Tyttö joka leikki tulella / Stieg Larsson

Flickan som lekte med elden / Stieg Larsson

Månpocket, 2010. 632 sivua.

1.painos 2006

Kannen suunnittelu: Norma Communication

Mistä minulle? oma ostos

Luen aika harvoin dekkareita, vaikka yleensä niistä nautinkin. Muistan viihtyneeni todella hyvin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, parissa kun sen luin monta vuotta sitten. Kesälomallani päätinkin lukea pitkästä aikaa dekkarin, ja tartuin trilogian toiseen osaan Tyttö joka leikki tulella (minä luin ruotsiksi, eli Flickan som lekte med elden).

Mikael Blomkvistin ja salaperäisen, persoonallisen Lisbet Salanderin tiet kohtaavat jälleen, kun kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan. Dag Svensson ja Mia Bergman ovat ennen kuolemaansa tysökennelleet tutkimalla seksikauppaa Itäeuroopan ja Ruotsin välillä, ja löytäneet paljastavia tietoja tästä. Mikael Blomkvist epäilee, että henkilö, joka murhasi hänen ystävänsä on jollain tavalla mukana seksikauppa-asiassa, mutta toisaalla syytökset kohdistuvat Ruotsiin palanneeseen Lisbet Salanderiin.

Vaadin dekkarilta aina mukaansatempaavuutta, mielellään ihan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tämä kirja lähti varsin vauhdikkaasti liikkeelle, mutta edeltäjänsä tavoin kesti aika kauan ennen kuin lukijalle selvisi, mikä se kirjan "rikos" on, jota pääasiassa selvitellään. Mutta kun tapahtumat oikeasti lähtivät käyntiin, kirja vei mukanaan. Ihan yhtä koukuttava ja hieno lukukokemus tämä ei ollut kuin edeltäjänsä, koin tämän jotenkin hieman tylsemmäksi. Tapahtumia ja käänteitä kyllä riitti, mutta odotin loppuratkaisua kuitenkin viimeiset 150 sivua...

Larssonin trilogiassa on henkilöhahmot kohdallaan. Pidän sekä erikoisesta, persoonallisesta Lisbet Salanderista että jollakin tavalla niin hurmaavalta vaikuttavasta Mikael Blomkvistista. Näiden kirjojen yksi tärkeimpiä ja parhaimpia asioita onkin minun mielestäni henkilöiden väliset kemiat ja suhteet, jotka tulevat esille tapahtumien ohessa.

Larsson kirjoittaa helposti ja ymmärrettävästi. Tarina on pieniä yksityiskohtia täynnä. Yksityiskohtia, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta. Moni tapahtuma on ehkä varsin epäuskottava ja monet sattumat ovat lopulta juonen kannalta todella merkittäviä. Joten erityisen uskottavia eivät nämä Larssonin juonenkuviot taida olla. Mutta ei se haittaa. Joskus riittää, kun kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja koukuttava. Sellainen, että haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun. Ja sellainen, että lukija saa itse leikkiä salapoliisia, iloita kun on ollut oikeassa, ja pettyä kun huomaa että kirjailija silti on ollut lukijaa fiksumpi.

★★★★-

Nimettömät / Enni Mustonen

Nimettömät / Enni Mustonen

Otavan äänikirja, 2006. 8 h 16 min.

Lukija: Erja Manto

Mistä minulle? Blogatin ja Elisa kirjan kampanjasta. Kiitos!
Kuvan maisemissa kuuntelin äänikirjaa muutamaan otteeseen kissamme ulkoilua samalla vahtien ;)

Minä ihastuin Enni Mustosen kirjaan Paimentyttö kun luin sen viime vuoden puolella. Mustonen kirjoittaa ihan minun tyylisiäni kirjoja, joten en oikein tiedä miten en ole ennen viime vuotta hänen kirjoihinsa tarkemmin tutustunut. Historiallisia romaaneja joissa pääosissa on naisia eri aikakausilta ja eri yhteiskuntaluokista, tapahtumapaikkana kaunis Suomi - mikäs sen parempaa?

Sain jo joskus helmikuussa Blogatilta mahdollisuuden osallistua Elisa kirjan kampanjaan, jonka kautta sain yhden ilmaisen äänikirjan kuunneltavaksi. Valitsin Enni Mustosen Nimettömät, (linkki äänikirjaan) sillä halusin ehdottomasti tutustua useampiin hänen kirjoistaan ja ajattelin, että Mustosen kirjat ovat sopivan helppoja äänikirjana kuuneltavaksi. Kirjan kuuntelemiseen meni todella kauan, mutta se ei johtunut kirjasta millään tavalla. Kun kerrankin olisin käyttänyt mp3-soitintani ahkerammin se sanoi tietysti itsensä irti. Mutta onneksi sain lopulta uuden soittimen ja vihdoin kirjankin kuunneltua loppuun nyt viikonloppuna lenkillä ollessani.

Nimettömissä seurataan Augusta Ahlstedtin piiaksi saapuvaa nuorta Hilmaa, sekä Augustan sisarentytärtä Annaa, joka muuttaa tätinsä luokse Helsinkiin asumaan ja opiskelemaan tyttökoulussa. Hilma ja Anna kertovat vuoroittain elämästään, ja kahden nuoren naisen elämää 1890-luvun Helsingissä pääsee seuraamaan hieman eri näkökulmista. Hilma on työnsä kunnialla hoitava piikatyttö, josta Augustakin oppii pitämään. Anna taas hieman arka nuori oppilas, mutta muiden tyttöjen, opettajien ja tätinsä avulla hän kasvaa aikuisemmaksi ja itsenäisemmäksi.

1890-luvun Helsinki on tapahtumaympäristönä ihana. Minä pidän 1800-luvun loppuun asettuvista kirjoista ja on kiva miettiä, miltä tutut kaupungit silloin näyttivät. Kesäpäiviä Anna ja Augusta lähtevät viettämään Ruissaloon, joten sekin oli taas yksi tuttu paikka lisää. Tapahtumaympäristö on siis tunnelmallinen ja mitä kiinnostavin, ja minun mielestäni todella huolella kuvailtu. Myös päähenkilöt ovat mielenkiintoisia. Hilmasta pidin heti. Köyhästä perheestä lähtöisin oleva tyttö ei anna työnantajaperheensä pompotella häntä. Hän osoittautuu vahvaksi ja varsin rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka kasvaa jo tämän kirjan aikana paljon. Myös Anna kasvaa ja kypsyy kirjan aikana. Hän on varovaisempi, mutta koulun ja ystävien avulla hänestäkin on tulossa itsenäinen nuori nainen. Kirjassa on toki myös aika iso kasa sivuhenkilöitä, mutta kaikki kuuluivat jollain tavalla tarinaan, eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että henkilöitä olisi ollut liikaa - ei edes äänikirjana kuunnellessa (jolloin ei yhtä helposti selailla taaksepäin tarkistamaan kuka kukin oli).

Hilman ja Annan arkea seurataan vuorotellen, mutta kirja ei kuitenkaan käy missään vaiheessa tylsäksi. Kirja kuvailee 1800-luvun lopun Suomea, sen ajan naiskuvaa, naisen oikeuksia koulutukseen mutta myös eri yhteiskuntaluokista tulevien ihmisten välistä eroa, niin rahallisesti kuin oikeuksienkin puolesta.

Nimettömät oli todella sopiva kirja kuunneltavaksi äänikirjana. Minä kuuntelin tätä alussa pätkittäin, siivotessani ja tiskatessani. Puolivälin jälkeen kuuntelulaitteeni menikin sitten rikki, mutta uuden saadessani halusin jatkaa kuuntelua lähes jatkuvasti. Tarina imaisi minut mukaansa, ja halusin ehdottomasti tietää etenkin miten Hilman tarina päättyy. Kieli on sopivan helppoa ja yksinkertaista kuunneltavaksi, ja juonessa pysyy hyvin mukana. Myös lukijana toimiva Erja Manto on loistava, ääni on miellyttävä ja tahti sopivan rauhallinen.

Nimettömät on Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita - kirjasarjan ensimmäinen osa. Minä haluan ehdottomasti lukea myös jatko-osat. Ne taitavatkin olla oikein sopivaa kesälukemista, jos ovat yhtään tämän ensimmäisen osan kaltaisia. Nimettömät oli hieno kuuntelukokemus ja Mustosen historialliset romaanit näyttävät todellakin sopivan minulle!

★★★★

Plumeriaveranta / Mia Couto

Plumeriaveranta / Mia Couto

Like, 2006. 170 sivua.

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Kannen suunnittelu: Elisa Karmasalo

Mistä minulle? oma nettikirjakauppaostos

Mia Couto on mosambikilainen kirjailija jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä nuorena kirjailijana. Plumeriaveranta on hänen toinen suomennettu romaaninsa, ja ilmestynyt kirjahyllyyni nettikirjakaupan alennusmyyntien kautta. Eri maiden kulttuureista kertovat kirjat kiehtovat minua, ja niinpä päädyin tämänkin lukemaan.

Tarinan kertojana toimii Ermelindo Mucanga. Hänet on niin sanotusti haudattu väärään paikkaan, erään plumeriapuun juurelle vanhan linnoituksen verannan viereen. Linnoitus toimii nykyään vanhainkotina, joka tosin on asukkeineen unohtunut miinakenttien ja viidakkokasvillisuuden keskelle. Mucanga on siis kuollut, mutta muurahaiskäpy neuvoo vainajaa palaamaan elävien kirjoihin, jotta hän voisi kuolla uudelleen ja tulla kunnolla haudatuksi.

Mucanga palaa elämään asettuen poliisikomisario Izidine Naitaan, joka tutkii vanhainkodin johtajan murhaa. Poliisi kuulustelee vuoroin monia vanhainkodin asukkaita, ja poliisikomisarion kautta myös Mucanga pääsee kuulemaan vanhusten elämäntarinoita. Tarinoissa käydään läpi Mosambikin siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aikaa.

Plumeriaveranta on kiehtova kirja. Se raottaa Mosambikin historiaa ja kulttuuria vanhainkodin asukkaiden tarinoiden kautta. Kirja sisältää myös paljon mystisiä piireitä, joiden suurin ystävä minä en aina ole. Mutta tämä kirja oli jotenkin kokonaisuutena niin erilainen, että tähän tarinaan sopi ne oudotkin piirteet, esimerkiksi kuolleista takaisin elävien kirjoihin nouseminen.

Kirjan kieli on runollista ja kaunista, mutta varsin vaativaa. Vaikka kirjassa ei ole paljon sivuja kesti lukeminen kuitenkin aika kauan. Kirja vaatii lukijaltaan paljon ja tekstissä etenee varsin hitaasti. Romaani on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Pidin siitä, miten Mosambikin historia avautuu vanhusten tarinoiden kautta. Mosambikin historiasta ja mystisestä kulttuurista saa hyvän kuvan tarinoiden kautta, ja maa osoittautuu todella kiehtovaksi.

Plumeriaveranta oli siis aika vaativa romaani. Aiheet olivat kiinnostavia ja kokonaisuus toimi varsin hyvin. Ihan minun kirjani tämä ei kuitenkaan ollut, sillä suosin kuitenkin "tavallisempia" kirjoja. Ehkä mystisistä kuviosta johtuen kirja jäi hieman etäiseksi eikä kukaan henkilöistä oikein tullut iholle asti, kun kaikista sai niin suppean kuvan. Mutta mystisten kulttuurien ystäville, erilaista kirjaa hakeville voin tätä kyllä suositella!

★★★

Antikrista / Amélie Nothomb

Antikrista / Amélie Nothomb

Otava, 2006. 158 sivua.

Alkuteos: Antéchrista, 2003.

Suomentaja: Heidi Siitonen

Kannen valokuva: Cathreine Cabrol

Mistä minulle? Kirjakerhon alennusmyynnistä

Ennen viime viikkoista Brysselinmatkaani kyselin belgialaisia kirjavinkkejä. Moni mainitsi belgialaisen kirjailija Amélie Nothombin, ja koska hyllyyni oli ilmaantunut Nothombin Antikrista, päätin lukea sen heti matkan jälkeen. Matkustellessani luen mielelläni matkustelumaani kirjallisuutta, Antikrista vaan oli niin ohut etten viitsinyt ottaa sitä itse reissuun mukaan. Näin jälkiviisaana voin todeta, että oli todella hyvä etten ottanut tätä matkalukemiseksi. Nothombin kirja ei nimittäin todellakaan iskenyt minuun, vaan minulle jäi tästä vain vastenmielinen olo.

Blanche on 16 vuotias epävarma tyttö. Hänellä ei ole ystäviä, hän viihtyy parhaiten omassa huoneessaan kirjoja lukien. Blanche on vailla itsentuntoa ja rakkautta ja hänellä on varsin huonot välit vanhempiinsa. He vaikuttavat välinpitämättömiltä eivätkä puutu Blanchen elämään. Siksi Blanche onkin avan innoissaan, kun luokan suosituin tyttö Krista yhtäkkiä osoittaa kiinnostusta Blanchea kohtaan. Krista antaa ymmärtää, että hän haluaa Blanchen ystäväksi. Ystävällinen ja itsevarma Krista muuttuu kuitenkin aivan eri ihmiseksi kun hän ja Blanche jäävät kahden. Silloin esiin astuu Antikrista, narsistinen ja manipuloiva ilkimys joka nöyryyttää Blanchea jatkuvasti. Krista muuttaa pian asumaan Blanchen perheen luokse kouluviikon ajaksi, koska hän kertoo asuvansa niin kaukana koulusta, että matkoihin menee hurjasti aikaa. Niinpä Blanche ja Krista jakavat arkisin Blanchen pienen huoneen, ja onneton tyttö saa kokea Antikristan ilkeyden päivittäin. Blanchen vanhemmat ovat haltioissaan, Krista on kaunis ja fiksu tyttö -heidän seurassaan.

Antikrista on psykologisesti kiinnostava, sillä kaikki kirjan henkilöt ovat erikoisia ja varsin outoja tapauksia. Kristan narsistiset piirteet, kauhea käyttäytyminen ja vastenmielinen olemus saivat minut kuitenkin suurimman osan ajasta ärsyyntymään koko kirjaan, vaikka Krista psykologisesti olikin kiinnostava. Minä en oikein pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä, Blanchekin ärsytti minua lapsellisuudellaan ja Blanchen vanhemmat olivat aivan yhtä ärsyttäviä enkä ymmärtänyt heidän käytöstään alkuunkaan. Minä en pitänyt tästä kirjasta valitettavasti ollenkaan, edes Nothombin varsin sujuva ja lennokas kielenkäyttö ei onnistunut pelastamaan tätä kirjaa, siihen olisi vaadittu jo erityisen upeaa kieltä.

Antikrista sisältää mustaa huumoria ja normaalit, arkiset tilanteet muuttuvat Kristan kautta oudon absurdeiksi. Minuun tuo huumori tai absurdit tapahtumat eivät kumpainenkaan tehonneet, vaan kirja ja sen tapahtumat jättivät minut aivan kylmäksi. Kirja ei nostattanut minussa muita tunteita kuin ärtymystä, se ei koskettanut tai imaissut mukaansa. Tämä voi johtua pitkälti siitä, etten päässyt ainuttakaan henkilöä lähelle.

Ensitutustumiseni Amélie Nothombin teoksiin ei siis ollut erityisen onnistunut, ja taidankin jatkossa jättää hänen kirjansa muiden luettavaksi. Esimerkiksi Salla on pitänyt tästä enemmän kuin minä, ja myös Kirjanurkkauksessa tämä on luettu.

⋆⋆

Vesiseinä / Jussi Valtonen

Vesiseinä / Jussi Valtonen

Like, 2006. 213 sivua.

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? Forssan kirjaoutletostos

Jussi Valtosen romaani Vesiseinä valikoitui lukupiirimme ensimmäiseksi syyskirjaksi. Ostimme kirjan koko lukupiirille Tuulian ja Riinan kanssa Forssan kirjaoutletistä keväällä. Olen aiemmin lukenut Valtosen Siipien kantamat josta pidin kovasti, joten odotukseni Vesiseinän suhteen olivat kohtuullisen korkealla.

Vesiseinä on kokoelma tarinoita, joiden päähenkilönä on useimmiten Antti. Hänen tyttöystävänsä Elli on myös monessa tarinassa mukana. Tarinat, tai kirjan eri osat, kertovat miten erilaiseksi elämä voi muotoutua erilaisten valintojen kautta. Antin elämää seurataan lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Kirja sisältää ihmissuhdekiemuroita, uravalintoja ja perhe-elämää. Antti ja häen tyttöystävänsä Elli ovat välillä eron partaalla, välillä taas onnellisesti naimisissa lapsiperhettä pyörittämässä. Suosikkitarinassani Afrikka Valtonen kuvailee tarkasti ja psykologin ammattitaidolla masentuneen vaimon herättämiä reaktioita miehessään.

Minulla kesti jostain syystä aika kauan, ennen kuin tajusin kirjan ideaa. Mietin, miksi lähes jokaisessa tarinassa seurattiin Anttia ja Elliä, mutta miksi heidän elämäntilanteensa oli täysin eri jokaisessa tarinassa. Kun oivalsin (siis luin kirjan takakannen tarkemmin...), että tarinat mahdollisesti ovat ikään kuin vaihtoehtoisia tarinoita, eri reittejä elämässä, aloin pitää lukemastanikin paljon enemmän. Pidin tavasta, jolla Valtonen otti esille sitä, kuinka jälkeenpäin ymmärtää mitkä valinnoista ovat olleet onnistuneita, mitkä valinnat vääriä. Valtosen teksti ja kielenkäyttö on vaivatonta, mutta paikoin kovin tavanomaista. Kaipasin arkisiin tarinoihin välillä lisämaustetta kuvailevammasta, taiteellisemmasta kielestä.

Vesiseinän sisälle mahtuu monta kiinnostavaa henkilöä. Kirjan ensimmäisessä tarinassa, jossa kuvaillaan Antin kouluvuosia, vahvasti läsnä on maahanmuuttajataustainen Aleksander. Aleksander on kiinnostava tapaus, etenkin koska hän palaa yhdessä myöhemmässä tarinassa Antin elämään. Tuo vierailu osoittautuu kuitenkin lyhyeksi, ja olisin mielelläni lukenut Aleksanderista enemmänkin. Toinen kiinnostava henkilö on Ellin sisko Tanja, joka kirjan loppua kohden on useassa tarinassa mukana. Hänen roolinsa Ellin ja etenkin Antin elämässä on kiinnostava kirjan toiseksi viimeisessä novellissa Afrikka.

Vesiseinä on aiheiltaan ja idealtaan todella kiinnostava ja kivan erilainen. Idea vaihtoehtoisista elämänvalinnoista ja näistä seuraavasta elämästä on mielenkiintoinen ja jännittävä. Antin ja Ellin "vaihtoehtoisia elämiä" seurataankin tässä kirjassa monelta kiinnostavalta kantilta, mutta jotenkin olisin kaivannut moneen tarinaan lisää syvyyttä. Minua eniten koskettanut Afrikka-niminen tarina oli sivumäärältään kirjan pisimpiä. Afrikan tapahtumat tulivat lähelle, herätti tunteita laidasta laitaan ja oli kirjoitettu todentuntuisesti, siinä missä muutama muu tarinoista jäi minulle lyhyisyydessään aika pinnallisiksi.

Summa summarum: Vesiseinä on idealtaan raikkaan erilainen ja piristävä novelli-/tarinakokoelma. Se on inhimillinen ja välillä lempeän humoristinen kirja, jonka henkilöitä kuvaillaan lämmöllä. Kirjassa on paljon kiinnostavia aiheita, mielenterveysongelmia, alkoholiongelmia ja ihmissuhdekiemuroita. Kielellisestikään Vesiseinä ei ole missään tapauksessa huono kirja, vaikka tämä ei ihan yhtä hienoksi lukukokemukseski minulla yltänytkään kuin Valtosen hieno Siipien kantamat.


⋆⋆⋆+

Vesiseinän on lukenut myös ainakin Tuulia, Anni, Susa, Kirsi, Ilse ja anni.M.

Ultramarathon man / Dean Karnazes

Ultramarathon man / Dean Karnazes

Tarcher Penguin, 2006. 295 sivua.

Kannen suunnittelu: Lovedog Studio

Mistä minulle? Amazon.co.uk -ostos

Elokuun, ja urheiluteemakuukauden viimeisiä päiviä viedään. Tämä onkin teemakuukauden toiseksi viimeinen kirja, viimeisestä yritän ehtiä kirjoittaa huomenna. Minulla on muutenkin iso kasa blogiarvioita rästissä, ehdin kyllä lukea, mutta kiireet pitävät usein pois koneelta. No, hiljaa hyvä tulee ja ensi viikolla koittaakin paluu arkeen ja opiskelukaupunkiin.

Dean Karnazesin omaelämäkerrallinen kirja Ultramarathon man: Confessions of an all-night runner on, taas kerran, tavattoman mielenkiintoinen ja juoksuintoa kohottava kirja. Karnazes kertoo omasta juoksuharrastuksestaan, siitä, mikä sai hänet juoksemaan ultramaratoneja ja maailman rankimpia juoksukilpailuja. Karnazes kertoo päivän kohokohdastaan, kun hän illalla suukottaa lapsiaan näiden mennessä nukkumaan, vetää jalkaansa juoksukengät ja lähtee juoksemaan koko yöksi. Karnazes juoksee ja juoksee. Hän juoksee öiden lisäksi työpäivien lounastunnilla ja ajan riittäessä myös työpäivän jälkeen. Siinä sivussa hän ehtii kuitenkin huolehtia perheestään, käydä kaikissa poikansa jalkapallomatseissa ja viettää kahdenkeskistä aikaa vaimonsa kanssa. Hän käy kokopäivätöissä ja leikkaa kotipihan nurmikon. Nukkua ja syödäkin hän ehtii, vaikka välillä tuntuu siltä, että vuorokaudesta loppuvat tunnit. Ihailtavaa ja motivoivaa!

Kirjassaan Karnazes kuvailee tarkasti ensimmäisen ultramaratonkilpailunsa. Se oli rankka vuoristojuoksu, kokonaispituudeltaan 161 km ja matka juostiin Sierra Nevadan vuoristossa, vuoria ylös ja alas. Kilpailua on äärimmäisen mielenkiintoista seurata, ja Karnazesin asenne on ihailtavaa! Vaikka jalat ovat mössöä, varpaankynnet irtoilevat ja koko vartalo kramppaa jaksaa hän mielessään laskea leikkiä ja etsiä kärsimyksestään ilon aiheita. Kirjassa seurataan tarkemmin myös kaikkien aikojen ensimmäistä maratonia Etelänavalla sekä Karnazesin juoksemaa, lähes 200 kilometrin ultramaratonia. Jälkimmäinen matka oli oikeastaan viestijuoksu, jossa tarkoituksena oli juosta lyhyempiä pätkiä joukkueena ja jättää viestikapula seuraavalle juoksijalle. Karnazes juoksi matkan kuitenkin yksin, yhden miehen joukkueena, Team Deanina. Hän juoksi sairaan tyttölapsen, Libbyn hyväksi ja sai juoksullaan kerättyä hieman rahaa lopulta Libbyn hengen pelastanutta hoitoa varten.

Karnazesin kirja Ultramarathon man on juoksusta innostuneelle oikea kultakimpale. Kirja lisää motivaatiota ja juoksuintoa, se saa haaveilemaan pidemmistä juoksumatkoista, mutta ennen kaikkea se osoittaa, mihin ihmiskroppa ja -mieli kykenee. Ihailen Karnazesin asennetta, hän juoksee mahdottomia kilometrimääriä viikossa, syö todella tarkasti, ei syö vaaleaa sokeria laisinkaan -edes lastensa syntymäpäivillä - ja viettää viikonloput ja lomat perheensä kanssa asuntovaunussa ja juoksukilpailuissa. Vaikka hän onkin omien sanojensa mukaan syntynyt juoksemaan hän elää kuitenkin aivan tavallista perheenisän elämää, ja vaimo sekä lapset ovat etusijalla hänen elämässään.

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka paljon, mutta suosittelen kaikkia vähänkin kiinnostuneita tarttumaan tähän ja lukemaan itse. Minä luin tämän englanniksi, ja teksti on helppo- ja nopealukuista. Ainut asia mikä englanninkielisessä kirjassa hieman häiritsi, oli juoksumatkojen pituudet. Ne kerrottiin tietenkin maileissa, joten jouduin googlettamaan vastaavat matkat kilometreinä jos halusin ne tietää. Kirja on myös suomennettu nimellä Ultramaratoonari: Kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun, joten suomeksikin tämän löytää ainakin nettikaupoista.

Hämmästyttävä, innostuttava ja motivoiva kirja!


★★★★★

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Söderströms, 2006. 509 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Vuoden 2006 Finlandia-voittaja, Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) kertoo oikeastaan ihan tavallisen tarinan, tavallisista ihmisistä 1920-30 luvun Helsingissä. Se, että tarina on tavallinen, tekee tästä kirjasta juuri niin upean kuin se on.

Kirja alkaa vuodesta 1908 ja kertoo helsinkiläisten tarinaa vuoteen 1938 saakka. Kirjan alussa Eccu, Henning, Ivar, Cedi, Mandu ja Lucie ovat nuoria. Allu on vasta pieni poika jonka vanhemmat eroavat ja poika muuttaa äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa pienenpieneen asuntoon. Pian Allu saa kaksi pikkusiskoa. Kun Allu viettää köyhää lapsuuttaan elelee Eccu, Ivar, Henning, Cedi ja muu porukka vilkasta nuoruuttaan. Heillä on elämä edessään ja toiset onnistuvat kokoamaan elämänsä paremmin kuin toiset. Nuoret pojat joutuvat pian sotaan, toinen palaa sieltä enemmän traumatisoituna kuin toinen. Varsinkin työläisperheillä on rankkaa kun rahat ovat vähissä, mutta aina rahakkaat vanhemmat eivät myöskään ole tie onneen.

Kirjassa on todella paljon henkilöitä ja varsinkin alussa menin helposti sekaisin. Kuka oli kenenkin sisko tai veli, kuka minkä ikäinen. Etenkin alussa koin kirjan hieman vaikeaksi ja raskaslukuiseksi, mutta kun ehdin lukea kirjaa pidemmissä pätkissä pääsin hyvin taas kärryille. Kirjan suuressa henkilömäärässä on myös hyvät puolensa. Westö kertoo samassa kirjassa monen elämäntarinan, kuvailee monen ihmiskohtalon. Tämä tekee kirjasta monipuolisen ja tapahtumarikkaan, ja on mielenkiintoista seurata saman aikakauden tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta.

Halusin lukea kirjan sen alkuperäiskielellä, ruotsiksi, koska minusta käännöksessä usein menetetään jotain. Olen iloinen että luin tämän ruotsiksi, mutta selaillessani suomenkielistä versiota kieli vaikutti kyllä yhtä upealta siinäkin. Löysin lukeamastani kirjasta niin kauniita lauseita, että minun oli pysähdyttävä lukemaan sama kohta uudestaan, miettimään ja vain ihailemaaan. En nyt lainaa tähän mitään kohtaa koska se olisi siinä tapauksessa ruotsiksi, mutta Nenä kirjassa-blogin Norkku on lainannut kirjasta pätkän täällä näin, jonka kohdalla minäkin pysähdyin, huokailin ja vain ihailin. Aivan täydellistä tekstiä!

Westön kerronta on kaiken lisäksi vaivatonta. Hän vain ikään kuin ohimennen kertoo elämästä Helsingissä ja suuren henkilömäärän elämäntarinan. Tätä kirjaa oli ilo lukea ja tämän kautta Westö kyllä nousee yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Huomenna FST5-kanavalla alkaa kuusiosainen Missä kuljimme kerran-tv-sarja eli klo. 21.00 minä ainakin olen nauliintuneena tv:n ääressä!

★★★★★-

Lauantai / Ian McEwan

Lauantai / Ian McEwan

Alkuteos: Saturday, 2005

Otavan kirjasto, 2006. 388 sivua.

Suomentaja: Juhani Lindholm

Kannen kuva:  Chris Frazer Smith

Mistä minulle? ostos viime vuoden kirjamessuilta

Ian McEwanin Lauantai valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Lauantai kertoo, nimensä mukaisesti,  yhdestä lauantaista neurokirurgi Henry Perownen elämässä. Vaikka kyseessä on vain yhden päivän tapahtumat, ei kirja kuitenkaan mene tylsäksi asioiden listaamiseksi vaan siinä kerrotaan paljon Perownen menneisyydestä ja myös tulevasta.

Eletään vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeistä aikaa. Henry Perownen aamu alkaa jo aamuyöllä kun hän ei saa nukutuksi joten päivä lähtee käyntiin liekehtivän lentokoneen katselulla makuuhuoneen ikkunasta. Terrori-iskujen jälkeen kaikki mikä muistuttaa niistä tapahtumista, saavat Henryssä aikaan pelon tunteita. Lentokoneen katselun jälkeen Henry jatkaa aivan normaalin vapaapäivän viettoa, mutta aamuiset näkymät ikkunasta ja kaupungilla liikkuvat mielenosoittajat tuovat mieleen paljon ajatuksia maailman tilanteesta ja politiikasta. Henry lähettää kuitenkin rakkaan vaimonsa töihin ja jatkaa vapaapäiväänsä pelaamalla squashia työkaverinsa kanssa. Lauantai muuttuu lopulta hyvin erilaiseksi vapaapäiväksi sillä Henry huomaa pian, että päivästä ei tullut alkuunkaan sellainen kuin hän oli suunnitellut.
En aio kertoa juonesta sen enempää, sillä jo kirjan kansilieve paljasti minusta tapahtumista liikaa. Suosittelen siis lukemaan ja kokemaan päivän tapahtumat ihan itse.

McEwanin kirja kertoo hienolla tavalla kuinka pienillä yksittäisillä tapahtumilla voi olla kovin suuri merkitys yhden ihmisen tai yhden perheen elämässä. Kirjassa käsitellään lääketiedettä, psykologiaa, yhteiskuntaa, politiikkaa, rakkautta, pelkoa ja vihaa. Olen usein kovasti tykästynyt McEwanin tapaan luoda henkilöhahmoja kirjoihinsa, niin myös tässä. Henry Perowneen on helppo samaistua ja hänestä on helppo pitää. Myös Perownen ympärillä pyörivät ihmiset, perheenjäsenet ja työkaverit ovat hienosti kuvailtuja ja heitä on kaikenlaisia. Mainittakoon esimerkiksi Perownen vaimon isä, kuuluisa omaperäinen runoilija joka oli kaikessa koppavuudessaan varsin mielenkiintoinen tapaus.

Lauantai on myös kielellisesti taattua McEwania. Minusta McEwan kirjoittaa kauniisti ja tässä kirjassa esimerkiksi squashottelun kuvailu oli todella yksityiskohtaista ja hienoa. Minusta se on myös taitavan kirjailijan merkki, jos osaa kirjoittaa lähes 400 sivua yhden päivän tapahtumista kirjan silti olematta tylsä. Koska yhden päivän tapahtumiin oli myös lisätty Henryn ajatuksia menneestä ja tulevasta, pysyi mielenkiinto yllä läpi koko kirjan. Ja erityisesti yhden käännekohdan jälkeen ahmin kirjan loppuun saakka täysin uppoutuneena...

En oikein osaa enää laittaa lukemiani McEwaneita paremmuusjärjestykseen, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Ian McEwan on yksi suosikkikirjailijoitani ja minulla on vielä paljon kehuttu Sovitus lukematta. Odotan siis sen lukemista innolla ja olen varsin tyytyväinen tämänkertaiseen kirjavalintaamme lukupiirissä. Suurin osa meistä oli aika samoilla linjoilla ja tykkäsi kirjasta ja se on lukupiirillemme jokseenkin harvinaista;)


★★★★


Kirjaa on käsitelty myös seuraavissa blogeissa:

Leena Lumi

ja Kirjavinkeissä.

Lukupiiri / Elizabeth Noble

Lukupiiri (The Reading Group, 2003) / Elizabeth Noble. Karisto, 2006. 474 sivua.

 Elizabeth Noblen romaani Lukupiiri on ollut lukulistallani jo kauan. Nappasin sen viimeksi mukaani kirjastosta ja luin tämän muutaman yövuoron aikana. Varsin viihdyttävä ja helppolukuinen romaani tämä oli, ja kirjan lopun ahmin viime yönä.

Niin kuin romaanin nimestä jo saattaa arvata, romaanissa seurataan yhden lukupiirin jäsenten elämää yhden vuoden ajan. Lukupiiriin kuuluu alussa viisi naista, iältään he ovat 30-50 vuotiaita ja heillä kaikilla on omat huolensa. Nelikymppiset ystävykset Polly ja Susan elävät kumpikin onnellisessa parisuhteessa, mutta Pollyn tyttären kertoessa suuren uutisensa koko perheen elämä muuttuu ja Pollyn tuore parisuhde kohtaa ongelmia. Susan taas on onnellisesti aviossa miehensä kanssa, mutta hänen murheensa liittyvät vanhenevaan äitiin ja Australiassa asuvaan hankalaan siskoon.

Lukupiirin nuoremmilla jäsenillä, kolmekymppisillä Nicolella, Harrietilla ja Clarella on myös omat huolensa. Nicole palvoo miestään joka ei kuitenkaan osoita kunnioitusta vaimoaan kohtaan. Nicolen paras ystävä Harriet ei ole koskaan pitänyt Nicolen snobimiehestä, mutta Harriet ei itsekään ole onnellinen avioliitossaan Timinsä kanssa, vaan haikailee nuoruuden rakastettunsa perään. Nicolella ja Harrietilla on samanikäisiä lapsia, ja yhdessä nuoret äidit yrittävät selvitä arjesta. Lukupiirin hiljaisin jäsen, kätilönä työskentelevä Clare, kärsii lapsettomuudesta ja ongelmat ovat saaneet hänen avioliittonsa rakoilemaan.

Naiset tapaavat kerran kuukaudessa vuorotellen kunkin jäsenen kotona. Naiset nauttivat viinistä ja keskustelevat yleensä muutaman sanan valitsemastaan kirjasta, mutta usein keskustelut siirtyvät nopeasti ja sutjakkaasti arkielämään, sen ongelmiin ja murheisiin. Joka kuukausi yksi piirin jäsenistä valitsee luettavan kirjan, ja valinnat kuvailevat usein varsin hyvin valitsijan omaa elämää.

Vaikka naisilla on paljon murheita, on heillä myös ilonaiheita eikä tämä kirja ole mitenkään synkkä. Pidin siitä, kuinka kirja oli jaettu kahteentoista lukuun ja jokaisen luvun alussa esiteltiin kuukauden kirja. Kirjakeskustelut jäivät jotenkin pinnallisiksi ja irrallisiksi ja kirjan nimi antoi minun odottaa vielä enemmän kirjajuttuja. Nyt naiset mainitsevat lukupiirikirjat korkeintaan sivulauseessa arkiruljanssissa, ja välillä kuukauden kirjan nimen ehtii jopa unohtamaan. Kirjan alussa henkilöitä oli todella paljon ja kesti kauan ennen kuin oppi kaikkien naisten perheenjäsenten nimet. Monesti meni kyllä aviomiehet, lapset ja äidit sekaisin. Onneksi kirjan alussa on hieno ja selkeä listaus naisten perheistä ja mainittu vielä kaikkien lempikirjatkin!

Lukupiiri on viihdyttävää ja mukavaa luettavaa. Kyseessä ei ole mikään kirjallisuuden merkkiteos, kielellä ei sen kummemmin taiteilla ja lukupiirin naisten jatkuvat avio-ongelmat ärsyttivät välillä, mutta kokonaisuutena ihan mukava viihderomaani. Seuraavaksi haluan kuitenkin lukea jotain vähemmän hömpähtävää;)

Tähtiä Lukupiirille ★★★+

Ps! Elizabeth Noblen romaani Naapurin tyttö on Kariston syysuutuksia ja ilmestyy vielä tämän kuukauden aikana.

***

Suomentaja: Auli Hurme-Keränen

Underbar och älskad av alla

Underbar och älskad av alla / Martina Haag. Piratförlaget, 2006. 213 sivua.

 Reilireissun kolmas luettu kirja oli matkaseuralaiseni mukana ollut Martina Haagin hauska Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra). Haag on ruotsalainen kirjottaja, näyttelijä ja kirjailija.

Isabella on juuri 30 vuotta täyttänyt sinkkunainen jonka elämä on aika hukassa. Hän viettää jouluaaton ex-poikaystävänsä ja tämän uuden perheen luona joulupukiksi pukeutuneena, ja päättää, että seuraavasta vuodesta tulee hänen läpimurtovuotensa. Isabellalla ei ole työtä, hän on näyttelijä mutta saanut vain pienen roolin saippuasarjassa sekä tehnyt muutaman radiomainoksen. Isabella päättääkin, että seuraavana vuonna hän hankkii itselleen upean työpaikan, ison roolin jostakin jotta hänen nimensä tulee tunnetuksi kaikille.

Uusi vuosi alkaa kuin alkaakin lupaavasti. Bella saa jo alkuvuodesta roolin teatterista - rooli vain ei ihan ole sitä mitä hän odotti. Bella tapaa myös komean näyttelijän, Micken ja heidän välilleen kehkeytyy lupaava romanssi. Kun Bella saa puhelun teatteri Dramatenista, josta hän aina on haaveillut, hänen elämänsä näyttää taas valoisalta. Yhtäkkiä hänellä on komea poikaystävä ja upea rooli kuuluisassa teatterissa. Kapuloita rattaisiin aiheuttaa vain pieni, valkoinen valhe jonka Bella lisäsi CV:nsä - nimittäin Dramatenin porukka luulee, että Bella on taitava akrobaatti ja todellisuudessahan hän ei osaa tehdä edes kuperkeikkaa. Mutta kyllähän muutaman akrobaattitempun oppii hetkessä!

Underbar och älskad av alla on hauska aivot narikalle-hömppäkirja. Kirja sopi aivan loistavasti rantalukemiseksi ja sen luki muutamassa tunnissa. Kirja on myös suomennettu nimellä on Ihana ja todella rakastettu ja romaanin pohjalta on tehty samanniminen elokuva jonka pääosaa, Isabellaa, esittää muuten kirjan kirjoittaja, eli Martina Haag itse. Suosittelen kevyeksi kesäpäivän lukemiseksi heille, jotka kaipaavat hyvää ja hauskaa hömppää.

***

Ps! Arvontaan voi osallistua vielä tämän päivän ajan, lisäsin listaan muutaman palkintokirjan:)

Lumikko ja yhdeksän muuta

Lumikko ja yhdeksän muuta / Pasi Ilmari Jääskeläinen. Atena, 2006. 322 sivua.

Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Lumikko ja yhdeksän muuta on hyvällä tavalla erilainen kotimainen kirja. Romaani alkaa kun äidinkielenopettaja Ella Milana muuttaa takaisin lapsuudenseudulleen Jäniksenselälle. Pian Ella Milana kruunataan Jäniksenselän kirjallisen seuran kymmenenneksi jäseneksi. Seura on toiminut Jäniksenselällä jo kauan, siitä saakka kun seuran alkuperäiset jäsenet olivat pieniä lapsia. Jäniksenselän tunnetuimpia henkilöitä, maailmankuulu kirjailija Laura Lumikko, perusti seuran seudun lahjakkaille lapsille jotka hän aikoi auttaa kirjailijoiksi. Seura koostui kauan yhdeksästä henkilöstä, kunnes Ella sai kunnian olla seuran kymmenes jäsen. Pian Ellalle kuitenkin selvisi, että alunperin seurassa oli ollut myös eräs kymmenes jäsen. Muut seuran jäsenet vaan eivät halua puhua tai keskustella alkuperäisestä kymmenennestä jäsenestä, mutta seuran mielenkiintoisen ja jännittävän Pelin ja muiden tutkimusten myötä Ella alkaa selvittää Jäniksenselän aiempia tapahtumia.

Erään juhlan aikana, jolloin Ella julistettiin seuran kymmenenneksi jäseneksi, Laura Lumikko yhtäkkiä häviää merkkiäkään jättämättä ja koko Jäniksenselkä on kummissaan. Seudun lapset näkevät painajaisia Lumikon kirjoittamista Otuksela-hahmoista, Lumikon haamu tulee kummittelemaan monille, mutta kirjailijaa ei löydy mistään. Vaatii paljon Peliä, vuotamista, keltaista ja salapoliisityötä, että Ella selvittää Jäniksenselän kirjallisen seuran menneisyyttä ja tapahtumia jotka ovat johtaneet Jäniksenselän kirjailijoiden suosioon.

Lumikko ja yhdeksän muuta on sekoitus maagista realismia, fantasiaa, jännitystä ja dekkaria. Minuun ei tällainen sekoitus, varsinkaan fantasia, yleensä uppoa, mutta tämä Jääskeläinen on jotenkin poikkeus tuohon sääntöön. Rakastuin palavasti Harjukaupungin salakäytäviin, ja vaikka Lumikko ja yhdeksän muuta ei ihan samalle tasolle ylläkkään, on se silti hieno, mukaansatempaava ja jännä kirja. Jääskeläisen tapa kirjoittaa, kirjan aiheet ja tapahtumat eroavat jotenkin niin paljon muista suomalaisista kirjailijoista, että jo se erilaisuus tekee hänen kirjoistaan loistavia. On todella piristävää lukea fantasia-maaginen realismi -kirjoja perinteisempien suomalaisten kirjojen ohella.

Pasi Ilmari Jääskeläisen kieli on sujuvaa ja hienoa, omanlaiset sanavalinnat, itse keksityt termit ja nimet , esimerkiksi kirjallisen seuran Pelissä ei kerrottu asioita, vaan vuodettiin, ihastuttivat minua vaikka esimerkiksi Nenäpäivässä ärsyynnyin Rimmisen oudoista keksityistä sanoista. Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanissa on paljon hyvää vaikka se ei ylläkään Harjukaupungin salakäytävien tasolle. Lumikon loppu on tavattoman vaikuttava, samalla tavalla vaikutuin myös Harjukaupungin lopusta. Tämän asian Jääskeläinen siis osaa, monen muun asian ohella. Eniten Lumikossa minua "ärsytti" (oikeasti ei ärsyttänyt, mutta en keksi parempaa sanaa) se, että siinä tapahtui niin paljon kaikkea heti alussa että minulla kesti tavattoman kauan ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. En ymmärtänyt tapahtumista mitään alussa, en tiennyt kuka on Ella ja kuka Laura Lumikko, henkilöt menivät sekaisin, elävät ja kuolleet ja oudot satuhahmojen nimet sekoittuivat Seuran jäseniin, Ingrid Kissala olikin oikea henkilö eikä Otuksela-kirjojen kuviteltu hahmo.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin vaikuttava, erilainen ja mukaansatempaavan jännä tarina kunhan hankalasta alusta pääsi ohi ja tarinaan pääsi täysin sisälle!

Pisteitä ***+.

Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin ovat lukeneet ainakin Salla, Lumiomena, Amma, Ahmu ja Susa.

Sikalat (Svinalängorna)

Svinalängorna / Susanna Alakoski. Albert Bonniers förlag, 2006. 260 sivua

 Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on ollut pitkään lukulistallani mutta kun ystävä pyysi minua mukaansa leffaan muutama viikko sitten katsomaan Alakosken aiemman Sikalat -romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa Sovinto, päätin sitten lukea Sikalat ensin. Tässä on muuten "Lue kirja ja katso elokuva"-haasteen kolmas osallistujapari. Luin kirjan sen alkuperäiskielellä ruotsiksi joten jos nimet tai muut eroavat suomalaisesta versiosta se on sitten siksi;)

Sikalat viittaa Ystadissa sijaitsevaan lähiöön jonka nimi on Fridhem mutta jota kutsutaan myös nimellä Svinalängorna (=Sikalat). Fridhemissä asuu kirjan "kertojana" toimiva kahdeksanvuotias Leena-tyttö joka on muuttanut Ruotsiin Suomesta perheensä kanssa. Leena asuu vanhempiensa sekä isoveljensä Markun ja pikkuveljensä Sakarin kanssa yhdessä Fridhemin asunnoista. Perheeseen kuuluu myös koira Terrie sekä jatkuvasti vaikhtuva kissa jolla kuitenkin on aina sama nimi, joko se on Puti tai Tipu. Kirjan alussa kuvataan Leenan perheen muuttoa lähiöön. Leena tutustuu naapurissa asuvaan samanikäiseen Åseen josta tulee Leenalle läheinen ystävä. Myös Leenan äidin ystävän, Helmin, tytär Riitta on yksi Leenan parhaita ystäviä. Sikalat kuvaa näiden kolmen tytön elämää köyhässä lähiössä.

Alku vaikuttaa hyvältä, Leena saa ystäviä ja hänen vanhempansa saavat rakennettua aika onnellisen uuden kodin Ruotsiin. Pian kaikki kuitenkin alkaa muuttua kun vanhempien juhlat karkaavat käsistä. Alkoholista tulee jokapäiväinen asia, Leena saa useasti nähdä vanhempiensa juovan, makailevan kännissä kotona ja isän hakkaavan äitiä juovuspäissään. Perheen huono olo kasvaa, Leena pakenee Åsen luokse yökylään, kaipaa joka ilta takaisin kouluun, pois kotoa. Hän herää öisin Åsen luota, kuulee seinän toiselta puolelta huutoa ja mäiskintää ja pelkää äitinsä hengen puolesta. Mielessä käy myös pikkuveli - kuuleeko ja näkeekö Sakari tapahtumat?

Leenan vanhemmat ovat välillä pidempiäkin aikoja juomatta ja silloin perheen arki on lähes tavallista. Kuivana jouluna lapset saavat katsoa Aku Ankkaa telkkarista, kuusi koristellaan yhdessä ja ruuat jaetaan tasan. Seuraavana jouluna isä sotkeutuu kuusenkynttilöihin, kiroilee taukoamatta, hakkaa äidin ja päätyy lopulta äidin ulosheittämänä pihalle karjumaan vittu saatanaa. Leena pelkää jatkuvasti äitinsä puolesta, mutta samalla nuoren tytön sisintä kalvaa pelko itsensä, veljiensä sekä Terrien puolesta. Ystäviltään Leena saa tukea ja juttuseuraa, mutta sekä Åsen että Riitan perheisiin kuuluu myös alkoholi. Riitan isä ei ole koskaan selvinpäin ja Åsen äitikin aika harvoin.

Leenalla on jatkuvasti taskussaan kolikko, siltä varalta että hänen täytyy soittaa ambulanssi kolikkopuhelimella. Kolikoille tuleekin moneen otteeseen käyttöä ja Leena yrittää pelastaa perheensä pyytämällä apua Jumalan lisäksi myös poliisilta ja sosiaaliviranomaisilta. Lopulta sosiaaliviraston avulla vanhemmat saadaan pakkoraitistumaan ja Leenan elämässä näkyy valonpilkahdus.

Sikalat on kirja rankasta aiheesta. Minä henkilökohtaisesti luen mielelläni rankoista aiheista ja pidin tästä aika paljon. Perheen lasten elämää oli kurja seurata, nuori Leena osoitti useasti mieletöntä rohkeutta mutta lapsuus lapsena jäi tytöltä kovasti kokematta. Kirja on ehdottomasti tärkeä ja todella ajatuksia herättävä, monen vanhemman (ja muun aikuisen...) kannattaisi lukea tämä. Vanhempien alkoholiongelmat kuvailtuna juuri pienen lapsen näkökulmasta tuo asian vakavuuden ja mahdolliset seuraukset varmasti parhaiten (ja kauheimmiten) esille. Kirja on loppuun saakka surullinen mutta pieniä valonpilkahduksia alkaa tyttöjen elämässä jo näkyä. Vaikuttava lukukokemus!

Tähtiä ****

Elokuva: Sovinto (2011)

Sikalat-romaanin pohjalta on tehty Pernilla Augustin ohjaama Sovinto-niminen elokuva joku sai ensi-iltansa tänä vuonna. Elokuva ei jäljittele kirjaa suoraan, vaan on vapaasti muokattu romaanin tapahtumista. Elokuvan alussa kahden pienen tytön äiti Leena (Noomi Rapace) saa soiton Ystadin sairaalasta josta kerrotaan että hänen äitinsä (Outi Mäenpää) on huonossa kunnossa ja haluaisi tavata tyttärensä ennen kuolemaansa. Leena ei halua lähteä tapaamaan kuolevaa äitiään mutta Leenan mies (Ola Rapace) pakkaa vaimonsa ja tyttärensä autoon ja ajaa Ystadiin.

Leena tapaa sairaalassa makaavan äitinsä ja suostuu lopulta puhumaan tälle mutta vanhassa kodissa (Fridhemissä) käynti avaa lapsuuden haavat. Leena muistelee vanhempiensa juopottelua, isän (Ville Virtanen) väkivaltaisuutta ja lapsuuttaan ylipäänsä. Leena olisi valmis palaamaan kotiin koska tahansa mutta hänen miehensä yrittää saada hänet puhumaan ja sopimaan erimielisyydet äitinsä kanssa ennen tämän kuolemaa.

Elokuvan tapahtumat eroavat kirjan tapahtumista jonkin verran, vaikka Leenan lapsuutta koskevat asiat ovatkin kovin samanlaisia. Elokuvassa Leenalla on vain pikkuveli Sakari, mutta Terrie-koira on mukana kuvioissa. Riittakin on elokuvasta kadnnut mutta Åse löytyy seinän takaa naapurista. Outi Mäenpää on äidin roolissa todella loistava ja minä olen Noomi Rapace-fani, joten pidin leffan näyttelijävalinnoista kovasti. Elokuva oli erilainen kuin kirja, mutta erittäin hyvä kirjaan pohjautuva elokuva minun mielestäni. Tykkäsin kovasti ja pakko mainita, että tässä tapauksessa innostuin lukemaan kirjan vasta katsottuani elokuvan.

Poikani Kevin

Poikani Kevin ( We need to talk about Kevin 2003)/Lionel Shriver, suom. 2006, 544 sivua

 Lionel Shriverin palkittu romaani Poikani Kevin kertoo kouluammuskelija Kevinin äidistä Eva Khatchadourianista joka kirjoittaa kirjeitä ex-miehelleen Franklinille pari vuotta tragedian jälkeen. Eva käy kirjeissään läpi pariskunnan onnellisen elämän ennen lapsia, hän kirjoittaa siitä, kun he vihdoin päättivät hankkia lapsen ja lopulta pästään myös seuraamaan Kevinin kehitystä nuoreksi mieheksi. Eva käy läpi syyllisyydentunteita, äidinrakkautta, hän miettii olisiko kaikki mennyt toisin jos hän olisi rakastanut Keviniä enemmän. Voiko lapsi olla jo syntyessään "paha"? Kevin oli hankala lapsi, hän teki ilkeitä temppuja läheisilleen. Kevin ei innostunut mistään, käytti vaippaa vielä kuusivuotiaana ja Eva miettii, kostiko poika hänelle koska hän ei ollut rakastanut Keviniä silloinkaan kun poika oli vielä vatsassa. Evan mies Franklin taas palvoi Keviniä ja oli sitä mieltä, että poika ei ikinä tehnyt mitään pahaa, että hän oli aivan tavallinen pikku poika. Eva tiesi kuitenkin jatkuvasti että jotain oli pielessä. Muutamaa päivää ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä Kevin päätyy hirmutekoon -hän ampuu  koulunsa voimistelusalissa useita oppilaita ja opettajan ja päätyy vankilaan.

Kirjan juonta en halua enemmän paljastaa, muutama sananen omasta mielipiteestäni toki tulee nyt. Poikani Kevin on ehdottomasti yksi rankimpia lukuelämyksiäni. Kirja oli rankka, vaikea, kauhea, joissakin kohdissa sain luettua kaksi sivua ja sitten oli pakko pitää taukoa ennen kuin pystyin jatkamaan. Silti Poikani Kevin on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Kieli ja kerronta on nerokasta, kirjan päätös mielenkiintoinen. Itse en oikein usko siihen, että lapsi voi olla jo syntyessään paha. Säälin välillä Evaa, välillä myös Keviniä, ihmettelin perheen elämää, vanhempien kasvatusmenetelmiä ja ulkopuolisten suhtautumista perheen asioihin ja elämään. Kirja herätti todella paljon ajatuksia ja näin lukemisen jälkeenkin olen varma, että Kevinin ja Evan tarina jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat valmiita kohtaamaan rankankin tarinan.

*****

ps! Muutin blogin ulkoasua hieman syksyisemmäksi, miltä näyttää?:)