Tarhapäivä / Eve Hietamies

Tarhapäivä / Eve Hietamies

Otava, 2012. 447 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma ostos

Eve Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa Yösyötölle. Paavo Pasanen on kasvanut viisivuotiaaksi tarhapojaksi, ja isä Antti on saanut tottua yksinhuoltajaisän rooliin viiden vuoden ajan. Tarhapäivä oli vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Täydellisen koukuttava ja viihdyttävä kirja!

Antti ja Paavo Pasanen elävät tavallista isän ja pojan elämää. Paavo käy tarhassa, Antti töissä ja iltaisin mietitään Suomen krokotiileja. Tiistaisin jutellaan ja leikitään naapurissa asuvan Ennin ja tämän Terttu-tyttären kanssa. Koko nelikon elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, ja pieni Terttu muuttaa väliaikaisesti Antin ja Paavon luokse. Ainoastaan poikaansa tottunut Antti on suoraan sanottuna pulassa pienen tytön kanssa. Terttu vaatii legginssejä, tunikoita ja Hello Kitty-vaatteita joista Antilla ei ole tietoakaan. Hiuksiin pitää saada hienoja kampauksia ja tietyt pompulat, ja illalla pitää toivottaa hyvää yötä sängylliselle pehmoleluja. Antilla ei ole helppoa.

Tarhapäivä tempaisee mukaansa ihan ensimmäisiltä sivuilta asti. Antin ja Paavon arkeen pääsee taas nopeasti kiinni, ja kirjan sivuja kääntelee nopeaan tahtiin. Kieli on helppoa ja nopealukuista ja rakastan kirjan huumoria. Nauroin monta kertaa ääneen kirjaa lukiessani, ja se on minulle kyllä hyvän kirjan merkki. Tarhapäivä herättää muitakin tunteita kuten vihaa, surua ja sääliä. Etenkin Paavon äiti on tunteita herättävä tyyppi, mielenterveysongelmat ovat vaikeita mutta minusta Hietamies kirjoittaa niistäkin uskottavalla tavalla.

Hietamies myös käsittelee rankkojakin aiheita huumorin kautta, mutta huumori ei ole teennäistä tai tökeröä vaan yksinkertaisesti hauskaa. Kirja riemastuttaa ja tarina on kerrottu elävällä tavalla. Antista ja Paavosta tulee kirjan ajaksi lukijalle kavereita, tuttuja jonka elämänmenoa seuraa mielellään. Kirjan luettuani he jäivät taas mieleeni, ja huomasin miettiväni mitä heille mahtaa kuulua ;).

Lainasin ystävälleni keväällä Yösyötön luettavaksi ja hän lukikin sen nopeaan tahtiin ja vaati heti perään Tarhapäivää lainaksi. Tarhapäivän luettuaan hän 'pakotti' minutkin lukemaan tämän nopeasti, jotta voisimme keskustella näistä kirjoista yhdessä! Tämä kyseinen ystävä ei lue kovinkaan paljon, ehkä viitisen kirjaa vuodessa, joten tämä oli minusta aika hieno asia ja merkki siitä, että jotain koukuttavaa näissä kirjoissa on!

Toivottavasti saamme vielä jatkossakin lukea Antin ja Paavon kuvioista. Tämä kirja ainakin päättyi sen verran kiinnostavaan kohtaan, että mielelläni lukisin vielä ainakin yhden kirjan verran heidän arjestaan.

★★★★★-

Dora, Dora / Heidi Köngäs

Dora, Dora / Heidi Köngäs

Otava, 2012. 333 sivua.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Mistä minulle? kirjastolaina

Olipa jotenkin suuri askel avata blogisivu, valokuvata taas kirjoja ja yrittää kirjoittaakin niistä jotain. Minulla on jonossa seitsemän luettua kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa, joten taidan aloittaa lyhyehköillä arvioilla näistä, jotka olen lukenut joskus kesäkuussa. Valitettavan vähän muistikuvia on juuri näistä kirjoista jäänyt mieleeni...

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli kuitenkin kirjastolaina, joka piti lukea ennen palautuspäivää nopeasti. Kohtuullisen nopealukuinen kirja tuo onkin, ja onhan sen majaillut lukulistallani Finlandiaehdokkuudestaan lähtien. Toinen maailmansota on käynnissä ja Hitlerin oikea käsi, varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomen Lappiin. Mukanaan hänellä on seurue, johon kuuluu sihteerin lisäksi suomalainen tulkki ja viihdyttäjänä toimiva saksalainen taikuri. Speer tietää, että Saksa on häviämässä sodan, mutta tekee kuitenkin kaikkensa jotta hänen ihannoimansa mies voittaisi. Kylmässä Lapissa Speer ja tämän seurue joutuu kohtaamaan todellisuuden, ja ihmissuhteet joutuvat koetukselle.

Dora, Dora on tapahtumaympäristöltään todella kiinnostava. Toinen maailmansota kiinnostaa minua aina, ja Suomen Lappiin asettuvat tapahtumat ovat kiehtovia. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, joskaan eivät kaikki erityisen miellyttäviä. Kirja on rakennettu siten, että Speerin seurueen neljä jäsentä vuorottelevat lukujen kertojina. On kiinnostavaa saada vuorotellen neljän eri henkilön näkemykset saman päivän tapahtumiin.

Kirjassa on monta kiemuraista ja kiinnostavaa ihmissuhdetta. Sihteeri Annemariella on kotona odottamassa aviomies, mutta matkan aikana hän joutuu miettimään suhdettaan sekä Speeriin että suomalaiseen tulkkiin Eeroon. Matkan aikana Annemarien elämä muuttuu suuresti, kuten koko matkaseurueen.

Köngäs kirjoittaa hienosti, ja melko lyhyiden lukujen ansiosta kirja on nopealukuinen ja lukutempokin pysyyy varsin nopeana. Viihdyin Dora, Doran parissa varsin hyvin, vaikka kirjan puolivälissä huomasinkin vielä odottavani, milloin tämä nyt oikeasti alkaa. Päätin sitten vain lukea, ja olla odottamatta mitään, ja sillä tavalla lukukokeuksestakin tuli paljon parempi. Jostain syystä odotin kovin erilaista kirjaa ja erilaisia tapahtumia kuin mistä lopulta oli kyse.

Jännitys ja tiivis tunnelma säilyivät kirjassa loppuun asti, ja ennen viimeisiä sivuja oli koko ajan tunne, että jotain tulee vielä tapahtumaan. Loppuratkaisu ei siis ollut täysin yllätys, sillä jollakin tavalla tunnelma oli odottava jo sitä ennen. Mutta minusta tämä kirja vaatikin ehdottomasti mieleenpainuvan lopun, muuten koko kirja olisi voinut jäädä vaisuksi.

Dora, Dora oli siis varsin miellyttävä lukukokemus, ja haluan kyllä tutustua Köngäksen muihinkin kirjoihin. Ihan suosikkilistan kärkeen tämä ei nouse, mutta mieleenpainuva, hurja ja kiinnostava tämä oli. Mitä enemmän minä luen Hitlerin puuhista ja toisen maailmansodan tapahtumista, sitä hurjemman ja kurjemman kuvan niistä saan. Niin kävi myös tämän kirjan jälkeen. Vaikka kuinka oli olevinaan Hitlerin ystävä, sai kyllä tuta miehen pahuuden jos ei suunnitelmat aina menneet niin kuin herra halusi. Hui.

 ★★★+

En man som heter Ove / Fredrik Backman

En man som heter Ove / Fredrik Backman

Forum, 2012. 348 sivua.

Kannen suunnittelu: Nils Olsson

Mistä minulle? kirjastolaina

Noniin! Pitkästä aikaa vähän positiivisempaa kirja-arviota kehiin tässäkin osoitteessa ;). Ruotsalaisen Fredrik Backmanin esikoisromaani En man som heter Ove on noussut kotimaassaan suureen suosioon, ja on siitä taidettu tykätä täällä Suomessakin vaikka en olekaan kovin moneen arvioon törmännyt. Kirja osui eteeni edellisellä kirjastoreissulla, ja päätyi kotiin asti luettavaksi. Onneksi päätyi!

Ove on 59 vuotias. Hän ajaa Saabia ja on varsin myrtsi kärttyinen ukko, jonka mielestä naapurit tekevät kaiken väärin. Pian selviää syykin Oven käytökselle. Hän on vain vähän aikaa sitten menettänyt rakkaan vaimonsa, mutta on toki aina ollut varsin äreä ja erikoinen. Kun juuri naapuriin muuttaneet asukkaat peruuttavat peräkärryllä Oven postilaatikkoon, alkaa hänen elämänsä muuttua. Onnettomuudesta lähtee käyntiin tapahtumavyyhti, hieno, sydämeenkäypä, hauska ja koskettava tarina joka sisältää kissoja, odottamattomia ystävyyssuhteita ja paljon autokeskusteluja.

Kirjan alussa Ove on varsin ärsyttävä päähenkilö. Kaikki on päin peetä, kaikki muut tekevät jotain väärin ja mikään ei ole hyvin. Mies on masentunut ja haluaisi oikeastaan vain kuolla. Mutta jatkuvasti häntä tarvitaan jossain ja nopeasti hän muuttuu kiinnostavaksi, ja ehkä yhdeksi kirjalliseksi suosikkihenkilökseni ikinä! Niin inhimillinen, sympaattinen ja sisimmiltään ihanan lämmin ja sydämellinen mies. Mies, jonka elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä, jonka matkaan on sattunut monta mutkaa, mutta joka taistellen ja välittäen on selvinnyt pitkälle.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa joissakin luvuissa eletään ihan tätä päivää, toisissa taas tutustutaan Oven elämään sen aikasempina vuosina. Oven nuoruuteen, opiskeluaikoihin, aikaan jolloin hän tutustui vaimoonsa ja heidän yhteisiin vuosiinsa. Luvut olivat lisäksi varsin lyhyitä, ja siitä minä pidän. Aina pystyi lukemaan vielä yhden lyhyen luvun ennen kuin piti laittaa kirja sivuun...

Tätä kirjaa lukiessani kävin läpi koko skaalan tunteita, ääripäästä toiseen. Nauroin, ärsyynnyin, kauhistuin. Viimeiset parikymmentä sivua itkin. Vahvat tunnereaktiot ovat minulle usein hyvän kirjan merkki, ja siitä oli ehdottomasti kyse tässäkin. Oven tarina on jotenkin niin uskottavasti kirjoitettu, se on inhimillinen ja realistinen, ja se käy suoraan lukijan sydämeen.

Backman kirjoittaa aika lyhyitä lauseita ja kieli on ytimekästä ja tempoltaan varsin nopeaa. Hän kiittää loppusanoissaan kustantajaansa siitä, että tämä on ystävällisesti huomauttanut kaikista kielivirheistä joita tekstistä löytyy, mutta samalla antanut pänkin kirjailijan pitää virheensä tekstissään. Kirjan kieli ei ehkä ole jatkuvasti kaikkien sääntöjen ja oppien mukaista, mutta Oven tarinaan ja tähän kokonaisuuteen kieli on minusta täydellistä.

En man som heter Ove oli nopea- ja helppolukuinen. Oven tarina kosketti ja imaisi mukaansa, ja kirja on täynnä täydellisen ihania, arkisia oivalluksia ja ensitutustumisen jälkeen myrtsi Ovekin on aivan ihastuttava mies. Hieno kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan!

★★★★★

Iranilainen tytär / Jasmin Darznik

Iranilainen tytär / Jasmin Darznik

Like, 2012. 336 sivua.

Suomentanut: Anu Nyyssönen

Alkuteos: The Good Daughter, 2010.

Kannen suunnittelu: Unna Kettunen

Mistä minulle? Kirjakerho-ostos

Edellisenä lukupiirikirjanamme oli Jasmin Darznikin Iranilainen tytär. Kirja on majaillut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan, siitä lähtien kun se oli Kirjakerhossa kuukauden kirjana. Olen siis ollut innostunut lukemaan tämän, mutta muut kirjat ovat kuitenkin aiemmin menneet edelle. Pidän yleensä rankoistakin Lähi-itään asettuvista tarinoista, ja kurkkaukset erilaisiin kulttuureihin ja maailman historiaan kiinnostaa. Niillä eväillä lähdin siis varsin innostuneena lukemaan tätäkin kirjaa.

Iranissa syntynyt, sittemmin amerikkalaistunut Jasmin ei ole koskaan kuullut äitinsä menneisyydestä. Jasminin löytäessä Lili-äitinsä häävalokuvan, jossa Lilin vieressä seisoo tuntematon mies, Jasmin pyytää äitiään kertomaan menneisyydestään, mutta äiti ei siihen suostu. Myöhemmin Lili alkaa lähetellä nauhottamiaan kasetteja tyttärelleen. Kaseteilla Lili kertoo hämmentävän tarinansa, mitä kaikkea hänen elämässään on tapahtunut ennen Jasminin syntymää. Lili asui Iranissa, mutta joutui uhraamaan entisen elämänsä. Myöhemmin hän pakeni Saksaan, vielä myöhemmin Yhdysvaltoihin. Mutta mitä kaikkea oikein tapahtui vuosien aikana, ennen Jasminin syntymää? Minkälainen oli naisen asema islamilaisen vallankumouksen aikana Iranissa?

Iranilainen tytär on monin tavoin kiinnostava romaani. Iranin paikoin rankka historia tulee hyvin esille. Naisten asema on kammottava, mutta siitä huolimatta monet selvisivät. Lili koki kauheita asioita, mutta sitkeydellä hänenkin elämänsä muuttui paremmaksi, vaikka nuorena auki revityt haavat eivät ikinä parantuneetkaan.

Vaikka tässä oli paljon aineksia hyvään kirjaan, ei lopputulos siltikään oikein uponnut minuun. Kerronta tökkii. Darznik ikään kuin luettelee tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Joitain rankkojakin asioita vain mainitaan sivulauseessa, toisista kerrotaan sentään vähän enemmän. Vaikka kirja perustuu tositarinaan, kirjalijan äidin omiin kokemuksiin, koin silti hieman epäuskottavaksi sen, että yhdelle ihmiselle tapahtuu kaikki mahdollinen.

Lisäksi tuntui, etten saanut henkilöistä otetta. Lili oli paikoitellen kiinnostava ja hänen rankat kokemuksensa herättivät toki sympatiani, mutta heti seuraavalla sivulla hän muuttui ärsyttäväksi. Kirjan kirjoittaja, Jasmin, jäi myös ihan taka-alalle. Olisin ehkä toivonut asioiden luettelemisen sijaan enemmän välikommentteja ja ajatuksia Jasminin suunnalta. Mitä äidin tarinan kuuleminen herätti aikuistuneessa naisessa? Kaipasin myös enemmän Lilin ajatuksia ja mielipiteitä, enemmän tunnetta tapahtumien luettelun vastapainoksi. Hieman erilainen rakenne olisi voinut toimia, joku kikka mikä olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä ja tunnetta.

Iranilainen tytär olisi voinut olla hieno ja mieleenpainuva lukukokemus, mutta nyt en saanut tästä otetta. Luin toki kirjan loppuun, mutta kyllä se paikoitellen eteni todella hitaasti ja lukeminen tökki juuri tuon tylsän rakenteen ja epäuskottavuuden vuoksi. Vaikka Lilin kokemukset olivat rankkoja, jäi minulle tunnepuolella tästä varsin tyhjä ja välinpitämätön fiilis.  Kuvittelisin, että Lilin tarina pitäisi lukijan kiinnostuksen yllä, herättäisi tunteita ja halun lukea ja selvittää, miten hänen käy. Mutta tämä kirja ei vaan onnistunut siinä. Aineksia siis oli, mutta toteutus ei miellyttänyt minua, saati onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Harmi!

★★+

Jäätelökauppias / Katri Lipson

Jäätelökauppias / Katri Lipson

Tammi, 2012. 294 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Kirjaston viimeinen eräpäivä lähestyi hurjaa vauhtia, joten päätin lukea Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan nopeasti tämän viikonlopun aikana. Sopivasti luin vielä perjantaina Valkoisen kirahvin blogista, että Lipsonin romaani on voittanut Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Hienoa menestystä suomalaiselle kirjallisuudelle!

Jäätelökauppias on suomalaiseksi kirjaksi erikoinen, erilainen. Se on hieno, siitä ei ole kysymystäkään, mutta samalla lukijalle varsin haastava. Lukija ei pääse helpolla. Henkilöitä, eri nimisiä, eri ikäisiä, on aika paljon ja välillä ollaan elokuvanäyttämöllä, välillä taas oikeassa elämässä. En oikein tiedä, olinko aina ihan kärryillä siitä mitä oikeasti tapahtui kenellekin, ja mitä vuorostaan tapahtui vain Jäätelökauppias-nimisessä elokuvassa. 

Tarinassa on ainakin rouva Nemcován talo, johon tupsahtaa pariskunta joka ei ole oikeasti naimisissa. Mutta he tietävät toisistaan paljon, Esther muistaa miehensä syntymäpäivän ja kotikaupungin, vaikka ei aina yöllä herätessään saakaan sanaa suustaan. Toisaalla pyörii sota, jonka vuoksi omituinen pariskunta on lähtenyt pakoon. Rouva Nemcová ei kuitenkaan ole hölmö, vaan monta kertaa viisaampi kuin pariskunta arvasikaan. 

Myöhemmin on myös Estherin poika, Jan. Hän päätyy mutkien kautta Göteborgiin ja hänen tyttärensä Gunilla vuorostaan isänsä kotikulmille Tsekkiin. Gunilla törmää postilokeroon johon tulvii kirjeitä Milenalle. Kuka Milena oli, ja mitä Gunilla lopulta päätyy tekemään, minkä roolin hän ottaa?

Jäätelökauppias on rakenteeltaan hieman sekava, ja se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Mutta ehkä aina ei haittaa, vaikka ei ymmärräkään aivan kaikkea. Lipsonin kieli soljuu kauniisti eteenpäin, dialogit ovat ihastuttavan tehokkaita ja tomeria ja henkilöt puutteineen kaikkineen inhimillisiä. 

Tarina on ennalta-arvaamaton elokuvakäsikirjoitus, kirjassa ohjaajakaan ei ole halunnut työskennellä valmiin käsikirjoituksen kanssa. Tulkinnalle jää sijaa, sekä näyttelijöiden että lukijan. Arvoituksellinen ja kiinnostava tarina pitää otteessaan loppuun asti. Jäätelökauppias on hieno kirja, vaikka se viimeisen sivun jälkeen jättikin minulle aika monta avointa kysymystä. Ehkä se on syy siihen, että en aivan täysin päässyt tähän sydämelläni sisään, vaikka tästä kovasti pidinkin. Jokin pieni asia, ehkä pieni selkeys, jäi puuttumaan, jotta tämä olisi ollut täydellinen. Mutta aina ei tarvitse olla sitäkään. Jäätelökauppias oli hieno, yllättävä lukukokemus!

★★★★

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Fingerpress Ltd, 2012. 424 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjailijalta saatu arvostelukpl

Sain Heikki Hietalan englanniksi kirjoittaman historiallisen romaanin Tulagi Hotelin kirjailijalta itseltään luettavaksi jonkun aikaa sitten. Tartuin kirjaan mielelläni, vaikka aluksi hieman epäilin omaa kärsivällisyyttäni englanniksi lukemisen suhteen. Kirja ja englanniksi lukeminen lähti kuitenkin sujuvasti liikkeelle, enkä pian edes huomannut lukevani vieraalla kielellä.

Jack McGuire palveli maatansa toisessa maailmansodassa. Hän oli merivoimissa lentäjänä, ja yksi harvoista selviytyjistä. Sodan päätyttyä Jack on asettautunut Tyynenmeren saarelle jonka ylitse hän on sodassa lennellyt, ja pistänyt siellä nyt pystyyn hotellin, jonka ohella hän tarjoaa vierailleen lentoreissuja kauniissa maisemissa. Sota-aika palaa kuitenkin miehen mieleen, kun hän saa saarelle vieraakseen sodassa kuolleen ystävänsä lesken, josta ei aiemmin ole ollut tietoinen. Jackin elämä muuttuu, ja menneisyydestäänkin hän oppii paljon uutta.

Tulagi Hotel on juoneltaan mukaansatempaava ja kiinnostava. Kirjan aiheet - sota-aika, rakkaus, ihmissuhdekiemurat ja historialliset tapahtumat- kiinnostavat minua kovasti ja arvailin kirjan uppoavan minuun hyvin. Niin se myös teki. Kirjan henkilöt olivat aidon tuntuisia, mielenkiintoisia ja likelle tulevia. Heidät oppi tuntemaan, etenkin päähenkilö Jackin joka tuli hyvinkin tutuksi, niin hyvässä kuin pahassa. Jokin Jackissa henkilönä oli hieman ärsyttävää, mutta eniten tunsin kuitenkin myötätuntoa miestä kohtaan, vaikka esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa hän olikin varsin kömpelön tuntuinen.

Vaikka hieman pelkäsin englanniksi lukemista, sujui se lopulta varsin hyvin. Kieli oli helpohkoa, enkä kohdannut tekstissä onneksi kovinkaan paljon vaikeita sanoja. Välillä koin dialogit hieman kömpelöiksi ja kaipasin niihin paikoin lisää uskottavuutta. Kirjailija on ehdottomasti taustatyönsä tehnyt, ja välillä kummastelin ja ihastelin uskomattoman yksityiskohtaisia ja todentuntuisia kuvailuja sodanaikaisesta ilmavoimien toiminnasta, sotakoneista ja lentokonemalleista. Näistä asioista en tiennyt aiemmin mitään, enkä voi sanoa että sotakoneiden toiminnot olisivat kiinnostuslistani kärjessä, mutta kirjan kautta näistä sai hyvän, uskottavan kuvan eikä nippelitietoa kuitenkaan ollut liikaa.

Tulagi Hotelin tunnelma ja maisemat ovat ihastuttavat. Hotelli sijaitsee Salomonsaarilla, ja lukiessani näin todellakin silmissäni eksoottisen saaren upeat maisemat. Kiinnostavat ihmissuhdekiemurat menneisyydessä ja nykyisyydessä tuovat kirjan tapahtumille ja sotamuistoille tärkeän lisämausteen. Tapahtumia seurataan vuorotellen nykyajassa, sotavuosissa sekä välillä myös Jackin lapsuus- ja nuoruusvuosissa. Pidin tästä ratkaisusta, vaikka aikavaihtelu ehkä välillä olisikin voinut olla sujuvampaa ja selkeämpää.

Kokonaisuutena pidin Tulagi Hotelista kovasti. tarina vei mukanaan, aiheet olivat kiinnostavia, henkilöt tulivat lähelle ja sotatarina jäi hyvin mieleeni. Lisäksi tämä oli rankoistakin aiheista huolimatta sopivan romanttinen ja kevyt kesäkirja. Eksotiikkaa, syvällisyyttä ja kevyempää viihdemäisyyttä samassa paketissa. Lisäksi ihailen kovasti kirjailijan tekemää taustatyötä. Yksityiskohdat vaikuttivat olevan niin paikallaan, että taustatyö on varmasti vienyt aikaa! Tällä kirjalla saan maailmanvalloituksessani ruksattua myös Salomonsaaret. Harva kirja taitaa asettua noihin maisemiin :).

Loppuun vielä yksi suosikkikohtani kirjasta. Don sanoo seuraavat sanat Jackille sodan aikana, ja tämä on kyllä elämänviisaus parhaasta päästä. Näin haluan itsekin ajatella ja toimia, siksi tämä kohta taisi iskeä ja painautua muistiini niin hyvin:

"Well, I just happen to know that you can take something with you when you go, and it's your memories. Make as many as you can, good, bad, lukewarm, hot, no matter what, as long as you make a lot of 'em." (s. 128)

Maailmanvalloitusmaa: Salomonsaaret


 ★★★★

Mahtavaa viikonlopun jatkoa, tehkää muistoja! ;)

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Otavan kirjasto, 2012. 535 sivua.

Alkuteos: The Stranger's Child, 2011.

Suomentanut: Markku Päkkilä

Kannen kuvat: Rodney Smith 

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi kertoo kahden suvun tarinan 1900-luvulla. Tarina saa alkunsa vuonna 1913 kun Cambridgessä opiskeleva George Sawle tuo vieraan mukanaan kotiinsa Two Acresin maaseutukartanoon. Vieras on lupaava runoilijanalku, Georgen opiskelukaveri Cecil Valance. Unohtumattoman viikonloppuvierailun lopussa Cecil kirjoittaa Georgen sisarelle Daphnelle runon Two Acresista. Runo on oikeastaan tarinan alku. Sillä on suuri merkitys kahden suvun elämässä, eri sukupolvien valinnoissa ja tuntemuksissa.

Vieraan lapsi sijoittuu ajallisesti suurilta osin 1900-luvun alkuun, joka on suosikkiajanjaksojani kirjallisuudessa. Rakastan myös englantilaista kartanomiljöötä, ja tässäkin kirjassa kartanomiljöö, maalaismaisemien kuvaus ja kartanofiilis oli ihanaa! Pidin myös Hollinghurstin sujuvasta kielestä sekä hyvästä, sujuvasta suomennoksesta.

 Rakenteeltaan kirja on kiinnostava. Ensimmäisessä osassa keskiössä on Georgen ja Cecilin ystävyys, kun taas kirjan myöhemmissä osissa seurataan jo Cecilin jälkeistä aikaa, eri henkilöiden näkökulmasta. Henkilöiden, jotka yrittävät selvittää, kuka nuorena kuollut runoilija oikeasti oli, minkälainen hänen lyhyeksi jäänyt elämänsä oli ja mitä sinä yhtenä viikonloppuna kesällä 1913 oikeasti tapahtui. Minä pidin eniten juuri tuosta ensimmäisestä osasta, jossa elettiin vuotta 1913 ja seurattiin Georgen ja Cecilin yhteistä viikonloppua Sawlen perheen kartanossa. Petyinkin hieman kun huomasin kirjan toisen osan alussa, että vuosi oli muuttunut, ja kertojanäkökulmakin aivan eri. Loppupeleissä totuin kuitenkin osien eroihin, ja siihen että uuden osan alkaessa vuosia oli taas kulunut, ja henkilöt vaihtuneet. Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin etäännytti minut hieman kirjan tapahtumista ja henkilöistä, koska juuri kun olin oppinut tuntemaan jonkun, vaihtui kertoja ja edellinen jäi pienempään rooliin.

Vieraan lapsi kertoo kiinnostavista ja tärkeistä aiheista. Homoseksuaalisuus on varsin merkittävässä roolissa, ja välillä tuntui vähän siltä että jokatoinen vastaantuleva henkilö oli homo. Eipä tämä minua häirinnyt, mutta teki ehkä kirjasta hieman vähemmän uskottavan minun silmissäni. Runoilija- ja kirjailijapiireistä sai myös kirjan avulla varsin uskottavan oloisen kuvan, ja pidin kirjan tunnelmasta. Kartanomiljöön lisäksi oli paljon kirjastoja, vanhoja oppilaitoksia ja hämyisiä kirjakauppoja.

Hollinghurstin kirjassa on laaja henkilögalleria, välillä tuntui että hieman liiankin laaja. Kirjan alussa olisi ehkä voinut olla Sawlen ja Valancen suvuista tehdyt sukupuut, hieman helpottamaan lukijan urakkaa. Koska vuodet vierivät kirjan sivuilla ja kirjan eri osien välissä aika nopeaan tahtiin, tuli myös henkilöitä lisää. Sukunimet vaihtuivat, monella oli ex-puolisoja ja nykyisiä puolisoja, puolisojen lapsia jne, ja välillä olin hukassa henkilöiden keskinäisissä suhteissa, ja siinä, kuka oli kuka. Eipä tämäkään ihan hirveästi häirinnyt, mutta vaikeutti lukemista hieman, etenkin jos edellisestä lukukerrasta oli hieman pidempi aika.

Vaikka en ihan kaikesta Vieraan lapsessa pitänytkään, nautin silti kirjan lukemisesta suunnattomasi. Tämä on hieno, runsas, salaperäinen, koskettava ja mieleenpainuva kirja. Minä jäin usein lukemisen jälkeenkin miettimään Cecilin tarinaa, kahden suvun kiemuroita. Kokonaisuutena tämä tiiliskiviromaani pysyi varsin hyvin kasassa, se oli tunnelmaltaan hieno, kauniskin, ja henkilögalleria oli kiinnostava. Hieno lukukokemus, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Melkein yhden kokonaisen tähden veroitan myös kirjan lopusta, joka oli minusta hieman jaaritteleva ja tylsä. Vai jäiköhän minulta jotain ymmärtämättä?

★★★★-

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Himlens fånge / Carlos Ruiz Zafón

Himlens fånge / Carlos Ruiz Zafón

Albert Bonniers förlag, 2012. 300 sivua.

Alkuteos: El prisionero del cielo, 2011.

Kääntäjä: Elisabeth Helms

Kannen suunnittelu: Jojo Form

Mistä minulle: kirjastosta lainaamalla

Olen lukenut Carlos Ruiz Zafónilta ennen blogiaikaa sekä Tuulen varjon että Enkelipelin, ja pitänyt molemmista hurjasti. Kun uusi suomennos Taivasten vanki ilmestyi viime vuonna halusin lukea sen heti tuoreeltaan, mutta kirjaston jonosta johtuen se viivästyi. Nyt törmäsin kyseisen kirjan ruotsinkieliseen versioon Himlens fånge kirjastossa ja otin sen ihan kotiin asti luettavaksi. Muutama mukava iltahetki tämän parissa meni, mutta en ihan kokenut sellaista mullistavan upeaa lukuelämystä kuin miehen aiempien kirjojen kanssa.

Aiemmista kirjoista tuttua on Sempere & Sons -kirjakauppa, sekä tämänkin kirjan lopussa kuvioihin ilmestyvä Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Semperen kirjakaupassa herra Sempere, tämän jo aikuistunut poika Daniel sekä heidän uskollinen avustajansa Fermin taistelevat konkurssia vastaan. Eletään joulunaikaa ja kirjojen myynnin on noustava, jotta kauppa pysyy pystyssä. Herra Sempere keksiikin lopulta keinon, mutta suurin yllätys on silti kauppaan ilmestyvä vanha, salaperäinen mies. Hän haluaa ostaa vanhan kirjan, mutta erikoisinta on kirjaan tuleva omistuskirjoitus, joka lopulta on pitkän, vaikean tarinan alkulähde. Miten Fermin liittyy tarinaan, kuka pettää ja ketä, ja mitä tapahtui vuosia aiemmin pelätyssä vankilassa?

Pidin siitä, että tässäkin kirjassa oli tuttuja elementtejä Ruiz Zafónin aiemmista kirjoista. Semperen kirjakauppa oli vanha tuttu paratiisi, kuten myös loppua kohden ilmestyvä Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Myös muutama henkilö oli ennestään tuttu, mutta tarinaltaan tämä kolmas kirja jää kyllä auttamatta aiempien varjoon.

Tässä kirjassa tarina oli jotenkin suppeampi ja vaikka kaikkea ei lukijalle heti kerrottukaan en kokenut kirjan juonta yhtä arvoitukselliseksi ja mysteeriseksi kuin kirjasarjan aiempien osien. Kirjan kieli on kaunista ja sujuvaa, lukeminen myös ruotsiksi mutkatonta. Päällimmäinen fiilis tämän kirjan jälkeen on kuitenkin se, että jäin kaipaamaan lisää jotain. En uppoutunut tarinan vietäväksi yhtä lailla kuin kahden aiemman osan kanssa on käynyt. Muistan ikuisesti muutaman vuoden takaisen kesän kun uppouduin parin päivän ajaksi Enkelipelin lumoon!

Kirjan tunnelma on kuitenkin mahtava. Tunnistin sen heti Ruiz Zafónin salaperäiseksi ja hämäräksi Barcelonaksi. Henkilöitäkin tässä kirjassa oli aika monta, ja monta asiaa ja koukeroa selvisi vasta kirjan loppupuolella. Silti tästä kirjasta puuttui jokin, se lumo ja taika joka "kirjasarjan" aiemmissa osissa on ollut. Toivottavasti sarjan neljäs kirja muistuttaa enemmän niitä edellisiä osia, ja on sivumäärältäänkin tätä runsaampi. Tämä kirja on ulkonäöltään muuten yksi suosikkejani. Kansi on todella kaunis, ja salaperäinen kuva sopii hienosti kirjan tunnelmaan ja Ruiz Zafónin tyyliin.

★★★+
Ps! Olen viime aikoina saanut blogiini hurjan määrän anonyymien englanninkielisiä roskakommentteja. Tämän vuoksi pidän kommenttienvalvonnan päällä kaikissa postauksissa ainakin parin viikon ajan. En itse tykkää tästä, joten toivon että roskakommentit vähenevät tämän avulla, ja voin pian taas ottaa kommenttienvalvonnan pois!

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta

Teemestarin kirja / Emmi Itäranta

Teos, 2012. 266 sivua.

Kannen suunnittelu: Ville Tiihonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja ei ole genreltään minulle sitä ominta aluetta. Olen kuitenkin lukenut kirjasta niin paljon kehuvia blogiarvioita, että päätin tarttua kirjaan sen osuessa silmiini kirjastoreissulla. Olen iloinen että luin, on kiva astua välillä oman mukavuusalueensa ulkopuolelle myös kirjallisuudessa.

Noria on teemestarin tytär, ja pian on hänen aikansa ottaa vastaan teemestarin tehtävä isänsä jälkeen. Eletään aikoja jolloin maailmasta on loppumassa vesi. Ihmiset sinnittelevät veden vähyyden kanssa ja vedenkäyttöä ja  sen säännöstelyä valvotaan diktatuurin avulla. Sotilaat tarkastavat erityisen tarkkaan kaupungin teemestarin alueet. Heillä kun vaikuttaa olevan erityisen kirkasta, hyvänmakuista ja riittoisaa vettä.

Teemestarin kirja on raikkaan erilainen kuin kirjat joita yleensä luen. En vieläkään voi sanoa että nauttisin erityisen paljon tulevaisuuteen asettuvista kirjoista vaikka pidinkin tästä. Pidin siitä, että "scifiosuus" oli kirjassa hienovaraisesti mukana, ei liian överinä tai liian suuressa osassa. Pidin myös tavasta, jolla nykypäivä oli sidottu kirjan tarinaan mukaan. Meidän aikamme oli läsnä kaatopaikalta löytyvässä teknologiassa ja teemestarien vanhoissa päiväkirjoissa.

Itäranta kirjoittaa kauniin sujuvasti. Välillä pysähdyin ihailemaan kieltä, mutta useimmiten tarina vei minut kuitenkin niin hyvin mukanaan, että halusin vain jatkaa lukemista. Teemestarin kirjassa pidin kovasti myös ihmissuhteiden kuvailuista. Norian suhde molempiin vanhempiinsa oli kiinnostava, ja etenkin Norian isä oli henkilönä kovin mielenkiintoinen. Norian ystävyyssuhde Sanjan kanssa oli yksi suosikkiosani kirjassa, ja toi hienosti esille ystävyyden vaikeatkin puolet. Itärannan luoma maailma on kiehtova, vaikka välillä huomasinkin kaipaavani ihan tätä tavallista nykypäiväämme.

Minä siis pidin Teemestarin kirjasta, mutta koska minulla edelleenkin on pieniä vaikeuksia lukea tulevaisuudesta, ajasta josta emme tiedä vielä mitään, en ihan varauksetta voi sanoa tähän ihastuneeni. Pidin paljosta, ja idea teemestarista ja veden vähyydestä ja veden käytön tarkkailusta oli minusta mainio. Jokin viimeinen silaus tästä jäi kuitenkin puuttumaan, jotta tämä olisi noussut minulla ihan täydelliseksi lukukokemukseksi. Hieno kirja silti, ja todella kivaa lukea välillä ihan erilaista kotimaista kirjallisuutta ja kirjallisuudenlajia.


★★★+

Kenraali kirjastossa / Italo Calvino

Kenraali kirjastossa / Italo Calvino

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 276 sivua.

Alkuteos: Prima che tu dica "Pronto", 1993

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Italo Calvino on kauan ollut tutustumislistallani, ja kun kirjastossa törmäsin kirjailijan novellikokoelmaan Kenraali kirjastossa päätin aloittaa tästä. Kuvittelin kirjan olevan leppoisa ja kiinnostava, nopealukuinen ja helposti lähestyttävä tekstikokoelma, mutta tämä ei lopulta pitänyt ihan paikkaansa.

Calvinon novellikokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia ja novelleja. Osa on aiemmin ilmestynyt aikakauslehdissä, osa on aivan uusia, ennen julkaisemattomia tekstejä. Calvinon vaimo päätti yhdistää miehensä tekstejä Italon kuoleman jälkeen vielä yhdeksi kokoelmakirjaksi.

Calvinon tekstit kertovat painavista aiheista. Paljon yhteiskunnallisia vihjauksia, politiikkaa ja historiallisia tapahtumia etenkin Italiasta. En ihan innostunut näistä aiheista ja lukeminen oli välillä aikamoista pakkopullaa kun en pysynyt kärryillä ja kiinnostuneena edes muutaman sivun pituisissa teksteissä.

Calvinon kielenkäytössä ja tekstissä ei ole mitään vikaa ja suomennos on sujuva. Suuri osa teksteistä on aiheista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoisia ja antoisia. Minä en vain missään vaiheessa päässyt tähän kokoelmaan sisälle, ja harvoin oli tunne että onpa kiva lukea muutama lyhyt tekstinpätkä. Olisin varmasti jättänyt tämän kesken, ellei kyse olisi ollut lopulta kuitenkin varsin nopeasti luettavasta kirjasta. Rehellisesti sanottuna jätin kuitenkin muutamia pidempiä tekstejä kesken, kun en ollut päässyt niihin sisälle edes kymmenen sivun jälkeen.

Kenraali kirjastossa ei siis ollut minun tekstikokoelmani alkuunkaan. Aiheet eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet tarpeeksi, tekstit olivat vaikeita ja tylsiä. Kaipailin myös kiinnostavampia henkilöhahmoja ja helpommin ymmärrettävää sisältöä. Oikeastaan mikään novelli ei näin jälkeenpäin tule mieleeni, joten kovinkaan mieleenpainuvista tarinoista ei ollut tässä kokoelmassa kyse. Haluan jatkossa kuitenkin tutustua Calvinon tuotantoon tarkemmin, mutta taidan tulevaisuudessa keskittyä romaaneihin tekstikokoelmien sijaan.

★+

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

Hitlerin tytär / Vilmos Csaplár

WSOY, 2012. 336 sivua.

Alkuteos: Hitler lánya, 2009.

Suomentanut: Outi Hassi

Kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Vilmos Csaplárin romaani Hitlerin tytär herätti aiheensa vuoksi kiinnostukseni viime kesän kirjakatalogeissa. Sitten kuulin kirjan olevan vaikea, joten laskin sitä lukupinossani aina vain alemmaksi. Nyt kirjaston palautuspäivä läheni kovaa vauhtia, joten päätin vihdoin tarttua tähän. Ja olihan se vaikea, minulle iltalukemisena välillä liiankin runsas ja sekava.

Hitlerin tyttäressä seurataan monen henkilön tarinoita monessa eri ajassa. Kirjan takakannen ja nimen perusteella kuvittelin, että kirja kertoo tarinan Hitlerin tyttärestä. Niin ei aivan ollut, vaan tässä seurataan useamman henkilön tarinoita. Aikajaksokin on varsin laaja, ensimmäiset tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan loppuun ja kirjan lopussa eletään jo melkein 1960-lukua. Hitlerin tyttären tarina on yksi kirjan monesta tarinasta. Fanni Kucor viettää yhden yön Hitlerin seurassa, ja myöhemmin syntyy tytär Jolán jonka isä mitä ilmeisimmin on itse Hitler. Jolánin tarina on kirjan parasta antia, monen muun henkilön tarinat olivat sekavampia ja monta kohtaa meni minulta ohi.

Minulla oli suuria vaikeuksia kirjan ensisivuilta lähtien painaa mieleeni henkilöiden vaikeita, unkarilaisia nimiä. Lisäksi kaikilla oli vähintään yksi kutsumanimi ja henkilögalleria oli muutenkin minun makuuni aivan liian suuri. En myöskään oikein missään vaiheessa päässyt tarinaan, tai tarinoihin, sisälle eikä kirja rankoista kohtaloista huolimatta onnistunut koskettamaankaan minua. Hitlerin tytär oli yksinkertaisesti minulle liian vaikea ja sekava kirja.

Tässä kirjassa oli ehdottomasti aineksia parempaan lukukokemukseen. Historialliset romaanit kiinnostavat minua, etenkin toisesta maailmansodasta kertovat. Vaikka sota oli tässäkin läsnä, ja Hitlerin tytär joutui Hitlerin kauheuksien keskelle, ei sekään onnistunut nostamaan kiinnostustani. Jos kirja olisi ollut yhtään paksumpi olisin varmaan jättänyt tämän kesken.

Hitlerin tytär on kuitenkin mielenkiintoinen katsaus Unkarin historiaan, mutta muuten en kyllä jää muistelemaan tätä lukukokemusta kovinkaan positiivisena. Odotin parempaa, selkeämpää ja hieman helpompaa tuttujen varoitteluista huolimatta.

★★

Uskottuni / Hélène Grémillon

Uskottuni / Hélène Grémillon

Otava, 2012. 263 sivua.

Alkuteos: Le Confident (2012?)

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva: Owen Franken

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Hélène Grémillonin esikoisromaani Uskottuni on kirjastolaina, jonka palauttamispäivä lähestyy. Muistan lukeneeni tästä kehuvia blogiarvioita viime vuoden puolella, joten tartuin tähän suurella mielenkiinnolla.

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja avatessaan surunvalittelukirjeitä hänen syliinsä tipahtaa paksu kirje. Siitä päivästä lähtien Camille saa samantapaisen kirjeen kerran viikossa. Kirjeiden kirjoittaja on  Louis, joka kertoo Camillelle, pala palalta, kauniin rakkaustarinan sodanaikaisesta Pariisista. Kirjeet ovat Camillen mielestä varsinkin alussa outoja, eikä hän ymmärrä miksi hän saa niitä luettavakseen. Kirjeet kertovat paljon Anniesta, nuoresta tytöstä joka työskenteli M:n pariskunnalle, auttoi heitä saavuttamaan suuren unelmansa kymmeniä vuosia aiemmin. Camillen saamat kirjeet vaikuttavat sisällöltään osittain tutuilta, osittain taas kaikki on uutta, outoa ja salaperäistä. Kenestä kirjeet oikeasti kertovat, miksi Louis haluaa kertoa tarinan Camillelle ja mikä rooli Louisilla on tapahtumissa, jotka sijoittuivat sota-aikaan?

Pidän kirjeistä, ja romaaneista jotka suurelta osin perustuvat kirjeisiin. Upposin myös itse tarinaan aika nopeasti ja kun lukijana aloin saamaan vinkkejä tapahtumista, halusin lukea vielä yhden sivun, ja vielä yhden. Grémillon on luonut aika ihanan rakkaustarinan, joka ei kuitenkaan ole hömppäsiirappinen, vaan älykäs ja koskettava. Myös kirjan henkilöt koskettavat ja herättävät tunteita. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heille (ainakin useimmille) toivoo hyvää.

Minä pidin myös siitä, että tapahtumat sijoittuivat Pariisiin. Rakastan kaupunkia ja olisin voinut lukea tämän kirjan jo tuon ihanan kannen perusteella. En kuitenkaan syttynyt kirjalle ihan totaalisesti, sillä ensinnäkin minulla oli kirjan alussa vaikeuksia tajuta, kuka toimi kertojana milloinkin. Huomasin kyllä fontin vaihtuvan, mutta kuitenkin minulla kesti hetki ennen kuin taas pääsin tarinaan mukaan. Jossain vaiheessa toivoin tarinaan myös hieman lisää tempoa. Kirjan loppua kohden tapahtuikin sitten paljon asioita, ja asioiden kulku alkoi selvitä lukijallekin.

Kirjan loppuratkaisu pelasti paljon ja nosti minun silmissäni kirjan tähtimäärää ainakin yhdellä. Grémillonin esikoisteos on älykäs, kekseliäs ja mukaansatempaava. Kirjan kieli ei jostain syystä aivan onnistunut koskettamaan minua, mutta henkilöt tulivat iholle. Ihan täydellinen kokonaisuus tämä ei ollut, vaika viihdyinkin kirjan parissa mainiosti.

★★★★-

Torka aldrig tårar utan handskar: 1. Kärleken / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar: Kärleken / Jonas Gardell

Norstedts, 2012. 290 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Sain joululahjaksi toivomani Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar-romaanitrilogian ensimmäisen osan, Kärleken. Kirja on ensimmäinen osa Gardellin trilogiaa, joka kertoo 1980-luvun Tukholmasta, HIV-epidemiasta ja homoseksuaalien elämästä. Katsoin joulun alla Ruotsin televisiosta myös kirjasarjaan perustuvan minisarjan, joka on Gardellin ja Simon Kaijserin käsialaa. Tuo sarja pyörii tällä hetkellä myös FST5-kanavalla, ja suosittelen todella lämpimästi. Hurja, rankka, koskettava, ajatuksia herättävä ja takuulla mieleenpainuva tarina, sekä minisarjana, että Gardellin kirjana.

Olen ennen blogini alkua lukenut suurimman osan Gardellin muista kirjoista, ja tykännyt niistä kovasti. Mies osaa valita kirjoihinsa tärkeitä aiheita, hän kirjoittaa kauniisti ja asettaa usein sanansa runollisen hienoon muotoon. Torka aldrig tårar utan handskar kiinnosti minua ehdottomasti myös aiheensa vuoksi. Kirjan pääosassa on nuori Rasmus, joka ylioppilasvuotensa jälkeen muuttaa pienestä kylästä Tukholmaan asumaan äitinsä sisaren luokse. Rasmus aloittaa oman elämänsä, hän saa vihdoin olla oma itsensä, seurustella miesten kanssa peittelemättä sen kummemmin identiteettiään, itseään. Tukholmassa on jo varsin vakiintunut homopiiri, vaikka heidän elämänsä ei missään tapauksessa ole helppoa tai yksinkertaista. Hieman helpompaa vain kuin homona eläminen olisi Rasmuksen kotikylässä.

Itsensä kanssa kamppailee myös Jehovan todistaja Benjamin, joka on kasvanut ankaran uskonnollisessa perheessä. Vapaa-aikansa Benjamin viettää jakaen Jehovan sanaa ovelta ovelle, ja tällä tavalla hän tutustuu myös Pauliin, Tukholman "homoäitiin". Paul tutustuttaa pian myös Rasmuksen ja Benjaminin toisiinsa, ja siitä alkaa heidän yhteinen tarinansa. Jouluaattoyönä 1982, Tukholman autioilla kaduilla katulampun valossa, lumihiutaleiden laskeutuessa hiljaa ja pehmeästi valkoiseen maahan, muuttuu Rasmuksen ja Benjaminin elämä. Tulevasta vuodesta tulee onnellinen, mutta samalla heidän elämänsä rankin. "Homosyöpä", eli HIV on tullut myös Ruotsiin ja se vie ystäväpiirin jäseniä toinen toisensa jälkeen hautaan. Elämä ei ole helppoa, lööpit huutavat sitä, mielenosoittajat tätä. Homoseksuaalit kirotaan, he eivät saa sympatiaa edes sairaahoitajilta. Kun nuori hoitaja erehtyy pyyhkimään kuolevan, kärsivän miehen poskelta kyyneleen, tuhahtaa vanhempi hoitaja: "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin". Niin, tämä on kirjan vahvimpia lauseita. Kamala, ravisuttava, mutta koko kirjan tunnelmaa ja sen sanomaa loistavasti kuvaava lause.

Gardellin kirja kuvailee uskottavasti ja koskettavasti minkälaista on ollut elämä homoseksuaalina 1980-luvun maailmassa. Minkälaista on tuntea, että ei voi kertoa itsestään edes perheelleen. Minkälaista on vihdoin löytää luotettava uusi "perhe", ja miltä tuntuu kun tuo perhe pikkuhiljaa hajoaa, kun yksi toisensa perään löytää vartalostaan ihottumaa, saa ripulin, kuumetaudin tai sieni-infektion. Kuinka yksi perheenjäsen toisensa perään joutuu sairaalaan, huutaa tuskaansa eikä saa lohtua edes säikähtäneiltä sairaanhoitajilta, jotka näkevät nuorten miesten tuskan ja kyyneleet.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. Hahmojen luomisen olen aina myös laskenut Gardellin vahvuudeksi. Hän onnsituu minusta kirjassa kuin kirjassa luomaan kiinnostavan henkilögallerian, mutta ilman ylilyöntejä. Arkisen kiinnostavia henkilöitä olisi ehkä parhaat sanat kuvaamaan ajatuksiani tämänkin kirjan henkilöistä. Benjamin, Jehovan todistaja, ankarista kotiolosita tullut hieman epävarma ja varovainen nuori mies oli yksi kiinnostavimmista. Myös "homoäiti" Paul on tavattoman sympaattinen ja hauska henkilö, ja tuossa tv-sarjassa häntä esittävä Simon Berger tekee upean roolisuorituksen! Enkelikasvoinen Rasmus on myös kiinnostava, ja pidin myös siitä, että Benjaminin ja Rasmuksen perheistä ehti kirjan sivuilla saada aika hyvän kuvan. Vaikka kirjassa on sivuja alle 300 ehtii suurin osa henkilöistä tulla todella tutuiksi. Rasmuksen ja Benjaminin koko perheistä saa hyvän kuvan, ja Paulin porukasta ehtii tulla tuttuja kavereita. Toki tähän voi vaikuttaa myös se, että olen nähnyt myös tuon telkkarisarjan ja henkilöt "livenä"...

Eiköhän ole tullut jo selväksi, että Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian ensimmäinen osa oli minulle todella vahva lukukokemus. Kirja kosketti, herätti tunteita, hurjasti ajatuksia, vihaa, empatiaa ja surua. Minä itkin ja nauroin kirjaa lukiessani, ja olen aivan varma, että tämä kirja ja tässä kirjassa kuvaillut tapahtumat ja henkilöt jäävät sydämeeni ja ajatuksiini pitkäksi, pitkäksi ajaksi. Jään surullisen innokkaana odottamaan, että ehdin lukemaan sarjan jatko-osat. Toinen osa, Sjukdomen, on juuri ilmestynyt ruotsiksi ja tämä sarjan ensimmäinen osa ilmestyy kevään aikan suomeksi WSOY:n kustantamana.

★★★★★

Happy family / David Safier

Happy family / David Safier

Bazar, 2012. 314 sivua.

Alkuteos: Happy Family, 2011.

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

David Safierin romaani Huono karma on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä saakka. Törmäsin kuitenkin kirjastoreissulla viime vuoden puolella Safierin uudempaan teokseen Happy family, ja päätin ottaa tämän varsin hauskalta ja erikoiselta kuulostavan kirjan luettavakseni.

Kun lastenkirjakauppaa pitävä Emma Wünschmann kutsutaan Stephanie Meyerin kirjanjulkistamistilaisuuteen, Emma ryhtyy heti innoissaan suunnittelemaan tulevaa iltaa. Emma päättää, että illasta tulee hänen perheelleen uusi alku. Suhde teini-ikäiseen Fee-tyttäreen ei ole kunnossa, Max-poikakin on vain sulkeutunut kirjojen maailmaan eikä avioliitto Frankin kanssakaan kukoista. Emma on kyllästynyt elämäänsä, ja haluaisi onnellisen, rakastavan perheensä takaisin.

Emman suunnittelemasta illasta tulee toki mieleenpainuva, mutta ei aivan odotetulla tavalla. Frank-mies kuikuilee Meyerin takapuolta, Fee ja Max häpeävät vanhempiaan entistä enemmän. Kotimatkalla perheen eteen osuu eräs noita, joka muuttaa Wünschmannit mitä oudoimmiksi hahmoiksi. He palautuvat ennalleen vasta kun koko perhe on samaan aikaan onnellisia ja osoittaa rakkautta ja välittämistä toisilleen.

Pidin kirjan ideasta ja sen ajatuksista siitä, kuinka tärkeää on välittää ja myös osoittaa rakkautta läheisilleen. Idea siis hyvä, mutta toteutus ei kyllä uponnut minuun laisinkaan. Oudoiksi hahmoiksi (ihmissusi ja muumio näin esimerkkeinä) muuttuneet Wünschmannit ovat lapsellisia ja heille tapahtuu aivan liian absurdeja ja outoja asioita. Koko kirja vaikutti jotenkin hassulta ja lapselliselta vitsiltä, en osannut ottaa mitään tosissani, eikä kirjan tapahtumat tai henkilöt koskettaneet minua millään tavalla. Lähinnä ärsyynnyin tätä lukiessani. Noidat, Dracula, ylipirteä autokuski ja ärsyttävät teinit menivät ihan överiksi enkä saanut tarinasta kunnolla otetta missään vaiheessa.

Luin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka huomasin heti alussa että tämä ei ole minun juttuni. Halusin tietää, millä tavalla perhe onnistuu purkamaan noidan taian, sillä olihan se selvää jo kirjan alusta että tässä on onnellinen loppu. Odotin kirjan olevan hauska, mutta ei tämä huumorikaan oikein minuun uponnut. En nauranut kertaakaan, lähinnä kieriskelin myötähäpeässä. Täytyy kyllä sanoa, että en aivan ymmärrä kirjan saavuttamaa suosiota Euroopassa, sillä minuun tämä ei iskenyt lainkaan. Liian rento, kummallinen, lapsellinen tarina vaikka aiheet varsin kiinnostavia ja tärkeitä olivatkin. Toki Happy family on erilainen tarina tavallisista perheongelmista, mutta minä luen kuitenkin mieluummin niitä hieman totuudenmukaisempia tarinoita.

 ★★-

Seikkailujuoksija / Juha Hietanen

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi / Juha Hietanen

Readme.fi, 2012. 280 sivua.

Kannen suunnittelu: Marko Tapani

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Juha Hietasen kirja Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti seikkailujuoksija Jukka Viljasesta ja tämän huimista juoksuprojekteista.

Viljanen innostui juoksemisesta ja jokapäiväisistä, pitkistä lenkeistä tuli miehen arkea. Pikkuhiljaa hän myös teki juoksemisesta ammattinsa, jätti vanhan työnsä ja alkoi etsimään sponsoreita eri juoksuprojekteilleen. Viljanen on juossut maratonin niin etelä- kuin pohjoisnavallakin. Hän juoksi avovaimonsa sekä ystävänsä Gregin kanssa Kalaharin halki tajuttomassa kuumuudessa. Kalaharin seikkailun jälkeen Viljanen päätti, että hän haluaa olla ensimmäinen mies joka juoksee yksin halki Saharan. Seikkailu vaati paljon valmisteluja ja suunnittelua. Tarvittiin rahoittajia, ruokailuja piti suunnitella, juoksureitti suunnitella mahdollisimman turvalliseksi ja tukijoukko matkaa varten piti hankkia niin kotimaasta kuin paikanpäältäkin. Yhden Saharaan suuntautuneen suunnittelureissun ja yli vuoden valmistautumisen jälkeen Viljanen suuntasi tukijoukkoineen Saharaan ja aloitti juoksunsa. Kirjassa seurataan tätä huimaa juoksua varsin yksityiskohtaisesti ja todella kiinnostavasti.

Minä olen suuri juoksufani, ja tämä kirja ei todellakaan tuota juoksintoani vähennä. Päinvastoin. Kirjaa lukiessani sain kovan lenkkihingun päälle, haluan juosta pidempiä lenkkejä, kauemmin ja muualla kuin tasaisilla ja jäisillä kaduilla. Kirjana en ehkä ihastunut Seikkailujuoksijaan ihan varauksettomasti. Rakenne oli minusta jotenkin sekava, ja monia asioita mainittiin useaan kertaan. Kirjan sisältö sitävastoin oli todella kiinnostavaa, laitoin jokaisen yksityiskohdan korvan taakse ja innostuin ultrajuoksusta aivan uudella tavalla (vaikka Viljanen on erityisesti seikkailujuoksija, ei ultrajuoksija). Pidin siitä, että kirjassa tulee monipuolisesti esille juoksuprojekteihin valmistautuminen. Lopulta vaikutti siltä, että pitkien juoksulenkkien tekeminen ja fyysinen harjoittelu oli koko projektissa oikeastaan se helpoin asia. Rahoituksen hakeminen, ravinnon suunnittelu ja matkan suunnittelu vaati paljon enemmän aikaa ja voimia kuin itse juoksu.

Seikkailujuoksija sai minut entistä innostuneemmaksi juoksuharrastukssta ja se sai myös ihailemieni henkilöiden listan kasvamaan yhdellä nimellä. Sain Jukka Viljasesta kirjan kautta sympaattisen, määrätietoisen ja vahvatahtoisen kuvan, enkä voi muuta kuin ihailla häntä. Seikkailujuoksija on kirjana  todella mukaansatempaava, ja halusin lukea sen yhdeltä istumalta. Kaiken lisäksi isäni odotti malttamattomana, että saisin kirjan luettua jotta hänkin pääsisi sitä lukemaan. Lukemisen aikana ruokapöytäkeskustelumme koskivatkin Seikkailujuoksijaa ;). Minä jäin kuitenkin hieman kaipaamaan persoonallisempia ajatuksia, Jukka Viljasen omia muistoja ja ajatuksia seikkailuistaan. Kirjan kirjoittaja on toimittaja Juha Hietanen, mutta minä kaipasin vielä enemmän Jukka Viljasen omia kokemuksia, omia sanoja kirjassa kuvailtaviin tapahtumiin. Mitä juoksijan päässä liikkui pitkien seikkailujen aikana, mitä hän ajatteli harjoituslenkkien aikana, mistä ammensi tahdon ja voiman pitkiin juoksupäiviin aavikolla?

Kirjassa on myös aika paljon kuvia seikkailujen varrelta. Minusta se oli kiva lisä, ja valokuva turvonneista jaloista ja verisistä sukista toi seikkailujuoksijan arkea vielä hieman lähemmäs lukijaa. Haluaisin suositella tätä kirjaa lämpimästi kaikille, mutta ehkä tämä kuitenkin sopii parhaiten juoksusta innostuneille. Kiva nojatuolimatka Saharan kuumuuteen tämä oli muutenkin, varsinkin näin tammikuisissa loskakeleissä. Vaikka en Seikkailujuoksijalle kirjana ihan täysiä pisteitä voi antaa, Jukka Viljasen seikkailujuoksuille antaisin kuitenkin vaikka kymmenen tähteä. Ihailtavaa, inspiroivaa!

★★★★  

Ps! Jukka Viljasen blogista, täältä, voi lukea lisää miehen uudesta juoksuseikkailusta jonka hän julkisti maanantaina. Seuraavaksi mies suuntaa juoksemaan Grönlannin halki!

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia/ Anna-Leena Härkönen

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia / Anna-Leena Härkönen

Otava, 2012. 203 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Olen lukenut lähes kaikki Anna-Leena Härkösen kirjoittamat romaanit ennen blogini alkua. Yläasteella ihastuin Häräntappoaseeseen, viime vuonna Onnen tuntiin. Härkösen kirjoittamia tekstikokoelmia en ole kuitenkaan ennen lukenut, vaikka Kauhun tasapaino löytyykin hyllystäni pokkariversiona. Nyt sain kuitenkin hienon mahdollisuuden lukea Härkösen Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia-kokoelman ennakkokappaleena ja tartuin tietenkin tilaisuuteen innostuneena.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on kokoelma Härkösen kirjoittamia kolumneja jotka ovat alunperin ilmestyneet Anna-lehdessä vuosien 2003 ja 2011 välissä. Härkönen kirjoittaa arkisista asioista. Äitiydestä, parisuhteesta, työstä. Minusta on hienoa, että joku osaa kirjoittaa tylsänkin arkisista asioista näin hersyvän hauskasti ja oivaltavasti. En ole äiti, mutta nauroin ääneen Härkösen kirjoittaessa kauppareissusta poikansa kanssa, hänen kertoessaan perheensä kanssa tekemästään risteilyreissusta ja Disney Land-vierailusta.

Nauroin ääneen myös Härkösen kuvaillessa kuinka hän toinen käsi kipsissä yritti opeastaa miestään tekemään poninhännän ja kun Härkönen kuvaili tavallista puhelinkeskustelua naisen ja miehen välillä. Härkönen kirjoittaa hyvin ja osaa etsiä arjesta ne hauskimmat ja samalla tavallisimmat pienet yksityiskohdat.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia viihdyttää, naurattaa ja herättää ajatuksia. Minä oivalsin, että lopultahan se arki on kaikkein parasta. Kun osaa ottaa arjen pienistä asioista kaiken irti, elää arkea oikealla asenteella ja maustaa omaa arkea sopivissa määrin se arki taitaa olla kaikkein parasta, onnellisinta, aikaa.

Minä ihastuin Härkösen nasevaan ja pirulliseen kirjoitustyyliin. Nostan ehdottomasti Kauhun tasapainoa hieman korkeammalle lukupinossani. Ehkäpä voisin lukea sitä muutaman tekstin kerrallaan juuri silloin, kun oma arki tuntuu jostain syystä tylsältä ja tavalliselta.

★★★★+

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Tammi, 2012. 324 sivua.

Alkuteos: When God was a Rabbit, 2011.

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle kustantajalta saatu arvostelukpl

Säästelin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjaa joululomalukemiseksi, sillä odotin hienoa lukukokemusta lukuisten blogikehujen jälkeen. En tiedä missä meni mönkään, eikö tämä vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani, vai eikö mikään kirja tuntunut miltään Kjell Westön upean Gå inte ensam ut i natten -kirjan jälkeen. Laimeaksi tämä lukukokemus kuitenkin minulla jäi, vaikka odotin, että ihastuisin tähänkin.

Kirjan alussa Elly on nuori lapsi, ikäisekseen fiksu ja elämän suurempia voimia miettivä tyttö. Hän elää varsin onnellisen oloista lapsuutta veljensä Joen kanssa. Vanhemmat yrittävät vastata lastensa suuriin kysymyksiin, ovat arjessa läsnä, välittävät ja rakastavat. Ellyn elämässä on läsnä myös naapurissa asuva vanha mies Golan, sekä Ellyn ja Joen isän Nancy-sisko. Elly tutustuu lapsena myös Jenny-Pennyyn, erikoiseen tyttöön josta tulee nopeasti Ellyn paras ystävä. Tärkeä rooli Ellyn lapsuudessa on myös kanilla jonka nimeksi annetaan jumala (pienellä alkukirjaimella, kyllä).

Ellyn elämää seurataan lapsuusvuosista lähtien. Kirjan toisessa osassa Elly on jo aikuinen nainen ja maailma on ehtinyt 2000-luvulle saakka. Ellyn elämä on monilta osin muuttunut, mutta samat tärkeät ihmiset ovat yhä hänen elämässään. Kaikki paitsi Jenny-Penny. Mitä Jennylle on vuosien aikana tapahtunut, miksi Joe-veli viettää aikaa kaukana New Yorkissa mieluummin kuin kotona majatalossa? Mitä tarinoita majatalon naapurissa asustava Arthur kertoilee Ellylle heidän poimiessaan sieniä ja viettäessään aikaa yhdessä? Entä minne katsoi Charlie, Ellyn ja Joen tärkeä ystävä lapsuudesta?

Minusta tuntui, että tähän kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea. Liikaa erilaisia ja varsin erikoisia ihmiskohtaloita, liikaa erikoisia persoonia. Henkilöt olivat toki kiinnostavia ja erikoisia, mutta kun koko kirjasta ei tuntunut löytyvän oikein ainuttakaan ihan tavallista tallaajaa, jolla olisi ollut "tavallinen" tausta, minulle tuli tunne, että samaan kirjaan oli nyt yritetty ihan turhaan saada mukaan kaikki mahdollinen. En myöskään oikein missään vaiheessa saanut otetta tarinasta. Minä odotin ensinnäkin, että kirjalle nimen antaneella kanilla olisi tarinassa paljon isompi rooli. Kani ilmestyi Ellyn perheeseen, ja sitten se yhtäkkiä oli jo kuollut. Toki kaniteema toistui kirjassa vielä myöhemminkin, mutta jäin kuitenkin ihmettelemään kanin varsin pientä osaa kirjan tapahtumissa.

Ellyn kasvua ihmisenä oli kiva seurata, mutta samalla tunsin, että lukijalle paljastettiin todella vähän siitä, mitä lapsuusvuosien ja aikuisiän välillä oli tapahtunut. Kirjan kahden osan väliset tapahtumat jäivät hämärän peittoon, enkä myöskään kunnolla saanut selville mikä oli esimerkiksi Ellyn lapsuuden naapurin Golanin rooli kaikissa tapahtumissa.

Kirjan toisen osan tapahtumat ja Ellyn Joe-veljen kohtalo oli kiinnostavaa ja kirjan mukaansatempaavin juonenkäänne. Minun oli kuitenkin hieman vaikea koota yhteen kirjan kahden eri osan tapahtumat, ja minusta ne jäivät toisistaan hieman irrallisiksi.

Kaiken jankutuksen jälkeen haluan toki mainita, että ihastuin kirjan helppoon kieleen ja kirjan tunnelma oli aivan erityinen. Minulla tuli tästä kirjasta hieman mieleen vähän aikaa sitten lukemani ja minua ihastuttanut Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Tunnelmassa oli hieman jotain samaa, vaikka minä ihastuinkin Fletcherin kirjaan paljon enemmän. Winman kertoo surullisistia ja vaikeista asioista lämpimästi, ja vaikka Ellyn perheelle sattuu ja tapahtuu, elämänmyönteisyys loistaa läpi.

Kani nimeltä jumala ei siis ollut aivan minun kirjani, mutta kaunistunnelmainen, haikeakin tarina lapsuudesta, ystävyydestä, perheestä ja tragedioista sopi ihan hyvin välipalalukemiseksi. Odotin upeaa lukukokemusta, mutta jouduin hieman pettymään. Onneksi monet, monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta enemmän kuin minä. Kirjan kansi lukeutuu kuitenkin upeudessaan omiin suosikkeihini :).

★★★

Karatolla / Olli Jalonen

Karatolla / Olli Jalonen

Otava, 2012. 238 sivua.

Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olli Jalonen on kirjailija, jonka teoksiin minun on jo kauan ollut tarkoitus tutustua. Hyllystäni löytyy niin 14 solmua Greenwichiin, Poikakirja kuin Finlandiavoittaja Isäksi ja tyttäreksi. Aloitin Jalosen tuotantoon tutustumisen kuitenkin Karatollalla, syksyn tuoreella uutuuskirjalla.

Valo ja Silla matkustavat yhdessä Islantiin pyramidiprojektin merkeissä. He ovat arkktehteja ja suunnitelleet yhdessä monta pyramidia eri kaupunkeihin. Valon ja Sillan suhde muuttuu entistä tiiviimmäksi ja läheisemmäksi, kun islanninreissu saa yllättävän käänteen Valon joutuessa sairaalaan. Silla joutuu jatkamaan työtä pyramidien parissa yksin jo Islannissa, mutta myöhemmin myös kotimaasta käsin. Hän tulee myös tietoiseksi tunteistaan ja ajatuksistaan Valoa koskien. Mutta mitä ajattelee Valo, onko Silla hänelle vain työtoveri vai voisiko heidän välillään olla jotain muuta, jotain pysyvämpää ja aidosti erilaista?

Karatolla on kaunis, melankolisen koskettava ja vahvatunnelmainen tarina Valosta ja Sillasta, "valosta sillan yli". Minä ihastuin Jalosen kielenkäyttöön, kirja vilisee kauniita lauseita ja ajatuksia. Myös kirjan henkilöt olivat kiinnostavia, ja hienon arvoituksellinen fiilis lisäsi kirjan kiinnostavuutta. Minä koin hieman vaikeaksi päästä tarinaan sisään ja tuntemaan tapahtumia. Kaipasin tarinaan hieman lisää syvyyttä, jonka olisi mahdollisesti saanut jos olisin lukenut Jalosen aiemman romaanin Yhdeksän pyramidia joka kertoo ymmärtääkseni ainakin osittain samoista henkilöistä.

Minusta Valon ja Sillan lyhyt mutta tiivis yhteiselo oli kuitenkin hienosti kuvailtu, kuten myös Valon sairauden kanssa kamppailu. Kirja kuvailee tarkasti pyramidien rakennusta, jopa ihan pohjapiirroksen kera, mutta minä en pitkistä rakennuskuvailuista oikein innostunut. Toki ymmärrän, että pyramidit olivat tärkeä osa kirjaa, mutta en ehkä vain ole tarpeeksi kiinnostunut aiheesta, jotta olisin jaksanut innostua pitkistä selvityksistä.

Karatolla on erikoinen kirja. Tunnelma on jotenkin unenomainen, henkilötkin läsnä vain tässä erityisessä hetkessä. Taitavampi lukija löytäisi kirjasta varmasti paljon symboliikkaa, vaikka ne minulta menivätkin ohi. Vaikka en ehkä tässä(kään) kirjassa ymmärtänyt ihan kaikkea nautin kuitenkin kirjan unenomaisesta tunnelmasta ja eniten ehkä täydellisen tärkeistä lauseista ja hienosta kielenkäytöstä.

"Hän siirsi muistiinpanojen lauseita koneelle toiseen järjestykseen. Enemmän se oli kokonaan uudelleen kirjoittamista. Vaikka samalla kuinka yritti ymmärtää niin hän ei tietänyt oliko itse muuttunut niin paljon ja lyhyessä ajassa, vai oliko vain aika vaihtunut ympäriltä ja vaihtuiko se koko ajan niin kuin minkä tahansa nopean joen vesi ja virtasi ohi samalla lailla pysähtymättä ja ikuisesti pois." (Olli Jalonen: Karatolla, s. 139)

★★★+

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

WSOY, 2012. 360 sivua.

Alkuteos: Det dyrebare, 2011.

Suomentanut: Tarja Teva 

Kannen suunnittelu: Aud Gloppen Blaest

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Linn Ullmannin uutuusromaani Aarteemme kallis valikoitui vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksemme, koska se oli oikeastaan kaikkien piiriläisten lukulistalla. Minä en ole aiemmin lukenut Ullmannia, mutta ostin kirjamessuilta tänä vuonna jopa kaksi Ullmannin vanhempaa teosta. Aarteemme kallis-kirjan jälkeen odotan jo innolla, että ehdin lukea myös noita vanhempia teoksia.

Aarteemme kallis on erään perheen tarina. Kaikka alkaa siitä, kun keski-ikäinen Siri päättää järjestää Jenny-äidilleen 75-vuotis syntymäpäiväjuhlat. Hän suunnittelee juhlia ja järjestää ne kirjailijamiehensä Jonin avulla. Jenny ei vain juhlista oikein innostu, ja katoaakin juhlien aikana humalapäissään autoajelulle Siri-tyttärensä esikoisen Alman kanssa. Syntymäpäiväiltana katoaa myös Mille, Sirin ja Jonin tytärten Alman ja Livin lapsenvahti. Millestä ei löydy jälkeäkään, paitsi vuosia myöhemmin. Millen katoamista tutkiessa alkaa Sirin ja Jonin perheestä löytyä mitä vaietuimpia salaisuuksia. Menneisyyden valheet ja kipeät muistot tulevat pinnalle, ja perheen sisäiset sekavat ja kiemuraiset ihmissuhteet paljastuvat.

Aarteemme kallis sisältää suuren määrän todella kiinnostavia henkilöitä. Mielestäni Ullmann on todella taitava luodessaan erilaisia hahmoja, vaikka välillä ehkä tunsinkin, että tässä kirjassa on jo liikaa "epänormaaleja" ihmisiä. Kirjassa on myös tuotu erittäin taitavasti esille henkilöiden väliset suhteet. Etenkin äiti-tytär suhteita oli kirjassa kiinnostavaa seurata, niin Jennyn ja Sirin välistä suhdetta kuin myös Sirin ja tämän omien tytärten välisiä suhteita. Ullmann on myös kuvaillut erään vaikean avioliiton kiemuroita. Siri ja Jon kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja lisäksi Jonin omat ongelmat kirjailijantyönsä kanssa tuo perheeseen entistä enemmän kireyttä.

Välillä tunsin, että yhteen kirjaan on ahdettu vähän liikaa kaikkea. Että erikoisia ihmisiä on liikaa, ydinperheen lisäksi lukija tutustuu esimerkiksi Irman asuinkaveriin (rakastajaan, ystävään..?) salaperäiseen, isokokoiseen ja enkelikasvoiseen Irmaan, ja että koko kirjassa ei ole ainuttakaan normaalia, tervettä ihmissuhdetta. Toisaalta taas pidin kirjasta juuri tällaisena. Tarina imaisi minut mukaansa ihan ensisivuilta lähtien ja nautin todella paljon juuri tämän suvun tarinan lukemisesta, vaikka itse tarina ei todellakaan ole positiivinen, valoisa tai erityisen onnellinen.

Ullmannin kieli on vaivatonta ja nopealukuista, tarina eteni välillä varsin verkkaisesti mutta lopulta luin kirjan nopeasti. Minä pidän myös siitä, että Ullmann ei pureskele lukijalle kaikkea valmiiksi, että hieman jää pimentoon ja lukijan itsensä arvailtavaksi. Kirjan lopussa odotin ehkä vähän enemmän vastauksia ja ratkaisuja, mutta ihan hyvä näinkin.

Vaikka lukemisen aikana jäin välillä kummastelemaan kirjan runsautta, henkilöiden määrää sekä salaisuuksien ja outojen ihmissuhteiden määrää viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti. Tätä oli mukava lukea, tarina oli vetävä ja halusin ehdottomasti tietää miten perheen käy. Kaikki ei tosin selvinnyt lopussakaan, mutta en tiedä haittaako tuokaan...

★★★★