Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Avain, 2011. 115 sivua.

Alkuteos: Geschichte vom alten kind, 1999.

Suomentanut: Mari Janatuinen

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? oma ostos

Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina valikoitu luettavakseni omasta kirjahyllystäni, kun etsin ohutta ja nopeaa välipalakirjaa. Ohut tämä olikin, mutta ei erityisen nopea tai helppo.

14-vuotias tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa kertoa itsestään muuta kuin ikänsä. Tytöllä ei ole menneisyyttä, eikä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Hän päätyy lastenkotiin, jossa ikätoverit ja opettajat yrittävät oppia tuntemaan hänet.

Vanhan lapsen tarina on täynnä symboliikkaa, ja tuntuikin, että minulla jäi suurin osa tästä kirjasta ymmärtämättä. En tavoittanut tarinan ydintä, luin tämän läpi, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Lähinnä oli pettynyt olo viimeisen sivun jälkeen. Tässäkö tämä oli?

Tytön vaikea lapsuus ja nuoruus, sirpaleinen elämä tuli selväksi ja välittyi lukijalle jo kirjan tunnelman kautta. Mutta silti tarina oli jotenkin sekava, eikä tytön tarina koskettanut sillä tavalla, kuin sen olisi pitänyt. Tyttöhän oli kokenut kovia, ja tällaiset tarinat herättävät minussa usein heti empatiat. Mutta nyt en tuntenut oikein mitään, ja se olikin suurin ongelma tämän kirjan kanssa. Ei oikein minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita, ja unohdin koko tarinan lähes heti kirjan kannet suljettuani.

En osaa sanoa oliko vain tarinan vai myös kielen vika, että kirjan lukeminen oli minulle hidasta. Tarina siihen vaikutti aivan varmasti, mutta tuntui, että kielikään ei ollut aivan helpoimmasta päästä. Vanhan lapsen tarinassa mätti valitettavasti moni asia, vaikka olisin kovasti halunnut tästä innostua. Nyt se jäi tyhjänpäiväiseksi välipalakirjaksi, johon suurella todennäköisyydellä en palaa enää ikinä, ja joka pyyhkiytyy mielestänikin varsin nopeasti...

★★-

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Like, 2011. 489 sivua

Alkuteos: Min kamp 1, 2009

Suomentanut; Katriina Huttunen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma nettikauppaostos

Marraskuisella Kööpenhaminan matkalla minäkin ehdin vihdoin tutustua paljon kehutun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisiin muistelmiin, kun nappasin matkalukemiseksi Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Jostain syystä olen ajatellut, että vaikka melkein kaikki muut ovat kehunneet näitä kirjoja, minä en näistä pitäisi. Olen ihmetellyt, miten yhden tavallisen tallaajan elämä voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaisi lukea monen paksun kirjan verran tekstiä. Hyvin jaksoi!

Knausgård kertoo elämästään, siitä kuinka hän nuorena poikana joutui huolehtimaan isästään jolla oli alkoholiongelmia. Nuoresta pojasta, jonka nuoruusvuodet menivät hajonneesta perheestä huolehtimiseen vaikka kivempaakin tekemistä olisi ollut. Karl Ove olisi halunnut muusikoksi, hän soitti bändissä kavereidensa kanssa, mutta musahommat kariutuivat. Nuoren miehen mielen täyttikin juhliminen ja ihanat tytöt, mutta huoli perheenjäsenistä ja kotona odottavasta kaaoksesta vei usein kuitenkin ajatukset muualle. Myöhemmin kuvioihin tuli myös kirjoittaminen, josta Knausgård myös kertoo.

Knausgård kirjoittaa äärimmäisen hienolla ja vangitsevalla tavalla. Hänen tarinansa vie lukijan mukanaan, ja kyllä yhden "tavallisen tallaajan" elämä aivan selvästi voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaa loistavasti lukea melkein 500 sivua putkeen. Uppouduin täysin Knausgårdin tarinan vietäväksi, ja välillä oikein harmitti lähteä katsomaan Köpiksen nähtävyyksiä. Mikään lentomatkakaan ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä (okei, se on oikeastikin lyhyt. 1h 20 min...) kuin kotimatka Köpiksestä.

Kirja ei ainoastaan ihastuttanut minua, moni asia ärsytti ja vihastutti myös päähenkilössä. Mutta silti päällimmäinen tunne minussa viimeisen sivun jälkeen oli sympatia Karl Ovea ja hänen veljeään kohtaan. Heidän perheensä on -Karl Oven sanojen mukaan- joutunut selviämään kaikenlaisesta. Isän viimeisiä hetkiä kuvatessaan ja omaa ja veljensä paluuta isovanhempien talolle vuosien jälkeen Knausgård kuvaa tavattoman koskettavasti mutta ennen kaikkea rehellisesti. Viimeistään siinä kohtaa tulee tunne, että Knausgård on täysin rehellinen ja avoin tarinansa kanssa, hän ei kaunistele asioita ja kertoo esimerkiksi suoraan tunteistaan isäänsä kohtaan.

Kirja on rakennettu siten, että mielenkiinto pysyy yllä. Välillä Knausgård kertoo lapsuusvuosistaan, välillä ajasta jolloin hän kirjoitti kirjaansa. Kuusiosainen kirjasarja ei taida edetä kronologisesti, vaan on ennemminkin rakannettu aihepiirien mukaan. Tässä ensimmäisessä osassa oli perheen hajoamisen ja alkoholismin lisäksi suuressa roolissa myös kuolema ja vaikea isäsuhde. Vaikka aiheet ehkä ovat varsin "arkipäiväisiä" ne on kerrottu sillä tavalla, että ne kiinnostavat. Jostain syystä tiesin jo heti kirjan alussa, että tämä on hyvä kirja, vaikka idea ja tarina onkin ehkä varsin tavanomainen.

Vaikka Karl Ove ei ehkä ole suosikkihenkilöni ja vaikka hänen tarinansa ei olekaan ainutlaatuinen, oli tässä kirjassa silti jotain mikä teki tästä erityisen hienon lukukokemuksen. Onko se sitten se rohkeus, avoimuus ja rehellisyys, sitä en osaa varmuudella sanoa, mutta yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista Taisteluni silti oli.


★★★★★

Ruttohauta / Ene Mihkelson

 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

WSOY Aikamme kertojia, 2011. 362 sivua

Alkuteos: Katkuhaud, 2007

Suomentanut: Kaisu Lahikainen

Kannen kuva: Lia G /Arcangel/Fennopress

Mistä minulle? oma ostos alelaarista...

Virolaisen Ene Mihkelsonin romaani Ruttohauta oli lukupiirimme valinta lokakuun kirjaksi. Mielenkiintoinen valinta kyllä, joka herätti totisesti keskustelua ja jänniä mielipiteitä... Minun osaltani kirja ei ollut menestys, voin sanoa suoraan että tämä meni niin yli hilseen. En tajunnut tästä paljon mitään.

Kirjan takakansi lupaa hyvää. Kertoja on toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, jäänyt tätinsä hoiviin hänen vanhempiensa paetessa Stalinin joukkoja. Lapsi uskoo vanhempiensa kuolleen, mutta sodan jälkeisessä Virossa itse kullakin on salaisuuksia ja vaiettuja tapahtumia menneisyydessä.

Kirjan aihe vaikutti kiinnostavalta. Jostain syystä Viron historia kiehtoo minua, ja kuten jo aiemmin olen maininnut, toinen maailmansota on jostain syystä aina kiinnostanut minua kirjallisuudessa. Valitettavasti vain tämä Mihkelsonin kirja oli koottu siten, että heti alusta asti olin aivan ymmälläni. Henkilöt menivät sekaisin, en saanut minkäänlaista otetta tapahtumista. Läpi koko kirjan punainen lanka oli kateissa, en tajunnut mikä se tarinan juoni oikeasti oli. Viron historiaa selvitettiin paljon, välillä tekstissä oli pitkiä otteita historiallisista teksteistä (tai kirjeistä?) ja ne sekoittivat lukemista vielä enemmän. En kertakaikkiaan saanut kaikesta tekstistä luotua minkäänlaista kokonaisuutta.

Päähenkilöstäkään ei saanut selville tarpeeksi, jotta hän olisi millään tavalla tullut tutuksi tai läheiseksi. Kirjan keskivaiheilla jäin jopa miettimään kertojan sukupuolta, vaikka alusta asti olin ajatellut häntä naisena. Kirjan kieli on varmaan ihan hienoa, mutta minulle varsin vaikeata ja tekstin sekavuuden (ja paikoittaisen tylsyyden) vuoksi luin tätä todella hitaasti. Kesken olisi jäänyt, ellei tämä olisi ollut lukupiirikirja. Jostain syystä ajattelin kuitenkin kirjan loppusivuille saakka, että saan tästä vielä jotain irti. Mutta ei, en vain saanut.

Minun lukukokemustani kuvailee parhaiten kirjasta löytyvät lukuisat kysymysmerkit, joita oli siroteltu tekstin joukkoon ihan outoihin paikkoihin, omille riveilleen. Kysymysmerkkinä olin minäkin kirjaa lukiessani, ja olen yhä edelleen kirjan lukemisen ja lukupiirikeskustelun jälkeenkin...

 ★  

Kuninkaan puhe / Mark Logue & Peter Conradi

Kuninkaan puhe - Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen / Mark Logue & Peter Conradi

Otava, 2011. 230 sivua.

Alkuteos: The King's Speech - How One Man Saved the British Monarchy, 2010

Suomentanut: Eija Tervonen

Kannen kuva: Momentum Pictures

Mistä minulle? oma ostos

Jatketaanpa näillä kesän rästikirjoilla! Luin Mark Loguen ja Peter Conradin kirjan Kuninkaan puhe - tarina miehestä joka pelasti kuningashuoneen jo loppukesästä, mutta kiireisen graduarjen ja läppärin rikkoutumisen takia kirjoittaminen tästä on jäänyt... Kirja kiinnosti minua siksi, että Kuninkaan puhe-elokuva kiinnostaa minua. Olen Colin Firth-fani, ja puhevaikeudet ovat tavallaan hieman omaa alaani joten siksikin kuninkaan tarina kiinnostaa.

Kirjan kirjoittaja, Mark Logue, on kuningas Yrjö VI:n puheterapeuttina toimineen Lionel Loguen pojanpoika. Kirja perustuu kirjeisiin, päiväkirjamerkintöihin ja Lionel Loguen elämäkertaan. Lionel Logue muutti perheineen Australiasta Englantiin vuonna 1924 ja asettui Lontooseen jonne hän avasi praktiikkansa. Logue oli itseoppinut puheterapeutti, ja pian hänen taitonsa kiirivät myös kuninkaallisten korviin. Lokakuussa 1926 hänen potilaakseen tuli Yorkin herttua, prinssi Albert, joka oli kärsinyt kisuallisesta änkytyksestä lapsuudestaan saakka. Prinssi oli ujo ja epävarma ja oli aina jäänyt sekä vahvan ja ankaran isänsä, kuningas Yrjö V:n, sekä suositun ja sulavakäytöksisen veljensä, kruununperijä prinssi Edvardin, varjoon.

Kuninkaallisen perheen jäsenenä myös prinssi Albertin kuului pitää puheita, mutta ne olivat kärsimystä sekä prinssille että kuulijoille. Monia keinoja oli jo kokeiltu, ennen kuin taitava ja ulospäinsuuntautunut Lionel Logue astui kehiin, ja sai omilla keksimillään menetelmillä Albertin vaikeudet vähenemään. Pian kuningas Yrjö V kuolee ja prinssi Edvard perii kruunun. Edvardin naistoilailujen myötä kuninkaan kruunun perii pian kuitenkin prinssi Albert, josta tulee kuningas Yrjö VI, kansan suosikkikuningas joka vaimonsa kuningatar Elisabetin ja suloisten tyttäriensä kanssa valaa puheillaan ja teoillaan uskoa toisen maailmansodan aikaiseen Englantiin.

Kuninkaan puhe on kiehtova ja kiinnostava kirja. Kuninkaallisten "salattu elämä" on mielenkiintoista luettavaa, vaikka en näekään itseäni mitenkään erityisen "kuninkaallishulluna". Oli myös kiehtovaa lukea siitä, minkälaisia menetelmiä ja työskentelytapoja puheterapeuteilla oli melkein sata vuotta sitten vaikka nämä asiat jäivätkin välillä sivuseikaksi historiallisten tapahtumien ja kuningasperheen elämästä kertovien asioiden saadessa päähuomion. Samoja periaatteita työskentelytavoissa kuitenkin osittain oli kuin vielä tänäänkin, mutta onhan (onneksi) nuo menetelmät hieman kehittyneetkin.

Kirjana Kuninkaan puhe ei ole mikään jättihyvä. Kirjoitusvirheitä on minusta aika paljon ja kielikin paikoitellen varsin tönkköä. Kirjassa oli paljon kiinnostavia asioita, ja minusta tässä tuli hienosti esille se, kuinka rankkaa ja rajoittavaa puhevika voi olla. Kirja sisältää paljon historiaa ja tietoa kuningashuoneesta ja etenkin kuningas Yrjö VI:n persoona tule hienosti esille. Häntä kohtaan tuntee myötätuntoa ja kun hänen puheensa alkavat sujua aina vain paremmin, hänen kanssaan on helppo iloita. Toisaalta taas moni muu henkilö jäi etäiseksi, mikä toisaalta onkin ymmärrettävää koska kuningas ja hänen "pelastajansa" tässä pääroolissa kuuluikin olla.

Kokonaisuutena kirja oli paikoitellen hieman tylsä. Historialliset kuvaukset kuningasperheen arjesta ja sodasta olivat toisaalta ihan kiinnostavia, mutta kuningas ja hänen puhevikansa jäivät hieman sivuseikaksi. Toisaalta Logue ei ehkä ole tehnyt kovinkaan tarkkoja muistiinpanoja työstään, ja kuinka reilua nyt edes olisi kirjoittaa julkisesti potilasasiakirjoja sun muuta. Toisaalta ehkä 1920-30 luvulla ei vielä ollut yhtä tiukkaa vaitiolovelvollisuutta kuin tänä päivänä... ;)

Olen ymmärtänyt että tämä kirja täydentää Kuninkaan puhe-elokuvaa, ja kerrankin luulen, vaikka en elokuvaa ole vielä nähnytkään, että leffa on kirjaa parempi. Elokuva jonka pääosassa on Colin Firth ei voi olla tätä kirjaa kehnompi, vaikka tämänkin mielenkiinnolla luin. Kohta siis pakko päästä elokuvan kimppuun.


★★★-

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2011. 232 sivua.

Alkuteos: The Summer Without Men, 2011

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Päätin antaa Siri Hustvedtille vielä yhden mahdollisuuden. Luin kesällä Kesän ilman miehiä, ja päätin aika nopeasti, että se jää viimeiseksi kirjaksi jonka Hustvedtilta luen.

Mia Fredricksenin aviomies haluaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen pitää yhteiselämästä paussia, koska hän on rakastunut toiseen. Mia saa hermoromahduksen, ja toivuttuaan sairaalassa hän muuttaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin lähelle äitiään. Vuokraamassaan talossa hän suree, raivoaa ja säälii itseään ja surullista kohtaloaan. Uusissa ympyröissä Mia saa myös uusia tuttuja. Hän vetää runopajaa teinitytöille ja tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Pikkuhiljaa elämästä löytyy taas valonpilkahduksia, joten lopulta se paussi ei ehkä ollutkaan vain huono asia?

Hustvedtin kirjoissa, tässäkin, on oikeastaan kaikki ainekset hyvään kirjaan. Kiinnostavat ja huolella kuvaillut henkilöt. Helppolukuinen teksti, kiinnostava ja varsin vetävä tarinakin. Mutta sitten niitä outouksia on kuitenkin hieman liikaa. Vaikka teksti on pääosin ihan helppolukuista, paikoitellen se on sisällöltään ja tyyiltään outoa ja ärsyttävää. Tästäkin, kuten edellisestä Hustvedtistani, tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa päteä ja viisastella tekstinsä kautta.

Kokonaisuutena Kesä ilman miehiä ei ollut minusta kovinkaan ehjä. Vähäsivuiseen kirjaan oli tungettu henkilöitä ja sisältöä ehkä vähän liikaa. Välillä jäin miettimään sitä, mikä tässä oikeastaan oli pääjuoni ja mikä vain sivujuttu. En saanut solmittua tapahtumia yhteen, ehjäksi kokonaisuudeksi ja lopussa koko kirja oli päässäni loppuratkaisua lukuunottamatta sekametelisoppa.

Vaikka Mian kokemukset ovat rankkoja ja surullisia, en kuitenkaan tuntenut niin paljon sympatiaa häntä kohtaan kuin olisin halunnut. Jostain syystä tämä kirja ei vain koskettanut minua vaan jäi pinnalliseksi lukukokemukseksi. Lähes pakotin itseni lukemaan kirjan läpi, koska odotin että jossain vaiheessa ymmärrän mistä tässä on kyse. En ymmärtänyt.

Siri Hustvedt on varmasti taitava kirjailija, mutta viimeistään nyt on tullut selväksi ettei hän ole minun kirjailijani. En ymmärrä hänen tarinoidensa jujuja, en löydä henkilöistä samaistumisen kohteita vaikka he ihan kiinnostavia ovatkin. Hänen kirjansa eivät vain onnistu koskettamaan minua siten, kuten hyvien kirjojen pitäisi. Mutta onneksi moni, moni muu on ihastunut Hustvedtin kirjoihin.

★★

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Bazar, 2011. 223 sivua.

Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away, 2010

Kuvitus: Oliver Jeffers

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? ostos kirjalöytöoutletista

John Boyne on yksi lempikirjalijoitani, joten olen pari vuotta sitten rohmunnut hyllyyni myös hänen kirjansa Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Tämä on ehkä enemmänkin lapsille suunnattu kirja, vaikka aikunenkin saa siitä paljon irti. Parasta olisi ehkä, jos aikuinen ja lapsi lukisivat tätä yhdessä!

Nooa on kahdeksanvuotias, kun hän päättää, että haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Pikkuhiljaa selviää kuitenkin, että Nooan karkaamiseen on toinenkin syy. Kotona tapahtuu rankkoja asioita, joita hän ei halua ajatella ja kohdata. Nooa huomaa kuitenkin, että seikkaileminen on hauskaa. Hän tallustaa läpi metsien ja erilaisten pikkukylien, hän tapaa matkallaan mielenkiintoisia hahmoja; liikkuvia puita, puhuvia eläimiä ja lopulta lelukaupassa leluja veistävän miehen, jonka lelut ovat maailman hienoimpia. Mies on elänyt aikamoisen elämän, ja hänellä on monta tarinaa kerrottavana Nooalle. Mies ja Nooa kertovat toisilleen elämästään, mies menneestä ja Nooa kotioloistaan. Pian kumpikin huomaavat, kuinka puhuminen auttaa ymmärtämään omaa elämäänsä hieman paremmin.

Kirjan alku oli minulle jostain syystä tahmea, mutta kun Nooan karkaamisen syvempi syy ja tarkoitus pikkuhiljaa selvisi, alkoi lukeminenkin muuttua sujuvammaksi ja tarina imaisi mukaansa. Jos tämä olisi ollut kepeä ja tavallinen satu, olisi tämä jäänyt tylsäksi. Mutta nyt, Nooan kotiolojen vuoksi, tässä oli mukana syvällisempi ja rankempi osa, joka teki tästä opettavaisen, ajatuksia herättävän ja tunteisiin vetoavan tarinan.

Pidän Boynen tavasta kirjoittaa helppoa ja nopealukuista tekstiä, joka ei kuitenkaan ole töksähtelevää tai tylsää. Hänen kerrontansa on sujuvaa, ja kirja on helppolukuinen. Vaikka kirjassa on rankkoja ja surullisiakin asioita, niitä käsitellään hienovaraisesti juuri sillä tavalla, kuin uskoisin kahdeksanvuotiaan lapsen ne ymmärtävän tosielämässäkin.

Nooa Notkoniityn tarinassa on mukana hassujakin sattumuksia, satuihin sopivia elementtejä, kuten puhuvia eläimiä ja liikkuvia puita. Ne tuovat tarinaan sitä maagisuutta, jota sadut kaipaavatkin. Surullisten aiheiden seassa nämä satumaiset yksityisohdat luovat kiinnostavan ja erittäin liikuttavan kokonaisuuden. Nooa Notkoniityn tarina ja lelukauppiaan kertomat tarinat omasta menneisyydestään jäävät lukijalle mieleen, ja uskon, että tämä kirja antaa paljon kaikenikäisille.

★★★★

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Bazar, 2011. 446 sivua.

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Helin Sepa

Mistä minulle? oma ostos

John Boyne kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotin tietenkin paljon myös hänen romaaniltaan Tarkoin vartioitu talo, jonka luimme lukupiirissä nyt alkuvuonna. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, vaikka romaanin tarina ja aihe kiinnostavia olivatkin. Kokonaisuus ei vain ihan täysin iskenyt. 

Georgi Daniilovits on 16-vuotias kun hän vuonna 1915 päätyy tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Romanovit pitävät valtaa Venäjällä ja nuori maalaispoika Georgi viihtyy perheen palveluksessa. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua, ja pian heidän elämänsä mullistuu – kuten koko Venäjä. 

Lontoossa vuonna 1980 Georgi viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä vaimonsa Zojan kanssa ja sairaan vaimon viimeisenä toiveena on palata nuoruusmaisemiinsa Venäjälle. Georgi päättää toteuttaa vaimonsa toiveen ja heidän matkansa vie Suomen kautta Pietariin. Tutut maisemat nostattavat Georgissa paljon muistoja menneisyydestä – hyviä mutta myös kipeitä.

Romanovien tarina on todella kiehtova ja aiheena se on täydellinen minulle. Tapahtumapaikkana Venäjä ja toisaalta myös Lontoo on kiinnostavia ja täydellisiä. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja pidin todella paljon siitä, että kirjassa ihan oikeasti oli kuvailtu Romanovien perheenjäseniä uskottavasti. Historia on aina jossain määrin kiinnostanut minua, mutta olen siinä aivan surkea, joten en osaa sanoa kuinka paljon todenmukaisuutta kirjan tapahtumissa oli. Se on minulle kuitenkin toissijainen asia, sillä pidin suurinta osaa kirjan tapahtumista hienosti kuvailtuina. En voi sanoa että tapahtumat olivat uskottavia, ja esimerkiksi ilmiö nimeltä Rasputin on minulle vielä aikamoinen mysteeri, mutta tapahtumat sopivat tarinaan kokonaisuutena. Muutama ärsyttävän kliseinen, ennalta-arvattava ja kömpelökin käänne toisaalta taas huononsi kokonaisuutta. 

Miinusta tulee myös kerronnasta. Olen aiemmissa lukemissani Boynen kirjoissa (Kuudes mies etenkin) pitänyt kerronnasta. Tarina on edennyt jouhevasti ja kieli ollut sujuvaa. Tässä tuntui kuitenkin tökkivän joku. En osaa aivan sanoa mikä se oli, mutta jonkinlainen kömpelyys ja tönkköys kielessä ja tarinan etenemisessä kyllä vaikeutti lukemistani. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja juoni vei mukanaan, toisaalta taas ennalta-arvattavuus ja se tönkköys teki tästä paikoin hieman tylsän. 

Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin en pitänyt. Tässä oli niin paljon hyvää, mutta kokonaisuus valitettavasti kärsi yllä mainituista syistä. Lukupiirikirjana tämä oli minusta varsin onnistunut. Olimme pitkälti toki samoilla linjoilla tästä, mutta saimme ihan kivasti keskustelua aikaan kuitenkin, itse kirjasta mutta myös Romanovien elämään liittyvistä asioista (elokuvista esim...). Romanovien suku ja elämä kiinnostavat minua tämän kirjan jälkeen entistä enemmän, ja voisinkin ehkä tutustua Talvipalatsin menoon tulevaisuudessa vähän tarkemmin.

★★★★ -   

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Gummerus, 2011. 424 sivua.

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Pekka Hiltusen kirjat ovat jo kauan kiinnostaneet minua, ja ennen tarttumistani Hiltusen tuoreeseen romaaniin Iso, päätin tutustua hänen vanhempaan tuotantoonsa. Vilpittömästi sinun on trillerimäinen romaani, joka vaikutti juonivetoiselta ja juuri sopivalta kirjalta hieman kiireiseen syksyyni.

Lia on suomalainen nainen, joka on paennut tylsähköä elämäänsä ja menetettyä rakkautta Lontooseen. Hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, mutta vapaa-aikana hän on yksinäinen, juttelee patsaille ja juoksee pitkiä lenkkejä. Työmatkallaan Lia kohtaa traagisen, raa'an rikoksen joka ei jätä häntä rauhaan. Kun hän sattumalta vielä törmää maannaiseensa Mariin, hänen elämänsä muuttuu kertaheitolla. Illat eivät ole enää yksinäisiä, ja tasapaksuun elämään tulee hieman jännitystäkin.

Vilpittömästi sinun on epätavallinen kotimainen kirja. Sitä on kehuttu kovasti ja palkittu Vuoden Johtolanka-palkinnollakin, enkä yhtään ihmettele miksi. Kirja on trillerimäinen ja jännittävän juonen kautta mukaansatempaava. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja heidän suomalainen taustansa tulee kirjassa minusta juuri sopivasti esille. Henkilöistä etenkin Mari kera erikoisen ihmistenlukukykynsä on salaperäisen kiinnostava. Hän jää eittämättä hieman kirjan päähenkilön Lian varjoon, mutta se tuntuu kuitenkin varsin luonnolliselta.

Kirjan tapahtumamiljöönä on Lontoo, joka luo kauniin ja jännittävän, intensiivisen suurkaupungin tunnelman. Rikokset ja Marin johtaman Studion jännittävät työtehtävät luovat trillerimäisen juonen, joka tempaa mukaansa alusta asti. Usein halusin lukea vielä yhden sivun tai yhden luvun, ja ajan salliessa olisin mielelläni ahminut kirjan muutamalta istumalta.

Vilpittömästi sinun oli psykologisesti kiinnostava ja taidolla kirjoitettu. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, tarina eteni varsin vauhdikkaasti vaikka muutaman kerran toivoinkin vielä enemmän vauhtia ja nopeampaa tarinan etenemistä etenkin kirjan loppuvaiheessa. Kokonaisuutena viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti, ja vaikka trillerit eivät sitä ominta mukavuusaluettani kirjallisuuden saralla olekaan, nautin sopivan jännittävästä tarinasta paljon. Ja vaikka tämä romaani toimi hyvin näin itsenäisestikin, odotan jatko-osa Sysipimeän lukemista innolla.

★★★★

Railo / Virpi Hämeen-Anttila

Railo / Virpi Hämeen-Anttila

Otava, 2011. 333 sivua.

Kannen kuvat: Jussi Kaakinen & Mari Yli-Koivisto

Mistä minulle? kirpparilöytö

Virpi Hämeen-Anttila kuuluu niihin kotimaisiin kirjailijoihin, jonka teoksia olen haalinut omaan hyllyyni todella monta, mutta joista olen lukenut vain muutaman. Pidin aikoinaan Hämeen-Anttilan Suden vuodesta todella paljon, ja sen jälkeen olenkin lukenut vain Toisen taivaan alla -kirjan, joka oli ihan ok ja viihdyttävä kesälukeminen. Nyt päätin tarttua Hämeen-Anttilan Railoon osana oman hyllyni 24 kirjaa -haastetta.

Railon pääosassa on nuori aviopari, Tepa ja Inka. Tepa on aiemmin jäänyt työttömäksi IT-alan yrityksestä ja Inka toimii opettajana pääkaupunkiseudulla. Tepa kuulee yllättäen saaneensa perinnöksi isänsä suuren talon ja siihen kuuluvan maa-alueen Pohjois-Karjalasta. Kysymättä vaimonsa mielipidettä asiaan, Tepa suunnittelee Janne-ystävänsä sekä tämän aikuistuneen Kiia-tyttären kanssa perintömaille suuren lomahotellin ja siihen kuuluvan mökkikylän. Tepan suunnitelmissa on, että hän muuttaa Inkan ja pienen Kukka-tyttärensä kanssa isän vanhaan taloon ja siinä sivussa seuraa lomaparatiisin rakennusta. Inka ei ole Pohjois-Karjalaan muutosta aivan yhtä innoissaan, eikä rakennusprojektikaan saa Inkassa aikaan onnenhuutoja. Elämänmuutos on kuitenkin tosiasia, ja Tepan lapsuudenmaisemissa avioparin välit kiristyvät entisestään, monestakin eri syystä.

Pidän Hämeen-Anttilan tavasta kirjoittaa arkisista asioista. Tämäkin tarina oli mielenkiintoinen, joskaan ehkä ei täydellisen uskottava. Jotenkin en voi (tai halua) uskoa, että suomalaisissa parisuhteissa käyttäydyttäisiin sillä tavalla, kuten Tepa tässä kirjassa käyttäytyy. Minä suoraan sanottuna inhosin Tepaa henkilönä jo kirjan alusta asti. Inka oli henkilönä sympaattinen, ja hänelle toivoi jotenkin automaattisesti pelkkää hyvää. Tepa taas oli vastenmielinen heti alusta, jo se tosiasia, että hän salasi koko lomaparatiisiprojektinsa ja maalle muuton vaimoltaan oli minusta suorastaan sikamaista. En siis pystynyt lukemaan tätä kirja ärsyyntymättä sen henkilöihin, mutta tunteiden herääminen kirjan parissa ei tietenkään ole pelkästään huono asia.

Kirjassa käytetään aika paljon murretta, Karjalassa kun ollaan. Alussa koin murteen lukemisen vaikeaksi, mutta totuttuani siihen pidin lopulta kieliratkaisusta todella paljon. Se toi kirjaan lisää uskottavuutta ja sympaattisuutta, etenkin kun ihastuin murretta puhuvaan Tuukkaan kovasti henkilönä. Pohjois-Karjalan maisemat ja suomalainen maalaistunnelma tulee minusta kirjassa hienosti esille, ja se olikin yksi suosikkiasioitani koko kirjassa.

Railo kertoo arkisista aiheista ja kiemuraisista ihmissuhteista. Se on kuvaus ärsyttävästä ja rikkonaisesta avioliitosta, kuvaus epävarman ja itsensä kadottaneen miehen elämästä, ja kuvaus kiemuraisista, vaikeista ja menneisyyden tulehduttamista sisarussuhteista. Kirjassa oli paljon harmautta, riitoja ja erimielisyyksiä. Railo ei  ole hyvänmielenkirja, eikä juoni kanna aivan loppuun saakka. Olisin toivonut vähemmän ennalta-arvattavuutta ja vähemmän kömpelyyttä tekstissä ja itse tapahtumissa. Tepan ja Jannen yhteinen harrastus oli kuntosalilla käyminen, ja suuri osa näistä urheiluosioista oli varsin kämpelösti kirjoitettuja. Taustatyö on varmasti tehty hyvin, mutta jotenkin nuo kommentit maksimitoistoista alataljassa jne eivät vain istuneet luonnollisesti tekstiin.

Tarinaa seurataan vuoroin Inkan, vuoroin Tepan näkökulmasta. Tämä oli virkistävää, vaikka hieman yllätyinkin ensimmäisen kerran kun näkökulma vaihtui Tepasta Inkaan. Tarinaa seurattiin Tepan näkökulmasta varsin kauan, joten olin jotenkin valmistautunut siihen, että niin on myös jatkossa. Lopulta pidin kuitenkin enemmän Inkan osuuksista tarinassa, mutta siihen vaikuttaa varmasti myös se, että pidin hänestä henkilönä paljon enemmän!

Kokonaisuutena Railo oli ihan ok. Tarina meni välillä hieman pitkäveteiseksi, ja muutamat kömpelyydet osuivat silmään. Pohjois-Karjalan maisemat ja murre sekä maalaiskylän ihmiset taas ihastuttivat kovasti. Ihan kiva, mutta ei mikään tajunnanräjäyttävä lukukokemus, eikä missään tapauksessa Hämeen-Anttilan parasta.

★★★-

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Jeninin aamut / Susan Abulhawa

Like, 2011. 340 sivua.

Alkuteos: Mornings in Jenin, 2010.

Suomentanut: Pauliina Klemola

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut on lojuillut lukupinossani jo kauan. Kirjaa on kovasti kehuttu, rankasta aiheestaan huolimatta.

Abulhawa vie lukijan Palestiinaan, sodan keskelle jossa hänen omat vanhempansa olivat kuuden päivän sodan pakolaisia. Jeninin aamuissa seurataan kuitenkin Al-Hijan suvun tarinaa. Yksi keskeinen henkilö on Amal, joka oikeastaan syntyy sodan keskelle. Hän menettää sodalle molemmat vanhempansa ja veljensä, ja päätyy itse lopulta Yhdysvaltoihin asumaan. Oma tarinansa kerrottavanaan on myös Amalin veljillä Ismaelilla ja Davidilla. Suvun tarinat ovat surullisia, traagisia ja kauheita. Kosto ja anteeksianto nousee omaan, suureen rooliinsa, menneisyys ja nykyhetki kohtaavat ja johtavat usein kamaliin kohtaloihin.

Jeninin aamut on tarinaltaan kauhea kirja. Olen nyt lukenut kaksi sota-aiheista kirjaa putkeen, ja nyt tuntuu siltä että sodan kauheudet riittävät hetkeksi. Hyvää mieltä tästä kirjasta ei siis tullut, mutta kamaluudessaan kirjan aihepiiri oli kuitenkin todella kiinnostava ja opettavainen. Kirjan tapahtumat herättivät paljon tunteita, eniten vihaa, surua ja inhoa julmuuksien vuoksi, mutta paikoitellen myös iloa ja onnen tunteita kirjan henkilöiden kautta.

Abulhawa kirjoittaa varsin sujuvasti, vaikka välillä teksti hieman tökkikin. En osaa tuota tökkimistä sen kummemmin kuvailla, mutta välillä tuntui siltä, että teksti oli kerronnan sijaan eri tapahtumien peräkkäin latelua. Toisaalta taas pidin kohdista, joissa kuvailtiin henkilöiden elämää ja etenkin kirjan kertojaan, Amaliin, ihastuin kovasti. Jeninin aamut on todentuntuinen ja rehellisen oloinen kuvaus Palestiinan kauheuksista, välillä tuntui että kamaluutta oli tungettu kirjaan liikaakin ja tapahtumista sai luonnollisestikin varsin yksipuolisen kuvan.

Vaikka en ihan kaikesta tässä kirjassa pitänytkään olen iloinen että luin tämän. Lukukokemus oli ahdistava, tunteita ja paljon ajatuksia herättävä. Maailmani avartui kuitenkin taas hieman enemmän ja ahdistavuudestaan huolimatta luin kirjaa mielelläni. Jeninin aamut oli jotenkin niin ristirritainen ja ravisuttava lukukokemus, että minun on vaikea pukea ajatuksiani kirjasta tämän tarkemmin sanoiksi.

Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Palestiina

★★★+

Det du inte såg / Patrik Sjöberg & Markus Lutteman

Det du inte såg / Patrik Sjöberg & Markus Lutteman

Norstedts, 2011. 412 sivua.

Kannen suunnittelu: Miroslav Sokcic

Mistä minulle? nettiostos Adlibrikseltä

Patrik Sjöberg on yksi Ruotsin kaikkien aikojen menestyneimpiä yleisurheilijoita. Sjöberg voitti korkeushyppyurallaan olympiamitalin kolmista perättäisitä olympialaisista ja paransi lisäksi korkeushypyn maailmanennätystä useaan otteeseen. Sjöbergin muistelmakirja Det du inte såg on kirjoitettu yhdessä Markus Luttemanin kanssa. Kirja kertoo Sjöbergin urasta ja elämästä korkeushyppääjänä, ja valottaa myös vaiettuja salaisuuksia Sjöbergin suomalaistaustaisesta valmentaja Viljo Nousiaisesta.

Kirjassaan Sjöberg paljastaa paljon itsestään. Hän kertoo, kuinka aloitti yleisurheilun, kuinka kyllästynyt oli koulunkäyntiin. Sjöberg kertoo rankasta lapsuudestaan, vanhempiensa erosta ja suuren roolin koko kirjassa saa myös Sjöbergin valmentaja Viljo Nousiainen. Nousiainen aloitti Sjöbergin valmentamisen jo tämän ollessa nuori poika. Pian Nousiaisesta tuli hetkeksi myös Sjöbergin isäpuoli kun tämä seurusteli Sjöbergin äidin kanssa. Tuo suhde kaatui kuitenkin varsin nopeasti, mutta eron jälkeen Sjöberg päätti muuttaa asumaan Nousiaisen luokse, jotta treenaaminen sujuisi mahdollisimman helposti. Nousiainen hyväksikäytti nuorta Sjöbergiä seksuaalisesti, kunnes Sjöberg oli teini-ikäisenä tarpeeksi vahva kieltämään Nousiaisen käytöksen. Myöhemmin, korkeushyppuyuran jo loputtua, Sjöberg sai kuulla Nousiaisen muilta valmennettavilta, että tämä oli käyttäytynyt samalla tavalla myös muita nuoria valmennettaviaan kohtaan. Nousiainen oli aina ollut hieman erilainen, täysin nuorten poikien valmentamiseen uppoutunut. Hän ei tiennyt mistään muusta, hänen elämäänsä kuului vain ja ainoastaan korkeushyppy ja nämä nuoret pojat.

Nousiainen pysyi Sjöbergin valmentajana koko Sjöbergin hyppyuran ajan. Vaikka Sjöberg lopulta inhosi koko miestä, tiesi hän, ettei olisi kehittynyt niin hyväksi korkeushyppääjäksi ilman Nousiaista. Det du inte såg antaa rehellisen ja avoimen kuvan urheilumaailmasta, Nousiaisen ja Sjöbergin välisestä suhteesta ja Sjöbergistä persoonana. Sjöberg on mielenkiintoinen henkilönä. En ehkä voi sanoa tykästyneeni häneen, minulla on tämän herran kanssa vähän samanlaiset fiilikset kuin Zlatanin kirjan kuunneltuani. Sain myös Sjöbergistä hieman epämiellyttävän, koppavan ja ylpeän kuvan vaikka ihailenkin (myös) hänen selviytymistarinaansa, hienoa urheilu-uraa ja rohkeita elämänvalintojaan.

Kirjana Det du inte såg on mielenkiintoinen, rehellinen ja aiheeltaan tärkeä. Sjöberg tuokin kirjan lopussa esille syitä siihen, miksi halusi kertoa omista kokemuksistaan lopulta, vuosien jälkeen, julkisesti. Hänen mielestään on tärkeää herätellä vanhempia tarkastelemaan urheilumaailmaa kriittisemmin. Sjöberg itse ihmetteli, miten kukaan nuorten poikien vanhemmista ei epäillyt Nousiaisen puuhia. Miten kukaan vanhemmista ei ihmetellyt, kun yksinäinen urheiluvalmentaja pyysi nuoria valmennettaviaan yökylään monta kertaa viikossa? Osansa kirjassa saa koko Ruotsin urheiluliitto, kilpakumppanit ja media. Sjöberg on aina ollut oman tiensä kulkija. Hän on juhlinut, rellestänyt, mokaillut. Ollut otsikoissa huumeiden vuoksi, sotkenut raha-asiansa ja taistellut dopingsyytöksien kanssa. Hän on kuitenkin aina ollut rehellisesti oma itsensä, oman tiensä kulkija, ja se jos mikä on ihailtavaa, vaikka minä en aivan kaikkia Sjöbergin valintoja ja mielipiteitä henkilökohtaisesti allekirjoitakaan.

Det du inte såg on kiinnostava ja koskettava katsaus 1960-luvun yleisurheilumaailmaan, Ruotsin urheilupiireihin ja etenkin Patrik Sjöbergin elämään. Hienon hieno kirja vaikka en Sjöbergiin henkilönä täysin samaistunutkaan. Mutta sehän ei taida olla kirjan vika ;).

⋆⋆⋆⋆

Brooklyn / Colm Tóibín

Brooklyn / Colm Tóibín

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 313 sivua.

Alkuteos: Brooklyn, 2009.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Colm Tóibinín Brooklyn pääsi lukulistalleni monen muun kirjan tavoin kehuvien blogiarvioiden vuoksi. Onneksi on siis kirjablogit, nimittäin muuten olisi taas kerran, mennyt hieno lukukokemus aivan ohi!

Eilis Lacey on nuori tyttö 1950-luvun Irlannissa. Hän asuu äitinsä sekä vanhemman sisarensa kanssa kolmistaan pienehkössä asunnossa vaatimattomissa oloissa. Isosisko pelaa golfia, työskentelee erään yrityksen leivissä toimistotehtävissä ja on suosittu samanikäisten ystäviensä keskuudessa. Eilis vuorostaan työskentelee parina päivänä viikossa vaikean ja tiukan rouvan kaupassa.

Pian Eilis kuitenkin joutuu jättämään kotinsa ja perheensä, jopa kotimaansa, ja muuttaa paremman elämän toivossa Amerikkaan, Brooklyniin. Eilis saa työpaikan isosta tavaratalosta ja asuu vanhemman rouvan alivuokralaisena pienessä huoneessa. Talossa asuu Eilisin lisäksi muitakin nuoria tyttöjä, joiden kanssa Eilis käy seurakunnan tanssiaisissa, vaikka ei aina olekaan samalla aaltopituudella kämppäkavereidensa kanssa. Uudessa maassa Eilis potee alussa koti-ikävää ja vierastaa uutta kulttuuria, mutta pian hän huomaa viihtyvänsä Brooklynissä. Oma osansa tässä on uudella tuttavuudella, italialaistaustaisella Tonylla, johon Eilis on tutustunut tanssiaisissa. Hän suunnittelee jo onnellista tulevaisuutta Tonyn kanssa kun kotoa Irlannista saapuu pysäyttävä viesti. Eilis joutuu tekemään suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat hänen loppuelämäänsä.

Brooklyn on vangitseva, mukaansatempaava ja hienotunnelmainen kirja. Minä ihastuin Tóibínin tunnelmanluomistaitoon, ensin irlantilaistunnelma oli käsinkosketeltava ja Eilisin matkustaessa Amerikkaan myös kirjan tunnelma muuttui ihanan amerikkalaiseksi. Henkilöhahmot ovat taidolla luotuja. Eilis tuntui todelliselta ja hänen iloissaan ja murheissaan oli helppo myötäelää vaikka hän välillä ärsyttikin naiiviudellaan. Myös kirjan mieshahmot olivat kiinnostavia, kuten myös esimerkiksi Eilisin äiti jonka tosin koin varsin ärsyttäväksi. Myös Tóibínin kieli on mutkatonta ja helppolukuista, suoraviivaista ja vähäeleistä.

Kirjan jälkimmäinen puolikas muuttuu tapahtumien vuoksi myös odottavaksi, melkein jännittäväksi ja minä luinkin kirjan viimeiset sata sivua yhdeltä istumalta täysin uppoutuneena Eilisin elämään. Lopulta pidin kirjasta todella paljon, vaikka en kirjan alussa jostain syystä aivan ihastuksissani ollutkaan. Vangitseva, koskettava ja tunnelmaltaan upea kirja jää kuitenkin posittivisena mieleeni ja olisin viihtynyt Eilisin elämän parissa kauemminkin.


★★★★+


Kirjaa on tosiaan luettu muissa blogeissa ahkerasti, ainakin Lukuisan Laura, kujerruksia-blogin Linnea ja Lumiomenan Katja ovat lukeneet tämän. Näistä blogeista löytyykin linkkejä muihin arvioihin.

Lukuhaasteet: Ikkunat auki Eurooppaan / Irlanti

Jag är Zlatan Ibrahimovic / David Lagercrantz & Zlatan Ibrahimovic

Jag är Zlatan Ibrahimovic / David Lagercrantz & Zlatan Ibrahimovic

Bonnier Audio, 2011. 11 levyä.

Lukija: Jonas Malmsjö

Tässä onkin urheiluelokuun viimeinen kirja, näin sopivasti elokuun viimeisenä päivänä! Olen tämän kuukauden aikana kuunnellut ahkerasti äänikirjana David Lagercrantzin kirjoittamaa Zlatan Ibrahimovicistä kertomaa kirjaa ruotsiksi. Jag är Zlatan Ibrahimovic on kattava ja runsas katsaus jalkapallomiljonääri Ibrahimovicin elämään.

Zlatan syntyy maahanmuuttajaperheeseen ja viettää lapsuutensa ja nuoruutensa Rosengårdissa, malmölaisessa lähiössä. Zlatania kiusataan koulussa, hänen vanhempansa eroavat ja perheessä on muutenkin ongelmia aivan tarpeeksi. Zlatan on eksyksissä, kunnes löytää jalkapallon. Hän ostaa ensimmäiset nappulakenkänsä parilla kolikolla tavaratalosta ja potkii palloa kotitalonsa pihamaalla. Jag är Zlatan... kertoo, kuinka kiusatusta lähiöpojasta kasvaa yksi maailman tunnetuimmista jalkapalloilijoista. Kuinka Zlatan selviää vaikeuksista ja lopulta pääsee ulkomaille, Eurooppaan, pelamaan. Vaikka paikka hyvässä joukkueessa onkin varma, ei elämä kuitenkaan ole helppoa. Muutettuaan ensimmäisen kerran yksin ulkomaille Zlatan yllättyy paitsi yksinäisyydestä, myös treenitavoista ja muiden pelaajien persoonista.

Myöhemminkin, pelattuaan Euroopan huippujoukkueissa usean vuoden ajan, Zlatan ihmettelee muiden huippupelaajien käyttäytymistä. Saapuessaan pelaaman Barcelonaan hän ihmettelee, miksi Messi, Iniesta ja Xavi käyttäytyvät kuin normaalit ihmiset, eivätkä osoita millään tavalla olevansa maailman huippupelaajia. Zlatan itse ei ole nöyrä. Hän ajattelee olevansa Euroopan coolein jätkä, hän vaatii erikoiskohtelua ja jos asiat eivät suju hänen haluamallaan tavalla, joukkuekaverit, valmentajat ja muut taustahenkilöt saavat tuntea sen nahoissaan.

Jag är Zlatan... kuvailee tarkasti ja monipuolisesti jalkapallotähden elämää. Joukkeita ja pelikavereita on paljon, niin paljon että olen jo unohtanut puolet. Kirjassa kerrotaan myös Zlatanin "toisesta elämästä" rakastavana perheenisänä ja avomiehenä. Zlatanin ja hänen avovaimonsa Helenan suhdetta kuvaillaan sen alusta asti ja Helenalla onkin suuri rooli Zlatanin sopeutumisessa Eurooppaan. Ibrahimovicin elämää kuvaillaan lapsuudesta aina vuoteen 2011 saakka. Se antaa laajan ja rehellisen kuvan Ibrahimovicistä ja jalkapallotähden elämästä.

Minä olen aina pitänyt Zlatan Ibrahimoviciä ylpeänä ja itsekkäänä, epämukavana snobina. Hän ei totisesti anna itsestään toisnelaista kuvaa kirjan kautta, mutta toki kirjasta saa Zlatanin taustasta ja hänen uransa alkuvaiheista yksityiskohtaista tietoa. Uskon, että kaikki tuo on vaikuttanut Zlatanin olemukseen ja nyt ymmärrän hänen ärsyttävän olemuksensa ehkä hieman paremmin. Zlatan ei ole nöyrä, mutta jos hän lapsena ja nuorena olisi ollut nöyrä, hän ei ehkä olisi selvinnyt. Kirja on hieno ja tavattoman mielenkiintoinen elämäkerta, mutta samalla aika upea selviytymistarina. Zlatan on menestyksensä ansainnut.

Kirja toimi hyvin äänikirjana. Kirjoittajaksi on merkitty David Lagercrantz joka on kirjoittanut Zlatan Ibrahimovicin kertomuksen mukaan. Kuunnellessani tätä ajattelinkin jatkuvasti Zlatanin kertovan minulle omaa tarinaansa minä-muodossa. Jag är Zlatan... on monipuolinen kirja ja parasta tässä oli se rohkeus ja rehellisyys, jolla Zlatanin tarina kerrotaan. Minä sain Ibrahimovicistä hieman erilaisen kuvan, vaikka nöyrä ja Zlatan ei edelleenkään samaan lauseeseen sovikaan. Kirjan kuunneltuani minulle jäi kuitenkin herrasta tuttavallinen fiilis, hän päästi kirjansa kautta lukijan (kuuntelijan) itseään lähelle, avasi ovet elämäänsä ja näin jälkeenpäin tuntuu melkein siltä, kuin olisimme kavereita. Jään siis euraamaan Zlatanin elämänvaiheita lehtien sivuilta tämän jälkeen entistä kiinnostuneempana.

"Zlatan är Zlatan. Det finns bara en Zlatan."

★★★★★


Myös Unni on lukenut tämän.

Urheilukirja / Tuomas Kyrö

Urheilukirja / Tuomas Kyrö

Teos, 2011. 280 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Tuomas Kyrön Urheilukirja on urheiluelokuun ensimmäinen kirja. Olen pitänyt kovasti aiemmista lukemistani Kyrön kirjoista, tosin sanoen Mielensäpahoittajista sekä Miniästä. Kyrön rento ja hauska kuva suomalaisuudesta ja elämästä ylipäänsä tulee hyvin esille myös Urheilukirjassa.

Urheilukirja kertoo urheilumaailman suurista nimistä, mieleenpainuvista kaksinkamppailuista, urheilun suhteesta politiikkaan ja maailmanhistoriaan. Kirja tuo esille kiinnostavia näkökulmia urheilumaailmaan, mutta kertoo myös paljon kirjailijasta itsestään. Kyrö kertoo vaivihkaa, rivien välissä, omia mielipiteitään ja ajatuksia urheilusta.

Kirjassa muistellaan niin Juha Miedon ja Thomas Wassbergin kaksinkamppailua, kuin Jari Puikkosen ja Toni Niemisen mäkihyppyuriakin. Urheilukirjassa pureudutaan talvilajeihin, kamppailulajeihin ja yleisurheiluun, jääkiekon maailmanmestaruuden voittamisen vaikeuteen ja urheilijoiden mielenkiintoisiin persooniin. Paavo Nurmi vihasi juoksemista, Andre Agassi tennistä ja Keke Rosberg hioi julkisuuskuvaansa erityisen tarkkaan. Kuva Suomesta suurena urheilumaana tulee esille, kuten myös urheilumaailman monipuolisuus. Jääspeedway, tractor pulling ja voimamieskilpailut ovat katsojalle kiinnostavia, vaikka erikoisia lajeja ovatkin.

Urheilukirja kertoo monipuolisesti urheilumaailmasta ja pureutuu ilahduttavan erilaisiin lajeihin. Minä pidin myös siitä, että Kyrö tämän kirjan kautta kertoi omasta suhteestaan urheiluun. Siitä, kuinka urheilu on kulkenut mukana pikkupoikavuosista murrosiän kautta aikuisuuteen saakka. Urheilukirja on taattua Kyröä myös kielellisesti; oivaltavaa, nasevaa ja paikoitellen todella hauskaa, vaikka Urheilukirja ei samalla tavalla ole hauskaksi kirjoitettu kuin esimerkiksi Mielensäpahoittajat.

Urheilukirja antaa suomalaisesta urheilumaailmasta ja -kansasta juuri sopivan hullun kuvan. Minä urheiluhulluna pidin tästä kirjasta kovasti, risuja antaisin vain oikoluvun puutteesta. Painovirheitä kirjasta löytyi nimittäin harmittavan paljon. Urheilukirjan tekstit pohjautuvat tietääkseni ainakin osittain Kyrön aiemmin kirjoittamiin kolumneihin. Lehtijuttuja tehdessään kirjailija tutustui erilaisiin urheilulajeihin tractor pullingista showpainiin ja kirjoitti kokemuksistaan kolumneja. Viihdyttävää ja mielenkiintoista, vaikka minä olisin mielelläni lukenut enemmän myös perinteisimmistä urheilulajeista. Urheilun ystäville tämä kirja on kuitenkin mitä mainioin valinta!

★★★★

Viikonlopun aikana palailen seuraavan teemakirjan kanssa, siihen saakka toivottelen kaikille urheilullista ja ihanaa viikonloppua! Ja kiva, että niin moni teistäkin oli teemakuukaudesta niin innoissaan :).

Myös Unni, Linnea, Kirsi ja Jori ovat lukeneet Urheilukirjan.

ps! Urheilukirjavinkkejä otan mielelläni vastaan :).

Maine / Daniel Kehlmann

Maine / Daniel Kehlmann

Tammen Keltainen kirjasto, 2011. 175 sivua.

Alkuteos: Ruhm, 2009.

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Valitsin keväisellä kirjastoreissulla mukaani muutaman Keltaisen kirjaston kirjan, joista olen aiemmin lukenut kehuvia blogiarvioita. Daniel Kehlmannin Maine näytti kohtalaisen ohuelta ja aihe (tekniikan vaikutus ihmissuhteisiin etc.) kiinnostavalta. Niinpä valitsin tämän välipalakirjaksi Sinuhen vastapainoksi. Maine on kokoelma lyhyempiä kertomuksia, joissa kuitenkin tavataan osittain samoja henkilöitä ja kirjan etuliepeessä tätä kuvaillaankin romaaniksi.

Kirjan ensimmäisessä tarinassa Ebling saa vahingossa haltuunsa kuuluisan näyttelijän matkapuhelinnumeron, ja alkaa järjestellä näyttelijän elämää puheluihin vastaamalla ja tekstiviesteihin vastaten. Eblingin elämä muuttuu, kuten myös näyttelijämiehen. Toisessa kertomuksessa asioista kerrotaan näyttelijän näkökulmasta. Kuinka hän ihmettelee tuttaviensa outoa käytöstä, naisystäviensä mielialanmuutoksia ja maineensa menetystä.

Toisissa kertomuksissa tavataan niin ikään identiteettiongelmien kanssa painiskelevia henkilöitä. Tekniikka on jatkuvasti tapahtumissa läsnä ja kirjan nimikin, maine, esiintyy tavalla tai toisella kaikissa kertomuksissa. Ihmiset ihmettelevät mitä maine on, millaista on olla oma itsensä, kunnioitettu tai toisaalta henkilö, jota kukaan ei usko. Millaista on menettää maineensa tai joutua valehtelemaan tärkeille ihmisille säilyttääkseen maineensa?

Maine kuvaillaan kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Minä koin tämän enemmän kertomus- tai novellikokoelmana kuin yhtenäisenä romaanina, sillä vaikka monessa kertomuksessa oli yhtäläisyyksia ja jopa samoja henkilöitä, jäi kertomukset minusta jossain määrin toisistaan irrallisiksi. Olin rehellisesti sanottuna kirjan kanssa hieman eksyksissä, vaikka useimmista tarinoista kovasti pidinkin. Kehlmann tarttuu mielenkiintoisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin. Tärkeässä roolissa on nykytekniikan vaikutus ihmissuhteisiin, mutta myös kirjailijan ammatti on useissa kohdissa pinnalla.

Kirjan useat tapahtumat ovat jopa hieman epätodellisia ja absurdeja, mutta toisaalta moniin tapahtumiin ja henkilöiden ajatuksiin pystyi myös samaistumaan. Kirja on pullollaan mielenkiintosia henkilöitä ja suuri henkilömäärä onkin kirjan parhaita puolia. Pidin myös Kehlmannin oivaltavan hauskasta kirjoitustyylistä ja luettuani kirjan loppuun olin myös sitä mieltä, että Maine on yhtenäinen ja tasapainoinen kertomuskokoelma, joskaan en edelleenkään osaa sanoa tätä eheäksi romaaniksi.

★★★


Ainakin myös Hanna ja Unni ovat lukeneet tämän.

Omegapiste / Don DeLillo

Omegapiste / Don DeLillo

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 123 sivua

Alkuteos: Point Omega, 2010.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua amerikkalaisen Don DeLillon kirjoihin. Kirjailijan uusin romaani Omegapiste osui tielleni kirjastossa ja lähti lainaustiskin kautta kotiin.

Richard Elster toimi Yhdysvaltain armeijan konsulttina sodassa. Nyt miehellä on ikää jo päälle seitsemänkymmenen ja hän elää keskellä erämaata. Jim Finley haluaisi tehdä Elsteristä elokuvan, jossa tämä kertoisi sodasta. Elokuva olisi tarkoitus tehdä yksinkertaisesti; yksi otto, yksi mies ja seinä ja vain puhetta. Finley matkustaa Elsterin mukana erämaahan. Reissun tarkoituksena on saada Elster ylipuhuttua lähtemään elokuvahankkeeseen mukaan. Pian tarinaan astuu mukaan myös Elsterin tytär Jessie, joka saapuu erämaahan isänsä luokse riidaannuttua äitinsä kanssa poikaystävästään. Jessie tuo tarinaan menoa ja vaihtelua, hänen käyntinsä jälkeen mikään ei palaa ennalleen Elsterin ja Finleyn rauhallisessa erämaaelämässä.

Omegapisteessä ei ole paljon tapahtumia. Kirjan tunnelma ja vahvuus on ehdottomasti autiomaan kuvailussa, henkilöiden ajatuksissa, pienissä yksityiskohdissa joista voi tulla suuria. Elster on henkilönä kiinnostava, vaikka näin ohuessa kirjassa henkilöt jäivätkin hieman etäisiksi muiden yksityiskohtien ottaessa vallan. En aina ole viipyilevän ja hitaan kirjallisuuden ystävä, mutta Omegapiste oli niin lyhyt, että tämän parissa jaksoin sen hetken viipyillä. Kirjasta voisi varmasti Wikipedian lailla tehdä korkeaakin analyysiä, mutta minä en siihen ryhdy (tai kykene).

Omegapiste herättää ajatuksia, se saa lukijan ihmettelemään ja miettimään vaikka kirjassa ei tapahdu paljon mitään. Kirja hämmentää ja ihmetyttää, se on paikoin epälooginen ja outo, mutta jokin tässä viehätti minua. Outo, pieni kirja.


★★★+


Myös Valkoinen kirahvi, Erja ja Luru ovat lukeneet tämän.

Yösoittoja / Kazuo Ishiguro

Yösoittoja / Kazuo Ishiguro

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 226 sivua.

Alkuteos: Nocturnes, 2009.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Tänään olen viettänyt viimeistä "lomapäivääni" ennen kesätöiden alkamista nyt tulevalla viikolla. Ollaan syöty hyvää grilliruokaa, tehty pihahommia ja minä olen lukenut loppuun Kazuo Ishiguron vaikuttavan novellikokoelman Yösoittoja. Kirja sisältää viisi tarinaa, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin.

Kahdessa novellissa tapaamme tunnetun muusikon Tony Gardnerin Lindy-vaimon. Ensimmäisessä tarinassa hän on miehensä kanssa matkalla romanttisessa Venetsiassa. Matkan tarkoitus ei ole kovinkaan kaunis ja romanttinen, mutta Tony päättää kuitenkin yllättää vaimonsa romanttisella lauluesityksellä öisillä Venetsian kanaaleilla. Mukaan esitykseen hän nappaa nuoren muusikonalun johon pariskunta tutustuu päiväsaikaan Venetsian kuuluisalla aukiolla. Myöhemmin kirjassa Lindy palaa kuvioihin. Tällä kertaa hän toipuu kauneusleikkauksesta hienostohotellissa ja ryhtyy naapurihuoneessa majailevan saksofonisti-Steven kanssa selvittämään hienon hotellin öisiä tapahtumia.

Muissa novelleissa musiikin lisäksi pääosassa on ihmisten väliset suhteet, rakkaus ja ajan kuluminen. Nuoret lahjakkaat muusikot tapaavat vanhempia, kokeneempia ja tunnetumpia muusikoita ja huomaavat usein, mitä ajan kuluminen saa aikaan. Nuorten haaveet ja ajatukset romuttuvat, mutta tapaamisista jää usein toki hyviäkin asioita mieleen. Kirjan viimeisessä novellissa nuori sellisti Tibor saa opettajakseen vanhemman naisen. Tibor saapuu naisen hotellille päivittäin, mutta nainen ei kertaakaan itse koske selloon. Omaa selloa naisella ei näytä olevan, mutta Tibor oppii naisen avulla vielä paremmaksi soittajaksi.

Tämän alkuvuoden aikana olen ehdottomasti oppinut novellien ystäväksi. Lahirin, Mueenuddinin ja nyt viimeiseksi näiden Ishiguron taitavasti kirjoitettujen, kiinnostavien ja osuvien novellien jälkeen luen lyhyempiäkin tarinoita mielelläni. Nämä Ishiguron novellit olivat juuri sopivan mittaisia, mitään ei ollut liikaa, eikä liian vähän. Vaikka musiikki ei ehkä kuulu suosikkiaiheideni joukkoon, olivat nämä tarinat minusta kiinnostavia. Ihmisten väliset, usein kiemuraiset, suhteet ja kohtaamiset olivat minusta näissä novelleissa parasta. Yösoittojen tunnelma on sekoitus melankoliaa, alakuloa ja pinnan alla kuplivaa huumoria ja naurua. Hauskimpia sattumuksia taisi olla kirjan toisessa novellissa "Come Rain or Come Shine", jossa Rayn vierailu vanhan ystäväpariskunnan luokse menee kaikkea muuta kuin suunnitellusti.

Ishiguro kirjoittaa hienosti ja tekstiä on helppo lukea ja ymmärtää. Jokainen novelli toimii itsenäisenä vaikka nämä hyvin sopisivat myös isommaksi kokonaisuudeksi. Kaikki viisi tarinaa ovat mielestäni tasaisen hyviä. Suosikkini näistä taisi kuitenkin olla "Malvern Hills" joka kertoo nuoresta lauluntekijämiehestä joka viettää kesäänsä Englannin maaseudulla. Hän työskentelee vapaaehtoisena sisarensa ja tämän miehen paikallisravintolassa, ja vapaa-aikanaan hän säveltää biisejä ja soittelee kitaraansa. Mies törmää ravintolassa sveitsiläiseen muusikkopariskuntaan, joka opettaa ja antaa miehelle paljon eväitä muusikonuraa varten. Tämä novelli oli jostain syystä, ehkäpä loppuratkaisusta, kaikkein mieleenpainuvin ja mukaansatempaavin.


★★★★


Yösoittoja on kuunnellut myös ainakin Sinisen linnan Maria ja Kirjainten virrassa Hanna.

Nainen, jonka nimi on Nathalie / David Foenkinos

Nainen, jonka nimi on Nathalie / David Foenkinos

Gummerus, 2011. 268 sivua.

Alkuteos: La Délicatesse, 2009.

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? alennusmyynneistä jouluna

David Foenkinosin ensimmäinen suomennettu romaani Nainen, jonka nimi on Nathalie on takakannenkin mukaan samanaikaisesti kepeä sekä vakava. Allekirjoitan tämän, ja lisäksi tämä on minusta kovin ranskalainen romaani. Olen suuri ranskalaisten elokuvien ystävä, ja pidin myös Foenkinoksen kirjasta.

Nathalie kävelee kirjaimellisesti jalkakäytävällä Francois´n syliin ja sydämeen. Heidän välilleen syttyy lämmin ja läheinen suhde ja paria vuotta myöhemmin he ovat onnellinen aviopari. Nathalien elämä kuitenkin muuttuu yhtäkkiä, kun hän eräänä tavallisena sunnuntaina makaa kotisohvalla kirjaa lukien. Francois sanoo lähtevänsä normaalille juoksulenkilleen, ja Nathalie jää kotiin lukemaan. Tuona iltapäivänä Nathalie kuitenkin näkee miehensä viimeisen kerran. Francois ei palaa juoksulenkiltään, vaan jää traagisesti auton alle ja kuolee. Nathalie on menettänyt onnensa, elämänsä.

Nathalie jatkaa työtään ruotsalaisessa firmassa jossa syödään paljon Krisprolleja. Hänen pomonsa sekä työtoverinsa yrittävät piristää nuorta leskeä, mutta Nathalie on varma että hänen onnensa on ikuisesti kuollut Francois´n mukana. Kunnes kuvaan astuu ruotsalainen mies, tavallisen näköinen Markus joka on työskennellyt samalla työpaikalla jo pidemmän aikaa. Nathalien hassu kokeilu muuttaa lopulta sekä Nathalien, että Martinin elämän...

Nainen, jonka nimi on Nathalie on minusta siis hyvin ranskalainen kirja. En oiken edes osaa selittää, mitä tällä tarkoitan, mutta esimerkiksi Amélie-elokuvan nähneet lukijat ehkä osaavat arvata. Foenkinos kirjoittaa sujuvaa ja helpohkoa tekstiä, välillä tekstissä on ehkä hieman töksähtelevä rytmi mutta minä pidin siitäkin. Tarinan etenemisen ohella kirjassa annetaan pieniä yksityiskohtia, joilla ei ole tarinalle sen suurempaa merkitystä. Myös kirjassa esiintyvät lyhyet listat ja pienet nippelitiedot Markuksen ovikoodista Nathalien suosikkibiiseihin ovat piristäviä yksityiskohtia. Foenkinos on myös kuvaillut henkilönsä hienosti ja taidokkaasti, etenkin Nathalie oli minusta erittäin mielenkiintoinen ranskatar. Stereotyyppiseksi ruotsalaiseksi kuvailtu Markus ehkä välillä hieman ärsytti, mutta loppua kohden opin tykkäämään hänestäkin.

Kirjan tarina ja itse juoni ei ole sen kummempi, vaan aika tavallinen ja ennalta-arvattava. Minä kuitenkin viihdyin kirjan parissa todella hyvin ja nautin lukemisesta. Nathalien luki nopeasti ja se osui minulle rauhallisen vapaapäivän lukemiseksi. Onnistunut kirjavalinta tällaiseen hetkeen, ehdottomasti. Minä suosittelenkin tätä kirjaa ranskalaisuuden ystäville, sopivana hetkenä välipalaksi nautittavaksi ;).


★★★★ 


Nathalien on lukenut myös ainakin Jum-Jum, joka minun tapaani pitää kirjan upeasta kannesta ja Anni, joka tykkäsi samalla surullisesta ja onnellisesta tarinasta. Katja piti kirjaa ihanteellisena välipalakirjana, kun taas Hanna ei innostunut henkilöhahmoista. Linnea taas on maininnut saman ranskalaisuuden ja jopa Amélie-elokuvan kuin minäkin, ja Sinisen linnan Maria piti Nathalieta makeankirpeänä välipalana.

Lukuhaasteet: Ikkunat auki Eurooppaan / Ranska ja suoritus TBR 100-listalleni.

Shanghain tytöt / Lisa See

Shanghain tytöt / Lisa See

WSOY, 2011. 437 sivua.

Alkuteos: Shanghai Girls, 2009.

Suomentaja: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Aloitin Lisa Seen tuotantoon tutustumisen lukemalla kirjailijan uusimman suomennetun romaanin Shanghain tytöt. Tämä olikin oikein otteessaan pitävä, mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukuromaani!

Pearl ja May ovat kauniit kiinalaissiskokset jotka viettävät onnellisia nuoruusvuosiaan 1930-luvun Aasian Pariisissa, Shanghaissa. He työskentelevät taiteilijoiden malleina ja heidän kauniit kasvonsa koristavat maalauksia ja kiinalaisia kalentereita. Tyttöjen isä on menestyvän riksafirman johtaja ja heidän äitinsä viettää päiviä pelaten mahjongia ystävätärtensä kanssa. Tytöt ovat kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä Shanghaissa, illat vietetään juhlimalla ystävien kanssa ja rahaakin riittää kauniisiin mekkoihin. Tyttöjen elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän isänsä kertoo järjestäneensä tytöille aviomiehet Amerikasta. Pearl ja May ovat järkyttyneitää ja tekevät kaikkensa, jotta he saisivat pitää elämänsä Shanghaissa. Tässä kohtaa kuitenkin sota tulee sekoittamaan suunnitelmia entisestään, ja pian Pearl ja May ovatkin aloittamassa pitkää ja rankkaa matkaa aviomiestensä luokse Amerikkaan.

Elämä maapallon toisella puolella eroaa kovasti siitä elämästä, johon tytöt ehtivät tottua Shanghaissa. Enää he eivät ole kauniita kiinalaisia tyttöjä, vaan outoja, vieroksuttuja ulkomaalaisia. He asuvat ränsistyneessä talossa ja työskentelevät ansaitakseen elantonsa. Sota on muuttanut maailmaa, ja vaikeuttaa jatkuvasti Pearlin ja Mayn elämää. Shanghain tytöt seuraa kuinka Pearl ja May selviävät elämästään Amerikassa 1950-luvulle saakka.

Shanghain tytöt on mukaansatempaava lukuromaani. Kirja, joka sisältää toisen maailmansodan tapahtumia, eri kulttuureja ja ihmissuhteita vaikuttaa aivan minun kirjaltani. Ja kirjan tarinasta pidinkin, vaikka osa tapahtumista tuntuikin hieman utopistisilta. Shanghain tyttöjä seurataan heidän nuoruudestaan 1930-luvulta 1950-luvulle saakka, kun he ovat asuneet Amerikassa jo parikymmentä vuotta. Pariinkymmeneen vuoteen mahtuu paljon tapahtumia ja sattumuksia, välillä todella julmia ja raakoja traagisia menetyksiäkin. Onneksi kirja ei kuitenkaan ole läpeensä harmaa ja raaka, toive paremmasta ja onnellisemmasta huomisesta on usein läsnä.

Shanghain tytöt on myös tarina rakkaudesta ja välittämisestä, ja ennen kaikkea tarina kahdesta sisaresta. Vaikka matkaan mahtuu ongelmia, kateutta, katkeruutta, valheita, salaisuuksia ja petoksia, sisaruussuhde kuitenkin kestää. Minä siis pidin tästä tarinasta, mutta muutama seikka lukemisessa häiritsi. Minä en yleensä jaksa nipottaa pikkujutuista, mutta tässä kirjassa eräs sanavalinta ärsytti minua. Yhdessä kohtaa lähes jokaisella kirjan sivulla puhuttiin naimatoimien harrastamisesta useaan kertaan. Sanavalintana tuo on minusta jotenkin hölmö, ja jostain syystä se ärsytti minua (tulee kyllä tyhmä olo ärsyyntyä yhdestä sanasta näin, mutta minkäs teet...). Olisi mielenkiintoista tietää, mitä sanaa alkuperäisessä versiossa on käytetty... Kirjan loppu oli minulle töksähtävyydessään myös pettymys, mutta lepyin hieman kun luin jälkeenpäin, että See on kirjoittanut tälle kirjalle myös jatko-osan. Se pelastaa jo paljon ;).

Kaiken kaikkiaan Shanghain tytöt oli kuitenkin positiivinen lukukokemus ja otteessaan pitävä, oikein hyvä lukuromaani ja haluan tämän jälkeen ehdottomasti lukea Seeltä lisää kirjoja!


★★★+


Myös Maija ja Norkku ovat lukeneet tämän.

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Bazar, 2011. 610 sivua.

Alkuteos: The House at Riverton, 2006

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Eduardo Ruiz

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

 Järjestin ennen pääsiäistä sivupalkissani kyselyn siitä, minkä kirjan lukisin pääsiäislomallani. Eniten ääniä sai Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja sen luenkin piakkoin. "Viralliseksi pääsiäiskirjaksi" valikoitui lopulta Kate Mortonin Paluu Rivertoniin, sillä huomasin kirjaston palautuspäivän lähestyvän enkä enää olisi saanut uusia lainaani. Pakko sanoa, että Paluu Rivertoniin sopi lomalukemiseksi aivan mainiosti, sillä viihdyin kirjan parissa todella hyvin.

Paluu Rivertoniin vie lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomaisemaan ja siinä ohessa 1990-luvun Lontooseen. 98-vuotias Grace elelee viimeisiä vuosiaan hoivakodissa 1990-luvun Lontoossa. Kun nuori elokuvaohjaaja Ursula tulee tapaamaan vanhaa Gracea, palautuu Gracen mieleen aika 1920-luvulla, jolloin hän toimi Rivertonin kartanon palvelijattarena. Ursula on ohjaamassa elokuvaa joka kertoo Rivertonin tapahtumista, ja kuulee mielellään Gracen näkemyksiä kartanonväen elämästä.

Kesällä 1924 Rivertonissa valmistaudutaan suureen seurapiirijuhlaan, mutta juhlatunnelma muuttuu hetkessä, kun kartanon mailla kuuluu pyssynlaukaus. Nuori runoilija, Robbie Hunter, on ampunut itsensä kartanon mailla. Grace muistelee tuon vuoden tapahtumia ja omaa nuoruuttaan kartanon palveluksessa, samalla kun hän kaipailee tyttärenpoikaansa Marcusta. Paluu Rivertoniin sekoittaa aika onnistuneesti nykypäivää ja menneisyyttä.

Voisin selostaa kirjan juonesta ja henkilöistä vaikka kuinka paljon, mutta siitä tulisi varmasti vain sekalainen sillisalaatti. Niinpä jätän juoniselostuksen tähän ja kerron mieluummin muutaman sanasen siitä, miten minä kirjan koin. Paluu Rivertoniin on mielestäni viihdyttävä ja otteessaan pitävä lukuromaani. Kirjallisena teoksena tämä ei ehkä ole mikään mestarillinen opus, mutta minä viihdyin tämän seurassa hyvin. Olen hulluna englantilaisiin kartanojuttuihin, joten siitä osasta pidin tässä kirjassa kovasti. Henkilöitä oli kirjassa todella paljon ja alussa he menivätkin hieman sekaisin. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin tottua henkilöiden määrään, ja pystyin erottamaan heidät toisistaan. Nuori Grace oli minusta sympaattinen henkilö, kun taas muutama kirjan mieshenkilö jäi jotenkin etäiseksi. Ihmettelin hieman myös Robbie Hunterin pientä osaa kirjan alussa, takakannen mukaan luulin Hunterin olevan paljon suuremmassa osassa kirjan tapahtumia.

Kirjan tapahtumat olivat myös varsin ennalta-arvattavia ja "arvoitukset" selvitin jo usein ensimmäisen vihjeen avulla. En kuitenkaan koe, että tämä olisi haitannut tai huonontanut lukukokemustani sen enempää. Luin tämän kirjan varsin kepeänä välipalana, 600 sivusta huolimatta tämä oli nopealukuinen kirja, joten en voi väittää pettyneeni kirjaan nurinastani huolimatta.

Paluu Rivertoniin on nautittava sekoitus rakkautta, kiemuraisia ihmissuhteita, sota-aikaa, salaisuuksia ja valheita. Minä viihdyin kirjan parissa hyvin ja näkisin tämän mielelläni oikeastikin elokuvana.


★★★★+


Kirjaa on luettu muissa blogeissa ahkerasti, ainakin seuraavissa: Leena Lumi, kolmas linja, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Sinisen linnan kirjasto, Sonjan lukuhetket, Nenä kirjassa.