Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Armolahja / Toni Morrison

Armolahja / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Alkuteos: A Mercy, 2008

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Ensimmäinen lukemani Toni Morrisonin kirja oli Minun kansani minun rakkaani, joka oli lopulta pettymys vaikeudessaan ja tahmeudessaan. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan Morrisonin romaani Armolahja, kun selailin Keltaisen kirjaston hyllyä. Itse asiassa luulin, että tämä oli tuore suomennos, mutta kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo 2009 :D.

Tarina sijoittuu joka tapauksessa 1680-luvun Amerikkaan. Orjakauppa on alussa ja mantereen herruudesta käytiin tiukkoja kamppailuja eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Armolahjan pääjuoni on äidissä, joka hylkää pienen tyttärensä, jotta tytär pelastuisi. Pian kuitenkin selviää, että tytär ei pysty arvostamaan ja hyötymään äidin tarjoamasta armolahjasta.

Armolahja on hurja ja rankka kuvaus orjuudesta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan uskottavasti kuvailtu. Jokin näissä Morrisonin kirjoissa tekee niistä minulle kuitenkin vaikeita. En tiedä onko se kieli, joka on jollakin tavalla vaikealukuista, vai onko tarina vähän sekava ja vaikeasti lähestyttävä. Joku näissä kuitenkin aiheuttaa sen, että luen Morrisonin kirjoja aina todella hitaasti ja kauan. Tämä Armolahja parani kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että puolivälissä pääsin tarinaankin vähän paremmin kiinni erittäin sekavan alun jälkeen.

Tunnelma kirjassa on onnistunut, mutta henkilöt eivät ehkä tulleet ihan niin läheisiksi kuin odotin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan hieman liikaa, en aina pysynyt kärryillä siitä, kuka kukin oli. Mutta kirjan aiheet, orjuus pääasiassa, oli kuvattu tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla. Ympäristö oli myös kiinnostava, ja ajankuvaus mielenkiintoinen. Ilman kansiliepeen tekstiä ja mainintaa siitä, että tapahtumat asettuvat 1680-luvulle, en olisi ehkä arvannut, että kirjassa kuvailtu aika on niin kaukana historiassa.

En nyt vieläkään ole täysin myyty Morrisonin kirjoitustavalle. Hänen aiheensa ovat tärkeitä ja puhuttelevia, mutta jostain syystä hänen romaaninsa ovat minulle vaikeita ja vaivalloisia. Mutta aion lukea Morrisonia jatkossakin, omasta hyllystäkin löytyy ainakin Rakkaus ja Sinisimmät silmät.

★★★

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Otavan kirjasto, 2009. 279 sivua

Alkuteos: Le Rapport de Brodeck, 2007

 Suomentanut: Ville Keynäs

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Hidas, rankka ja vähän vaikeakin. Sanoja, jotka minusta kuvailevat Philippe Claudelin romaania Varjojen raportti. Kirja valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Lukupiiritapaamiseen en sittenkään valitettavasti päässyt, mutta luin kirjan silti loppuun. Ärsyttää kun muutto uudelle paikkakunnalle tarkoitti myös sitä, että pääsen enää harvoin lukupiiritapaamisiin. Ikävöin kirjakeskusteluja ja muutenkin rentoja ja hauskoja lukupiiritapaamisiamme Turun kivoissa kahviloissa! No joo, kirjastahan minun piti kirjoittaa, eikä muuttoahdistuksesta ;).

Varjojen raportti on ahdistava ja lukijalle vaikea. Kirjan alku oli tahmea, juoneen oli vaikea päästä kiinni koska tarina poukkoili ja pomppi sinne tänne. Minusta tuntui, etten missään vaiheessa saanut tästä oikein otetta, vaikka kuinka yritin. Brodeck, pieneen kylään muualta muuttanut, tuntee nahassaan kyläläisten vaatimukset. Hän suostuu vastahakoisesti toisten vaatimuksin raportin kirjoittamisesta erääseen kuolemantapaukseen liittyen ja Brodeck huomaa pian, että joutuu elämään kipeät muistot vankileireiltä uudelleen. Pahuus on läsnä lähes jatkuvasti, kuka lopulta on hyvä ja kuka paha? En tiedä sainko näihin kysymyksiin tästä kirjasta vastausta, mutta se ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta...

Claudel kirjoittaa hyvin ja hienosti, vaikka välillä seassa oli turhaa jaaritteluakin. Varjojen raportti oli kuitenkin lukukokemuksena ahdistava, ja se kertoo siitä, että se on tunnelmaltaan onnistuneesti kirjoitettu. Vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä tapahtumissa, kirjan tunnelma pysyi ahdistavana ja jollain tavalla koukuttavana alusta loppuun.

Lemppariaiheitani - holokaustia ja toista maailmansotaa - kuvailtiin juuri sopivan mystisesti ja ahdistavasti, kuitenkin niin, että lukija ymmärtää mistä puhutaan. Päähenkilö Brodeck jää jollain tavalla etäiseksi, ja sekin ehkä aiheuttaa sen, ettei kirja tule niin iholle kuin olisin toivonut, ja jota aihepiirinsä puolesta kirjalta odotin.

Varjojen raportti oli oikeastaan aika erikoinen lukukokemus, ja päällimmäisenä tästä jäi mieleen sekavuus. Olisi ollut todella hyvä päästä tuulettamaan ajatuksia tästä kirjasta lukupiirin kanssa, uskon että olisin saanut moneen kysymykseen vastauksen muilta tytöiltä ;).

★★+

Uuni / Antti Hyry

Uuni / Antti Hyry

Otava, 2009. 400 sivua.

Kannen suunnittelu: Juha Markula

Mistä minulle? kirppislöytö

Rehellisesti sanottuna olen ollut skeptinen Antti Hyryn Finlandiavoittaja Uunia kohtaan. Miten uuninmuurauksesta kertova kirja voisi olla kiinnostava, mukaansatempaava tai millään tavalla mahtava? No, osana Finlandia-haastetta tartuin kuitenkin Uuniin ja voin sanoa, että kyllä kannatti!

Uunintekijän pitää osata paljon asioita. Tarvikkeita on hankittava, tarvitaan tiiliä, sementtiä ja valusoraa. Laasti pitää sekoittaa ja linjalaudat laittaa kohdilleen. Uunia rakentava mies hankkii tavaroita, rakentaa ja aloittaa uuninmuurauksen. Tiili tiilen perään, laastia väliin, ja uuden tuvan lämmittäjä nousee pikkuhiljaa. Samalla elämä menee eteenpäin, asioita tapahtuu ja kesän varrelle mahtuu esimerkiksi bussireissu vaimon ja ystävien kanssa naapurivaltion puolelle. Kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi kevääksi ja uuni valmistuu pikkuhiljaa.

Uunin muuraaminen on kirjassa pääasiassa, mutta ympärillä on silti paljon muitakin tapahtumia. Sympaattinen päähenkilö, joka minulle näyttäytyy hieman vanhempana herrasmiehenä, kertoo uuninmuurauksen lisäksi elämästään vaimonsa kanssa, sukulaisten vierailuista, kaverimiesten välisestä lojaaliudesta, kauniista Suomen kesästä ja kylmästä talvesta ja sen haasteista.

Uuni on kaunis kirja. Teksti on soljuvan kaunista ja sitä on miellyttävä lukea. Tarina uuninrakentamisesta ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin, mutta aiheestahan voi kaivella vaikka minkälaista symboliikkaa. Sitäpaitsi uuninmuuraus ei ole minulle niin vieras juttu kuin voisi ajatella. Isäni on työuransa aikana tehnyt lukuisia uuneja, ja sanasto on siksi tarttunut minunkin päähäni ihan pienestä asti. Valusora, tulenkestävä valumassa ja betonimylly ovat kuuluneet sanavarastooni pikkutytöstä asti ;).

Kauniin kielen lisäksi ihastuin Uunissa maisemakuvaukseen ja kirjan ihanaan tunnelmaan. Hidastempoinen kirja vaatii lukijaakin rauhoittumaan, ja se jos jokin on ollut minulle tärkeää nyt hektisenä alkuvuonna. Pidin myös kirjan henkilöistä. Päähenkilö vaikutti kaikin tavoin sympaattiselta ja suloiselta vanhemmalta mieheltä. Hänen rauhallisuudessaan ja tavassaan katsoa maailmaa ja elämää ylipäänsä oli jotain tarttuvaa. Kaiken kaikkiaan Uuni oli minulle todella sopiva kirja juuri tähän hetkeen, se pakotti rauhoittumaan ja hiljentämään tahtia. Uunia ei minusta voi lukea kiireellä, ja se vaatii aikansa ja paikkansa, mutta antaa samalla rauhallisia ja tunnelmallisia hetkiä lukijalle.

★★★★

Ranskalainen ystävä / Tommi Melender

Ranskalainen ystävä / Tommi Melender

WSOY, 2009. 237 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos

Olen kehittänyt uuden systeemin, jonka avulla valitsen seuraavaksi luettavan kirjan, ellei lukupinosta löydy inspiroivaa luettavaa. Kirjoitin omistamieni kirjojen nimiä lapuille, jotka laitoin kukalliseen ruukkuun. Kun lukuinspis on hukassa, ruukusta lappu kouraan ja eikun lukemaan! Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä oli ensimmäinen kirja, jonka nimen nostin ruukustani. Kirja on majaillut hyllyssäni varmaankin parin vuoden ajan. Jos en ihan väärin muista, olen sen joltain kirjamessuilta kotiin raahannut muiden kirjojen mukana.

Kirjan päähenkilö on Joel Raento, suomalainen näytelmäkirjailija ja luennoitsija. Hän käy läpi jonkinlaisen identiteettikriisin ja asettuu Ranskaan, pieneen Aronvillen kaupunkiin jossa hän omistaa aikansa Gustave Flaubertin teoksille. Ranskassa Joel tapaa Marcelin, entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka on elämänsä aikana joutunut kokemaan paljon rankkoja asioita. Nykyään Marcel joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisille, mutta hänen kiinnostuksensa tyylikkääseen ja arvokkaaseen elämään yhdistää hänet Raennon kanssa. Raento ja hänen ranskalainen ystävänsä oppivat erinäisten tapahtumien kautta paljon itsestään, toisistaan ja ystävyyden voimasta, ihmisyydestä.

Ranskalainen ystävä on ympäristöltään kiinnostava. Pidän Ranskasta ja sen tunnelmasta, mutta tässä ei ehkä kuitenkaan ollut se ihan erityinen ranskalainen tunnelma. Mutta tapahtumaympäristö oli ehdottoman mielenkiintoinen, ja kiinnostavaa oli sekin, että Flaubertin teoksilla oli tässä keskeinen rooli (vaikka viittaukset Flaubertin teoksiin minulla varmasti ohi menivätkin). Mutta muuten Ranskalainen ystävä oli, valitettavasti, aikamoinen pettymys. Jostain syystä minulla kesti kauan päästä sisään tähän ja henkilötkään eivät täysin napanneet. Päähenkilö Joel Raennosta en oikein löytänyt mitään samaistumisen aihetta, enkä lopulta edes pitänyt koko miehestä. Muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä tarinasta löytyi, kuten vanha herra Edouard.

Kerronta ja kielenkäyttö on sujuvaa ja tekstiä oli varsin helppo lukea, joskin sieltä täältä löytyi vaikeita, outoja sanoja, jotka eivät kuulu minun sanavarastooni (eksegeesi? nulkki?). Kirjan juoni ei myöskään onnistunut imaisemaan minua mukaansa, ja taisin lähinnä lukea tämän loppuun sen vuoksi, että tässä oli niin vähän sivuja.

Aiheitakin tässä oli vaikka muille jakaa, yksinäisyyttä, itsensä etsimistä, median vaikutusta, väkivaltaa... Minun oli kuitenkin vaikea saada tästä minkäänlaista kokonaiskuvaa ja tuntui, että jotain jäi puuttumaan, tai jotain jäi ymmärtämättä. Synkkyyttä, rumuutta ja maailman ja ihmisten pahuutta oli minulle, peruspositiiviselle, hieman liikaa.

★★+

Pionin rakkaus / Lisa See

Pionin rakkaus / Lisa See

WSOY, 2009. 404 sivua.

Alkuteos: Peony in love, 2007.

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Anna Makkonen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lisa Seen Pionin rakkaus valikoitui kuukauden kirjaksemme lukupiirissä muutaman mutkan kautta. Olen aiemmin lukenut Seeltä Shanghain tytöt josta pidin aika paljon, joten tartuin mielelläni tähänkin kirjaan. Huomasin kuitenkin jo aika varhaisesa vaiheessa, että Pionin rakkaus ei oikein ollut minun pala kakkuani.

Pioni on 16-vuotias kun hänen kotonaan esitetään Pionipaviljonki-ooppera. Pioni on siitä innoissaan ja ihastuu oopperaan kovasti. Oopperaesityksen aikana hän tapaa sattumalta kotinsa puutarhassa komean nuoren miehen, joka salpaa hänen hengityksensä, ja saa muuttaa hänen elämänsä. Pioni ei voi enää ajatellakaan muuta kuin tätä nuorta miestä. Nuori tyttö on kuitenkin jo luvattu vaimoksi miehelle, jota ei ole koskaan tavannut. Pioni kärsii lemmensairaudesta, lukee Pionipaviljonkia kirjamuodossa ja lopulta riutuu kuoliaaksi rakkaudentuskissaan. Mutta itse tarina alkaa oikeastaan vasta Pionin kuolemasta. Lukija pääsee seuraamaan minkälaista on kuoleman jälkeinen elämä kiinalaisten muinaisuskomusten mukaan.

Pionin rakkaus on aiheeltaan ihan kiinnostava. Tapahtumat pohjautuvat tositarinaan ja asettuvat 1600-luvulle. Muinaistavat ja -uskomukset ovat kiinnostavia, ja kiinalainen kulttuuri on jo kauan kiinnostanut minua kovasti. Pidin myös siitä, että kirjan tapahtumissa suuressa roolissa oli oikea ooppera, vaikka en Pionipaviljongista ennen ole kuullutkaan.

Sitten tulee se mutta:

Kirjan alussa minulla oli vaikea päästä vauhtiin. Tarina ei jostain syystä vienyt mukanaan, henkilöt jäivät etäisiksi ja kirjan lukeminen eteni todella hitaasti. Kirjan keskivaiheilla pääsin tarinan imuun hieman paremmin, mutta kaipasin silti enemmän tapahtumia ja tiiviimpää tempoa. Nyt tuntui siltä, että tarinaa oli turhaan venytetty liian pitkäksi. Henkilöt jäivät koko kirjan läpi valitettavan etäisiksi. Päähenkilö Pioni ei vain onnistunut herättämään minussa oikeastaan mitään tunteita, vaan jätti tekoineen ja ajatuksineen minut täysin kylmäksi. En tiedä johtuiko se siitä, etten osannut kirjan alussa asettua 16-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan tai että kuoleman jälkeiset tapahtumat ja haamuilujutut tuntuivat minulle liian epätodellisilta ja oudoilta.

Kirjan kieli oli myös tönkönlaista, onko sitten kyse huonosta suomennoksesta vai jo alkuperäisteoksen tönköstä kielestä - sitä en osaa sanoa. Kokonaisuutena Pionin rakkaus oli pettymys. En oikein saanut tästä otetta, henkilöt tai tarina sinänsä ei oikein herättänyt minussa tunteita mihinkään suuntaan. Vaikka tarinassa kuvailtiin kauheuksia, joita esimerkiksi Pionin äidille oli elämän aikana sattunut, ne eivät kuitenkaan koskettaneet. En tiedä johtuiko tuo tönköstä kerronnasta vai mistä, mutta tunne jäi puuttumaan koko kirjasta. Yleisestikin tarina jäi pinnalliseksi, tässä oli monia kiinnostavia aiheita kuten vallankumous, tyttöjen ja naisten asema 1600-luvun Kiinassa jne. mutta koska aiheita oli niin paljon jäi kaikista hieman pintaraapaistu fiilis.

Pionin rakkaus ei siis ollut minun kirjani, ja lukupiirissäkään tämä ei ollut mikään menestys. Anni ja Katri ovatkin jo kirjoittaneet omia ajatuksiaan tästä.

★★+

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Otava, 2009. 351 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Miika Nousiaisen romaani Maaninkavaara kuului oman kirjahyllyn lukuhaasteeseeni. Kirja oli sopivan kepeä ja hauska luettavaksi kesken kiireisimmän opiskelusyksyn. Nousiainen on yksi kotimaisia suosikkikirjailijoitani, ja tämän kirjan aihe, urheiluhulluus ja etunenässä juokseminen, tuntui omalta ja kiinnostavalta.

Martti Huttusen elämäntavoite on palauttaa Suomen kestävyysjuoksu maailmankartalle. Hän toimii lahjakkaan Jarkko-poikansa juoksuvalmentajana, mutta Jarkon yhtäkkinen katoaminen jättää isän vaille elämäntarkoitusta. Isän masentuneen mielen huomaa myös Jarkon nuorempi sisko Heidi, joka päättää piristää isäänsä ryhtymällä juoksijaksi. Heidin suunnitelma on juosta isänsä ylös masennuksesta, ja kun tällä on parempi olla, Heidi jättää juoksemisen ja palaa takaisin normaaliin elämäänsä. Tuohan on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty sillä pian Heidi käy koulua painoliivit yllään, nukkuu yön magneettihökötyksessä juoksijoiden kuvia seinällään. Ja tietenkin Heidi juoksee- ja juoksee- ja juoksee. Säässä kuin säässä. Martin valmennusmenetelmät saavat yhä absurdimpia käänteitä, ja pian koko Huttusten perhettä ohjaa isän pakkomielle.

Olen urheiluhullu ja harrastan itsekin juoksemista. Olen yleisurheillut nuorempana yli kymmenen vuotta, ja isäni on ollut kilpajuoksija nuoruudessaan. Isäni on myös toiminut minun valmentajanani, joten Maaninkavaarassa oli monta tuttua elementtiä. Oma isäni ei kuitenkaan ole ihan yhtä maaninen urheilun ja menestyksen suhteen kuin Martti Huttunen. Onneksi. Maaninkavaara oli minulle siis aiheiltaan kiinnostava, ja kirjan alussa luin mielelläni juoksemisesta ja jopa Martin juoksuhistoriallisista luennoista joita hän vastahakoiselle tyttärelleen piti. Myös Heidin harjoittelua oli kiinnostavaa seurata kirjan alussa, mutta harjoitteluhan muuttui nopeasti aika yliammutuksi.

Varsin nopeasti tulee selväksi, että Nousiainen on lisännyt tapahtumiin hurjasti aburdiutta ja yksinkertaisesti päättänyt ampua kirjallaan kunnolla yli. Jostain syystä en ollut ihan valmistautunut tähän, joten yllätyin hieman kun ensimmäiset vinkit tähän suuntaan ilmestyivät. Totuin kuitenkin tyyliin nopeasti ja huomasin naureskelevani kirjalle ääneen.

Vaikka Martin juoksuhulluus on (toivottavasti) hurjasti yliammuttua, kuvailee se samalla kuitekin jollain tavalla suomalaista urheilukulttuuria ja sellaista faniutta, jota voin tunnistaa esim. isäni sukupolvessa. Välillä Martin pakkomielle huvittaa, mutta välillä myös ärsyttää kovasti. Minua ärsytti se, että hän hullussa juoksuhuumassaan unohti Heidin muut tarpeet, ja sen, että teini-ikäinen tyttö ehkä haluaa elämältä muutakin kuin veren maku suussa -juostuja intervallivetoja urheilukentällä, tai lumihangessa tarpomista pakkassäässä. Toisaalta taas Heidin ja Sirkka-äidin saamattomuuskin ärsytti. Miksi he eivät vain yksinkertaisesti sanoneet juoksulle ja Martin pakkomielteelle aikaisemmin ei, kun koko perhe ihan selvästi kärsi.

Maaninkavaara herätti siis minussa tunteita laidasta laitaan, ja sehän on jo tunnetusti minulle usein hyvän kirjan merkki. Tässä kirjassa oli myös kiinnostava aihe, ja itse varsin urheiluhulluna oli kiinnostavaa lukea tämä kirja. Urheilu on mahtavaa, kunhan se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Martin innostunut suhtautuminen juoksuun ja juoksijoihin ei ehkä ollut tervelliistä, mutta mikä pakkomielle nyt on...

Nousiainen kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Henkilöt tulevat eläviksi absurdeista piirteistään huolimatta. Pidin myös tavasta jolla Nousiainen onnistui sekoittamaan yliammuttuun tarinaan aika perinteistä suomalaista perhe-elämää. Kokonaisuutena pidin siis Maaninkavaarasta varsin paljon, vaikka paikoitellen pelkäsin tarinan menevän jo liiankin yli...

★★★★-

Lumous / Siri Hustvedt

Lumous / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2009. 263 sivua

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Siri Hustvedtin romaani Lumous löytyy omasta kirjahyllystäni, joten päätin lukea sen tänä vuonna osana oman kirjahyllyn 24 kirjan haastetta. Kirja oli kiinnostava ja nopealukuinen, ja varsin erilainen kuin olin ennakkoon odottanut.

Lily Dahl työskentelee pienessä kahvilassa ja asuu vanhemman Mabel-rouvan asunnossa alivuokralaisena. Hän bongaa vastapäisen talon ikkunasta salaperäisen taidemaalarin ja lumoutuu Edward Shapirosta täysin. Edwardin ja Lilyn tapaamisesta alkaa kiinnostavat tapahtumat, joihin liittyy myös kylän muita asukkaita.

Kirjan henkilögalleria on sivumäärään nähden varsin laaja, mutta ennen kaikkea kiinnostava. Päähenkilö Lily Dahl on mielenkiintoinen nuori nainen, pystyin varsin helposti samaistumaan osittain häneen, vaikka en kaikkia naisen valintoja ja ajatuksia pystynytkään aivan ymmärtämään. Salaperäinen ja lukijalle hieman arvoitukseksi jäävä Edward Shapiro on myös kiinnostava, kuten myös kiinnostavan elämäntarinan omaava herttainen Mabel, Lilyn vuokraemäntä. Pelottavin, erikoisin ja melkein kiinnostavin henkilöistä oli Martin, Lilyyn miltei mielipuolisesti ihastunut erakko. Laaja ja kiinnostava henkilögalleria rikastutti tätä romaania paljon.

Tarinaltaan Lumous on varsin sekava ja moniosainen. Välillä punainen lanka oli minulta kateissa, koska vaikutti siltä että Edwardin ja Lilyn suhde oli sivuosassa, ja Martinin ja Lilyn välinen soppa kääntyi pääosaksi. Se ei minua sisällöllisesti erityisemmin haitannut, mutta teki tarinasta hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan. Lumoutuminen toisesta ihmisestä, Lilyn ja Edwardin välinen lumous sekä Martinin lumoutuminen Lilyyn tuli kuitenkin hyvin esille, ja kirjan nimi niputtaa nämä kaksi tarinaa hyvin yhteen.

Hustvedtin kieli ja suomentajan käännös on sujuvia. Kirja oli nopealukuinen ja tarina vei helposti mukanaan. Tarina on intensiivinen, hieman salaperäinen ja lukijana halusin kyllä tietää nopeasti, miten tarina päättyy. Kirjaa lukiessa ei tullut tylsää, ja kokonaisuutena Lumous toimi varsin hyvin. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan, jotta olisin täysin tähän ihastunut. Liian monen juonenkäänteen tunkeminen samaan, varsin vähäsivuiseen kirjaan jätti hieman sekavan fiiliksen tästä, mutta varsin kivaa ja otteessaanpitävää kesälukemista tämä oli silti.

★★★+

Alle sieben Wellen / Daniel Glattauer

Alle sieben Wellen / Daniel Glattauer

Goldmann, 2009. 222 sivua.

Kannen suunnittelu: Hauptmann & Kompanie

Mistä minulle? ostos Etelä-Saksan Bad Säckingenista

Taannoisella Keski-Euroopan reissulla lukeminen meinasi loppua kesken, ja tällaistahan minä en salli ;). Halusin luettavaa myös lennolle takaisin kotiin, joten otin riskin ja ostin saksankielisen pokkarin parilla eurolla Bad Säckingenin halpahallista. Daniel Glattauerin Alle sieben Wellen, eli suomeksi Joka seitsemäs aalto, löytyy omasta kirjahyllystäni suomenkielisenä. Ajattelinkin, että jos en ymmärrä saksankielisestä versiosta mitään, voin lukea kirjan kotona sitten suomeksi. Olen opiskellut saksaa kolmen vuoden ajan lukiossa, ja pärjäsin reissunkin puhumalla saksaa, mutta en voi sanoa että olisin kielessä mitenkään loistava. Ilahduin siis suuresti, kun huomasin että ainakin tämäntyyppisen kirjan lukeminen saksan kielellä onnistui minulta ihan mallikkaasti! Tai ainakin oletan ymmärtäneeni suurimman osan...

Leo ja Emmi ovat olleet nettituttuja jo jonkin aikaa, ja nyt Emmi päättää taas lähettää viestin ystävälleen kysyäkseen mitä tälle kuuluu. Leon sähköpostiohjelmassa on ongelmia, mutta pari saa pian kuitenkin yhteyden toisiinsa. Leolla ja Emmillä on omat kuvionsa "oikeassa maailmassa", ja he tyytyvät pitkän ajan olemaan vain nettituttuja. Pian he kumpikin kuitenkin huomaavat, kuinka paljon ongelmia ja murheita heillä on parishteissaan ja perhe-elämässään, ja kuinka kaikki vaikuttaa hieman valoisammalta netin syövereissä, nettiystävän kanssa jutustellessa. He tapaavat kerran, toisen kerran ja kolmannenkin. Pian he ymmärtävät, että heidän kuuluu olla muutakin kuin nettituttuja.

Kirja on kirjoitettu sähköpostiviestin muodossa. Tekstiosa siis koostuu Emmin ja Leon toisilleen lähettämistä viesteistä, ja välillä olinkin ihmeissäni siitä, kumman kirjoittamaa viestiä nyt luen. Lähettäjää ei siis ollut aina merkitty viestin alkuun, vaan välillä sain olla laskemassa kumman viestiä nyt luin. Tämä voi toki myös johtua siitä, että luin kirjan kaikkea muuta kuin äidinkielelläni, joten kielen vivahteet ja pienet vinkit jäivät ehkä minulta huomaamatta. Muuten koin kielen varsin helpoksi, sillä ymmärsin suurimman osan ja pysyin tarinassa hyvin mukana.

Emmi ja Leo olivat henkilöinä kiinnostavia, ja pidin myös siitä että heistä ei paljastettu kaikkea heti kirjan alussa. Heidät oppi tuntemaan pikkuhiljaa, viesti viestiltä. Olisi varmasti ollut etu, jos Emmin ja Leon tarinan ensimmäisen osan, Kun pohjoistuuli puhaltaa, olisi lukenut tätä ennen, mutta hyvin tämä kirja toimi näin erillisestikin.

Kirjan tunnelma oli varmasti kirjan rakenteenkin vuoksi intensiivinen ja tiivis. Juonessa oli imua, ja halusin tietää miten Emmin ja Leon käy, mihin ratkaisuun he päätyvät. Kirjan loppu on kaunis ja hyvä, pidin siitä. Vaikka kirjan rakkaustarina ei ole oikeastaan millään tavalla erikoinen, erilainen tai harvinaislaatuinen pidin silti tämän kirjan lukemisesta, seurasin Emmin ja Leon tarinaa mielenkiinnolla vaikka heti alussa häiriinnyinkin hieman kirjan rakenteesta ja sähköpostiviestien sekavuudesta. Jos olisin lukenut tämän suomeksi olisin pitänyt tarinaa kuitenkin vain keskinkertaisena, jopa hieman lässynä rakkausstoorina, enkä varmaan muistaisi kirjaa enää parin viikon päästä. Nyt tästä tuli minulle kuitenkin erityinen kirja, ensimmäinen kokonaan saksaksi luettu kirja, Saksasta ostettu kirja ja osittain reissussa luettu kirja. Tulen muistamaan tämän lukukokemuksen kauan, mutta en ehkä vain ja ainoastaan kirjan ansioiden vuoksi...

★★★+

Ennen kuin kuolen / Jenny Downham

Ennen kuin kuolen / Jenny Downham

Seven-pokkari, 2010. 379 sivua.

Alkuteos: Before I Die, 2007.

Suomentanut: Katariina Kaila

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? nettikauppaostos

Jenny Downhamin romaani Ennen kuin kuolen on majaillut omassa hyllyssäni siitä asti, kun eräs ystäväni sitä minulle suositteli. Päätinkin lukea kirjan nyt osana oman kirjahyllyn luku-urakkaani.

Tessa on 16-vuotias ja sairastaa parantumatonta leukemiaa. Toistuvien sairaalakäyntien keskellä hän tekee listan asioista, joita haluaa vielä tehdä ja kokea ennen kuolemaansa. Hänen ylisuojeleva isänsä kauhistuu Tessan listasta. Tytär haluaa menettää neitsyytensä, saattaa eronneet vanhempansa takaisin yhteen ja tehdä jotain rikollista. Ystävänsä Zoeyn avulla Tessa saa ensimmäiset kohdat listaltaan suoritettua, ja tämä tuo hetkeksi piristystä sairauden keskelle. Toisinaan Tessa kuitenkin palaa rysäyksellä todellisuuteen, kun hänen olonsa yhtäkkiä heikkenee ja verensiirto on ajankohtainen kerta toisensa jälkeen. Sitten kuvioihin astuu naapurissa asuva Adam, nuori mies joka saa Tessan kokemaan ja tuntemaan sellaista, jota hän on aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Tessa on onnellisempi kuin koskaan, kunnes todellisuus taas iskee päin kasvoja.

Ennen kuin kuolen on koskettava, mutta myös toiveikas ja onnellinenkin tarina. Tessa on henkilönä kiinnostava, ja nuoren naisen ajatuksia elämästä ja lähestyvästä kuolemasta on kauheudesta huolimatta mielenkiintoista seurata. Myös Tessan perhe ja ystävät toivat lisämausteensa kirjan tapahtumille. Ylisuojeleva isä ja lapsellinen ystävätär Zoey ärsyttivät minua välillä, kun taas Tessan pikkuveli oli ajatuksineen ja sanomisineen ihanan sympaattinen.

Kirja kertoo koskettavan ja liikuttavan tarinan, ja kuolema on läsnä lähes jokaisella sivulla. Ennen lukemista olin varautunut siihen, että tämä herättää vahvoja tunteita, ajatuksia ja kyyneleitä. Yllätyinkin hieman, että en lopulta liikuttunut tai edes koskettunut tästä ihan niin paljon kuin olin odottanut. Kirja herätti ehdottomasti paljon ajatuksia ja tunteita, mutta ei tullut ihan niin iholle kuin olin odottanut. En osaa sanoa mikä jäi puuttumaan, ehkä jokin syvyys henkilöissä, tai sitten olin jo ennen kirjan aloittamista ottanut tiettyä etäisyyttä kirjan tapahtumiin...

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista ja Tessan tarina tempaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjan loppu on minusta myös todella kauniisti ja onnistuneesti kuvailtu. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivinen (jos niin nyt tällaisesta kirjasta voi sanoa) lukukokemus, ja uskon että kirja jää mieleeni pitkäksi aikaa. Vaikka tämä ei koskettanut minua ihan niin paljon kuin odotin, kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

★★★+

Kigalin kakkukauppa / Gaile Parkin

Kigalin kakkukauppa / Gaile Parkin

Tammi, 2009. 278 sivua.

Alkuteos: Baking Cakes in Kigali, 2009.

Suomentanut: Annukka Kolehmainen

Kannen kuva: Petra Borner

Mistä minulle? alelöytö nettikirjakaupasta

Gaile Parkinin kirja Kigalin kakkukauppa on majaillut kirjahyllyssäni pari vuotta. Kaipasin jotain keveämpää ja helpompaa luettavaa, joten tartuin tähän pirteäkantiseen kirjaan. Ihan sitä keveintä ja rennointa lukemista tämä ei ollut, mutta sopi silti elämäntilanteeseeni tällä hetkellä ihan kivasti.

Angel asustaa Ruandan Kigalissa jossa hän pitää kotinsa yhteydessä kakkukauppaa. Hän leipoo mitä upeimpia ja maukkaimpia täytekakkuja, joita naapurit ja asukkaat hieman kauempaakin käyvät tilailemassa syntymäpäiväjuhliinsa, erojuhliinsa, työtapaamisia varten ja hääjuhliinsa. Kakkutilauksen yhteydessä Angel kuuntelee mielellään asiakkaansa murheita ja muita kuulumisia ja makea, mausteinen teekuppi kuuluu aina hintaan. Angel on hieman kuin Kigalin Mma Ramotswe. Kirjan takakannessakin tämä mainitaan, mutta heti ensisivuilta lähtien huomasin tämän yhtäläisyyden. Minä pidän Ramotsweista, ja pidin tästäkin.

Angelin elämä ei ole ollut helppoa. Hän on menettänyt kaksi lastaan ja sitä kautta saanut hoidettavakseen lapsenlapsensa, joita tällä hetkellä on talo täynnä. Köyhät olot ja poliittisesti epävakaa maa tuo yllätyksiä jokaiseen päivään, ja kauheudet ovat Angelillekin arkipäivää. Positiivisella elämänasenteella ja leipomisen avulla Angel kuitenkin selviytyy kaikesta, tai siltä ainakin vaikuttaa. Hän on äiti lapsenlapsilleen, tuki ja turva miehelleen ja suurelle ystäväpiirilleen. Ei ole asiaa, joka ei hieman parantuisi kun pääsee juttelemaan Angelin kanssa kakkupalan ja teekupin äärelle. Angel saa kuulla muiden tarinoita, heidän elämänsä suruja ja ilon aiheita.

Kigalin kakkukauppa on rankoistakin aiheistaan huolimatta hyvälle mielelle saava kirja. Angel on ihanan positiivinen, hänen sydämellisyytensä, toisten huomioon ottaminen ja iloinen luonne ja elämänasenne saa hymyilemään ja toivomaan, että maailmassa olisi enemmän juuri hänen kaltaisiaan ihmisiä. Kirjaan on myös saatu mukaan paljon kiinnostavia aiheita, politiikkaa, sotaa, sairauksia ja toki myös köyhän Ruandan kiehtovaa kulttuuria.

Parkin kirjoittaa oikein sujuvasti ja helposti, kirjaa luki mielellään ja välillä huomasin täysin uppoutuvani tarinaan. Välillä ärsyynnyin hieman kirjan "saarnaamiseen", mutta kokonaisuutena tämän oli kuitenkin oikein mainio välipalakirja, ja luen mielelläni jossain vaiheessa kirjan jatko-osan Kigalin kakkukauppa muuttaa jonka pitäisi ilmestyä suomennettuna kevään aikana.

★★★+


Kaunokirjallinen maailmanvalloitus: Ruanda

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Elämän lempeät maut / Erica Bauermeister

Bazar, 2011 (2009). 216 sivua.

Alkuteos: The School of Essential Ingredients, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Erica Bauermeisterin kauniskantinen kirja Elämän lempeät maut on majaillut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan. Kaipasin jotain kevyttä ja nopeaa luettavaa vaikeampien kirjojen keskelle, joten nostin kirjan lukupinooni. Tämän lukikin parissa illassa, joten tämä oli ihan onnistunut valinta välipalakirjaksi.

Ravintolanomistaja Lillian vetää lempeiden makujen kokkikoulua ravintolallaan kerran kuukaudessa. Hänen kurssilleen kokoontuu kahdeksan oppilasta, joilla kaikilla on oma tarinansa kerrottavana, omat syynsä kokkikouluun tulolle. Kokkailuiltojen aikana Lillian opastaa kurssilaisiaan ruoanlaiton saloihin, lempeästi ja asiantuntevasti. Antoisinta taitaa kuitenkin olla yhteiset syöntihetket, joiden aikana kurssilaiset oppivat paljon itsestään ja kurssikavereistaan. Mukana on eläkeläispariskunta Carl ja Helen, teini-ikäinen Chloe joka haluaa oppia kokkailemaan, vaimonsa menettänyt Tom joka täyttää vaimonsa viimeisen toiveen sekä Ian, joka löytää kurssilta jotain, mitä ei ikinä uskaltanut edes toivoa. Kahden pienen lapsen äiti Claire saa kurssilta rentouttavan irtioton arjestaan, Antonia oppii ruoanlaiton saloja mukavassa ympäristössä ja vanha Isabelle löytää tärkeitä ihmisiä ympärilleen.

Elämän lempeät maut on suloinen ja lempeä tarina ruoasta, ihmiskohtaloista ja ystävyydestä. Kirjassa oli monta kiinnostavaa henkilöä, mutta kirjan lyhyyden vuoksi lähes kaikki jäivät minulle valitettavan etäisiksi. Olisin toivonut, että kirjassa olisi sukellettu syvemmälle henkilöihin, kerrottu heistä vielä enemmän. Nyt minusta tuntuu, että sain pintaraapaisun, tutustuin heihin vähän, mutta oppiakseni oikein tuntemaan heidät, päästäkseni heidän ajatuksiinsa ja elämiinsä, olisin kaivannut kirjalle jatko-osaa.

Ruoka on kiinnostava aihe, ja sitähän tässä kirjassa todellakin piisasi. Huumaavia tuoksuja, mielenkiintoisia reseptejä ja sekoituksia, erilaisia aineksia ja niiden kautta herääviä muistoja. Pidin tästä kaikesta, mutta ruoan lisäksi olisin kaivannut enemmän tunnetta myös ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Kirjan kieli on helppoa ja sujuvaa. Kuten jo alussa mainitsin, tämä oli nopealukuinen kirja ja oikein sopiva välipalakirjana. Jotta tästä olisi muodostunut minulle mieleenpainuvampi, syvällisempi ja vielä palkitsevampi lukukokemus olisin kuitenkin kaivannut enemmän keskittymistä henkilöihin, ehkä pidempää kirjaa. Nyt jokainen kurssilaisista sai yhden luvun verran aikaa kertoa elämästään, ja se oli auttamatta liian vähän.

Elämän lempeät maut on ihan kiva välipalakirja, ja sen ruoantuoksu ja sympaattiset ihmiskohtalot tekevät jälkimausta positiivisen, suloisen ja lempeän.

★★★

Gå inte ensam ut i natten / Kjell Westö

Gå inte ensam ut i natten / Kjell Westö

Söderströms, 2009. 556 sivua.

Kannen suunnittelu: Helena Kajander

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Kjell Westön romaani Gå inte ensam ut i natten oli "virallinen joulukirjani" tänä vuonna. Kyselin blogin sivupalkissakin ennen joulua, minkä kirjan otan joululukemiseksi ja onnekseni Westön kirja sai eniten ääniä. Minkälaisen lukuelämyksen sainakaan! Nautin tämän kirjan lukemisesta suunnattomasti, tämä oli minulle aivan täydellinen kirja.!

Westö kertoo ihmisten elämästä 1960-luvun Helsingissä. Kirjan ensimmäisessä osassa seurataan Jouni Mannerin, Adriana Mansneruksen ja Ariel Wahlin nuoruutta musiikin parissa. Kolmikolla on oma laulutrio, joka levyttää kasetin jolla on kaksi kappaletta. Arielin kirjoittamasta kappaleesta Älä käy yöhön yksin tulee kolmikolle tärkeä. Pian trio kuitenkin hajoaa, ja Jounista tulee menestynyt toimittaja ja myöhemmin poliitikko. Adrianan elämä ei mene ihan yhtä loisteliaasti. Hän seurustelee muusikoiden kanssa, ja huomaa pian olevansa eksyksissä elämässään. Huonoiten käy kuitenkin ehkä Arielille, joka muuttaa Ruotsiin ja löytää itsensä pian rikollisjengin seurasta, huumeiden ja väkivallan keskeltä. Kun pelko kehittyy liian korkeaksi, Ariel ei näe muuta vaihtoehtoa kuin pyytää apua vanhalta ystävltään Jone Mannerilta.

Kirjan toisessa osassa seurataan Adriana Mansneruksen Eva-sisaren, sekä tämän nuoruuden poikaystävän Frank Lomanin elämää. Frank ja Eva tutustuivat nuorina ja seurustelivatkin virallisesti hetken. Vuosien saatossa heidän suhteensa säilyy läheisenä, ja he pysyvät aina toistensa tukipilareina vaikka eivät virallisesti pari olekaan. Frank on aina rakastanut Evaa, mutta virallinen suhde ei ole kaksikolle enää mahdollinen. Frank ystävystyy mutkien kautta myös Jone Manneriin, joka sillä hetkellä työskentelee erään lehden päätoimittajana. Jouni odottaa suurempia haasteita uralleen, ja palaakin pian politiikan pariin. Jonen kautta Frank oppii tuntemaan uusia asioita myös omasta menneisyydestään, ja saa lisätietoa itselleen tärkeästä asiasta joka hänelle paljastetaan 18-vuotispäivänään. Frank ja Eva selvittävät mitä Jounille, Adrianalle ja Arielille tapahtui, miksi he lopettivat musiikintekemisen, keitä he oikeastaan olivat ja mitkä asiat johtivat kolmikon eri teille?

Westö kirjoitaa, kuten aina, hienosti ja mukaansatempaavasti. Kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien halusin tietää, kuka Jouni Manner oli, minkälainen persoona oli Adriana Manserus, ja mistä erikoinen Ariel oli lähtöisin. Westön kirja on täynnä mielenkiintoisia henkilöitä, minä opin tuntemaan heistä jokaisen tämän kirjan aikana ja nyt monta päivää lukemisen jälkeen huomaan yhä miettiväni kirjan henkilöitä. Myös tämän kirjan Helsinki-kuvaus on upeaa, ja se saa minut haluamaan kyseiseen kaupunkiin juuri nyt, kävelemään samoilla kaduilla kuin nuori Jouni, tai tutustumaan Frankin ja Evan yhteisiin paikkoihin.

Kjell Westöllä on upea taito kirjoittaa isoja, hienoja ja laajoja tarinoita erilaisista ihmisistä. Gå inte ensam ut i natten on upea, suuri romaani rakkaudesta, musiikista, ihmiskohtaloista, politiikasta ja petoksesta 1960-luvun Helsingissä. Kirjan loppuosassa lähestytään 2000-lukuakin, mutta erityisen kivaa minusta oli lukea juuri 1960- ja 1970-luvun elämästä. Hauskaa oli myös se, että tässä kirjassa oli mukana muutama Westön aiemmista kirjoista tuttu henkilö, esimerkiksi Missä kuljimme kerran-kirjasta tuttu Lucie Lilliehjelm sekä hänen veljensä Cedi.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta ja sen on pakko olla täydellisen kirjan merkki. On niin paljon kehuttavaa, etten löydä oikeita sanoja kuvailemaan tätä. Gå inte ensam ut i natten jää ikuisesti mieleeni yhtenä parhaista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Tässä ei ole mitään liikaa, ei mitään liian vähän.

★★★★★

Herra Darwinin puutarhuri / Kristina Carlson

Herra Darwinin puutarhuri / Kristina Carlson

Otava, 2009. 176 sivua.

Kannen kuva: Anna Atkins

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri on majaillut kirjahyllyssäni jo kauan. Halusin tällä hetkellä lukemieni tiiliskivien väliin vähän kevyempää ja nopeampaa luettavaa, joten tartuin tähän kiinnostavan kuuloiseen pieneen kirjaan. Kirjan nimi ja aihepiiri antavat odottaa kiinnostavaa kirjaa, mutta minä en valitettavasti päässyt kirjan kanssa samalle aaltopituudelle missään vaiheessa.

Lukija pääsee tutustumaan pieneen kentiläiseen kylään 1870-luvun lopulla. Tutustutaan kylän asukkaisiin, erityisesti herra Darwinin puutarhuriin Thomas Daviesiin ja tämän lapsiin, uskontoon, tieteeseen ja pienen kylän elämään. Kirja on kyläläisten ajatuksenvirtaa täynnä, pieniä paloja monen henkilön elämästä. Herra Darwin on läsnä ihmisten puheissa, mutta fyysisesti häntä ei kylällä näy. Kirjan kieli on kuin tajunnanvirtaa, enimmäkseen ihmisten ajatuksia ilman välimerkkejä, pisteitä tai isoja alkukirjaimia.

Minä en ollut varautunut ihan näin vaikeaan kirjan kun kaipasin kevyempää ja nopeampaa välipalakirjaa. Myönnän siis, että mielipiteeni kirjasta voisi olla hyvinkin erilainen jos olisin lukenut tämän toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta en kuitenkaan ole ihan näin vaikeiden kirjojen ystävä. En saanut juonesta otetta, jos sellainen ylipäänsä kirjassa oli. En saanut myöskään henkilöistä oikeastaan minkäänlaista kuvaa, paremmin mieleeni jäivät kälättävät linnut ja jonkinlainen romanttinen kuva pienestä englantilaisesta kylästä.

Carlson käyttää kaunista runollista kieltä, mutta minulle kielikin oli liian vaikeaa. Minä en pitänyt välimerkkien puuttumisesta tai siitä, että teksti oli yhtä sekamelskaa. Palasia sieltä ja täältä, ilman sen selkeämpää yhdistävää tekijää. Tunnistan kirjan hienouden ja ymmärrän hyvin, että monet ovat tähän erikoiseen kirjaan rakastuneet. Minulle Herra Darwinin puutarhuri oli kuitenkin aivan liian vaikea ja erikoinen kirja, jotta olisin saanut tästä tällä lukukerralla oikeastaan mitään irti. Voi hyvinkin olla, että vika on tällä kertaa lukijassa joten suosittelen lukemaan kehuvampiakin arvioita esimerkiksi Lumiomenassa ja Satun luetuissa.

★★

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen

Hyvästi tytöt / Riku Korhonen

Sammakko, 2009. 185 sivua. 

Kannen suunnittelu: Riikka Majanen

Mistä minulle? voitto blogiarvonnasta 

Riku Korhosen kertomuskokoelmassa Hyvästi tytöt on varmaan yksi parhaista ja hauskimmista aloituskappaleista mitä olen koskaan lukenut. Keski-ikäistynyt mies suree kaverilleen sitä, että hänen elämäänsä ei enää mahdu tyttöjä. Tytöt eivät enää katso häntä, he eivät näe häntä vaan katsovat hänen lävitseeni. Kirjan aloitus oli siis vallan mainio, ja odotukseni tarinoidenkin suhteen nousivat korkealle.

Hyvästi tytöt sisältää samaisen keski-ikäistyvän miehen muistoja elämänsä tytöistä. Mies muistelee yhtä tyttöä lyhyen tarinan verran, yhteensä tarinoita ja tyttöjä on 25. Matkalle mahtuu yläasteikäinen, täydellinen Teresa, lomamatkan piristys Carla ja kynsivä Iines. Tarinat kertovat rakkaudesta, mahdollisuuksista, menetetyistä mahdollisuuksista, harvoin onnistuneista suhteista. Kahdenkymmenenviiden tarinan ja tytön joukkoon mahtuu toinen toistaan kummallisimpia tapauksia, erikoisia, mahdottomia tyttöjä. Suhteita, jotka ovat alusta saakka olleet tuhoon tuomittuja.

Osa Hyvästi tytöt-kirjan tarinoista on hauskan ironisia, nokkelia ja osuvia. Valitettavasti koin kuitenkin suurimman osan tarinoista övereiksi, ei-hauskoiksi ja älyttömiksi. En osannut ottaa tapahtumia ja tyttöjen tai poikien käyttäytymistä tosissaan, eikä kaikki tarinat aina olleet erityisen uskottavia. Korhonen en varmasti tarkoituksella hullutellut tarinoita kirjoittaessaan, mutta minuun tämä hulluttelu ei valitettavasti oikein iskenyt. Korhosen kielenkäyttö on sopivan yksinkertaista, ja monet havainnot osuvia ja hauskoja. Tarinat eivät kuitenkaan näin lukemisen jälkeen ajateltunakaan ole erityisen mieleenpainuvia, sillä muistan vain muutaman yksityiskohdan parista tarinasta.

Ei Hyvästi tytöt mikään kohtuuttoman huono tarinakokoelma ole, mutta keski-ikäistyvän miehen absurdi huumori ei loppupeleissä taida olla ihan minun juttuni joten en ollut kirjalle oikea lukija. Kannattaa kurkata esimerkiksi Jennin ja Lurun ihastuneemmat arviot kirjasta. Korhonen kiinnostaa minua toki kirjailijana edelleen, ja seuraavaksi aion lukea joko miehen uusimman romaanin Nuku lähelläni tai jo kauan lukulistallani majailleen Lääkäriromaanin.

⋆⋆

Puolikas keltaista aurinkoa / Chimamanda Ngozi Adichie

Puolikas keltaista aurinkoa / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2009. 607 sivua.

Alkuteos: Half of a Yellow Sun, 2006.

Suomentanut: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? aleostos parin kesän takaa

Minä olen jo kauan suunnitellut lukevani Chimamanda Ngozi Adichien kovasti kehutun Puolikas keltaista aurinkoa-romaanin. Aloittelinkin tätä jo keväällä, mutta jostain syystä lukeminen silloin tökki. Nyt olen kuitenkin muutaman päivän ajan uppoutunut täysin Nigerian historiaan ja maan rankkaan sisällissota-aikaan.

Nigeria 1960-luvulla.
Nuori maalaispoika Ugwu pääsee töihin hyvin toimeentulevan yliopiston opettaja Odenigbon palvelijaksi. Odenigbon rakastajatar, rikkaan perheen kaunis tytär Olanna, totuuttelee uuteen elämäänsä pölyisessä, likaisessa Nsukkan kaupungissa. Hän on valinnut rakkauden ja Odenigbon, rikkauden ja perheensä sijasta ja muuttanut miehensä perässä köyhään ja vaatimattomaan Nsukkaan.

Samoihin aikoihin toisaalla seurataan brittiläisen Richardin elämää Nigeriassa. Richard rakastuu Olannan kaksoissisareen Kaineneneen, arvoitukselliseen, älykkääseen naiseen. Taustansa vuoksi Richard joutuu osoittamaan rakkauttaan ja välittämistään sinne ja tänne.

Biafran sota puhkeaa ja Odenigbo ja Olanna joutuvat jättämään kotinsa Nsukkassa. He pakenevat henkensä edestä, menettävät läheisiään eivätkä osaa valmistautua sodan kauheuksiin. Myös Richard ja Kainene kokevat sodan rankasti ja kaikkien ystävyys ja uskollisuus punnitaan. Sotilaat taistelevat puolikas keltainen aurinko hihassaan liittovaltionsa puolesta, mutta lopussa kaikki haaveilevat kuitenkin rakkaudesta, niin köyhä Ugwu kuin kaunis Olannakin.

Puolikas keltaista aurinkoa on monipuolinen, runsas ja kaunis kirja. Ngozi Adichie on mestarillinen tarinankertoja, hän kuljettaa tarinaa taitavasti eteenpäin ja kuvailee tapahtumia niin tarkasti, että afrikkalainen tunnelma saavuttaa lukijan. Kirjailija käyttää myös kieltä taitavasti, teksti on helppolukuista mutta kaunista. Kirjan kehyskertomus on kaunis, sodan tapahtumat tuovat tarinaan toki hurjasti traagisuutta ja rankkuutta. Sodan tapahtumia ei ikinä voi ymmärtää, ja tässäkin kirjassa sodan karmivat tapahtumat tulevat välillä iholle asti. Lentävät ruumiinosat, joukkohaudat, pommitukset ja pään yli lentävien sotakoneiden ääni tuntuu samalla kauhealta, samalla näitä asioita on mahdoton ymmärtää.

Kirjassa on monia mielenkiintoisia henkilöitä. Minä tykästyin erityisesti palvelijapoika Ugwuun, jonka kasvua köyhästä maalaispojasta nuoreksi mieheksi oli kiva seurata. Muidenkin henkilöiden muuttumista ja kasvamista sodan edetessä oli kiinnostavaa seurata. Minä pidin myös siitä, että kirjan henkilökaartiin kuului brittiläinen Richard. Hänen kauttaan Afrikan ja Euroopan kulttuurierot tulivat hyvin esille, kuten myös se, että tärkeissä asioissa, elämän ja kuoleman ollessa kyseessä, olemme kaikki samalla viivalla, ihmisiä ja ystäviä.

Minä odotin, että hullaantuisin tähän kirjaan ihan täydellisesti. Kyllä minä tästä pidinkin, todella paljon, mutta jostain syystä minulle ei kuitenkaan jäänyt tästä kirjasta muistoa aivan täydellisestä lukukokemuksesta. En osaa edes sanoa, mikä tästä jäi puuttumaan. Ehkä koin kirjan välillä hieman hitaasti eteneväksi, jotta olisin voinut pitää tästä aivan täydellisesti. Todella hieno, mieleenpainuva ja upea tarina tämä kuitenkin on, jota voin lämpimästi suositella kaikille.


★★★★+


Kirjaa on luettu muissa blogeissa ahkerasti, katsokaahan esimerkiksi Lumiomenan ja Aletheian arviot kirjasta.


Tästä myös suoritus TBR 100-listalleni.

Naisen juoksukirja / Kirsi Valasti

Naisen juoksukirja / Kirsi Valasti

Otava, 2009. 202 sivua.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? huuto.netistä ostettu

Urheiluteemalla jatketaan. Muistan Kirsi Valastin parin vuoden takaa juoksuradoilta, ja innostuin kovasti kun löysin hänen kirjoittamansa Naisen juoksukirjan huuto.netistä halvalla. Kirja antaa lisämotivaatiota juoksemiseen, vinkkejä treenien kokoamiseen ja paljon uutta tietoa niin treenaamiseen, ravintoon kuin kilpailuihin valmistautumiseenkin liittyen.

Naisen juoksukirja käy aluksi läpi juoksemiseen tarvittavat varusteet. Jalkineiden lisäksi naiselle tärkeät on tukevat urheilurintaliivit kun taas sykemittari tuo juoksemiseen lisää mielenkiintoa. Varusteiden läpikäymisen jälkeen vuorossa on kestävyysharjoittelun perusteet ja juoksuharjoittelun eri osa-alueet. Juoksuasento käydään läpi ja mukaan mahtuu myös sekä jalkojen venyttelyohjelma, että keskivartaloa vahvistava pilatesohjelma.

Naisen juoksukirja pureutuu erityisesti (ja nimensä mukaisesti) naiseen juoksijana. Kirjassa Valasti käy läpi naisen laadukasta ravintoa huomioiden naisen erityistarpeet eri ravintoaineiden saannissa. Kirjassa käydään myös läpi kuinka raskaana ollessa voi treenata juoksemista, tai millä tavalla hormonit voivat vaikuttaa juoksuharjoitteluun. Oman osansa kirjassa saa myös vammojen välttäminen, mielikuva- ja rentoutusharjoittelu sekä kirjan lopussa olevat esimerkkiharjoitusohjelmat eri tasoisille juoksijanaisille. Viimeistely maratonille ja puolimaratonille on myös mielenkiintoinen ja kannustava osa kirjaa.

Naisen juoksukirja on monipuolinen ja todella kannustava kirja. Juoksuharrastukseen saa kirjan kautta paljon uusia vinkkejä. Minä juoksin viimeksi eilen kirjan esimerkkiä seuraten intervalliharjoituksen, joka tuntui todella tehokkaalta ja hyvältä. Myös pilatesohjelman ja venyttelyharjoitukset olen jo testannut ja hyväksi havainnut. Valasti osaa kertoa monimutkaisemmistakin sykerajoista ja ravintoaineista niin, että taviskin (eli minä) ymmärtää. Kirja on käytännönläheinen, tästä on todella helppo napata vinkkejä omaan elämään niin juoksuharjoitteluun kuin ravintoonkin liittyen. Suosittelen siis ehdottomasti naisen juoksukirjaa kaikille juoksusta innostuneille (naisille)! Kirjan lukemisen jälkeen alkaa varmasti entistä enemmän mieli juoksulenkeille ;).


★★★★★-


Myös Unni ja Norkku ovat lukeneet tämän.

Bilden av Phoebe (Muisto tyttärestäni) / Kim Edwards

Bilden av Phoebe / Kim Edwards

Bra Böcker, 2009. 465 sivua.

Alkuteos: The Memory Keeper's Daughter, 2005

Kääntäjä: Ingegerd Thungström

Kannen suunnittelu: Göran Alfred

Mistä minulle: nettikaupan alennusmyynneistä

Minulla on ollut Kim Edwardsin romaani Bilden av Phoebe, eli suomeksi Muisto tyttärestäni, kesken ihan hirmuisen kauan. Nyt sain sen vihdoin luettua loppuun. Kirja ei minusta ollut niin huono, että lukemisessa sen vuoksi kesti näin kauan, mutta lukeminen ruotsiksi tökki hieman. Kirjan ruotsinnos oli minusta hieman kökkö ja muutamat sanavalinnat, jotka toistuivat useasti, ärsyttivät minua suunnattomasti.

Kirja alkaa vuodesta 1964 jolloin lääkäri David Henryn Norah-vaimon synnytys alkaa, maaliskuisena lumimyrskyisenä yönä. David lähtee viemään vaimoansa sairaalaan, mutta huonon ajokelin vuoksi he eivät ehtisi ajoissa perille, joten David päätyy viemään Norahin omalle vastaanotolleen. Siellä Norah Davidin ja sairaanhoitaja Caroline Gillin avulla synnyttää terveen poikavauvan, Paulin. Yllätyksenä kaikille Paulin jälkeen syntyy vielä toinen vauva, pieni tyttö. David huomaa kuitenkin tyttäressään piirteitä Downin syndroomasta ja tekee ratkaisun, joka vaikuttaa koko perheen loppuelämään. David antaa tyttövauvan, Phoeben, hoitaja-Carolinelle ja pyytää tätä viemään tytön hoitokotiin, jossa vammaisista lapsista huolehditaan. Vaimolleen David kertoo, että Paulin kaksossisko menehtyi synnytyksessä.

Caroline ei pysty jättämään pientä vauvaa kamalaan hoitokotiin joten hän ottaa vauvan mukaansa ja kasvatta Phoeben omana tyttärenään. Kirjassa seurataan kahden perheen ja kahden lapsen, Paulin ja Phoeben, varttumista ja perheiden sisäisiä suhteita, arkea ja vaikeuksia. Davidin ja Norahin avioliitto ajautuu ongelmiin jo kun Paul on pieni. David uppoutuu valokuvausharrastukseensa pystyäkseen elämään valheensa kanssa, kun taas Norah uppoutuu uuteen työhönsä matkatoimistossa. Paulista kasvaa taitava kitaransoittaja, mutta hänestä tuntuu kuitenkin, ettei hän pysty elämään isänsä toiveiden mukaan.

Muisto tyttärestäni kiinnosti minua aluksi aiheensa vuoksi. Kirjoitin viime syksynä kandini liittyen Downin syndroomaan ja aloitin kirjan lukemisen jo silloin. Minusta Edwards kuvailee henkilöä jolla on Downin syndrooma varsin hyvin ja uskottavasti, joskin välillä arki kehitysvammaisen lapsen kanssa on kuvailtu kovin helpoksi (tietenkin se voi olla helppoa, mutta kokemusta on kyllä vaikeammistakin tapauksista). Koko tarinan idea on minusta myös hyvä, Paulin ja Phoeben varttumista seurataan syntymästä aikuisuuteen saakka. Kirjan loppuratkaisu oli minusta hieman pliisu ja ennalta-arvattava ja oikeastaan kirjan käänne tuli minusta hieman myöhään. Kirjan keskivaiheilla tylsistyin tapahtumien paikallajunnaamiseen, ja silloin pidin monta viikkoa taukoa kirjasta. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja viimeiset sata sivua vetivät minut mukaansa. Kirjan keskeltä olisi kuitenkin voinut karsia hieman, tai sitä yhtä käännekohtaa aikaistaa.

Minä luin kirjasta ruotsinkielisen pokkariversion jonka takakansi paljastaa kirjasta aivan liikaa. Yksi suuri juonenkäänne paljastetaan takakannessa ja jäin odottamaan sitä kirjan alusta saakka. Lopulta se tuleekin, mutta vasta aivan kirjan lopussa ja tämä paljastus ärsytti minua suunnattomasti. Taidan tästä lähtien jättää takakannet kokonaan lukematta. Kirjan ruotsinnoksesta mainitsinkin jo, se oli myös yksi syy siihen, että pidin kirjasta taukoa monta viikkoa. Tyhmiä, outoja sanavalintoja ja muutamia ihan selviä kielivirheitä jotka osuivat pahasti silmään.

Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ihan mukava lukuromaani, surullinen ja traaginenkin tarina kahdesta perheestä ja erotetuista sisaruksista. Kirja on samalla surullisen lohduton, mutta etenkin loppua kohden myös lohtua antava, toiveikaskin. Mutta kesivaiheen tylsistymisen, hieman kökön käännöksen ja lattean lopun vuoksi en tykännyt tästä niin paljon kuin olisin toivonut.


★★★

 Myös seuraavissa blogeissa on käsitelty tätä kirjaa:

Kirjapeto
Leena Lumi

Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Anna Gavalda

Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Anna Gavalda

Gummerus, 2009. 200 sivua.

Alkuteos: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, 1999.

Suomentaja: Titia Schuurman

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

Mistä minulle? Löytö alennuskirjakaupasta

Kun haluan hyvän välipalakirjan luen Anna Gavaldan pienoisromaaneja tai novellikokoelmia. Kun juuri sain luettua novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin olenkin lukenut kaikki Gavaldan suomennetut kirjat. Suosikkini on edelleen Kimpassa-romaani vaikka pidin kovasti myös Karkumatkasta. Lohduttajasta en muista juuri mitään, ja se oli kyllä suuri pettymys minulle. Nyt kuitenkin muutama sananen näistä novelleista!

Kunpa joku odottaisi minua jossakin (ihana nimi muuten!) koostuu kahdestatoista novellista. Gavalda kirjoittaa tavallisista ihmisistä, tavallisesta elämästä, rakkaudesta, sen kaipuusta, olemassaolosta. Gavaldan lyhyet tarinat ovat viehättäviä ja osuvia. Niihin on helpo uppoutua ja henkilöitä on helppo ymmärtää koska tarinat ovat todentuntuisia, elävästä elämästä.

Gavalda kirjoittaa raskaana olevasta naisesta, toiseen naiseen rakastuneesta miehestä, eläinlääkäristä joka kostaa raiskaajilleen, miehestä, joka aiheuttaa tietämättään vakavan onnettomuuden. Kirjan viimeinen novelli, Jälkinäytös, on kertakaikkisen loistava, hauska, tragikoominen kuvaus kirjailijan omasta elämästä (tai näin oletan), kustannussopimuksesta ja "kannustavasta" perheestä. Novelleista oma suosikkini oli Jälkinäytöksen lisäksi myös Katguttia jossa eläinlääkärinä työskentelevä nainen kostaa kolmelle hänet raiskanneelle miehelle oikein kunnolla. Minusta novelli on hirveän kauhea, mutta samalla opettavainen ja osuva.

Gavaldan vahvuuksia on minusta kirjan aiheet. Kun kirjoittaa elävästä elämästä, tavallisista ihmisistä ja kohtaloista, menee harvoin pieleen. Minä nautin siis Gavaldan novellien lukemisesta ja harmittelenkin hieman, että olen nyt kertaalleen lukenut kaikki hänen suomennoksensa (nuortenkirja 35 kiloa toivoa on vielä toki lukematta..). Uusia kirjoja odotellessa;)


★★★★


Ps! Tammikuun alun kova lukuvauhtini johtuu flunssasta joka on saanut minut sohvapotilaaksi. Enpä jaksa tehdä muuta kuin lukea ja roikkua tietokoneella blogien seurassa;) Ensi viikolla koittaa paluu arkeen ja opiskeluje pariin, joten lukeminenkin hieman vähenee.

Lohduttaja / Anna Gavalda

Lohduttja (La Consolante, 2008) / Anna Gavalda. Gummerus, 2009. 620 sivua.

 Olen viimeisen vuoden aikana kovasti ihastunut ranskalaiseen kirjallisuuteen, ja etenkin Anna Gavaldan kirjoihin. Gavaldan Kimpassa oli yksi kesän parhaita lukukokemuksia joten kävin hakemassa kirjastosta luettavaksi Gavaldan uusimman suomennetun romaanin, Lohduttaja.

Lohduttaja on kuvaus ranskalaisen miehen keski-iän kriisistä. Charles Balanda on 47-vuotias arrkitehti. Hän asuu yhdessä vaimonsa Laurencen sekä tämän teinityttären Mathilden kanssa. Suhde Mathildeen on loistava, hän on Charlesille kuin oma tytär mutta avioliitosta on kipinä sammunut jo aikoja sitten. Charles vei Laurencen aikoinaan asiakkaaltaan jolle suunnitteli taloa ja suhteen alku oli intohimoinen ja onnellinen. Nyt suhde on kuitenkin sammunut, ei keskustelua, ei rakastelua, ei rakkautta.

Charlesin arki on tylsää ja harmaata. Viikot täyttyvät lentomatkoista, hotellien sängyistä, vaikeista asiakkaista ja vieraista maista. Kotona odottaa etääntynyt Laurence sekä läksyjen kassa apua tarvitseva Mathilde. Charlesin tylsään arkeen tulee kuitenkin äkkiä täyskäännös kun hän saa kirjeen lapsuudenystävältään. Anouk, ystävän äiti, nainen menneisyydestä, on kuollut.

Charlesin mieli täyttyy vanhoista muistoista. Omalaatuisesta lapsuudesta tulvii paljon muistoja ja kuolleella Anoukilla on muistoissa suuri rooli. Kun Charles vihdoin saa selvyyttä omiin ajatuksiinsa hän vuokraa auton ja ajaa monta sataa kilometriä tapaamaan lapsuudenystäväänsä. Tuon matkan jälkeen miehen elämä muuttuu ja kaikki ei enää tunnukaan niin harmaalta, niin tylsältä.

Kuvaan astuu Kate, rennon rempseä, luonnollinen, raikas tuulahdus. Hän tuo Charlesin elämään liudan lapsia, tavallaan omia mutta tavallaan taas ei. Lasten ja likaisen, vanhan talon mukana tulee myös lauma eläimiä. Suden näköinen koira, sylkevä laama ja tiuhaan lisääntyviä kissoja, munivia kanoja, parrakas vuohi. Charles löytääkin yhtäkkiä elämäänsä enemmän sisältöä, erilaista tarkoitusta ja pian selviää myös menneisyyden muistot. Charlesin suruaika päättyy onnelliseen tunteeseen vaikka hän on siihen mennessä menettänyt viimeisetkin hiustupsunsa...

Lohduttajan alku oli minusta tavattoman pitkäveteinen, mutta jotenkin kovin Charlesmainen. Herra kun varsinkin kirjan alussa oli elämäänsä kovinkin tylsistynyt ja turhautunut. Kirjan tapahtumat tiivistyvät Charlesin muuttumisen ja selviytymisen myötä, mutta varsinaiset käännekohdat tapahtuvat vasta kirjan puolivälin jälkeen (!). Pitkäveteisyydestä huolimatta luin Lohduttajaa varsin mielelläni, sillä minä olen jotenkin ihmeellisesti ihastunut Gavaldan kielenkäyttöön. En oikein edes osaa osoittaa, mikä kielessä miellyttää mutta jokin siinä vetää mukaansa.

Charlesin selviytymistä ja surutyötä on mielenkiintoista seurata ja Gavalda viljelee väliin piristävää huumoria ja hauskuuttaa lukijoita, joka tekee kirjasta helpomman ja menevämmän. Kirjan loppu, viimeiset parisataa sivua oli todella mielekästä ja sujuvaa luettavaa mutta miinuspisteitä tulee auttamasti tylsästä ja ihan liian pitkästä alusta. Ihan leppoisaa luettavaa siis, mutta ehdottomasti ei parasta Gavaldaa.

★★★+

Myös Leena Lumi on lukenut Lohduttajan.



Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Suomentaja: Lotta Toivanen