Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 1993. 350 sivua.

Alkuteos: Hitsuji o meguru boken, 1982

Suomentanut englanninnoksesta: Leena Tamminen

Kannen suunnittelu: Mistral

Mistä minulle? kirjastolaina

Haruki Murakami, japanilainen suosikkikirjailija. Minä rakastuin Norwegian woodiin, inspiroiduin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta-kirjasta ja tykästyin Sputnik-rakastettuni-kirjaan kun luimme sen lukupiirissä. Kirjastosta otin viimeksi mukaani Suuren lammasseikkailun, kun en ole Murakamia pitkään aikaan lukenut.

Suuri lammasseikkailu on erikoinen kirja. Se jää lukemisen jälkeen hyvin mieleen tarinansa ja  maagisten piirteidensä vuoksi, kuten Murakamin kirjat muutenkin. Tässä kirjassa päähenkilö on eräs ihan tavallinen 30-vuotias tokiolaismies. Hän on fiksu, mutta kokee elämänsä varsin tylsäksi. Elämää piristämään saapuu yhtäkkiä nuori nainen, jolla on maailman upeimmat korvat. Nainen osaa ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Ja näin myös käy, tietenkin. Mies löytää itsensä kohta keskeltä suurta seikkailua, jonka pääosassa on lammas, jonka selässä on tähtikuvio. Mies lähtee etsimään lammasta, ja löytää matkalta paljon kummallisuuksia. Onko lammas edes olemassa lampaan muodossa, vai asuuko se vain omanlaisensa mafiajärjestön laatineessa miehessä?

Suuri lammasseikkailu on jotenkin hengästyttävä kirja. Tarina vie mukanaan, vaikka siinä aika nopeasti huomaakin maagisia ja outoja piirteitä, joita yleensä karsastan. Kirjan alku oli vetävä ja kiinnostava. Kieli oli murakamimaista, ja kyllä tarinastakin nopeasti huomasi murakamimaisia piirteitä. Kun lampaat astuivat kehiin tarinaan tuli lisää vauhtia. Kirjan keskivaihekin oli vielä kiinnostava ja otteessaan pitävä mutta viimeinen kolmannes olikin sitten jo varsin erikoinen ja outo. En voi sanoa pitäneeni kirjan lopusta ja lammasseikkailun päätöksestä, sillä en lopulta edes tainnut ymmärtää koko lammasseikkailusta yhtään mitään.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa loistavasti, vaikka loppu olikin outo. Alussa juoni suorastaan imaisi mukaansa, mutta viimeiset sivut luettuani olin pöllämystynyt. Olinko ymmärtänyt yhtään mitään? Minulla ei ole vieläkään hajuakaan siitä, miten tuo loppu pitäisi tulkita, ja voiko lopun ymmärtää monella eri tavalla...

No, kiinnostava, erilainen ja  mieleenpainuva romaani tämä ainakin oli. Tarina on salaperäinen ja erittäin taitavasti rakennettu pieniä yksityiskohtia myöten. Kaikelle löytyy joku selitys ja tarkoitus, vaikka minä en ehkä ihan kaikkia tavoittanutkaan. Suuri lammasseikkailu oli tavallaan myös hieman pelottava ja jännittävä kaikessa salaperäisyydessään. Mies, jonka sisällä asuu lammas herättää kyllä kieltämättä monenlaisia tunteita...

Suuri lammasseikkailu on mukaansatempaava, jännittävä ja salaperäinen kirja. Lampaat ovat tässä suuressa roolissa, mutta haluan myös mainita Hokkaidon kauniit vuorimaisemat, jotka Murakami kuvailee ihastuttavasti. Mieleenpainuva kirja kaikessa erikoisuudessaan!

Haluaako joku kirjan lukenut keskustella tuosta lopusta? :D

★★★★

Hiljaiset sillat / Robert James Waller

Hiljaiset sillat / Robert James Waller

WSOY, 1993. 168 sivua.

Alkuteos: The Bridges of Madison County, 1992.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Kirsikka Mänty

Mistä minulle? kirjaston poistokirja

Huhh. Olipa kirja. Olen kauan suunnitellut Robert James Wallerin romaain Hiljaiset sillat lukemista, koska haluan nähdä kirjaan pohjautuvan elokuvan jota äitini kovasti kehui (hän katsoo ehkä yhden leffan vuodessa, ja oli nähnyt tämän joskus silloin kun se ilmestyi). Odotin romanttista ja kauniinhaikeaa rakkaustrainaa, mutta sainkin jonkinlaisen kioskiharlekiinia muistuttavan, varsin roisin ja kiihkeän rakkaustarinan.

Robert Kincaid on valokuvaaja, joka matkustaa Iowan Madisoniin valokuvaamaan vanhoja, katettuja siltoja. Hänellä on päivän päätteeksi yksi silta kuvaamatta, ja vaikeuksia löytää kuvauspaikalle. Niinpä hän pysähtyy erään tilan pihalle kysymään tietä. Tien neuvoo yksin kotona oleva perheenäiti Francesca Johnson, alunperin Italiasta sotamorsiamena tuotu amerikkalaistunut nainen. Tästä ensitapaamisesta lähtien Robert ja Francesca ovat erottamattomat neljän päivän ajan. Heidän rakkautensa on kiihkeää ja heidän loppuelämänsä muuttuu, vaikka elämä ulospäin näyttääkin samalta kuin ennen.

Hiljaiset sillat oli imelä, ennalta-arvattava ja täynnä rakkaustarinakliseitä. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta tapaa, rakastuu ensisilmäyksellä palavasti, jahkailee hetken ja päätyy pian vällyjen väliin. Neljä kiihkeää päivää yhdessä ja paluu normielämään. Huoh. Kulunut ja kliseinen tarina, joka ei valitettavasti edes yrittänyt tuoda mitään uutta tai mullistavaa rakkustarinoiden joukkoon. Kiinnostavinta tässä oli Robertin työn kuvaus. Tarkkuus, yksityiskohtaisuus, varusteiden putsaus, kuvauskohteiden miettiminen ja oikeiden kuvaushetkien vahtaaminen antoivat valokuvaajan työstä mielenkiintoisen ja minusta varsin realistisen kuvan.

Kirjan tapahtumamaisemat olivat myös hienot. Miljöökuvaus oli jokseenkin onnistunut, sillä näin silmieni edessä Francescan tilan maalaistunnelman sekä madisonilaisen pikkukaupungin suloisenrennot maisemat. Kirjan kieli oli kikkailematonta ja helppoa, mutta paikoitellen varsin tönkköä. Kirjan rakenne on myös ihan kiinnostava, mutta lopulta ei ehkä niin onnistunut. Tarinaa seurataan kahdessa ajassa, silloin kun neljän päivän romanssi oikeasti tapahtui, ja aikaa, kun Francesca jo lähestyy seitsemääkymmentä ja viettää syntymäpäiväänsä. Näiden kahden ajan sekoitus toi kirjaan toki kiinnostavuutta, mutta siirtymät näiden kahden välillä tulivat usein oudoissa paikoissa, yhtäkkiä ja olivat kaikkea muuta kuin sujuvia. Rakenne teki siis koko kirjan varsin sekavaksi vaikka tämä kuitenkin oli todella nopealukuinen.

Kokonaisuutena Hiljaiset sillat oli pettymys. Odotin kaunista ja mieleenpainuvaa rakkaustarinaa, mutta sainkin ihan jotain muuta. Tämä muistutti liikaa kioskikirjallisuutta, teininä lukemiani ennalta-arvattavia ja keskenään ihan samanlaisia harlekiinejä. Hieman syvällisyyttä ja vähemmän kliseitä olisin kaivannut, jotta olisin nauttinut tästä enemmän. Mutta, kuten sanottua, kaikki eivät voi pitää samoista kirjoista ja onhan tämä jonkinlaisessa klassikkomaineessakin, joten aivan varmasti moni muu pitää tästä minua enemmän. Ei vain ollut minun kirjani.

★★-

Syyskesä / Johan Bargum

Syyskesä / Johan Bargum

Tammi, 1993. 124 sivua.

Alkuteos: Sensommar, 1993.

Suomentanut: Rauno Ekholm

Kannen suunnittelu: Johan Pettersson

Mistä minulle? kirjaston poistomyynnistä

Ihastuin Johan Bargumin kauniiseen Syyspurjehdukseen, ja kun kirjaston poistomyynnissä törmäsin Bargumin Syyskesään nappasin sen tietysti mukaani. Säästelin kirjaa alkusyksyyn, jotta pääsisin helposti kirjan tunnelmaan.

Kesän vaihtuessa syksyyn vanha nainen viedään viimeisen kerran sukuhuvilalleen. Hän haluaa kuolla rakkaassa talossa perheensä ympäröimänä. Naisen vuoksi koko perhe saapuu huvilalle, viettääkseen siellä pari syyskesäistä viikkoa. Veljekset Olof ja Carl, vanhan naisen pojat, tapaavat ensimmäisen kerran vuosiin kun liikemaailmassa työskentelevä Carl saapuu perheensä kanssa uudesta kotimaastaan sukuhuvilalle. Lapsuudesta tuttu kilpailu ja vertailu, mustasukkaisuuden tunteet ja erimielisyydet nousevat pintaan kun veljekset viettävät aikaa samassa paikassa. Tapaamisen syy, kuoleva äiti, unohtuu nopeasti kun veljekset astuvat jälleen vastakkain. Erotuomareina toimii välillä Carlin vaimo Klara, välillä äidin miesystävä Tom. Elokuisten päivien aikana sukuhuvilalla käydään läpi menneisyyden muistoja, vaikeita tunteita ja menetettyjä haaveita. Vanha kolmiodraama nousee uudelleen pinnalle ja aiheuttaa odottamattomia seurauksia.

Bargum kirjoittaa kauniisti ja on luonut kirjaansa mahtavan surumielisen, haikean tunnelman. Näin silmieni edessä suuren huvilan meran rannalla, alkusyksyisessä surumielisyydessään. Henkilöiden väliset suhteet olivat kiinnostavia ja ihmissuhdekiemurat toivat kirjaan väreilevää jännitystä. Vaikka kirja on sivumäärältään varsin lyhyt, ehtii sivujen aikana tapahtua paljon, etenkin henkilöiden päiden sisällä, heidän ajatuksissaan ja muistoissaan. Pidin siitä, että Bargum keskittyi sekä menneisyyteen, että nykyisyyteen. Muistot ja tapahtumat menneisyydestä avautuivat pikkuhiljaa ja selittivät osittain nykyisyyden tilanteet.

Minä seurasin mielenkiinnolla Carlin ja Olofin veljessuhdetta, mutta lähes yhtä kiinnostava oli Carlin vaimon Klaran suhde mieheensä ja tämän veljeen. Vanha nainen, kuoleva äiti, jäi lopulta aika pieneen rooliin. Hän toimi, niin kuin äidit usein, perheen yhdistävänä henkilönä. Hän halusi perheensä kokoon lähestyvän kuolemansa vuoksi, ehkä hänen viimeinen toivonsa oli saattaa veljekset jälleen yhteen. En lopulta tiedä kuinka hyvin tuo mahdollinen toive toteutui, mutta odottamattomia seurauksia perheen kokoontuminen ja menneiden aiheiden paljastuminen lopulta sai. Koko suvun elämä muuttui monella tavalla muutaman elokuisen päivän seurauksena.

Syyskesä on tunnelmaltaan kauniin haikea ja surumielinen. Toki kirjassa on myös tunnelmallisia valopilkkuja, kaikki ei ole harmaan synkkää. Huumoria löytyy esimerkiksi hurmaavasta Sisar Heidistä joka huvilalla hoitaa Carlin ja Klaran pieniä poikia. Pojat ovat myös kiinnostavia, he reagoivat tapahumiin keskenään eri tavalla. Toinen on riehakas ja villi, toinen sulkeutuu itseensä ja omiin oloihinsa.

Kaiken kaikkiaan pidin Syyskesästä todella paljon. Parasta tässä oli kirjan tunnelma, kaunis kieli ja se, ettei kirja ole liian valmiiksi pureskeltu. Minä pidän siitä, että lukijalle jätetään varaa tulkinnoille, että on mahdollisuus lukea hieman rivien välistä. Bargum kirjoittaa kauniita pieniä kirjoja, koskettavia tarinoita joiden tunnelma on aina omaa luokkaansa. Minua harmittaa vain se, etten lukenut tätä(kin) kirjaa alkuperäiskielellään ruotsiksi.

★ ★ ★ ★ +