ja Aina miettii, kuinka selittää miehelleen jonon syy. Aarni-parka kun luulee, että jonon jäsenet on hänen taiteensa ihailijoita jotka odottavat näkevänsä ja tapaavansa tämän suuren taiteilijan.

Pian jono alkaa elää omakotitalon pihalla omaa elämäänsä. Pihalle asetetaan rivi bajamajoja jotka hetkessä yhdistetään viemäriverkostoon, oma temppelikin ilmaantuu pian pihalle. Koko monisataapäinen miesjoukko ei tietenkään samalle pihalle mahdu ja kaupungin kaikki mahdolliset yöpymispaikat ovatkin täynnä. Kaupunginosan asukkaita alkaa pian miesten ainainen läsnäolo ärsyttämään, joten Aina ja Aarni eivät ole naapureidensa keskuudessä järin suuressa suosiossa.

Jono on farssi, mutta minä en kyllä oikein innostunut tästä. En kokenut tätä kirjaa hauskaksi, enkä löytänyt jonon syvempää tarkoitusta. Ehkä tämä kirja aukeaa jollekin, mutta minulta tämä meni kyllä valitettavasti ohi. Seksillä ei, onneksi, mässäillä vaikka se suuressa roolissa tässä tietenkin on. Minä harvoin innostun kirjoista, joissa en pidä päähenkilöstä ja tässä kävi juuri niin. Aina Kuluntalahti ei herättänyt minussa oikeastaan mitään positiivisia tunteita - ei sympatiaa, ei sääliä, vain ärsytystä.

Heidi Jaatisen kirjoittamistyyliä ihailen edelleen. Kieli on jotenkin niin dynaamista, on lyhyitä lauseita, kauniita kuvailevia pätkiä ja taas suoria, lyhyitä lauseita. Pidän siitä kirjoitustavasta todella paljon, mutta muuten tämä kirja ei valitettavasti nouse läheskää yhtä hyväksi kuin Jaatisen esikoinen Ei saa katsoa aurinkoon.


★★+

Myös Jori on lukenut tämän kirjan.

Ps! Tein pienen uudistuksen tuohon ylös jossa kerron infoa kirjasta. Halusin saada mukaan kannen suunnittelijan ja mistä kirja on minulle ilmestynyt sekä käännetyissä kirjoissa haluan mainita tuossa samassa myös kääntäjän, joka usein jää hieman arjoon vaikka tekeekin upeaa työtä (kuten myös kannen suunnittelija).  Miltäs tämä muutos vaikuttaa?:)

Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatisen Ei saa katsoa aurinkoon on ihanasti kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Pieni Lennu viettää lapsuuden kultaisia aikoja mielellään mummon seurassa mutta lapsuus ei olekaan aina niin onnellista. Naapurissa asustava rengin uusi apumies Lukunen on lennun uusi ystävä joka kalastuksen ja muun puuhan lisäksi opettaa Lennulle myös aikuisten leikkejä, joihin pienen lapsen ei pitäisi joutua sekaantumaan. Lennun lapsuuden onnellisia hetkiä varjostavat mummon vanhenemisen lisäksi Lukusen tapaaminen, Lennun ja Lukusen tapaamiset kun muuttuvat vain kauheammiksi.

Kirjan aihe oli yllättävä, en tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloitin lukemisen ja aihe tuli minulle suurena yllätyksenä. Heidi Jaatinen on mielestäni kuitenkin onnistunut kertomaan tarinan koskettavasti ja tunteita herättävästi. Kirja onnistuu kuvailemaan pienen Lennun ajatuksia aidolla tavalla ja tunteita herättävästi.

****+