Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison
Tammen keltainen kirjasto, 1988. 330 sivua
Alkuteos: Beloved, 1987.
Suomentanut: Kaarina Sonck
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Mistä minulle? nettikirjakauppaostos
Aloitin tutustumiseni Toni Morrisonin kirjallisuuteen lukemalla omasta hyllystäni löytyneen Minun kansani, minun rakkaani -romaanin. Kirja lähti mukaani parin päivän Tukholmareissulle tuossa elokuun alussa, ja ihan parasta lomalukemista tämä ei kyllä minulle ollut.
Sethe elää Yhdysvaltain sisällisodan jälkeistä aikaa. Hän on ennen ollut orjana, mutta karannut "työstä" ja elelee tyttärensä ja anoppinsa kanssa. Muistot menneisyydestä jylläävät Sethen mielessä päivittäin. Hän on nähnyt miehensä väkivaltaisen kuoleman, joutunut uhraamaan toisen tyttärensä sekä menettänyt poikansa koska ei ole halunnut lapsien kärsivän ja kokevan orjuutta. Sethen taloon ilmestyy yhtäkkiä mies menneisyydestä, ja Sethen kipeät muistot palaavat tuoreina mieleen. Suurimman muutoksen saa kuitenkin aikaan nuori nainen, joka kutsuu itseään nimellä Rakkain. Hän ilmestyy Sethen talolle yllättäen, ja on pian takertunut taloon ja sen väkeen kuin ei ikinä olisi poissa ollutkaan.
Minun kansani, minun rakkaani kertoo tärkeistä aiheista. Se käsittelee mustien historiaa Yhdysvalloissa, rotusortoa ja kamalaa epäreiluutta ihmisten kohtelussa. Mustien kulttuuria käsitellään paljon, siitä on kiinnostavaa vaikkakin rankkaa lukea. Kirjan tarina on rankkuudessaan ja hurjuudessaan kiinnostava, ja minulle tuli heti kirjan ensisivuilta lähtien mieleen paljon pitämäni Häivähdys purppuraa. Tässäkin kirjassa oli kaikki ennakkoon ajatellen kohdallaan, mutta en silti saanut tästä samanlaista otetta.
Tarina eteni sekavasti ja hitaasti. Minulla kesti aina kauan tajuta missä ajassa milloinkin mentiin, mikä oli tarinassa nykypäivää, mikä taas vuosien takaista muistelua. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta etenkin miehet Sethen menneisyydessä menivät aina minulla sekaisin. Outoja nimiä, kustumanimiä ja nimettömiä henkilöitä oli niin paljon, etten millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka.
Kirjassa käytetty kieli on myös samantapaista kuin Häivähdys purppuraa -kirjassa, eli tarkoituksella on käytetty mustien käyttämää "slangia". Suomennos on varsin sujuva ja slangin käyttö tuo tarinaan todentuntua ja roimasti uskottavuutta ja sitä oikeaa fiilistä mustien kulttuurista. Koin kuitenkin kielen välillä todella raskaaksi ja vaikealukuiseksi juuri puhekielisyyden vuoksi.
En lopulta oikein osaa sanoa mikä tässä kirjassa aiheutti sen, että minä puuduin tarinaan, en saanut juonesta kunnolla otetta, en kiintynyt henkilöihin enkä oikein kokenut hurjia tapahtumia ja kohtaloita edes kovinkaan koskettavina. Jokin palanen tästä puuttui, jotta kirja olisi saavuttanut minun sydämeni kunnolla. Onneksi monet muut ovat tästä kirjasta pitäneet minua enemmän, ja onhan tämä voittanut arvostetun Pulitzer-palkinnonkin vuonna 1988. Morrison on lisäksi palkittu kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1993, joten tulen varmasti jo senkin vuoksi lukemaan kirjailijalta lisää, vaikka tämä ensikosketus hänen tuotantoonsa ei aivan onnistunut ollutkaan.
★★ +