Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Otava, 2013. 268 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten on selvää että odotin hänen uutuusromaaniaan Tähtikirkas, lumivalkea syksyn uutuuskirjoista melkeinpä eniten, Westön uutukaisen ohella. Haahtelan uusin on miehen aiempiin pienoisromaaneihin verrattuna hieman erilainen, tarinaltaan runsaampi ja sivumäärältään pidempi. Kaikki haahtelamaiset elementit joista pidän, olivat kuitenkin tässäkin kirjassa läsnä.

Mies kirjoittaa elämänsä muistiin 1880-luvun Pariisissa. Hänen muistikirjansa sisältävät koko maailman, sen ilot ja surut. Suomalainen mies on kokenut kovia kotimaassaan, ja lähtenyt Pariisiin töihin. Hän etenee urallaan kirjeenvaihtajaksi aina Berliiniin saakka, ja vie muistikirjojensa avulla lukijan samoihin maisemiin. Vuonna 2012 miehen jälkeläinen saa muistikirjat luettavakseen, ja hän huomaa, että kaikista meistä jää maailmaan jokin jälki, menneistä voi saada lohtua ja selityksiä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Haahtela kirjoittaa, jälleen kerran, aivan mahtavasti. Kieli on niin runollisen kaunista, sujuvaa ja soljuvaa että kirjasta haluaisi alleviivata lähes jokaisen lauseen. Tarinaltaan ja juoneltaan uskaltaisin sanoa että Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kiinnostavimpia. Rakastin sitä, että eri ajassa kulkevat muistot lopussa nitoutuivat yhteen, ja että muistikirjan kirjoittajan ja lopussa muistikirjoja lukevan miehen tiet risteytyivät ja että heidän yhteytensä selvisi.

Haahtela on taitava tunnelmanluoja, ja tässäkin kirjassa hienoimpia asioita oli juuri se ainutlaatuinen, mieleenjäävä tunnelma. Tuntui kuin olisi katsonut vanhaa, kaunista elokuvaa seepianvärisenä. 1880-luvun lopun Pariisi oli jotenkin niin käsinkosketeltavan tunnelmallinen tällaiselle Pariisirakastajalle, mutta täytyy sanoa että hieman salaperäinen, kiehtova Berliinikin ihastutti kovasti, puhumattakaan päähenkilön ikimuistoisesta laivamatkasta Aasiaan.

Haahtelaa aiemmin lukeneet ovat tottuneet hienoiseen salaperäisyyteen . Se on yksi asia, josta pidin tässäkin. Se, että kaikkea ei heti kerrota ja paljasteta lukijalle tuo kirjaan lisää kiinnostavuutta ja mukaansatempaavuutta. Tässä kirjassa esimerkiksi muistikirjan kirjoittajan traagisia kokemuksia kotimaastaan ei täräytetä lukijan kasvoille heti, vaan ne selviää pikkuhiljaa, muistot aukeaa solmu kerrallaan. Toinen haahtelamainen tuntomerkki on perhoset - niitäkin oli tässä kirjassa puolivälin jälkeen varsin runsaasti. Ihana yksityiskohta sekin!

Kokonaisuutena Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis, joskin hieman melankolinen, haikeatunnelmainen romaani. Se piti otteessaan ja sai lukiessa helposti vaipumaan sellaiseen erityisen nautinnolliseen tunteeseen. Kirja on rakenteeltaan kiinnostava ja miljööt eri kaupunkineen tunnelmallisia. Ajankuvaus on realistisen tuntuinen, ja päähenkilön kokemukset, hänen elämäntarinansa ja hänen muistonsa ovat surullisenkauniita, koskettavia. Muistikirjaan kirjoitetut lauseet vievät lukijan uskottavasti miehen pään sisään, hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Sairaus, suru ja kaipaus huokuu miehen kirjoittamista sanoista.

Hieno, mieleenpainuva kirja!

★★★★★

Elena / Joel Haahtela

Elena / Joel Haahtela

Otava, 2003. 126 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? huuto.net-ostos

Kaipasin tenttikiireiden keskelle jotakin helppoa ja taatusti laadukasta luettavaa, joten päätin tarttua uusimpaan huuto.net-ostokseeni heti sen tipahdettua postiluukusta. Joel Haahtelan Elena oli ilmestyessään 2003 Finlandia-palkintoehdokkaana ja voin kyllä sanoa, että ihan syystä.

Elenan alkupuoli ei ehkä vakuuttanut minua yhtä paljon kuin aiemmin lukemani Haahtelan kirjat, vaikka tempauduinkin kirjan kertojan mukaan. Kertojana toimiva mies on jo kuukausien ajan ajatellut vain yhtä naista. Salaperäistä, tummahiuksista ja kalpeaihoista naista, jonka mies sattumalta näki puistossa. Mies saa sattumuksien kautta selville naisen nimen. Hän on Elena, jostakin syystä miehelle pakkomielle jota tämä seuraa kesäksi saareen jossa nainen työskentelee. Kun syksy taas koittaa, mies ymmärtää vihdoin miksi nainen on hänelle niin tärkeä.

Elena on ensivaikutelmaltaan varsin tavanomaisen tuntuinen tarina. Koko kirjan kruunu on kuitenkin mahtavasti rakennettu kirjan loppu, joka nosti tähtimäärää minun mielessäni ainakin yhdellä kokonaisella. Muuten Elena on taattua Haahtelaa; salaperäistä tunnelmaa, kiinnostavalla tavalla hieman etäiseksi jääviä henkilöitä sekä sujuvaa ja kaunista kielenkäyttöä. Elena on tunnelmaltaan haikeankaunis ja hieman surullinen, mieleenpainuvan koskettava.

Pidin Elenasta lopulta paljon, vaikka en alussa ihan myyty ollutkaan. Kirjan loppuratkaisu oli minulle kuitenkin niin yllättävä, hieno ja koskettava, että tästä lukukokemuksesta jäi todella positiivinen fiilis. Vietin siis jälleen Haahtelan seurassa muutaman onnistuneen hetken!

★★★★+

Naiset katsovat vastavaloon / Joel Haahtela

Naiset katsovat vastavaloon / Joel Haahtela

Otava, 2001. 199 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Joel Haahtela on noussut hienojen romaaniensa ansiosta suosikkikirjalijoideni joukkoon. Katoamispiste ja Lumipäiväkirja ovat olleet upeita lukukokemuksia, ja Traumbachiinkin ihastuin. Nyt päätin lukea Haahtelan vanhempaa tuotantoa, Naiset katsovat vastavaloon on majaillut kirjahyllyssäni kesän kirpparikierrokselta lähtien.

Vastavihityt Klaus ja Lilian ostavat ison talon meren rannalta Kirkkonummelta. He toteuttavat unelmansa ja muuttavat rauhalliselle alueelle, luonnon läheisyyteen. Kaupunki on sopivan matkan päässä, jotta Klaus pääsee vaivattomasti työhönsä arkkitehtitoimistoon. Kodin rauha on oiva työpaikka kääntäjäntyötä tekevälle Lilianille. Suuren talon ympäristöstä löytyy myös sopivia leikkipaikkoja yhteisille lapsille, joita on tulevaisuuteen jo suunniteltu. Ikkunasta näkyy naapuritalo, joka muuttuu kiinnostavaksiheti  kun Lilian ja Klaus tutustuvat naapuritalon asukkaisiin, boheemielämää viettäviin Jimiin ja Emmaan. Emmasta ja Lilianista tulee erottamattomat, mutta mitä kaikkea naapurit oikein salailevat, mitä heidän menneisyyteensä oikeastaan kuuluu ja kuinka uudet tuttavuudet vaikuttavat Lilianin ja Klausin tuoreeseen avioliittoon?

Naiset katsovat vastavaloon on upea kirja. Uppouduin tarinaan heti ja halusin lukea sen yhdeltä istumalta. Kieli on taattua, taitavaa Haahtelaa ja kirjan tunnelma vahva ja arvoituksellinen. Pidän siitä, että Haahtela paljastaa niin vähän, jättää paljon pimentoon ja arvailujen varaan. Pidän myös vahvasta henkilökuvauksesta ja kiinnostavista hahmoista. Kirjan tapahtumat ja ihmisten kohtaamiset eivät ehkä ole kaikista realistisimpia, mutta minua se ei haitannut. Tunnistin kirjasta myös Karoliinan mainitseman Ihanat naiset rannalla-fiiliksen (joka sekin on aivan ihana kirja!).

Kirjan ajankuvaus on myös kiinnostava. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Suomeen, kirjassa mainitaan esimerkiksi vuoden 1972 Münchenin olympialaiset. Naiset katsovat vastavaloon on arvoituksellinen, vahvatunnelmainen ja upeasti hiottu kirja. Se on täynnä puutarhantuoksua, kävelyjä omenapuiden alla, viiniä, syysmyrskyjä ja mereen ropisevaa sadetta. Kirjassa kuvaillaan kiinnostavia ihmissuhteita, tunteiden laajaa skaalaa; menetystä, kaipuuta ja jäämisen pelkoa. Rakkauttakin.

Minä ihastuin tähän kirjaan kovasti, ja se nousee yhdeksi Haahtelasuosikikseni. Haluaisin lukea heti perään lisää Haahtelaa, mutta taidan säästellä Elenaa ja Perhoskerääjää vielä tovin...

★★★★+

Katoamispiste / Joel Haahtela

Katoamispiste / Joel Haahtela

Otava, 2010. 159 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

 Halusimme lukupiiriporukassa kerrankin valita helpon ja nopealukuisen kirjan. Ainakin minulle tämänkertainen valintamme osui täysin nappiin, sillä minä ihastuin Joel Haahtelan Katoamispisteeseen kovasti! Taitaakin olla tähän asti lukemistani kolmesta Haahtelasta se kaikkein paras ja minulle tärkein.

Kirjan kertojana toimii mieslääkäri, joka eräänä syyspäivänä törmää sattumoisin ranskalaiseen Magda Roux´hun kadulla. Magda on tullut Suomeen etsimään kadonnutta ex-miestään Paulia. Johtolankana naisella on ainoastaan Raija Siekkisen kirjoittama romaani, ranskankielisenä käännöksenä. Mies muistelee lukeneensa, ja pitäneensä, Siekkisen romaanista ja päättää paremman tekemisen puutteessa auttaa naista etsimään Paul. Magda kuitenkin katoaa yhtäkkiä, ja mies jatkaa etsintöjä yksin. Jokin Paulin katoamisen ja Siekkisen romaanin yhtälöstä jää nimittäin vaivaamaan lääkäriä, ja hän haluaa selvittää miten nämä liittyvät toisiinsa. Miehen tie vie Kotkaan ja Siekkisen kotikulmille. Hän tapaa Siekkisen tunteneita ihmisiä ja saa selville pieniä asioita, palapelin paloja. Mitä hän lopulta saa selville Raija Siekkisestä, kadonneesta Paulista, itsestään? Ja miten kaikkeen liittyy nizzalainen hotelli, eräs osoite tai saksalainen kirjailija?

"En tiennyt mistä olisin aloittanut, en edes tiennyt ketä enää etsin, Paul Roux'ta vai Raija Siekkistä, vai toivoinko vain, että jos etsisin tarpeeksi kauan toista, löytäisin ennen pitkää myös toisen." (s.97)

Minä pidin Katoamispisteestä todella paljon. Kirjassa on se tavallisen upea, unenomainen ja hieman melankolinen Haahtelatunnelma. Minä pidin myös kovasti siitä, että kirja sekoittaa faktaa ja fiktiota ja kertoo Raija Siekkisestä, minulle aiemmin tuntemattomasta kirjailijasta. Katoamispiste sai minut ehdottomasti kiinnostumaan Siekkisenkin kirjoista, ja luen varmasti jossakin vaiheessa jonkun hänen romaaneistaan. Minusta Haahtela luo kirjoihinsa upean tunnelman joka jättää jälkensä minuun lukijana. Minä pidin todella paljon Katoamispisteen hieman synkästä, pimeästä ja sateisesta fiiliksestä. Olen ehkä vähän puolueellinen, sillä rakastan syksyä, mutta tämä kirja olisi todella sopiva syysluettavaksi.

Pidin myös kirjan henkilöistä. Magda Roux oli salaperäinen ranskatar, hän tuli ja meni, katosi ja palasi taas. Kertojana toimiva mies, lääkäri ja muutaman romaanin julkaissut, ikävöi ja pakeni jotakin. Hän uppoutui Siekkisen elämään ja Paulin etsimiseen, pakeni samalla omaa elämäänsä, potilaita ja menneisyyden haamuja. Ja se Haahtelan kieli. Olisin voinut alleviivata, taas kerran, monta riviä jokaiselta sivulta.  

"...ja minäkin takerruin häneen kiinni kuin olisin kannatellut hänen mukanaan koko taloa, koko kivistä kaupunginosaa, joka pian romahtaisi syliimme." (s.71)

Minä ihastuin ja tykästyin Katoamispisteeseen todella paljon. Ihana, ihana kirja. Mieleenpainuva ja upea. Lukemisen jälkeen minut valtasi Linneankin mainitsema rauhallinen olotila. Voisin lukea tämän pienen, hienon kirjan uudestaan heti nyt. Lukupiirissämme kaikki eivät olleet tästä yhtä vakuuttuneita, mutta ainakin Riina jakaa Haahtelaihastumisen kanssani ;).


★★★★★
 

Linnean ja Riinan lisäksi myös ainakin Hanna, Sara, Pekka, Naakku ja Katja ovat lukeneet tämän.

Traumbach / Joel Haahtela

Traumbach / Joel Haahtela

Otava, 2012. 112 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Onpa ihanaa päästä lukemaan uusi kirja ihan tuoreeltaan! Joel Haahtelan uusi peinoisromaani Traumbach piti minut otteessaan eilisillan, sillä Haahtelan muidenkin (tai no sen yhden jonka juuri luin) kirjojen tavoin tämä oli nopealukuinen, mutta silti suuri lukukokemus.

Traumbachin kertojaääni on valtavan mielenkiintoinen ja jännästi ratkaistu. Kertoja on kaikkitietävä henkilö joka kertoo ja puhuu kirjan päähenkilöstä, parikymppisestä Jochenista, lukijalle. Kertoja kuvailee Jochenin tekemisiä enimmäkseen positiivisesti ja kuvailee samalla saksankielistä kaupunkia, josta Jochen etsii arvoituksellista miestä, Traumbachia. Taskussaan Jochenilla on Frankurter Allgemeine-lehden käyntikortti, tehtävänään tavata herra Traumbach, kysellä ja kirjoittaa haastattelu. Tehtävä osoittautu kuitenkin vaativaksi, sillä vaikuttaa siltä, että Traumbach tarkoituksellisesti pakenee Jochenia. Matkan aikana Jochen tapaa muita kiinnostavia ihmisiä, jotka matkan varrella muuttuvat ja pakenevat. Kuka Traumbach lopulta on? Missä menee todellisuuden ja kuvitelman raja, kuinka hyvin ihminen tuntee oman persoonansa?

Kirjoitin viimeksi Pettersonin kirjasta, ja sanoin, ettei siinä mässäillä tapahtumilla. Haahtelan kirjoissakaan ei jatkuvasti tapahdu suuria, mullistavia asioita. Jochen kävelee tuntemattoman kaupungin kaduilla, muistelee marsipaanileivoksia, ihailee kahviloita. Minä pidän juuri tällaisesta rauhallisuudesta ja Haahtela onnistuu jälleen luomaan kirjaansa sellaisen ihanan, mukaansatempaavan tunnelman joka jää päälle kirjan lukemisen jälkeenkin. Kun kieli on näin kaunista, en osaa kaivata mullistavia tapahtumia.

Traumbach on takakannen mukaan leikkisä pienoisromaani, ja tämä pitää minusta hyvin paikkansa. Kertojaääni itsessään on jo "leikittelevä", ja Traumbach sai kyllä minulla muutenkin hymyn huulille. Haahtela kuvailee henkilönsä lempeiksi. Kertojaäänikin kuvailee Jochenia harvinaisen lempeästi, jopa suloisesti, ja se saa lukijankin suhtautumaan henkilöihin samalla tavalla, iloisen sympaattisesti. Traumbach on raikkaan leikkisä, kaunis, yllätyksellinen, tunnelmaltaan vahva. Ja kaiken muun hyvän lisäksi Traumbachin loppu on vielä kivan arvoituksellinen, psykologinen ja yllätyksellinen. Minä olen nyt kahden Haahtelan jälkeen täysin myyty!


★★★★+ 

Myös Katja, Karoliina ja Pekka ovat lukeneet Traumbachin tuoreeltaan.

Lumipäiväkirja / Joel Haahtela

Lumipäiväkirja / Joel Haahtela

Otava, 2008. 190 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? Alelöytö kirjakaupasta

Olen päättänyt jo kauan sitten, että Joel Haahtela on kirjailija josta pidän. Luin eilen ensimmäisen Haahtelani, ja Lumipäiväkirjan jälkeen voin innoissani todeta, että odotukseni osuivat oikeaan. Olen jo Haahtela-fani!

Lumipäiväkirjan kertojana toimii keski-ikäistynyt oikeustieteen professori. Kun mies eräänä aamuna lukee sanomalehteä, hänen silmiinsä osuu lehtijuttu nuoruuden rakastetusta, saksalaisesta Sigridistä. Sigrid on vapautettu vankilasta istuttuaan vuosia terrorismin ja mm. murhan vuoksi. Mies ryhtyy muistelemaan nuoruuden vuosiaan Saksan Heidelbergissä yhdessä Sigridin kanssa, onnellisia päiviä, kauniita muistoja ennen kuin yhteys naiseen katkesi. Mies matkustaa Saksaan, tavoitteenaan tavata Sigrid, vielä yhden kerran. Kotisuomeen mies jättää itsetuhoisen tyttärensä Lauran sekä vaikean avioliiton toisen osapuolen, Erika-vaimon.

Saksassa mies uppoutuu nuoruutensa muistoihin, yhteisiin hetkiin Sigridin kanssa. Mieli täyttyy myös nykyajan ongelmista. Miksi Laura-tyttärellä on niin huono olla, miksi nuori nainen on niin onneton? Miksi avioliitto Erikan kanssa ei toimi, mikä ajaa parin yhä kauemmas toisistaan? Entä miksi suhde Sigridiin kauan sitten katkesi, miksi heistä ei sittenkään tullut jotakin erikoista, niin kuin Sigridin äiti myös uskoi. Mikä ajoi Sigridin hirmutekoihin ja lehtien etusivuille?

Haahtelan kirjoitustyyli on kaunis, runollinen, lumoava. Kirjan tunnelma on synkkä, tiivis, haikeakin. Päähenkilö on surumielinen, eksyksissä elämässään. Lumipäiväkirja saa minut myös kaipaamaan lunta, kaunista lumisadetta, valkoista peitettä joka levittyy kaupungin ylle. Kaikki on jotenkin helpompaa, kauniimpaa kun lumi on maassa.

Lumipäiväkirja on aiheiltaan rankka, on terrorismia, murhaa, perheongelmia ja itsemurhaa, mutta samalla kirja on kaunis ja sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Myös kirjan tapahtumat jäävät varmasti mieleen pitkäksi aikaa ja nostankin tämän myötä Haahtelan Katoamispisteen hieman korkeammalle lukupinossani.


★★★★+

Lumipäiväkirjasta myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kuuttaren lukupäiväkirja
Sinisen linnan kirjasto