Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä / Håkan Nesser

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä / Håkan Nesser

Loisto-pokkarit, 2005. 262 sivua

Alkuteos: Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998

Suomentanut: Saara Villa

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Joskus lukioikäisenä luin aika paljonkin Håkan Nesserin kirjoja, ja tykkäsin niistä kovasti. Sitten kului monta vuotta, jolloin jotenkin unohdin Nesserin olemassaolon. Nyt kaivoin kuitenkin hyllystäni esiin Nesserin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä-pokkarin ja otin sen matkalukemiseksi syksyiselle Tallinnan viikonlopulle. Erittäin koukuttava ja sopiva matkalukeminen tämä olikin!

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä on aikamoisen nimihirviön lisäksi kiinnostava sekoitus dekkaria, ystävyystarinaa ja ihmissuhdesoppaa. Yhtenä kesänä 1960-luvun alussa 14-vuotias Erik viettää kesäloman aikuisen Henry-veljensä sekä koulukaverinsa Edmundin kanssa perheen kesähuvilalla, jota kutsutaan Genesaretiksi. Erikin ja Henryn äiti on sairas ja isä ennustaa rankkaa kesää. Henry kirjoittaa etenkin alkukesästä kirjaansa, ja Erik ja Edmund saavat olla rauhassa ja keksiä omia seikkailuja. He uivat, käyvät pikkukylän tapahtumissa, soutavat kallioille ja viettävät kaikkien aikojen kesää. Lähistöllä kesää viettää myös tunnettu käsipalloilija Berra Albertsson ja hänen kihlattunsa Ewa Kaludis. Ewa on pojille ennestäänkin tuttu, ja nainen on heidän mielestään kuin ilmetty Kim Novak. Ewa pistäytyy myös monta kertaa Henryn vieraana Genesaretissa, ja Erik ja Edmund arvelevat, että tilannetta on hyvä tarkkailla. Kun Se Kamala tapahtuu, langettaa se varjon koko upean kesän ylle ja jokaisen mahtava kesä muuttaa muotoaan. Tapahtumilla on myös kauaskantoisat seuraamukset, ja kun Erik ja Edmund tapaavat vuosien jälkeen, on heillä asioita selvitettävänään.

Kirja on tunnelmaltaan hieno, odottava ja hieman salaperäinen. Odottava tunnelma voi joskus olla ärsyttävä, mutta tässä se oli vain ja ainoastaan kiinnostava ja koukuttava. Jos olisi ollut mahdollista, olisin varmaan lukenut kirjan yhdeltä istumalta. Tarinaa ja juonta avataan taitavasti, niin että lukija voi itse hieman arvailla mitä on tapahtumassa, mutta toisaalta syyllinen tai syylliset tapahtumille eivät sitten olekaan niin selviä.

Kieli kannattelee tunnelmaa hienosti, suurilta osin se luo sen erityisen tunnelman. Pidän juuri tällaisesta kielestä jota Nesser kirjassaan käyttää. Paikoin lyhyitä, tehokkaita lauseita, sujuvaa dialogia ja jotenkin elokuvamaista etenemistä. Näin kirjan tapahtumat silmissäni todella tarkasti, ja uskonkin että kirja istuisi hyvin elokuvanakin.

Kirjan loppuratkaisu oli minulle varsin yllättävä. Aluksi en osannut sanoa inhosinko sitä, vai pidinkö siitä. Nyt kun lukemisesta on jo kulunut jonkin verran aikaa olen kallistunut sen puolelle, että loppu oli hieno, onnistunut ja kirjalle juuri oikea. Kokonaisuutena tarinaa, kieltä, henkilöitä, dekkarivivahteita ja tunnelmaa myöden kiinnostava ja hieno kirja. Olenpa iloinen että tartuin tähän ilman mitään ennakko-odotuksia ja sain näin hienon lukukokemuksen!

★ ★ ★ ★ ★ -

Kesän varjot / Bo Carpelan

Kesän varjot / Bo Carpelan

Otava, 2005. 203 sivua.

Alkuteos: Berg, 2005.

Suomentanut: Oili Suominen

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Bo Carpelanista on vuosien varrella tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen kaunis kielenkäyttönsä hurmaa aina, ja noin vuosi sitten lukemani Lehtiä syksyn arkistoista on yksi kauneimpia lukuelämyksiä ikinä. Sain Finlandiahaastetta varten taas yhden uuden lukusuorituksen, ja oman hyllyn lukuhaastekin eteni yhdellä kirjalla, kun tartuin Carpelanin Kesän varjot -romaaniin joka voitti Finlandiapalkinnon vuonna 2005.

Mattias Bergmark saa lyhyen kirjeen lapsuudesta tutulta Sonjalta. Vanha nainen asuu Bergissä, jossa myös Mattias vietti lapsuutensa. Sonja on vakavasti sairas ja haluaa tavata Mattiaksen Bergissä vielä ennen kuolemaansa. Mattiaksen reissusta tulee matka lapsuuden maisemiin, kipeisiin muistoihin ja sotakesän tapahtumiin. Mattias ja Sonja käyvät läpi erään rankan kesän tapahtumia. Kahdeksanvuotias Mattias oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen Sonjaan, mutta tuona kesänä tapahtui paljon muutakin. Mitä yhteisille tuttaville tapahtui, kuka oli syyllinen, kuka edelleen viaton?

Carpelanin kieli on aivan omanlaistaan, täydellisen kaunista ja runollista. Minä luin tämän kirjan ihan väärään aikaan, ensimmäiset viikot joululoman jälkeen ovat olleet kiireisiä ja hieman stressaaviakin. Olisin ennemmin kaivannut juonivetoista, nopeatempoista kirjaa illan lukuhetkilleni, eikä Carpelanin hidas kerronta oikein sopinut mielialaani. Pidin Kesän varjoista silti kovasti, ja jos olisin lukenut tämän rauhallisena hetkenä olisin ihastunut tähän vielä enemmän. Kirjan juoni ei ole pääasiassa, vaan kauniin kielen luomat mielikuvat ja kirjan tunnelma oli tässä parasta.

Pidin myös Carpelanin hieman salaperäisestä kerrontatavasta. Mattiaksen lapsuudenmuistoja  voi arvailla, niistä paljastetaa hieman ja lukija aistii, että jotakin erikoista siellä on tuloillaan. Pikkuhiljaa nämä muistot paljastuvat myös lukijalle, ja Mattiaksen perheestä ja lapsuudesta paljastuu iso kasa mielenkiintoisia henkilöitä, tapahtumia ja ihmiskohtaloita.

Minä tunnistan Kesän varjojen hienouden. Ymmärrän miksi se on Finlandiavoittaja ja hurmaannuin, jälleen kerran, Carpelanin upeasta kielenkäytöstä. En silti ihastunut tähän kirjaan tällä lukukerralla ihan täydellisesti, mutta kuten jo sanoin, se ei ole kirjan vika. Ajankohta vain oli väärä. Kesän varjot etenee hitaasti, se vaatii aikansa ja keskittymistä jos haluaa pysyä kielessä, tunnelmassa ja Mattiaksen ajatuksissa mukana. Tämä oli kuitenkin kauniin haikeamielinen kirja, johon varmasti palaan joskus paremmalla ajalla, elämän hieman rauhoituttua.

★★★+

Ole luonani aina

Ole luonani aina (Never Let Me Go, 2005) / Kashuo Ishiguro. Tammen Keltainen kirjasto, 2005. 394 sivua.

Tässä yksi rästikirja jonka luin jo toukokuussa, mutta ehdimme vasta nyt tavata ja jutella siitä lukupiirissämme. Lukupiirimme toukokuun kirjaksi valitsimme siis Kazuo Ishiguron romaanin Ole luonani aina. Minä katsoin kirjan lukemisen jälkeen myös siitä tehdyn elokuvan joten samalla sain suoritettua yhden kirja/elokuva-parin lisää haasteeseeni. Elokuvasta muutama sananen tämän postauksen lopussa.

Kirjan kertojana toimii nyt 31 - vuotias, valvojana työskentelevä Kathy, joka muistelee nuoruuttaan sisäoppilaitoksessa parhaiden ystäviensä Tommyn ja Ruthin kanssa. Sisäoppilaitos, Hailsham, on ainoa koti josta nuoret tietävät ja laitoksen opettajat ja muut oppilaat ovat nuorten perhettä. Kathy on muodostanut oman, tiiviin "perheensä" Tommystä ja Ruthista ja kolmikko on todella läheinen. He kasvavat ja varttuvat yhdessä, aikuistuvat ja alkavat ymmärtää itselleen suunniteltua tulevaisuutta, joka on kaikille puhumattakin selvä. Kirjan juonesta en aio sen enempää kirjoittaa, nimittäin lukija kokee kirjan täysin eri tavalla jos juonesta tietää liikaa.

Kathyn kertojaääni on tavallaan erikoinen, paikoin mielestäni jopa sekava. Hän hyppi vuodesta toiseen, valotti menneisyyttään ja nuoruuden tapahtumia. Hän hyppi eteenpäin ja taaksepäin, pysähtyi välillä kertomaan taustoja johonkin asiaan joka tuli esille seuraavaksi ja palasi taas hieman taaksepäin. Joissakin kohdissa tämä ärsytti minua hieman, mutta totuin lopulta siihen kun tarina vei mennessään. Kirjan mielenkiintoisinta antia oli mielestäni Kathyn, Ruthin ja Tommyn ystävyys. Kolmikko oli läheinen mutta ryhmän sisäiset suhteet eivät todellakaan olleet helppoja. Kirja kuvaa hienosti, kuinka ongelmallisia nuorten väliset ystävyys- ja rakkaussuhteet voivat olla. Etenkin Kathyn ja Ruthin -kahden teinitytön- välinen ystävyyssyhde ja sen kiemurat oli mielenkiintoista seurattavaa.

Oma lukukokemukseni oli näin jälkeenpäin asiaa mietittyäni lopulta kuitenkin positiivinen. Alussa kirja oli mielestäni tylsä, arvelin koko ajan että kohta tulisi joku käänne, selviäisi jotain erityistä mutta sain odottaa sitä aika kauan. Kun ymmärsin kirjaa hieman paremmin tarina veikin minut mukanaan. Ole luonani aina on etunenässä ystävyydestä, elämän tarkoituksesta, ihmissielusta kertova romaani.

Ishiguron teksti ei mielestäni ole mitenkään erikoista, toki sujuvaa, nopelukuista tekstiä ilman turhia kikkailuja. Välillä teksti on ehkä liiankin harmaata ja tylsää, mutta sujuvaahan se oli luettavaksi. Kaiken kaikkiaan kirja oli minusta jollakin tavalla alakuloinen, harmaa ja synkkäkin. Kathy kertoi elämästään aika välinpitämättömästi ja lukijana minulle tuli surullinen, jopa ahdistunut olo. Elokuvan koin jotenkin valoisampana ja kauniimpana kuin kirjan, vaikka sekin oli paikoitellen synkkä ja harmaa.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kuitenkin ihan positiivinen kuva, alun tylsyydestä ja aikahyppelystä huolimatta.

***+

Elokuva: Ole luonani aina, 2010. Ohjaaja: Mark Romanek

Kirjaan pohjautuva elokuva sain ensi-iltansa viime vuonna. Pääosaa, eli Kathya, näyttelee Carey Mulligan joka oli mielestäni todella sopiva Kathyksi. Ruthia näytellyt Keira Knightley taas ärsytti minua suunnattomasti, enkä tykästynyt elokuvan Ruthiin yhtään. Elokuva seurasi kirjan tapahtumia aika tarkasti, aikahyppely oli onneksi jätetty pois ja elokuva oli jotenkin selkeämpi kuin kirja. Ihan kiva leffa, hieman harmaa ja synkkä kuten kirjakin.

Ole luonani aina on luettu myös ainakin Vinttikamarissa, lukuhetkissä, Satun luetuissa ja Humisevalla harjulla.

Pianonsoittaja

Pianonsoittaja (Die Klavierspielerin, 1983) / Elfriede Jelinek. Otavan kirjasto, 2005. 330 sivua.

Nobelvoittaja Elfriede Jelinekin romaani Pianonsoittaja olisi varsin loistava kirja analysoitavaksi oikein kunnolla. Eipä ihme, että se sisältyykin yhteen psykologiankursseistamme...

Erika Kohut on nelikymppinen pianonsoitonopettaja joka asuu Wienissä äitinsä kanssa. Hänen äitinsä on voimakastahtoinen ja yrittää tehdä tyttärestään maailmanluokan huippupianistia. Erika kuitenkin tyytyy opettamaan pianonsoittoa lahjakkaille nuorille. Bachia, Mozartia, Schubertia. Erika on enää entinen huippulupaus joka on täysin äitinsä vallassa. Äiti määrää miten Erika pukeutuu, mitä hän tekee ja minne menee. Erika ei saa vapaa-aikanaan käydä missään, äiti vahtii häntä jatkuvasti, ettei tytär vaan missään tapauksessa tutustuisi johonkin mieheen ja jättäisi äitiparkansa yksin.

Erika onnistuu saamaan muutaman tunnin vapaata viikossa kun hän onnistuu huijaamaan äitiään, ja silloin hän käy kaupungin strippiklubeissa, katsomassa pornoelokuvia ja vahtaamassa puiston lemmiskelijöitä. Kotona hän viiltää itseään, nauttii kun veri virtaa hänen kämmenestään eikä pelkää kipua. Erika on tottunut kipuun. Jos hän ei tottele, äiti saattaa lyödä, antaa korvapuustin ja muistutuksen -täällä hän määrää, Erika on äidin pikkutyttö jonka tulee totella mukisematta.

Walter Klemmer on yksi Erikan tähtioppilaista ja nuoressa miehessä Erika näkee elämänsä viimeisen tilaisuuden niin kutsuttuun onneen -tai vain muunlaiseen elämään. Klemmer on enemmän tai vähemmän salaa rakastunut opettajaansa, tuohon hiirulaiseen joka on äitinsä armoilla ja pukeutuu korkeavyötäröisiin, pitkähelmaisiin hameisiin ja harmaisiin poolopuseroihin. Klemmer kuitenkin luulee näkevänsä kaiken harmauden alle ja näkee siellä rakastamansa naisen, naisen jonka täytyisi saada osoittaa naisellisuutensa jollekin, avata itsensä tavalla, jota hän ei ennen ole kokenut. Erikan ja Klemmerin suhde muuttuu traagiseksi, mutta Klemmer on yhä Erikan ainut pakotie.

Pianonsoittaja on karmiva ja raaka romaani pakkomielteestä, masokismista, yksinäisyydestä ja traagisesta rakkauden etsimisestä. Kirja on rankka, sitä ei lue hetkessä. Lukiessa minulla oli jatkuvasti hieman ahdistunut olo. Joku kuitenkin sai minut jatkamaan kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, pienissä osissa, välillä rauhoittuen ja jotain positiivisempaa lukien. Hilpeää kesälukemista Pianonsoittaja ei missään tapauksessa ole, harmaan syyspäivänkin se tekee entistä synkemmäksi. Jelinek on ehdottomasti taitava kirjoittaja ja kertoja, ja synkän kirjallisuuden ystäville tämä kirja on varmasti hyvä valinta. Minut se jätti hieman ahdistuneeksi, mutta jostain syystä haluan silti nähdä kirjaan pohjautuvan elokuvan, Pianonopettaja. Juuri elokuva kuuluukin yhteen ensi vuoden opiskelukursseistani, tarkoituksena on analysoida elokuvan henkilöitä psykiatrisesta näkökulmasta mikä varmasti tulee olemaan mielenkiintoista ja antoisaa.

***+

Pianonsoittajan on lukenut myös ainakin Valkoinen kirahvi.

Huomenna tulossa viimeinen reilikirja, tämän luin jo kotiinpaluun jälkeen parvekkeen auringonpaisteessa. Ihan kohta ollaan siis ajan tasalla täälläkin;) Huomenna tulossa tietysti myös arvonnan voittajat, vielä on siis muutama tunti osallistumisaikaa jäljellä!

Pidä isää kädestä

Pidä isää kädestä! (En stor och en lite är borta, 2002) / Elisabeth Cleve. WSOY 2005. 224 sivua

Elisabeth Cleven toinen suomennettu teos Pidä isää kädestä! -kaksivuotias kriisiterapiassa kertoo kaksivuotiaasta Victorista, jonka äiti ja nuorempi veli ovat vähän aikaa sitten kuolleet auto-onnettomuudessa. Victor saapuu surun murtaman isänsä Fredrikin kanssa Erica-säätiöön lastenpsykoterapeuttina toimivan Elisabethin vastaanotolle. Fredrikin sukulaiset ovat sitä mieltä. että Victorille tekisi hyvää jutella psykologin kanssa. Nuori poika reagoi äitinsä ja veljensä kuolemaan yli-iloisella käytöksellä. Kun koko suku suree suurta menetystä, traagista auto-onnettomuutta, kaksivuotias Victor yrittää saada kaiken ennalleen. Hän nauraa, laulaa ja riehuu ja yrittää sillä tavalla saada muitakin nauramaan. Elisabeth kuvailee kirjassaan Victorin kolme kuukautta kestävää kriisiterapiaa jonka aikana poika oppii työstämään suruaan ja ymmärtämään tapahtuneen.

Elisabeth ja Victor tapaavat kolmen kuukauden ajan, kerran viikossa. Victorin isä Fredrik istuu oman terapeuttinsa Jorgen kanssa aina viereisessä huoneessa juttelemassa kun Victor leikkii Elisabethin kanssa. Terapiajakson alussa Victor käy useasti katsomassa isäänsä viereisessä huoneessa, hän huolehtii isästään tavalla, jolla kaksivuotiaan ei kuuluisi. Victor huolehtii isän vaatteista, tarkistaa aina että isä istuu omassa tuolissaan ja tarkistaa että isällä on kaikki hyvin toisessa huoneessa. Victor tarjoilee isälle leikkipiparkakkuja ja muuta ruokaa. Terapian edetessä Victorin ja Fredrikin roolit muuttuvat takaisin normaalimmiksi, Victorista tulee se pieni lapsi josta isä pitää huolen eikä toisinpäin. Terapian aikana Victor oppii myös leikin avulla osoittamaan ymmärrystään onnettomuudesta ja siitä, että äiti ja pikkuveli eivät enää tule takaisin. Victorin leikeistä näkyy paljon symboleja, hiekkaan puoliksi hautautuneita eläimiä, kaksi tyhjää tuolia, iso ja pieni pallo, ruumisauto ja paloauto jonka kyydissä on tonttu, iso ja pieni nukke, leikkiauto jonka vasen ovi on teipillä kiinni, ettei äiti ja pikkuveli tipu autosta.

Pidä isää kädestä! kuvailee uskomattoman hyvin, mutta liikuttavasti, kuinka paljon pieni lapsi ymmärtää kuolemasta ja traumoista vaikka eivät vielä osaa kuvailla tapahtumia sanoin. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka paljon kaksivuotias Victor osasi sanoin kuvailla tapahtumia ja tunteitaan. Kirjan lopussa, terapian lähestyessä loppua Victor osoittaa Elisabethille, että hän on ymmärtänyt kuoleman merkityksen, mutta myös sen, että hänellä on nyt eväät jatkaa elämäänsä. Victor on nimensä mukaisesti voittaja.

Pidä isää kädestä! on liikuttava ja todella opettavainen kirja. Victorin terapiaa oli samalla liikuttavaa, raskasta mutta myös mielenkiintoista seurata. Kyynelehdin useassa kohdassa, Elisabeth Cleve onnistui kuvailemaan terapian kulkua ja Victorin käytöstä todella todentuntuisesti ja liikuttavasti, kirjan keskellä olevat valokuvat Victorin symbolisista leikeistä lisäsivät ymmärrystä entisestään. Ihailin Elisabeth Cleven taitoa toimia rankassa tilanteessa, hän kuvaili myös omia tunteitaan terapeuttina josta pidin kovasti. Toivottavasti tulevana lapsipsykoterapeuttina oli lohduttavaa lukea, että terapeuttikin saa surea ja jopa itkeä lapsen mukana.
Pidä isää kädestä oli surullinen, opettavainen ja todella liikuttava kirja mutta samalla kuitenkin lohtua tuova ja tavallaan myös selviytymistarina. Kirja osoittaa, että jo ihan pienet lapset voivat saada oikeanlaisella lähestymistavalla todellakin hyötyä ja apua terapiasta.

Tähtiä ****+

Zahir

 Olen viime päivät kamppaillut Paulo Coelhon Zahirin parissa. Olen tykännyt aiemmin lukemistani Coelhoista, varisnkin Veronika päättää kuolla oli loistava mutta tämä Zahir ei oikein iskenyt. Ei oikeastaaan iskenyt yhtään. Onkohan se kuitenkin niin, että kehutut, paljon myyneet ja suosiota saaneet Coelhot menevät minulla yli hilseen? Jäi vähän samanlainen fiilis kuin Alkemistin jäljiltä -tarinassa on liikaa sitä magiaa, yliluonnollista hömpötystä josta minä en välitä.

Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotakin nähtyä ja läsnä olevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotakin, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta joka lopulta valtaa ajatuksemme täysin.

Kuuluisa kirjailija huomaa että hänen sotakirjeenvaihtajana toimiva vaimonsa Esther katoaa. Kirjailija kaipaa vaimoaan vaikka löytääkin uuden rakkauden, tutustuu uusiin ihmisiin ja oppii elämästä erittäin paljon aikana, jolloin hänen vaimonsa on kateissa. Kirjailija alkaa etisä vaimoaan, saa avuksi uusi ystäviä ja selitys vaimon katoamisesta muuttuu hänelle pakkomielteeksi, siitä tulee hänelle Zahir. Etsintäreissusta tulee kirjailijalle arvokas, hän tapaa uusia ihmisiä, oppii tuntemaan itsensä ja ymmärtää maailmaa ja ihmisiä rutkasti paremmin reissun jälkeen kuin sitä ennen.

Zahir on tarina rakkaudesta, pakkomielteistä ja ihmisyydestä.

**, miksi tämä ei iskenyt minuun ja mikä siinä Coelhossa on niin hankalaa? Nyyh.

Että hän muistaisi saman

Että hän muistaisi saman on Elina Hirvosen esikoisteos. Kirjan lukee yhdessä illassa, minun oli pakko lukea se loppuun saman illan aikana kun olin aloittanut. Teksti on jotenkin rikasta ja nopeatempoista, sivuja on vain hieman yli 150 mutta kirjan päähenkilö Anna, jonka pitäisi käydä mielisairaalassa tapaamassa Joona-veljeään ehtii käydä läpi oman sekä amerikkalaisen poikaystävänsä Ianin lapsuuden. Annan isä on ollut väkivaltainen kun  taas Ianin isä on traumatisoitunut Vietnamin sotaan osallistuttuaan. Annan veli Joona on reagoinut vahvasti yhteiskunnan ongelmiin, syyskuun 11. tapahtumiin ja sotaan. Sodanvastaisen mielenosoituksen tapahtumien jälkeen Anna tuntee, että hän on vastuussa Joonan tilanteesta.

Kirja on tavallaan tietenkin synkkä. Tarina koostuu negatiivisista tapahtumista ja Anna kärsii Joonan tilanteesta. Anna on suunnitellut lukevansa Virginia Woolfista kertovaa Tunnit -kirjaa mutta äiti soittaa ja käskee katsomaan veljeä sairaalaan. Annan on mentävä vaikka hän haluaisi jäädä kahvilaan lukemaan. Niin kirja alkaa ja ennen kuin Anna tekee päätöksensä lähteäkö sairaalaan, hän ehtii päivän aikana käymään läpi oman ja poikaystävänsä lapsuuden.

Kirja imi minut mukaansa ensi sivuilta lähtien ja se oli luettava kerralla kokonaan. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille. Ennen kuin voin hehkuttaa Hirvosta lempparikirjailijoideni listalle, minun on luettava myös Kauimpana kuolemasta joka on ilmestynyt tänä vuonna.

****